Sydäntalvella näytti siltä kuin Dimov olisi epäillyt, että häntä
petetään. Hän ei voinut enää katsoa vaimoaan suoraan silmiin,
ikäänkuin hänen omatuntonsa ei olisi ollut puhdas, ei hymyillyt enää
iloisesti ollessaan vaimonsa seurassa ja jottei hänen olisi tarvinnut
olla kahden kesken tämän kanssa, toi hän mukanaan erään Korosteljov
nimisen toverinsa, joka oli pieni, lyhyttukkainen, kurttukasvoinen,
ja joka Olga Ivanovnan kanssa puhuessa napitti neuvottomana takkiaan
auki ja kiinni ja alkoi sitten oikealla kädellä nykiä vasenta
viistään.
Päivällispöydässä puhuivat molemmat tohtorit siitä, että jos
sydänkalvo on korkealla, toimii sydän epätasaisesti, että hermotaudit
ovat viime aikoina tulleet hyvin tavallisiksi tai että Dimov eilen,
avattuaan ruumiin, jossa oli "vaikean verenvähyyden" diagnoosi,
löysi syövän vatsarauhasista. Ja näytti siltä kuin he olisivat
keskustelleet lääketieteellisistä asioista vain siksi, että Olga
Ivanovna saisi vaieta, s.o. olla valehtelematta.
Päivällisen jälkeen Korosteljov istuutui pianon ääreen, mutta Dimov
huoahti ja virkkoi hänelle:
-- Oh, veliseni, soita nyt jotakin surullista.
Korosteljov kohotti olkapäitään, levitti sormensa, löi pari sointua
ja alkoi tenoriäänellään laulaa:
-- "Näytä maja Venäjällä, miss' ei talonpoika kärsi"...
Dimov huoahti vielä, laski päänsä käsien varaan ja vaipui
ajatuksiinsa.
Viime aikoina käyttäytyi Olga Ivanovna kovin varomattomasti. Hän
heräsi joka aamu mitä huonoimmalla tuulella ja ajatteli, että hän ei
rakasta enää Rjabovskia ja että kaikki on lopussa Jumalan kiitos.
Mutta juotuaan kahvinsa hän tuli ajatelleeksi, että Rjabovski oli
vienyt häneltä aviomiehen ja että hänellä ei nyt ollut miestä eikä
Rjabovskia. Sitten hän muisti tuttavansa puhuneen, että Rjabovski
valmisti näyttelyyn jotakin suurenmoista, osaksi maisemaa, osaksi
laatumaalausta Polenovin tyyliin. Kaikki, jotka kävivät hänen
työhuoneessaan, innostuivat. "Tämän -- niin ajatteli Olga Ivanovna
-- on hän luonut minun vaikutukseni alaisena ja yleensä on hän minun
vaikutuksestani alkanut kohota. Vaikutukseni on niin hyödyllinen ja
olennainen, että jos hänet jätän, niin hänen lahjansa saattavat mennä
hukkaan."
Ja Olga Ivanovna muisti myös, kuinka Rjabovski eräänä päivänä oli
tullut hänen luokseen yllään harmaa takki ja uusi kaulaliina ja
kysynyt väsyneesti: "Olenko kaunis?" Ja hän oli todellakin kaunis,
tuo pitkäkutrinen, sinisilmäinen mies, sangen kaunis -- tai ehkä vain
näytti siltä -- ja oli hyvällä tuulella.
Muisteltuaan ja kuviteltuaan kaikenlaista, Olga Ivanovna pukeutui
ja ajoi innostuneena Rjabovskin luo. Tämä oli hauskalla tuulella
ja ihastunut todella erinomaiseen tauluunsa, hyppi, hassutteli ja
vastaili leikkiä laskien toisen vakaviin kysymyksiin. Olga Ivanovna
oli mustasukkainen Rjabovskin taululle ja vihasi sitä, mutta seisoi
kohteliaisuudesta taulun edessä noin viisi minuttia ja huokaili,
kuten huokaillaan pyhäköissä, ja sanoi:
-- Sinä et ole vielä koskaan maalannut tuollaista. Tiedätkö, että on
oikein kauheata katsella sitä!
Sitten Olga Ivanovna alkoi rukoilla, että Rjabovski rakastaisi häntä,
säälisi häntä, poloista, onnetonta, eikä heittäisi. Hän itki, suuteli
Rjabovskin käsiä, vaati, että Rjabovski sanoisi rakastavansa häntä
ja todisti, että ilman hänen terveellistä vaikutustaan taiteilija
eksyisi oikealta tieltä ja joutuisi hukkaan.
Pilattuaan Rjabovskin hyvän mielialan ja tuntien itsensä
nöyryytetyksi Olga Ivanovna lähti ompelijattarensa tai jonkun tutun
näyttelijättären luo hankkimaan pilettejä.
Mutta silloin, kun ei tavannut Rjabovskia tämän työhuoneessa, hän
jätti kirjeen, jossa vannoi myrkyttävänsä itsensä, jollei Rjabovski
tulisi tänään häntä tervehtimään. Taiteilija pelkäsi uhkausta, tuli
ja jäi päivälliselle. Ujostelematta Dimovin läsnäoloa hän jutteli
Olga Ivanovnalle hävyttömyyksiä, joihin tämä vastasi samalla tapaa.
Molemmat tunsivat olevansa sidotut toisiinsa, olevansa hirmuvaltiaita
ja vihollisia; toinen loukkasi toista eikä kumpikaan huomannut
sopimatonta käytöstään eikä sitä, että Korosteljovkin ymmärsi kaikki.
Heti päivällisen jälkeen Rjabovski hyvästeli lähteäkseen kiireimmän
kautta pois.
-- Minne te lähdette? -- kysyi Olga Ivanovna häneltä eteisessä
katsoen vihaisesti häneen.
Rjabovski mainitsi silmäänsä räpäyttämättä jonkun naisen, yhteisen
tuttavan, ja saattoi huomata, että taiteilija pilkkasi hänen
mustasukkaisuuttaan ja tahtoi kiusata häntä.
Olga Ivanovna meni makuuhuoneeseen ja heittäytyi vuoteelle;
mustasukkaisuudesta, harmista, nöyryytyksestä ja häpeästä hän puri
patjaa ja alkoi itkeä ääneen. Dimov jätti hetkeksi Korosteljovin
vierashuoneeseen, tuli Olga Ivanovnan luo ja sanoi hämillään hiljaa:
-- Älä itke noin ääneen, hyvä ystäväni... Ja miksi itkeä? Asiasta on
vaiettava... Ei saa antaa edes vihiä... Mikä on tapahtunut, se on
tapahtunut.
Olga Ivanovna ei tiennyt, miten rauhoittaa ääretöntä
mustasukkaisuuttaan, joka oikein poltti ohimoita, mutta luuli asian
vielä olevan autettavissa, peseytyi, hieroi ihojauhoa itkettyneille
kasvoilleen ja riensi tuon tutun naisen luo. Kun ei löytänyt
Rjabovskia sieltä, ajoi hän toisen luo, sitten kolmannen... Ensin
häntä hävetti ajaa näin paikasta toiseen, mutta sitten hän tottui,
ja sattuipa niinkin, että hän yhtenä ainoana iltana ajoi kaikkien
tuttujen naisten luo Rjabovskia etsien. Kaikki nuo naiset ymmärsivät,
mistä oli kysymys.
Kerran sanoi Olga Ivanovna Rjabovskille miehestään:
-- Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!
Tämä lause oli niin Olga Ivanovnan mieleen, että ollessaan
taiteilijoiden parissa, jotka tiesivät hänen seikkailunsa Rjabovskin
kanssa, hän joka kerta sanoi miehestään tehden kädellään energisen
liikkeen:
-- Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!
Elintapa oli sama kuin edellisenä vuonnakin. Keskiviikkoiltaisin
tuli vieraita. Näyttelijä lausui, taiteilijat piirustelivat,
sellonsoittaja soitti, laulaja lauloi, ja aivan niinkuin ennenkin
avautui ruokahuoneen ovi puoli kahdeltatoista ja Dimov astui esiin,
hymyili ja sanoi:
-- Olisi vähän illallista, hyvä herrasväki.
Entiseen tapaan Olga Ivanovna etsi kuuluisia henkilöitä, löysi, mutta
ei tyytynyt, vaan etsi uusia. Entiseen tapaansa hän palasi joka päivä
myöhään yöllä kotiin, mutta Dimov ei nukkunut nyt, kuten edellisenä
vuonna, vaan istui työskennellen huoneessaan. Meni levolle kolmelta
ja nousi kahdeksan aikaan.
Kerran iltasella, kun Olga Ivanovna teatteriin valmistautuen seisoi
kuvastimen edessä, astui Dimov makuuhuoneeseen yllään hännystakki
ja valkoinen kaulaliina. Hän hymyili hellästi ja katsoi iloisesti
vaimoaan suoraan silmiin, kuten joskus ennenkin. Hänen kasvonsa
loistivat.
-- Tulen juuri väitöskirjaani puolustamasta, -- sanoi Dimov, istuutui
ja silitti polviaan.
-- Puolustitko voitokkaasti? -- kysyi Olga Ivanovna.
-- Tietysti! -- nauroi hän ja kurottautui nähdäkseen
kuvastimesta vaimonsa kasvot, sillä tämä seisoi yhä selin häneen ja
järjesti tukkaansa. -- Tietysti! -- toisti hän. -- Tiedätkö, on
varsin mahdollista, että minut nimitetään yleisen patologian
yksityisdosentiksi. Siltä ainakin näyttää.
Dimovin autuaista, loistavista kasvoista saattoi nähdä, että hän
olisi antanut Olga Ivanovnalle anteeksi kaikki, sekä entisyyden että
tulevaisuuden ja unohtanut kaikki, jos vaimo nyt olisi jakanut ilon
ja riemun hänen kanssaan. Mutta Olga Ivanovna ei ymmärtänyt, mitä
yksityisdosenttuuri ja yleinen patologia merkitsivät, ja sitä paitsi
hän pelkäsi myöhästyvänsä teatterista eikä vastannut mitään.
Dimov viipyi vielä hetken aikaa, hymyili ja poistui.