Kun taiteilija ja medisiinari tulivat seuraavan päivän aamuna
Vasiljevin luo, laukkasi tämä tuskaansa voihkien pitkin huonetta,
yllään repaleinen paita ja kädet verille purtuina.
-- Jumalan tähden! -- parkui hän huomatessaan toverinsa. -- Viekää
minut minne tahdotte, tehkää minulle mitä tahansa, kunhan vain
viipymättä pelastatte minut! Muuten tapan itseni!
Taiteilija kalpeni ja menetti malttinsa. Medisiinari oli myöskin
hyrähtää itkuun, mutta otaksuen, että lääkärin velvollisuus on
pysyä kaikissa tapauksissa kylmäverisenä ja vakavana, hän sanoi
rauhallisesti:
-- Taudinpuuska on kohdannut sinua, mutta ei ole vaarallinen
laatuaan. Lähtekäämme heti tohtorin luo.
-- Minne tahansa, mutta pian, Jumalan tähden, pian!
-- Älä anna kiihkolle valtaa. Pitää hillitä itsensä.
Taiteilija ja medisiinari pukivat vapisevin käsin Vasiljevin ylle ja
taluttivat hänet kadulle.
-- Mihail Sergeitsh on jo aikoja sitten halunnut tutustua sinuun,
-- sanoi medisiinari matkalla. -- Hän on hyvin ystävällinen ja
ammatissaan etevä. Suoritti tutkintonsa 1882 ja on saavuttanut laajan
kokemuksen. Ylioppilaita hän kohtelee toverillisesti.
-- Pikemmin, pikemmin!... -- kiiruhti Vasiljev.
Mihail Sergeitsh, lihava, vaaleanverinen tohtori otti toverukset
ystävällisesti ja vakavasti vastaan ja hymyili vain toisella
poskellaan.
-- Toverinne Rybnikov ja Maier ovat puhuneet minulle jo taudistanne,
-- sanoi Mihail Sergeitsh. -- Olen iloinen, jos voin auttaa teitä.
No... olkaa hyvä ja käykää istumaan!...
Hän istutti Vasiljevin pöydän luona olevaan suureen nojatuoliin ja
siirsi esille paperossilaatikon.
-- No? -- alkoi hän polviaan silittäen. -- Ryhtykäämme asiaan...
Kuinka vanha olette?
Hän teki useita kysymyksiä, joihin medisiinari vastasi. Hän
tiedusteli, oliko Vasiljevin isä potenut jotakin erityistä tautia,
oliko hän ollut juomari, luonteeltaan kiivas tai oliko hänessä
ollut muita omituisuuksia. Samaa tiedusteli hän myöskin iso-isästä,
äidistä, sisarista ja veljistä. Saatuaan tietää, että Vasiljevin
äidillä oli ollut mainio lauluääni ja että tämä usein oli esiintynyt
teatterissa, vilkastui Mihail Sergeitsh äkkiä ja kysyi:
-- Suokaa anteeksi, mutta ettekö muista, oliko teatteri teidän
äitinne intohimo?
Kului parikymmentä minuttia. Vasiljevia ikävystytti, kun tohtori yhä
silitti polviaan ja puhui taukoamatta samoja asioita.
-- Mikäli ymmärrän teidän kysymyksiänne, herra tohtori, -- sanoi
Vasiljev, -- niin te tahdotte tietää, onko tautini perinnöllistä vai
ei. Se ei ole perinnöllistä.
Tohtori kyseli edelleen oliko Vasiljevissa nuorena ollut mitään
vikaa, vammaa päässä, omituisuuksia, erityisiä mielitekoja.
Puolet niistä kysymyksistä, joita tunnontarkat lääkärit tekevät,
saattaa terveyttä haittaamatta jättää vastausta vaille, mutta Mihail
Sergeitshin, medisiinarin ja taiteilijan kasvoilla oli sellainen
ilme kuin olisi kaikki ollut hukassa, ellei Vasiljev olisi vastannut
jokaiseen kysymykseen. Jostakin syystä tohtori kirjoitti vastaukset
muistiin paperipalaselle.
Saatuaan kuulla, että Vasiljev oli päättänyt luonnontieteelliset
opintonsa ja jatkoi nyt lukuja lainopillisessa tiedekunnassa, vaipui
tohtori ajatuksiinsa.
-- Viime vuonna hän kirjoitti erinomaisen tutkielman... -- sanoi
medisiinari.
-- Suokaa anteeksi, älkää keskeyttäkö minua, te estätte minun
keskittämästä ajatuksiani, -- huomautti tohtori ja hymyili toisella
poskellaan. -- Niin, tietysti silläkin on merkityksensä taudin
vaiheisiin nähden. Henkisten voimain ponnistaminen, liiallinen
rasitus... Niin, niin... Entä juotteko viinaa? -- virkkoi hän
Vasiljevin puoleen kääntyen.
-- Hyvin harvoin.
Parikymmentä minuttia kului jälleen. Medisiinari alkoi puoliääneen
selittää käsitystään taudin lähimmistä syistä, kuinka hän, taiteilija
ja Vasiljev olivat toissapäivänä käyneet S:n kadulla.
Välinpitämätön, kylmä, pidätetty tapa, jolla hänen ystävänsä ja
tohtori puhuivat naisista ja siitä onnettomasta kadusta, tuntui
Vasiljevistä erittäin kummalliselta...
-- Herra tohtori, vastatkaa yhteen kysymykseen, -- sanoi Vasiljev
itseään hilliten, jotta ei olisi ollut epäkohtelias. -- Onko
prostitutsiooni pahe vai ei?
-- Hyvä ystäväni, kuka siitä haluaisi kiistellä? -- sanoi tohtori
kasvoillaan sellainen ilme kuin olisi hän jo aikoja sitten ratkaissut
sellaiset kysymykset, mikäli ne häntä koskivat.
-- Oletteko sielunparantaja? -- kysyi Vasiljev lyhyesti.
-- Olen kyllä.
-- Paljon mahdollista, että te kaikki olette oikeassa! -- sanoi
Vasiljev nousten seisomaan ja ruveten astelemaan nurkasta toiseen.
-- Paljon mahdollista! Mutta minun mielestäni tämä kaikki on
ihmeellistä! Sitä pidetään suurenmoisena, että kohta olen suorittanut
kahden tiedekunnan tutkinnot; minua ylistetään pilviin saakka syystä,
että olen kirjoittanut tutkielman, joka unohdetaan muutaman vuoden
kuluttua; mutta senvuoksi, etten voi puhua langenneista naisista yhtä
välinpitämättömästi kuin näistä tuoleista, senvuoksi minua lääkitään,
pidetään mielenvikaisena, surkutellaan!
Vasiljev alkoi yht'äkkiä sanomattomasti sääliä sekä itseään,
tovereitaan että kaikkia niitä, jotka hän oli toissapäivänä nähnyt,
säälipä vielä tohtoriakin, ja sitten hän rupesi itkemään nojatuoliin
vaipuen.
Toverit katsoivat kysyvästi tohtoriin, joka ilmeestä päättäen näytti
täysin ymmärtävän potilaansa kyynelet ja epätoivon sekä tietävän
itsensä erikoistuntijaksi tällä alalla. Hän astui Vasiljevin
luo, antoi hänelle joitakin tippoja, ja sitten, kun potilas oli
rauhoittunut, riisui hänet ja alkoi tutkia ihon tuntoisuutta, polvien
refleksejä j.n.e.
Vasiljev tunsi helpotusta. Hän häpesi poistuessaan tohtorin luota,
rattaitten räminä ei ärsyttänyt häntä enää ja painostus sydänalassa
hävisi häviämistään ikäänkuin sulaen pois. Hänen kädessään oli kaksi
reseptiä: toisessa bromkaliumia, toisessa morfiinia... Näitä aineita
hän oli ennenkin nauttinut.
Kadulla hän pysähtyi hetkeksi, ajatteli ja sanottuaan tovereille
jäähyväiset hän lähti hitaasti astelemaan yliopistoa kohti.
Huimapää.