Kun Olga Ivanovna aamulla kahdeksan tienoissa kampaamattomana,
rumana ja pää valvomisesta raskaana astui kasvoillaan syyllinen ilme
makuuhuoneesta, meni eräs mustapartainen herra, nähtävästi lääkäri,
hänen ohitsensa eteiseen. Tuoksui lääkkeille. Dimovin työhuoneeseen
johtavalla ovella seisoi Korosteljov, joka kierteli oikealla
kädellään vasenta viistä.
-- Hänen luokseen, suokaa anteeksi, ei saa mennä, -- ilmoitti hän
synkästi Olga Ivanovnalle. -- Tauti on tarttuva, ja miksi oikeastaan
mennäkään, sillä hän makaa kuumehoureessa.
-- Onko se todellakin kurkkumätää? -- kysyi Olga Ivanovna kuiskaten.
-- Ne, jotka henkensä uhallakin tahtovat ajaa jonkun asian voittoon,
pitäisi oikeastaan asettaa syytteeseen, -- jupisi Korosteljov
vastaamatta Olga Ivanovnan kysymykseen. -- Tiedättekö, kuinka hän
sai tartunnan ja sairastui? Viime tiistaina hän imi putkella eräältä
pojalta kurkkumätäeritteitä. Ja mitä hyötyä? Tyhmää ja varomatonta...
-- Onko se kovinkin vaarallista? -- kysyi Olga Ivanovna.
-- Kyllä, sanovat sen olevan laadultaan vaikeaa. Pitäisi lähettää
noutamaan Schreckiä.
Saapui pieni, punatukkainen, isonenäinen mies, joka puhui juutalaisen
tavoin, sitten pitkä, köyryselkäinen, arkkidiakoonia muistuttava
henkilö, sen jälkeen nuori, lihava, silmälaseja käyttävä... He olivat
lääkäreitä, jotka tulivat valvomaan toverinsa sairasvuoteen ääreen.
Kun Korosteljov oli suorittanut vuoronsa, ei hän mennyt kotiin, vaan
jäi tänne ja liikkui kuin varjo huoneesta toiseen. Palvelijatar
tarjosi lääkäreille teetä ja juoksi usein apteekkiin; kenelläkään ei
ollut aikaa siistitä huoneita.
Oli hiljaista ja alakuloista. Olga Ivanovna istui makuuhuoneessa
ajatellen, että Jumala rankaisi häntä nyt siitä, että oli pettänyt
miehensä. Mutta siellä sisällä makasi sohvalla ääneti ja valittamatta
olento, joka oli hyväntahtoisuudesta kieltänyt itsensä ja joka oli
liiallisen hyvyyden tähden ollut heikko ja vailla mielenlujuutta.
Ja jos se olento olisi valittanut, vaikkapa kuumehoureissa, niin
olisivat lääkärit saaneet tietää, ettei ainoastaan kurkkumätä
ollut syynä tautiin. Ja jos olisivat kysyneet Korosteljovilta --
hän tiesi kaikki -- niin ei tämä syyttä katsonut ystävänsä vaimoon
niinkuin vaimo olisi varsinainen rikollinen ja kurkkumätä ainoastaan
rikostoveri.
Olga Ivanovna ei muistellut enää kuutamoista iltaa Volgalla, ei
rakkaudentunnustuksia eikä runollista elämää maalaistuvissa, vaan
muisti yksinomaan, että hän tyhjän oikun ja ylimielisyyden tähden oli
vajonnut lokaan, josta ei ikänään enää voinut puhdistua...
-- Oh, kuinka kauheasti olen valehdellut! -- ajatteli hän muistellen
rauhatonta rakkaussuhdettaan Rjabovskiin. -- Kirottu olkoon se!...
Neljän tienoissa hän istui päivällispöydässä Korosteljovin kanssa.
Tämä ei syönyt mitään, joi vain punaviiniä ja istui synkkänä. Eikä
Olga Ivanovnakaan syönyt. Milloin hän rukoili ajatuksissaan ja
vannoi sanattoman lupauksen, että jos Dimov paranee, niin hän tahtoo
rakastaa tätä jälleen ja olla hänen uskollinen vaimonsa. Milloin hän
unohtui hetkeksi ja ajatteli katsoessaan Korosteljovia: "Eiköhän
mahda olla ikävää olla yksinkertainen, ei millään tavalla huomattu,
tuntematon henkilö, ja vielä noin ruma ja tavoiltaan omituinen?"
Milloin hänestä tuntui siltä, että Jumala tappaa hänet tällä hetkellä
siksi, ettei hän tartunnan pelosta ole käynyt kertaakaan miehensä
luona. Yleensä oli hänen mielialansa tylsän alakuloinen ja hän oli
vakuutettu siitä, että elämä oli jo pilalla eikä mikään ollut enää
autettavissa.
Alkoi hämärtää. Kun Olga Ivanovna astui vierashuoneeseen,
nukkui Korosteljov leposohvalla päänsä alla silkkipäällyksinen,
kultaompeleinen pielus. "Khi-pua... kuorsasi hän -- khipua..."
Ja lääkärit, jotka tulivat ja menivät, eivät näyttäneet huomaavan
epäjärjestystä, vierashuoneessa kuorsaavaa tuntematonta miestä,
maalauksia seinillä, huoneiden kummallista sisustusta eikä sitä, että
emäntä oli kampaamaton ja huolimattomasti puettu -- kaikki tämä ei
herättänyt tällä hetkellä vähintäkään mielenkiintoa. Eräs lääkäreistä
nauroi sattumalta jollekin ja se kuului niin kummalliselta ja
oudolta, että oikein värisytti. Kun Olga Ivanovna toistamiseen
meni vierashuoneeseen, ei Korosteljov enää nukkunut, vaan istui
tupakoimassa.
-- Hänellä on kurkkumätä nenäontelossakin, -- virkkoi tämä
puoliääneen. -- Ja sydämen toiminta on aika lailla heikentynyt. Hänen
tilansa on kovin huono.
-- Lähettäkää nyt heti noutamaan Schreckiä, -- sanoi Olga Ivanovna.
-- Hän kävi jo täällä. Hänpä se juuri huomasikin, että kurkkumätä oli
levinnyt nenään. Ja mitäpä Schreckistä! Ei hänkään sille enää mitään
mahda. Hän on Schreck, minä olen Korosteljov -- ja siinä kaikki.
Aika kului verkalleen.
Olga Ivanovna makasi pukeutuneena korjaamattomalla vuoteella ja
torkkui. Hänestä tuntui siltä kuin suuren suuri rautamöhkäle olisi
täyttänyt koko huoneuston ja että kaikkien mieli kävisi iloiseksi ja
hauskaksi, jos tämä rautamöhkäle saataisiin siirretyksi pois. Mutta
havahduttuaan hän muisti, ettei ollut kysymystä rautamöhkäleestä,
vaan Dimovin sairaudesta.
"Nature morte... -- ajatteli hän vaipuen jälleen unenhorroksiin, --
escorte, porte... Entä Schreck? Schreck... Greck... Wreck... Kreck...
Missähän ystäväni nyt ovat? Tietävätköhän, että meillä on suru?
Jumala, armahda... auta... Schreck... Greck..."
Ja taas tuo rautamöhkäle...
Aika kului hitaasti... mutta kello löi usein alikerrassa. Vähän väliä
kuului ovikellon soitto, lääkärit tulivat ja menivät... Palvelijatar
astui sisään tarjottimella tyhjä lasi ja kysyi:
-- Tahtooko rouva, että korjaan vuoteen?
Kun ei hän saanut vastausta, poistui hän. Kello löi alikerrassa...
Olga Ivanovna näki unessa, että Volgalla satoi... Taas tuli joku
makuuhuoneeseen, tulija tuntui olevan vieras... Olga Ivanovna
hätkähti, nousi istumaan ja tunsi Korosteljovin.
-- Paljonko kello on? -- kysyi havahtunut.
-- Noin kolme.
-- No... mitä?
-- Tulin sanomaan, että loppu lähenee...
Korosteljov nyyhki, istui sängyn laidalle toisen viereen ja pyyhki
kyyneleitä hihallaan. Olga Ivanovna ei käsittänyt heti, mutta hän
tunsi kylmän väristyksen ruumiissaan ja teki hitaasti ristinmerkin.
-- Loppu lähenee... -- toisti Korosteljov hiljaisella äänellä ja
nyyhki taas. -- Kuolee sentähden, että uhrasi itsensä... Mikä tappio
tieteelle! -- sanoi hän katkerasti. -- Jos vertaamme häntä muihin,
niin hän oli suuri, harvinainen ihminen! Mitkä luonnonlahjat! Mitä
toiveita häneen kiinnitimmekään! -- jatkoi hän käsiään väännellen.
-- Hyvä Jumala, hänestä olisi tullut vielä niin oppinut mies, ettei
hänen vertaistaan olisi etsienkään löytänyt. Osjka Dimov, Osjka
Dimov, mitä sinä teit? Oh, hyvä Jumalani!
Korosteljov kätki epätoivoisena kasvonsa käsiinsä ja huojutti päätään.
-- Ja mikä siveellinen voima oli siinä miehessä! -- jatkoi hän
sitten innostuen yhä enemmän ja vihastuen jollekulle. -- Hyvä,
puhdas, rakastava sielu... ei ihminen, vaan kristalli! Hän palveli
ja kuoli tieteen hyväksi. Teki työtä kuin juhta, yöt ja päivät,
kukaan ei häntä säästänyt, ja nuori oppinut mies, tuleva professori,
oli pakotettu uhraamaan yönsä kirjallisiin käännöstöihin voidakseen
maksaa nuo tuollaiset... ilettävät rääsyt!
Korosteljov katsoi vihaisesti Olga Ivanovnaan, tarttui kaksin käsin
peitteeseen ja repi, ikäänkuin se olisi ollut syyllinen.
-- Ei hän säästänyt itseään, eivätkä muutkaan säästäneet häntä... Ei
sen enempää siitä!
-- Harvoin sellaista miestä tapaa! -- kuului matala ääni
vierashuoneesta.
Olga Ivanovna palautti mieleensä koko avioelämänsä, alusta aina
loppuun saakka, kaikkine yksityiskohtineen ja yht'äkkiä hänelle
selvisi, että Dimov oli todellakin harvinainen ja muihin Olga
Ivanovnan tuttaviin verrattuna suuri ihminen. Ja muistettuaan, kuinka
isävainaja ja kaikki lääkärit olivat kohdelleet Dimovia, käsitti Olga
Ivanovna, että he kaikki olivat pitäneet hänen miestään tulevana
kuuluisuutena. Seinät, katto, lamppu ja lattiamatto näyttivät
pilkallisesti ilkkuvan hänelle, ikäänkuin sanoakseen:
-- Myöhäistä! Myöhäistä!
Itkien syöksyi Olga Ivanovna makuuhuoneesta, sivuutti vierashuoneessa
tuntemattoman henkilön ja riensi miehensä luo, joka makasi
liikkumattomana turkkilaisella sohvalla, vyötäisiin saakka
peitettynä. Kasvot olivat kovin kuihtuneet, laihtuneet ja muuttuneet
harmaankellertäviksi, kuten vainajalla; ainoastaan otsasta, mustista
kulmakarvoista ja tuosta tutusta hymystä saattoi tuntea, että se oli
Dimov.
Olga Ivanovna koetti hätäisesti hänen rintaansa, otsaansa ja käsiään.
Rinta oli vielä lämmin, mutta otsa ja kädet olivat jo kamalan
kylmät. Eivätkä puoliavoimet silmät katsoneet Olga Ivanovnaan, vaan
peitteeseen.
-- Dimov! -- huusi Olga Ivanovna. -- Dimov!
Hän tahtoi selittää miehelleen, että oli erehtynyt, ettei kaikki
vielä ollut mennyttä, että elämä vielä saattoi muuttua ihanaksi,
onnelliseksi, että hän on harvinainen, suuri, ylevä mies ja että hän
tahtoi kunnioittaa häntä koko ikänsä, rukoilla hänen puolestaan ja
tuntea pyhää pelkoa häntä kohtaan...
-- Dimov! -- huusi hän vetäen vainajaa olkapäästä eikä voinut uskoa,
ettei nukkuja enää koskaan heräisi. -- Dimov! Dimov, kuule!...
Mutta vierashuoneessa sanoi Korosteljov palvelijattarelle:
-- Menkää kirkonvartian luo ja kysykää, missä ruumiinpesijöitä asuu.
He kyllä pesevät ja pukevat vainajan ja toimittavat kaiken, minkä
tarve vaatii.