Syyskuun toinen päivä oli lämmin ja tyyni, mutta pilvinen. Varhain
aamulla leijaili ohut sumu Volgalla, ja yhdeksän jälkeen alkoi sataa
tihuttaa. Ei ollut minkäänlaista toivoa taivaan seestymisestä.
Teetä juotaessa Rjabovski puhui Olga Ivanovnalle, että maalaus on
taiteista kaikkein kiittämättömin ja ikävin, että hän itse ei ollut
mikään taiteilija ja että ainoastaan typerät ihmiset uskoivat, että
hän oli kyvykäs... Ja yht'äkkiä hän sieppasi veitsen ja repi parhaan
harjoitelmansa siekaleiksi. Teenjuonnin jälkeen hän istui synkkänä
ikkunan luona ja katseli Volgalle.
Mutta Volga oli jo loistoton, himmeä, samea ja näöltään kylmä.
Kaikki, kaikki johti mieleen lähestyvän alakuloisen, synkän syksyn.
Näytti siltä kuin luonto olisi riisunut uhkeat, vihreät matot
rannoilta, timanttiset sädeheijastukset, kuulakkaan sinisen taivaan
ja koko juhlallisen koreuden ja pannut ne talteen seuraavan kevään
varalle; korpit lentelivät virran läheisyydessä ja ilkkuivat:
"alaston, alaston!" Rjabovski kuuli niiden ilkkumisen ja tuli
ajatelleeksi, että hän on jo mennyttä miestä, on tuhlannut kykynsä,
että tässä maailmassa kaikki on sovinnaista, suhteellista ja tyhmää
ja ettei olisi pitänyt sitoa itseään tuohon naiseen... Lyhyesti
sanoen, hän oli huonolla tuulella ja synkkämielinen.
Olga Ivanovna istui vuoteessaan väliseinän takana ja piteli kaunista,
vaaleaa tukkaansa. Hän kuvitteli olevansa kotona vierashuoneessa
tai makuuhuoneessa tai miehensä työhuoneessa, sitten teatterissa,
ompelijattarensa luona ja kuuluisain ystäväinsä seurassa. Mitä
mahtoivat he tehdä nyt? Muistelevatkohan häntä? Sesonki on jo
alkanut, ja on aika ajatella vieras-iltoja. Entä Dimov? Rakas Dimov?
Kuinka hellästi ja lapsellisesti hän pyytää kirjeissään vaimoaan
joutumaan kotiin! Joka kuukausi hän lähetti vaimolleen 75 ruplaa,
ja kun tämä ilmoitti taiteilijoilta lainanneensa sata ruplaa, niin
lähetti hän nekin. Kuinka hyvä, jalomielinen mies!
Matkusteleminen väsytti Olga Ivanovnaa, joka ikävöi ja halusi
mahdollisimman pian pois talonpoikien keskuudesta, Volgan kosteasta
rantailmanalasta voidakseen vapautua tästä fyysillisestä synnistä,
jota oli tuntenut koko ajan asuessaan talonpoikaismökeissä ja kylästä
kylään muuttaessaan. Jollei Rjabovski olisi antanut taiteilijoille
kunniasanaansa, että viipyy heidän luonaan syyskuun 20 päivään, niin
olisi jo tänään voinut matkustaa pois. Miten hyvä se olisi ollut!
-- Jumalani, -- voihki Rjabovski, -- koskahan aurinko alkaa
vihdoinkin paistaa? Enhän voi maalata päivänpaisteista maisemaa, kun
aurinko ei paista!...
-- Onhan sinulla tekeillä harjoitelma "pilvisenä päivänä", -- sanoi
Olga Ivanovna tullen väliseinän takaa esille. -- Muistathan... se,
jossa oikealla on metsää ja vasemmalla karjalauma ja hanhiparvi. Nyt
voisit valmistaa sen.
-- Äsh! -- murahti taiteilija. -- Valmistaa! Ette kai luule, että
olen niin tuhma, etten itse tietäisi, mitä minun pitäisi tehdä?
-- Kuinka käytöksesi minua kohtaan on muuttunut! -- huoahti Olga
Ivanovna.
-- Hm! sepä oivallista.
Olga Ivanovnan kasvot vavahtivat, hän meni uunin luo ja alkoi itkeä.
-- Kyyneleitä, se vielä puuttui. Heretkää! Minulla on tuhat itkun
syytä, mutta en itke sittenkään.
-- Tuhat syytä! -- huudahti Olga Ivanovna.
-- Kaikkein painavin syy on se, että olette jo kyllästynyt minuun,
-- sanoi hän nyyhkyttäen. -- Sanoakseni totuuden, te häpeätte meidän
rakkauttamme. Te koetatte yhä olla niin, etteivät muut taiteilijat
sitä huomaisi, mutta sitä ei saata salata, ja he ovat jo aikoja
sitten päässeet selville meistä.
-- Olga Ivanovna, yhtä teiltä pyydän. -- sanoi taiteilija
rukoilevasti ja pani kätensä sydämelleen, -- älkää kiusatko minua!
Enempää en teiltä pyydä!
-- Vannokaa, että rakastatte minua yhä vieläkin!
-- Tämä on kiusallista! -- sähisi taiteilija hampaittensa välistä ja
ponnahti ylös. -- Joko heittäydyn Volgaan tai tulen sitten hulluksi!
Jättäkää minut rauhaan!
-- No tappakaa, tappakaa minut sitten! -- kirkui Olga Ivanovna. --
Tappakaa!
Hän alkoi taas suureen ääneen nyyhkyttää ja meni väliseinän taa.
Sataa rapisi tuvan olkikatolle. Rjabovski tarttui päähänsä ja astui
nurkasta nurkkaan, otti sitten päättävästi lakkinsa, ikäänkuin olisi
tahtonut siten näyttää jotakin, sieppasi pyssyn, heitti sen olalleen
ja lähti ulos.
Pitkän aikaa sen jälkeen, kun hän oli mennyt, makasi Olga Ivanovna
sängyssä ja itki. Ensin hän ajatteli, että oikein olisi, jos
myrkyttäisi itsensä, jotta Rjabovski palatessaan löytäisi hänet
kuolleena, sitten hän tuli ajatelleeksi vierashuonettaan ja miehensä
työhuonetta, ja kuvitteli istuvansa liikkumatta Dimovin vieressä ja
nauttivansa rauhasta ja puhtaudesta ja illalla istuvansa oopperassa
kuunnellen jotakin kuuluisaa laulajaa. Ja hän kaipasi sivistystä,
kaupungin melua ja kuuluisia ihmisiä, kaipasi niin että sydäntä
ahdisti.
Maalaiseukko tuli sisään ja alkoi hitaasti tehdä tulta uuniin
valmistaakseen päivällistä. Alkoi tuntua palaneen käryä ja ilma
huoneessa muuttui savusta siniseksi.
Taiteilijat palasivat jaloissaan pitkävartiset, saviset saappaat
ja kasvot sateesta märkinä, alkoivat tarkastella maalauksiaan ja
lohduttelivat itseään sillä, että Volgalla huononkin sään vallitessa
on viehätyksensä. Halpa seinäkello käydä naksutteli kuuluvasti,
viluiset kärpäset kokoontuivat uunin nurkkaan, jossa surisivat
pyhänkuvan ympärillä, ja penkkien alla rapistelivat torakat
papereita...
Rjabovski palasi kotiin auringon laskussa. Hän heitti lakkinsa
pöydälle, istuutui kalpeana, väsyneenä ja saappaat savessa penkille
ja sulki silmänsä.
-- Olen väsynyt... -- sanoi hän ja kohotti kulmakarvojaan avaten
vaivoin silmäluomensa.
Hyväilläkseen ja osoittaakseen hänelle, että hänen suuttumuksensa oli
mennyt menojaan, astui Olga Ivanovna Rjabovskin luo, suuteli häntä
vaieten ja upotti kamman hänen vaaleihin hiuksiinsa, joita tahtoi
järjestää.
-- Mitä? -- kysyi Rjabovski vavahtaen, aivan kuin jokin kylmä esine
olisi sattunut häneen, ja avasi silmänsä. -- Mitä nyt? Jättäkää minut
rauhaan, minä pyydän.
Hän työnsi Olga Ivanovnan luotaan ja siirtyi kauemmaksi; hänen
kasvoillaan oli inhoa ilmaiseva, vihainen ilme.
Maalaiseukko kantoi kaksin käsin esiin lautasen kaalikeittoa, ja
Olga Ivanovna näki eukon suuret sormet keitossa. Tuo likainen,
suurimahainen eukko, kaalikeitto, jota Rjabovski alkoi ahnaasti
syödä, tupa ja koko tämä elämä, josta hän alussa oli niin pitänyt
yksinkertaisuuden ja taiteellisen epäjärjestyksen vuoksi, kaikki tämä
tuntui hänestä nyt kauhealta.
Olga Ivanovna tunsi itsensä loukatuksi ja sanoi kylmästi:
-- Meidän pitää erota joksikin aikaa, muuten me pelkästä ikävästä
voisimme vakavasti riitaantua. Minua tämä kyllästyttää. Matkustan
tänään.
-- Millä? Ehkä kävelykepillänne ratsastaen?
-- Tänään on torstai, laiva lähtee siis puoli kymmenen tienoissa.
-- Vai niin? No, mitäs muuta kuin lähde vaan... -- sanoi Rjabovski
lempeästi ja pyyhki itseään käsiliinaan lautasliinan asemesta. --
Sinun on ikävä täällä eikä sinulla ole mitään tekemistä, ja sen
täytyy olla suuri egoisti, joka voi sinua pidättää. Matkusta nyt
sitten... mutta kahdennenkymmenennen päivän jälkeen tavataan.
Olga Ivanovna kokosi iloisena matkakapineensa; nousipa hänen
poskilleen vielä tyytyväisyydenkin puna. Oliko siis totta, -- kysyi
hän itseltään, -- että hän pian taas sai maalata vierashuoneessa,
nukkua makuuhuoneessa ja syödä siististi katetun pöydän ääressä? Hän
tunsi sydämensä kevenevän eikä ollut enää suutuksissaan taiteilijalle.
-- Maalit ja siveltimet jätän sinulle, Rjabovski, -- sanoi hän. --
Tuo mukanasi, mitä jää jälelle... Mutta muista minun poissaollessani
olla laiskottelematta, sureksimatta... ja tee työtä. Sinä olet minun
kelpo poikani, Rjabovski!
Kellon kymmentä käydessä Rjabovski suuteli häntä jäähyväisiksi, koska
hän, kuten Olga Ivanovna luuli, ei tahtonut suudella höyrylaivalla
muitten taiteilijain läsnäollessa, ja saattoi hänet laivasillalle.
Höyrylaiva saapui pian ja vei matkustajansa mukanaan.
Kaksi ja puoli vuorokautta matkustettuaan saapui Olga Ivanovna
kotiin. Riisumatta hattua ja sadetakkia hän riensi liikutuksesta
raskaasti hengittäen suoraa päätä vierashuoneeseen ja sieltä
ruokahuoneeseen.
Dimov istui siellä pöydän ääressä paitahihasillaan, liivinnapit auki,
ja terotti pöytäveistä haarukkaan; lautasella hänen edessään oli
paistettu peltokana.
Kun Olga Ivanovna astui huoneustoon, oli hän varma siitä, ettei
ilmaisisi mitään miehelleen ja että hänellä olisi kyllin taitoa ja
voimaa siihen, mutta nyt, nähdessään leveän, hellän, onnellisen hymyn
ja säteilevät, iloiset silmät, hän tunsi, että oli yhtä kehnoa,
ilkeätä ja mahdotonta salata jotakin tältä mieheltä kuin parjata,
varastaa, murhata, ja silmänräpäyksessä hän päätti kertoa miehelleen
kaikki, mitä oli tapahtunut.
Annettuaan miehensä syleillä ja suudella itseään laskeutui hän
polvilleen tämän eteen ja peitti kasvonsa.
-- Mitä? Mitä nyt? -- kysyi Dimov hellästi. -- Oletko ikävöinyt?
Olga Ivanovna kohotti häpeästä punaiset kasvonsa ja katsoi miestään
syyllisesti ja rukoilevasti, mutta pelko ja häpeä estivät häntä
puhumasta totuutta.
-- Ei mitään... -- sanoi Olga Ivanovna. -- Minä olen niin...
-- Istukaamme, -- sanoi Dimov nostaen hänet ylös ja istuttaen hänet
tuolille. -- Kas niin... Maistahan nyt peltokananpaistia. Olet kai
nälissäsi, poloinen.
Olga Ivanovna hengitti mielihalulla kotoista ilmaa ja söi peltokanan,
mutta Dimov katseli vaimoaan liikutettuna ja hymyili iloissansa.