Olga Ivanovna oli 22 ja Dimov 31 vuotias.
Heidän elämänsä häiden jälkeen oli onnellista. Olga Ivanovna
koristi vierashuoneen seinät omillaan ja muitten harjoitelmilla,
jotka olivat joko kehyksissä tai kehyksittä, ja pianon ja muitten
huonekalujen väliin hän järjesti hauskan lymypaikan kiinalaisista
varjostimista, maalausjalustoista, kirjavista peitteistä, tikareista,
pienistä patsaista, valokuvista... Ruokahuoneen seinille hän liimasi
painokuvia, ripusti niinitallukat ja sirpin, asetti nurkkaan
viikatteen ja haravan, ja niin oli venäläiseen tyyliin sisustettu
ruokahuone valmis. Makuuhuoneen hän tahtoi tehdä luolamaiseksi, ja
verhosi senvuoksi sen katon ja seinät tummalla vaatteella, ripusti
sänkyjen yläpuolelle venezialaisen lyhdyn ja asetti ovenvartijaksi
patsaan, joka esitti keihäs kädessä seisovaa miestä. Nuoren
pariskunnan koti oli kaikista hyvin hauska.
Kello 11 tienoissa Olga Ivanovna nousi makuulta, soitti sitten pianoa
tai maalasi, jos sattui olemaan kirkas päivä.
Kellon käydessä yhtä hän lähti ompelijattarensa luo. Kun hänellä ja
Dimovilla ei ollut liikoja rahoja, täytyi turvautua kekseliäisyyteen
ja viekkauteen, jotta Olga Ivanovna voisi esiintyä uusissa puvuissa
ja siten ihmetyttää tuttaviaan. Usein sukeutui vanhasta, värjätystä
puvusta, vähäisestä harsovaatteesta, pitseistä, plyysistä ja
silkistä, jotka eivät paljoakaan maksaneet, kerrassaan ihmeellistä,
jotakin lumoavaa, ei puku, vaan unelma. Ompelijattaren luota Olga
Ivanovna ajoi tavallisesti jonkun tutun näyttelijättären luo,
saadakseen kuulla uutisia teatterimaailmasta ja, jos tarjoutui
sopiva tilaisuus, hankkiakseen piletin seuraavaan ensi-iltaan tai
resettinäytäntöön. Näyttelijättären luota oli ajettava jonkun
taiteilijan luo tai taidenäyttelyyn, sitten jotakin kuuluisuutta
tapaamaan -- kutsumaan vieraaksi, tekemään vastavierailua tai vain
juttelemaan.
Ja kaikkialla hän otettiin iloisin mielin ja ystävällisesti vastaan
ja vakuutettiin, että hän oli hyvä, kiltti, harvinainen...
Ne, joita Olga Ivanovna sanoi kuuluisuuksiksi ja suuruuksiksi,
ottivat hänet vastaan kuin tasa-arvoisen omaisen ja ennustivat
yksimielisesti, että hänestä kykynsä, makunsa ja älynsä perusteella
tulee vielä jotakin suurta, jollei hän vain hajoittasi voimiaan. Olga
Ivanovna lauloi, soitti, maalasi, muovaili taideteoksia, otti osaa
yksityisiin näytäntöihin, eikä suinkaan suoriutunut kaikesta tästä
jotenkuten, vaan kyvykkäästi. Jos hän teki lyhtyjä ilotulituksiin,
pukeutui koreaksi, sitoi jonkun kaulaliinan, niin hän suoritti kaiken
taiteellisesti, sirosti ja rakastettavasti.
Mutta Olga Ivanovnan kyky ei ilmennyt missään niin selvästi kuin
siinä, että hän osasi nopeasti tutustua kuuluisiin henkilöihin, ja
tulla heti läheiseksi tutuksi heidän kanssaan. Jos joku oli vähänkin
kuuluisa ja puheenaihetta herättävä, niin eipä kestänyt kauan,
ennenkuin Olga Ivanovna jo tunsi hänet, tuli ystäväksi ja kutsui
luokseen.
Jokainen uusi tuttavuus oli hänestä kuin juhla. Hän jumaloi kuuluisia
ihmisiä, oli ylpeä heistä ja näki heistä öisin unia. Hän janosi
heidän seuraansa eikä voinut mitenkään tätä janoa sammuttaa. Entiset
katosivat ja unohtuivat, uusia ilmaantui heidän sijaansa, mutta
näihinkin hän tottui tai kyllästyi pian ja alkoi hartaasti etsiä yhä
uusia ja uusia suuruuksia, löysi ja alkoi uudelleen etsiä... Miksi?
Viiden tienoissa hän söi kotona päivällistä yhdessä miehensä kanssa.
Dimovin yksinkertaisuus, terve järki ja hyväsydämisyys liikutti ja
innosti häntä. Vähän väliä hän hypähti seisomaan, kiersi kätensä
innokkaasti miehensä kaulaan ja suuteli suutelemistaan häntä.
-- Sinä, Dimov, olet viisas ja jalomielinen ihminen, -- sanoi Olga
Ivanovna, -- mutta sinussa on sangen suuri vika: sinä et lainkaan
harrasta taiteita, kiellät sekä musiikin että maalaustaiteen.
-- En ymmärrä niitä, -- vastasi mies sävyisästi. -- Olen koko ikäni
harrastanut luonnontieteitä ja lääketiedettä, eikä ole riittänyt
aikaa taiteisiin.
-- Mutta sehän on kauheata, Dimov!
-- Miksi niin? Sinun tuttavasi eivät tunne luonnontieteitä eivätkä
lääketiedettä, etkä sinä kuitenkaan moiti heitä siitä. Kullakin on
omansa. Minä en ymmärrä maisemamaalauksia enkä oopperoita, mutta minä
ajattelen näin: koska toiset viisaat ihmiset pyhittävät elämänsä
taiteille ja toiset viisaat ihmiset uhraavat niitten hyväksi suuria
rahasummia, niin ovat ne tarpeellisia. Minä en ymmärrä taiteita,
mutta se ei suinkaan merkitse sitä, että kieltäisin ne.
-- Anna minun puristaa rehellistä kättäsi!
Päivällisen jälkeen ajoi Olga Ivanovna tuttaviensa luo, sitten
teatteriin tai konserttiin ja palasi kotiin vasta puoliyön jälkeen.
Niin joka päivä.
Keskiviikkoilloin tuli Olga Ivanovnan luo vieraita. Silloin ei
pelattu korttia eikä tanssittu, vaan huviteltiin eri taiteilla.
Draamallisen teatterin näyttelijä lausui, laulaja lauloi,
taidemaalarit piirustelivat albumeihin, joita Olga Ivanovnalla
oli runsaasti, sellonsoittaja soitti ja emäntä itsekin piirusti,
muovaili, lauloi ja säesti. Lausunnon, soiton ja laulun lomassa
keskusteltiin ja kiisteltiin kirjallisuudesta, teatterista ja
maalauksista. Naisia ei ollut, sillä Olga Ivanovna piti kaikkia
naisia, paitsi näyttelijättäriä ja ompelijatartaan, ikävinä ja
typerinä. Ei kulunut ainoatakaan tällaista iltaa, jona emäntä ei
aina ovikellon soidessa olisi säpsähtänyt ja sanonut voittoisa ilme
kasvoillaan: "Se on hän!", tarkoittaen sanalla "hän" jotakin uutta
kuuluisuutta. Dimovia ei näkynyt vierashuoneessa eikä kukaan hänen
olemassaoloaan muistanutkaan. Mutta täsmälleen kello puoli 12 avautui
ruokahuoneen ovi, Dimov ilmestyi hyväsydäminen hymy huulillaan ja
sanoi käsiään hykertäen:
-- Olisi vähän illallista, hyvä herrasväki.
Kaikki siirtyivät nyt ruokahuoneeseen ja näkivät joka kerta samat
ruokalajit pöydällä: lautasellisen ostereita, palasen liikkiötä tai
vasikanpaistia, sardiineja, juustoa, kaviaaria, sieniä, viinaa ja
kaksi pulloa viiniä.
-- Rakas hovimestarini! -- huudahti Olga Ivanovna taputtaen
innostuksesta käsiään. -- Sinä olet kerrassaan hurmaava! Hyvä
herrasväki, katsokaa hänen otsaansa! Dimov, näytä profiilisi!
Katsokaa nyt: kasvojen muoto bengaalilaisen tiikerin, mutta ilme
kaunis ja hempeä kuin hirven! Rakas Dimov!
Vieraat söivät, katselivat Dimovia ja ajattelivat: todellakin, aika
leppeä mies. Mutta pian unohtivat he hänet jälleen ja jatkoivat
keskustelua teatterista, soitosta ja maalauksesta.
Nuori pariskunta oli onnellinen ja heidän elämänsä kului
suloisesti. Mutta heidän kisakuukautensa kolmas viikko ei ollut
kuitenkaan suruton. Dimov oli sairashuoneella saanut tartunnan,
sairastui ruusuun, oli kuusi päivää vuoteen omana ja oli pakotettu
leikkauttamaan kauniin, mustan tukkansa. Olga Ivanovna istui hänen
vuoteensa ääressä ja itki katkerasti. Mutta kun sairas parani jonkun
verran, sitoi hän valkoisen huivin tämän kerittyyn päähän ja alkoi
maalata häntä beduiinina. Ja kummallakin oli hauska. Mutta parin
kolmen päivän kuluttua, kun Dimov parannuttuaan alkoi jälleen käydä
sairaaloissa, kävi hänen taasen huonosti.
-- Minulla on huono onni, kultaseni! -- virkkoi hän kerran
päivällispöydässä. -- Tänään tein neljä ruumiinavausta ja haavoitin
kaksi sormeani. Vasta kotona huomasin sen.
Olga Ivanovna pelästyi. Mutta Dimov hymyili ja sanoi, ettei se ollut
vaarallista ja että hänelle usein sattui sellaista.
-- Minä innostun ja olen toisinaan hajamielinen.
Levottomana Olga Ivanovna odotti verenmyrkytystä ja rukoili öisin
Jumalaa.
Kaikki meni kuitenkin onnellisesti ohi.
Taas koitti onnellinen aika ja elämä kului huolettomasti,
suruttomasti. Nykyhetki oli ihana ja kevät lähestyi kaukaa hymyillen
ja luvaten tuhansia iloja. Onni on oleva loputon!
Huhti-, touko- ja kesäkuussa huvilassa kaukana kaupungista.
Kävelymatkoja, harjoitelmia, kalastusta, satakielten laulua, ja
sitten heinäkuusta aina syksyyn saakka taiteilijoiden huvimatkoja
Volgalla. Näihin matkoihin otti Olga Ivanovna luonnollisesti osaa
taiteilijapiiriin kuuluvana henkilönä. Hän neulotutti jo kaksi
matkapukua, osti värejä, siveltimiä, maalauskangasta ja uuden paletin
matkaa varten.
Melkein joka päivä Rjabovski tuli hänen luokseen katsomaan, kuinka
hänen maalaamisensa oli edistynyt. Kun Olga Ivanovna näytti hänelle
työnsä, pisti Rjabovski kätensä syvälle housuntaskuihin, puristi
huulensa lujasti yhteen ja sanoi sitten puhisten:
-- Kas vaan... Mutta tuo pilvi on räikeä, siinä ei ole
iltavalaistusta. Etuala on liiaksi jyrsittyä, liiaksi...
ymmärrättekö... tuota noin... Ja mökki näyttää luhistuvan ja
valittavan kuin suuren painon alla... Tuohon nurkkaan on laitettava
hiukan tummempi väritys. Yleensä ei tämä ole hullumpi... se on
verrattain hyvä.
Ja mitä käsittämättömämmin hän puhui, sitä paremmin Olga Ivanovna
häntä ymmärsi.