Toisena helluntaipäivänä iltapäivällä Dimov osti herkkuja ja makeisia
ja matkusti maalle vaimonsa luo.
Hän ei ollut tavannut Olga Ivanovnaa kahteen viikkoon ja ikävöi
häntä kovasti. Istuessaan rautatievaunussa ja etsiessään sitten
kesäasuntoaan suuresta lehtimetsästä tunsi hän olevansa nälkäinen
ja väsynyt ja kuvitteli mielessään, kuinka hän söisi illallisensa
luonnon helmassa yhdessä vaimonsa kanssa ja menisi sitten levolle. Ja
hän katseli tyytyväisenä kääröänsä, jossa oli kaviaaria, juustoa ja
lohta.
Kun hän saapui kesäasuntoonsa, teki aurinko jo laskuaan. Iäkäs
palvelijatar ilmoitti, että rouva ei ole kotona, mutta palannee kohta.
Talo oli näköjään ruma ja siinä oli vain kolme huonetta, joiden katot
olivat matalat ja sanomalehdillä verhotut ja permannot epätasaiset ja
täynnä halkeamia.
Yhdessä huoneessa oli sänky, toisessa maalauskangasta, siveltimiä,
rasvaisia papereita, miesten päällystakkeja ja hattuja hujan hajan
tuoleilla ja ikkunoilla ja kolmannessa huoneessa Dimov näki kolme
tuntematonta miestä. Kaksi oli tummanverevää, parrakasta, mutta
kolmas oli aivan parraton ja lihava -- kaikesta päättäen näyttelijä.
Samovaari puhisi pöydällä.
-- Mitä haluatte? -- kysyi näyttelijä matalalla äänellä ja katsoi
Dimoviin vihaisesti. -- Olga Ivanovnaako etsitte? Odottakaa, hän
tulee kohta.
Dimov istuutui odottamaan. Toinen noista tummanverevistä miehistä
katsoi unisesti ja veltosti häneen, kaatoi itselleen teetä ja kysyi:
-- Tahdotteko kenties teetä?
Dimovin teki mieli sekä syödä että juoda, mutta säilyttääkseen
ruokahalunsa hän kieltäytyi teestä.
Pian senjälkeen kuului askelia ja tuttua naurua. Ovi lensi auki ja
sisään riensi Olga Ivanovna päässään leveälierinen hattu ja kädessään
värilaatikko. Hänen jälessään tuli iloinen ja punaposkinen Rjabovski
kantaen suurta päivänvarjoa ja kokoonpantavaa tuolia.
-- Dimov! -- huusi Olga Ivanovna ilosta juopuneena. -- Dimov! --
toisti hän laskien päänsä ja molemmat kätensä Dimovin rinnalle. --
Sinä täällä! Mikset ole käynyt pitkään aikaan? Mikset? Mikset?
-- Milloinka minä olisin joutanut tulemaan, hyvä ystäväni? Olen
melkein aina sairaaloissa, ja jos sattuu olemaan vapaata aikaa, niin
ei sovi junien kulku.
-- Kuinka iloinen olen, kun saan nähdä sinut! Koko yön näin sinusta
unta ja pelkäsin, että olet sairastunut. Oi, jospa tietäisit, kuinka
paljon sinusta pidän ja kuinka sopivaan aikaan tulit! Sinä olet minun
pelastajani. Sinä yksin saatat pelastaa minut! Huomenna vietetään
nimittäin täällä omituiset häät, -- jatkoi Olga Ivanovna nauraen
ja sitoen miehensä kaulaliinaa. -- Eräs täkäläisen rautatieaseman
nuori sähköttäjä Tshikeldejev menee naimisiin. Kaunis, nuori
mies, eikä mikään tuhmeliinikaan. Siinä miehessä, tiedätkös, on
jotakin voimakasta, karhumaista... Nuorena petoeläimenä voisi
hänet maalata. Me kesäasukkaat olemme kaikki huvitetut hänestä ja
olemme kunniasanallamme luvanneet olla mukana hänen häissään...
Hän on köyhä, yksinäinen, arka, ja synti olisi kieltäytyä.
Ajatteles, kirkonmenojen jälkeen vihitään, sitten mennään kirkosta
jalkaisin morsiamen kotiin... ymmärräthän... lehdot, lintujen
laulu, aurinkoiset valopinnat nurmella ja me kaikki kuin kirjavia
täpliä vaaleanviheriäistä taustaa vasten... kerrassaan originellia,
ranskalaista impressionismia. Mutta, Dimov, minkä puvun panen ylleni
kirkkoon? -- kysyi Olga Ivanovna kasvoillaan herkkäitkuinen ilme.
-- Minulla ei ole täällä mitään, ei kerrassa mitään. Ei pukuja, ei
kukkia, ei hansikkaita... Sinun täytyy pelastaa minut. Kun tulit
juuri nyt, merkitsee se sitä, että kohtalo itse on määrännyt sinun
pelastamaan minut. Tässä, hyvä mies, avaimeni, matkusta kotiin ja
tuo sieltä vaaleanpunainen pukuni. Muistat kai sen... se riippuu
ensimäisenä... Sitten on piironkini laatikossa kaksi pahvikoteloa.
Toisessa niistä on kaikenmoisia harsoja ja tilkkuja, ja niitten alla
kukkia. Ota nuo kukat varovasti, äläkä vaan rutista niitä, minä
niistä sitten valitsen... Osta myöskin pari hansikkaita...
-- Hyvä on, -- sanoi Dimov. -- Matkustan huomenna ja lähetän ne
sinulle.
-- Huomenna? -- kysyi Olga Ivanovna ja katsoi häneen ihmetellen. --
Kuinka sinä huomenna ennättäisit, kun ensimäinen juna lähtee kello
9 ja vihkiminen tapahtuu jo kello 11. Ei, kyyhkyseni, tänään täytyy
sen tapahtua, ehdottomasti tänään! Jollet huomenna ennätä matkustaa
tänne, niin lähetä joku tuomaan. Mutta joudu nyt... Matkustajajuna
tulee tuossa tuokiossa asemalle... älä vaan myöhästy, ystäväni.
-- Hyvä on.
-- Oi, kuinka minua surettaa päästää sinut lähtemään, -- sanoi Olga
Ivanovna, ja hänen silmänsä kyyneltyivät. -- Miksi minä, hölmö,
annoinkin kunniasanani sähköttäjälle?
Dimov joi hätäisesti kupin teetä, otti rinkelin ja lähti hellästi
hymyillen asemalle. Mutta kaviaarin, juuston ja lohen söivät ne kaksi
tummanverevää herraa ja lihava näyttelijä.