Hiljaisena, kuutamoisena heinäkuun yönä seisoi Olga Ivanovna Volgalla
kulkevan höyrylaivan kannella ja katseli milloin veteen, milloin
kohti ihania rantoja.
Hänen vieressään seisoi Rjabovski, joka sanoi, että nuo varjot
veden pinnalla eivät ole varjoja, vaan unelmaa, että tuon lumoavan
veden ja salaperäisen kimalluksen, tuon äärettömän taivaan ja
noitten alakuloisten, haaveksivain rantain nähden, mitkä kaikki
puhuvat elämän tyhjyydestä ja korkeammasta, ikuisesta, autuaasta
olemassaolosta, olisi hyvä häipyä unhoon, kuolla ja muuttua
muistoksi. Menneisyys on mennyttä eikä huvita, tulevaisuus on
mitätöntä ja tämä ihana, ainoa yö elämässä on kohta loppuva ja
sulautuva ikuisuuteen... Miksi elää?...
Ja Olga Ivanovna kuunteli milloin Rjabovskin ääntä, milloin
yön hiljaisuutta ja ajatteli, että hän itse oli kuolematon.
Turkoosinvärinen vesi, jollaista hän ei ollut ennen nähnyt, taivas,
rannat, mustat varjot täyttivät hänen sielunsa sanomattomalla ilolla
ja kertoivat hänelle, että hänestä vielä tulee suuri taiteilijatar,
ja että jossakin kaukana kuutamoisen yön takana, äärettömässä
avaruudessa menestys, maine ja kansanrakkaus häntä odottavat...
Kun hän siinä silmäänsä räpäyttämättä katsoi kaukaisuuteen, oli
hän näkevinään kansanjoukkoja, tulia, oli kuulevinaan juhlallista
soittoa, innostuneita huutoja ja tunsi valkoisessa puvussaan
peittyvänsä kukkiin, joita hänelle heitettiin joka suunnalta.
Hän ajatteli myöskin, että hänen vieressään, laivan kaidepuuta
vasten nojaten, seisoi todellisesti suuri ihminen, nero, Jumalan
valio... Kaikki, mitä hän oli tähän saakka luonut, oli kaunista,
uutta ja harvinaista, ja se, mitä hän vielä tulevaisuudessa
miehuutensa kehittyneimpänä aikana tulee luomaan, se on oleva
ihmeellistä, suurenmoista; tämän saattoi huomata hänen kasvoistaan,
tavastaan ilmaista ajatuksensa ja suhteestaan luontoon. Hän puhui
niin omituisesti varjoista, iltaisesta sävystä, kuun hohteesta,
puhui omalla kielellään, niin että tahtomattaankin tunsi hänen
tenhovoimansa luonnon yli. Mitä häneen itseensä tuli, oli hän kaunis
ja originelli, ja hänen vapaa, riippumaton, kaikelle maalliselle
vieras elämänsä oli kuin linnun elämää.
-- Ilma viilenee, -- sanoi Olga Ivanovna värähtäen.
Rjabovski kiersi hänet viittaansa ja sanoi surullisesti:
-- Tunnen olevani teidän vallassanne. Olen orjanne. Miksi olette
tänään niin lumoava?
Hän katsoi koko ajan Olga Ivanovnaa kasvoihin, hänen silmäinsä ilme
oli kauhea, ja Olga Ivanovna pelkäsi katsahtaa häneen.
-- Minä rakastan teitä mielettömästi... -- kuiskasi Rjabovski, jonka
hengitys tuntui toisen poskella. -- Sanokaa sana vain, niin en tahdo
enää elää, heitän taiteen... -- virkkoi hän väkevän kiihtymyksen
vallassa. -- Rakastakaa minua, rakastakaa...
-- Älkää puhuko noin, -- sanoi Olga Ivanovna sulkien silmänsä. -- Se
on kauheata! Entä Dimov?
-- Mitä Dimovista? Mitä minä hänestä? Volga, kuutamo, kauneus,
rakkauteni, innostukseni, mutta Dimovia ei ole... Oh, minä en
tiedä... En tarvitse menneisyyttä, suokaa minulle vain hetkinen...
yksi ainoa hetkinen!
Olga Ivanovnan sydän alkoi lujasti sykkiä. Hän tahtoi muistella
miestään, mutta koko hänen menneisyytensä Dimoveineen ja
vieras-iltoineen näytti hänestä pieneltä, mitättömältä, himmeältä,
joutavalta ja kaukaiselta, hyvin kaukaiselta... Ja todellakin:
mitä oli Dimov? Miksi ajatella Dimovia? Mitä liikutti Dimov häntä?
Oliko hän todellakin olemassa vai oliko hän unta vain? "Hänelle,
yksinkertaiselle ja tavalliselle miehelle riitti se onni, mikä hänen
osakseen jo oli tullut, -- ajatteli Olga Ivanovna kätkien kasvot
käsiinsä. -- Tuomitkoot, kirotkoot minut siellä, mutta nyt otan minä
uhallakin kaikki ja hukun, otan ja hukun... Elämä on elettävä perin
pohjin. Jumalani, kuinka kauheata ja ihanaa!"
-- Mitä vastaatte? Mitä? -- mutisi taiteilija syleillen häntä ja
suudellen intohimoisesti hänen käsiään, joilla toinen koetti heikosti
työntää häntä luotaan. -- Rakastatko minua? Niinkö? Niinkö? Oi, mikä
yö! Ihana yö!
-- Niin, mikä yö! -- kuiskasi Olga Ivanovna katsoen hänen
kyynelkimaltaviin silmiinsä, loi hätäisen silmäyksen ympärilleen,
syleili häntä ja suuteli kuumasti huulille.
-- Tulemme Kineshmaan, -- sanoi joku laivan toisella puolella.
Kuului raskaita askelia. Ravintolapalvelija kulki ohi.
-- Kuulkaa! -- sanoi Olga Ivanovna tälle onnesta iloiten ja itkien.
-- Viiniä, olkaa hyvä!
Taiteilija istuutui liikutuksesta kalpeana penkille, katsoi Olga
Ivanovnaan jumaloivasti, kiitollisesti, sulki sitten silmänsä ja
sanoi raukeasti hymyillen:
-- Olen väsynyt.
Ja kallisti päänsä laivan kaidepuuta vasten.