IV.

Hiljaisena, kuutamoisena heinäkuun yönä seisoi Olga Ivanovna Volgalla

kulkevan höyrylaivan kannella ja katseli milloin veteen, milloin

kohti ihania rantoja.

Hänen vieressään seisoi Rjabovski, joka sanoi, että nuo varjot

veden pinnalla eivät ole varjoja, vaan unelmaa, että tuon lumoavan

veden ja salaperäisen kimalluksen, tuon äärettömän taivaan ja

noitten alakuloisten, haaveksivain rantain nähden, mitkä kaikki

puhuvat elämän tyhjyydestä ja korkeammasta, ikuisesta, autuaasta

olemassaolosta, olisi hyvä häipyä unhoon, kuolla ja muuttua

muistoksi. Menneisyys on mennyttä eikä huvita, tulevaisuus on

mitätöntä ja tämä ihana, ainoa yö elämässä on kohta loppuva ja

sulautuva ikuisuuteen... Miksi elää?...

Ja Olga Ivanovna kuunteli milloin Rjabovskin ääntä, milloin

yön hiljaisuutta ja ajatteli, että hän itse oli kuolematon.

Turkoosinvärinen vesi, jollaista hän ei ollut ennen nähnyt, taivas,

rannat, mustat varjot täyttivät hänen sielunsa sanomattomalla ilolla

ja kertoivat hänelle, että hänestä vielä tulee suuri taiteilijatar,

ja että jossakin kaukana kuutamoisen yön takana, äärettömässä

avaruudessa menestys, maine ja kansanrakkaus häntä odottavat...

Kun hän siinä silmäänsä räpäyttämättä katsoi kaukaisuuteen, oli

hän näkevinään kansanjoukkoja, tulia, oli kuulevinaan juhlallista

soittoa, innostuneita huutoja ja tunsi valkoisessa puvussaan

peittyvänsä kukkiin, joita hänelle heitettiin joka suunnalta.

Hän ajatteli myöskin, että hänen vieressään, laivan kaidepuuta

vasten nojaten, seisoi todellisesti suuri ihminen, nero, Jumalan

valio... Kaikki, mitä hän oli tähän saakka luonut, oli kaunista,

uutta ja harvinaista, ja se, mitä hän vielä tulevaisuudessa

miehuutensa kehittyneimpänä aikana tulee luomaan, se on oleva

ihmeellistä, suurenmoista; tämän saattoi huomata hänen kasvoistaan,

tavastaan ilmaista ajatuksensa ja suhteestaan luontoon. Hän puhui

niin omituisesti varjoista, iltaisesta sävystä, kuun hohteesta,

puhui omalla kielellään, niin että tahtomattaankin tunsi hänen

tenhovoimansa luonnon yli. Mitä häneen itseensä tuli, oli hän kaunis

ja originelli, ja hänen vapaa, riippumaton, kaikelle maalliselle

vieras elämänsä oli kuin linnun elämää.

-- Ilma viilenee, -- sanoi Olga Ivanovna värähtäen.

Rjabovski kiersi hänet viittaansa ja sanoi surullisesti:

-- Tunnen olevani teidän vallassanne. Olen orjanne. Miksi olette

tänään niin lumoava?

Hän katsoi koko ajan Olga Ivanovnaa kasvoihin, hänen silmäinsä ilme

oli kauhea, ja Olga Ivanovna pelkäsi katsahtaa häneen.

-- Minä rakastan teitä mielettömästi... -- kuiskasi Rjabovski, jonka

hengitys tuntui toisen poskella. -- Sanokaa sana vain, niin en tahdo

enää elää, heitän taiteen... -- virkkoi hän väkevän kiihtymyksen

vallassa. -- Rakastakaa minua, rakastakaa...

-- Älkää puhuko noin, -- sanoi Olga Ivanovna sulkien silmänsä. -- Se

on kauheata! Entä Dimov?

-- Mitä Dimovista? Mitä minä hänestä? Volga, kuutamo, kauneus,

rakkauteni, innostukseni, mutta Dimovia ei ole... Oh, minä en

tiedä... En tarvitse menneisyyttä, suokaa minulle vain hetkinen...

yksi ainoa hetkinen!

Olga Ivanovnan sydän alkoi lujasti sykkiä. Hän tahtoi muistella

miestään, mutta koko hänen menneisyytensä Dimoveineen ja

vieras-iltoineen näytti hänestä pieneltä, mitättömältä, himmeältä,

joutavalta ja kaukaiselta, hyvin kaukaiselta... Ja todellakin:

mitä oli Dimov? Miksi ajatella Dimovia? Mitä liikutti Dimov häntä?

Oliko hän todellakin olemassa vai oliko hän unta vain? "Hänelle,

yksinkertaiselle ja tavalliselle miehelle riitti se onni, mikä hänen

osakseen jo oli tullut, -- ajatteli Olga Ivanovna kätkien kasvot

käsiinsä. -- Tuomitkoot, kirotkoot minut siellä, mutta nyt otan minä

uhallakin kaikki ja hukun, otan ja hukun... Elämä on elettävä perin

pohjin. Jumalani, kuinka kauheata ja ihanaa!"

-- Mitä vastaatte? Mitä? -- mutisi taiteilija syleillen häntä ja

suudellen intohimoisesti hänen käsiään, joilla toinen koetti heikosti

työntää häntä luotaan. -- Rakastatko minua? Niinkö? Niinkö? Oi, mikä

yö! Ihana yö!

-- Niin, mikä yö! -- kuiskasi Olga Ivanovna katsoen hänen

kyynelkimaltaviin silmiinsä, loi hätäisen silmäyksen ympärilleen,

syleili häntä ja suuteli kuumasti huulille.

-- Tulemme Kineshmaan, -- sanoi joku laivan toisella puolella.

Kuului raskaita askelia. Ravintolapalvelija kulki ohi.

-- Kuulkaa! -- sanoi Olga Ivanovna tälle onnesta iloiten ja itkien.

-- Viiniä, olkaa hyvä!

Taiteilija istuutui liikutuksesta kalpeana penkille, katsoi Olga

Ivanovnaan jumaloivasti, kiitollisesti, sulki sitten silmänsä ja

sanoi raukeasti hymyillen:

-- Olen väsynyt.

Ja kallisti päänsä laivan kaidepuuta vasten.

Venäläistä rakkautta · 第 16 / 20 题