Olga Ivanovnan häissä olivat kaikki hänen ystävänsä ja parhaat
tuttavansa.
-- Katsokaa häntä: eikö totta, hänessä on jotakin?... -- sanoi Olga
Ivanovna ystävilleen miestään osoittaen, ikäänkuin olisi tahtonut
selittää, miksi oli suostunut yksinkertaiselle, aivan jokapäiväiselle
eikä mitenkään huomatulle miehelle.
Hänen miehensä, Osip Stepanitsh Dimov, oli lääkäri ja arvonimeltään
nimineuvos. Hänellä oli virka kahdessa sairaalassa: toisessa
ylimääräinen, toisessa prosektori. Joka päivä kelle 9-12 hän otti
osastollaan vastaan sairaita, mutta jälkeen puolenpäivän hän ajoi
raitiovaunulla toiseen sairaalaan, jossa teki ruumiinavauksia. Hänen
yksityinen lääkäritoimensa oli jotensakin vähäinen; se tuotti noin
viisisataa ruplaa vuodessa. Siinä kaikki, sillä mitäpä muuta hänestä
olisi sanottavaa?
Mutta Olga Ivanovna ja hänen ystävänsä ja parhaat tuttavansa eivät
suinkaan olleet tavallisia ihmisiä. Kukin heistä oli jossakin
suhteessa huomattu, vieläpä jonkun verran tunnettukin, mutta jokainen
heistä piti itseään kuuluisuutena, ja ken ei vielä ollut kuuluisa,
hänellä oli ainakin loistavat toiveet tulla siksi.
Draamallisen teatterin taiteilija, suuri, jo aikoja sitten
tunnustettu kyky, sievä, viisas ja vaatimaton mies ja erinomainen
lausuja, opetti Olga Ivanovnalle lausuntoa. Oopperalaulaja,
hyväntahtoinen, lihava herra vakuutti huoaten, että Olga Ivanovnan
lahjat menivät näin ollen hukkaan, mutta ellei hän laiskottelisi,
vaan kävisi toimeliaasti työhönsä käsiksi, niin voisi hänestä tulla
mainio laulajatar. Sitten muutamia taidemaalareita, etupäässä
laatu-, eläin- ja maisemamaalari Rjabovski, kaunis, vaaleanverinen,
25-vuotias mies, jolla oli hyvä menestys taidenäyttelyissä ja
joka oli myynyt viimeisen taulunsa viidestä sadasta ruplasta. Hän
korjaili Olga Ivanovnan harjoitelmia ja sanoi, että hänestä vielä
saattoi tulla jotakin. Sellonsoittaja, joka sai sellonsa itkemään,
tunnusti suoraan, että kaikista niistä naisista, jotka hän tunsi,
ainoastaan Olga Ivanovna osasi säestää. Sitten eräs nuori, mutta jo
yleisesti tunnettu kirjailija, joka kirjoitti novelleja, näytelmiä ja
kertomuksia. Entä vielä? Niin, Vasilij Vasiljevitsh vielä, pajari,
tilanomistaja, diletantti-kuvittaja ja vinjetinpiirtäjä, joka tunsi
muinaisvenäläisen tyylin, kansanrunouden ja sankarilaulut; paperilla
ja porsliinilla hän teki kerrassaan ihmeitä.
Tässä taiteellisessa, vapaassa ja kohtalon suosimassa seurassa,
joka tosin oli hienotunteinen ja vaatimaton, mutta joka ainoastaan
jonkun sairauden sattuessa ajatteli lääkäreitä, oli Dimov nimellä
samallainen kaiku kuin jollakin Sidorovilla tai Tarasovilla. Tässä
seurassa näytti Dimov vieraalta, tarpeettomalta ja pieneltä, vaikka
hän oli pitkä ja harteva. Näytti siltä kuin hänen yllään oleva
hännystakki olisi ollut toisen oma ja hänen partansa ajettu kuin
jonkin palvelijan. Muuten, jos hän olisi ollut kirjailija tai
taiteilija, niin olisi sanottu, että hänen partansa oli à la Zola...
Näyttelijä sanoi Olga Ivanovnalle, että hänen aivinainen tukkansa ja
hääpukunsa tekivät hänet kuin solakaksi kirsikkapuuksi, joka keväällä
on täynnä kauniita, valkoisia kukkia.
-- Ei, mutta tahdotte kai kuulla, kuinka nopeasti tämä kaikki
tapahtui? -- virkkoi Olga Ivanovna tarttuen hänen käteensä. -- No,
kuulkaahan sitten... Ensiksi minun pitää huomauttaa, että isälläni
oli virka samassa sairaalassa kuin Dimovillakin. Kun isä parka
sitten sairastui, valvoi Dimov yötä päivää hänen vuoteensa ääressä.
Sellaista uhrautuvaisuutta! Kuulkaa, herra Rjabovski... Ja te, herra
kirjailija. Tulkaa lähemmäksi, se on sangen mieltäkiinnittävää!
Suurenmoista uhrautuvaisuutta, todellista osanottoa! Minäkään en
nukkunut öisin, vaan valvoin isäni vieressä, ja yht'äkkiä valloitin
tuon kelpo miehen! Dimov rakastui korviaan myöten. Kohtalo saattaa
tosiaankin olla kummallinen. Ja sitten isäni kuoltua hän kävi
toisinaan luonani ja me tapasimme toisemme joskus kadulla, kunnes
eräänä kauniina iltana hän yht'äkkiä kosi minua... Itkin koko
seuraavan yön, mutta olin itsekin hurjasti rakastunut. Ja nyt, kuten
näette, olen hänen vaimonsa. Mutta eikö totta, hänessä on jotakin
voimakasta, mahtavaa, karhumaista? Nyt näemme vain kolme neljäsosaa
hänen kasvoistaan ja valaistuskin on sitäpaitsi huono, mutta kun
hän kääntää päänsä, niin katsokaa hänen otsaansa... Rjabovski, mitä
sanotte tuosta otsasta? Dimov, me puhumme sinusta! -- huusi hän
miehelleen. -- Tule tänne! Ojenna Rjabovskille rehellinen kätesi...
Kas niin... Olkaa ystäviä!
Dimov hymyili hyväntahtoisesti ja naivisti, ojensi kätensä
Rjabovskille ja sanoi:
-- Tämä ilahuttaa minua. Kun aikoinani suoritin loppututkinnot,
tein sen yhdessä erään Rjabovskin kanssa. Hän taisi olla teidän
sukulaisianne?