Vasiljev lepäsi kotona vuoteellaan ja hänen koko ruumiinsa vapisi.
-- He elävät, he elävät! Hyvä Jumala, he elävät! -- ajatteli hän.
Hänen mielikuvituksensa kiihottui kaikin tavoin ja hän kuvitteli
olevansa milloin langenneen naisen veli, milloin isä, milloin
itse tuollainen nainen, posket ihomaalin peitossa, ja kaikki tämä
kauhistutti häntä.
Tuntuipa hänestä siltä kuin täytyisi hänen ratkaista tämä kysymys
heti, kävi miten kävi, ja että tämä kysymys ei ollut vieras, vaan
koski häntä personallisesti. Hän ponnisti voimiaan, hillitsi
epätoivoaan, istuutui sängyn laidalle, tarttui molemmin käsin
päähänsä ja alkoi harkita, kuinka voisi pelastaa kaikki nuo naiset,
jotka hän oli yöllä nähnyt.
Ajatuksen kulun tällaisia kysymyksiä ratkaistaessa hän tunsi erittäin
hyvin, hän kun oli sivistynyt ja paljon lukenut. Ja niin kiihtynyt
kuin hän olikin, piti hän lujasti kiinni tästä järjestyksestä.
Hän palautti mieleensä tämän kysymyksen vaiheet ja sitä koskevan
kirjallisuuden, ja neljän tienoissa aamulla hän asteli nurkasta
nurkkaan koettaen muistaa kaikkia niitä yrityksiä, mitä tähän saakka
oli tehty kyseenalaisten naisten pelastamiseksi. Hänellä oli useita
hyviä ystäviä ja tovereita, joiden joukossa oikeudenmukaisia ja
uhrautuvaisia miehiä. Muutamat heistä olivat koettaneet pelastaa
näitä naisia...
"Kaikki tähän suuntaan käyvät yritykset saattaa jakaa kolmeen
ryhmään", -- ajatteli Vasiljev.
Ensimäiseen ryhmään kuuluva ostaa naisen vapaaksi paheenpesästä,
vuokraa hänelle huoneen, hankkii ompelukoneen, ja niin tulee tuosta
naisesta neulojatar. Mies, joka näin menettelee, tekee hänet joko
tahtomattaan tai tahtoen omaksi rakastajattarekseen ja jättää hänet
sitten matkustaessaan muille maille toisen säädyllisen miehen
haltuun, aivankuin jonkun esineen. Ja langennut nainen pysyy
langenneena.
Toinen samoin lunastaa naisen, vuokraa huoneen, ostaa tuon
välttämättömän ompelukoneen ja koettaa parantaa häntä opettamalla
luku- ja kirjoitustaitoa, siveyttä ja tarjoamalla hänelle hyvää,
kirjallisuutta. Nainen elää näin päivän kerrallaan ja neuloo niin
kauan kuin se on hänestä uutta ja huvittavaa, mutta sitten hän
kyllästyy ja alkaa holhoojaltaan salassa ottaa miehiä luokseen,
toisin sanoen, palaa vähitellen sinne, missä saa maata kolmeen saakka
iltapäivällä, juoda kahvia ja syödä ravitsevan päivällisen seitsemän
tienoissa.
Kolmannet, jotka ovat kaikkein innostuneimpia ja uhrautuvaisimpia,
ottavat rohkean, ratkaisevan askeleen. He menevät naimisiin
kyseessäolevan naisen kanssa. Ja kun tuo julkea, pilattu, typerä
ihmiseläin joutuu vaimoksi, emännäksi ja sitten äidiksi, kääntää
tämä hänen elämänsä ja maailmankatsomuksensa niin perin pohjin ylös
alaisin, että vaimossa ja äidissä on sen jälkeen vaikea tuntea
entistä langennutta naista. Niin, avioliitto on paras ja ehkä ainoa
pelastuskeino.
-- Mutta se on mahdotonta! -- sanoi Vasiljev ääneen, heittäytyen
vuoteelleen. Ensinnäkään en voi mennä naimisiin sellaisen naisen
kanssa! Siihen vaadittaisiin pyhimystä, joka ei osaa vihata eikä
inhota. Mutta otaksukaamme, että minä, medisiinari ja taiteilija
voittaisimme oman itsemme ja menisimme naimisiin ja että kaikki nuo
naiset joutuisivat naimisiin. Mitä siitä seuraisi? Siitä seuraisi,
että sillä välin kun he täällä Moskovassa joutuisivat naimisiin,
smolenskilaiset konttoristit raiskaisivat uuden lauman, joka tulvaisi
tänne tyhjiin paikkoihin saratovilaisten, nishnijnovgorodilaisten
ja varsovalaisten naisten mukana... Entä mitä olisi lontoolaisille
tehtävä? Ja hampurilaisille?
Lamppu, josta paloöljy oli lopussa, alkoi sammua, mutta Vasiljev
ei huomannut sitä. Hän alkoi taas astella pitkin huoneensa lattiaa
yhä vain ajatellen. Mutta nyt hän katsoi toisin silmin langenneiden
naisten pelastamiskysymystä. Tarkoituksen saavuttamiseksi olisi
välttämätöntä, että miehet, jotka heitä ostavat ja murhaavat,
tuntisivat orjakauppansa siveettömyyden ja kauhistuisivat tekoaan.
Pitää pelastaa miehet.
"Tieteet ja taiteet ovat tässä tehottomia... -- ajatteli Vasiljev. --
Ainoa pelastuskeino on ruveta apostoliksi."
Ja hän alkoi haaveilla, kuinka hän jo huomisillasta alkaen seisoo
kadunkulmassa ja sanoo jokaiselle ohikulkijalle:
-- Minne menette ja miksi menette sinne? Pelätkää Jumalaa!
Hän on kääntyvä välinpitämättömien ajurien puoleen sanoen:
-- Miksi odotatte täällä? Miksette inhoa kaikkea tätä? Uskottehan te
Jumalaan ja tiedätte, että se on syntistä, että ihmiset sentähden
joutuvat helvettiin? Miksi vaikenette? On totta, että te ette tunne
heitä, mutta onhan heilläkin isä ja veljet, kuten teilläkin...
Eräs Vasiljevin tovereista oli kerran sanonut häntä lahjakkaaksi.
On olemassa kirjailija-, näyttelijä-, taiteilijalahjoja, mutta
hänellä on ihmisyyden lahja. Hänellä on erinomaisen herkkä vaisto
kärsimyksiä havaitsemaan. Samoin kuin etevä näyttelijä osaa esittää
toisten liikkeitä ja puhetta, kykenee Vasiljev kuvastamaan toisten
kärsimyksiä omassa sielussaan. Nähdessään kyyneleitä, alkaa hänkin
itkeä; sairaan vuoteen ääressä käy hänkin sairaaksi ja rupee
valittamaan; jos hän näkee väkivaltaa, tuntuu hänestä siltä kuin tuo
väkivalta kohdistuisi häneen itseensä ja hän tulee kovin araksi,
mutta rientää kuitenkin rauhattomana apua hakemaan. Toisen kärsimys
tarttuu häneen, innostaa häntä...
En tiedä oliko tuo toveri oikeassa, mutta se, minkä Vasiljev eli ja
koki luullessaan ratkaisseensa kysymyksen, oli todellakin innostuksen
kaltaista. Hän itki, nauroi, lausui ääneen, mitä huomenna aikoi
puhua, tunsi tulista rakkautta niitä ihmisiä kohtaan, jotka seuraavat
häntä ja asettuvat kadunkulmassa hänen rinnalleen saarnaamaan. Hän
istuutui kirjoittamaan kirjettä, teki pyhän valan...
Kaikki tämä muistutti innostusta siinäkin suhteessa, että sitä
ei kestänyt kauan. Vasiljev väsyi pian. Kaikki nuo lontoolaiset,
hampurilaiset, varsovalaiset naislaumat painoivat häntä kuten vuoret
painavat maata. Hän menetti rohkeutensa ajatellessaan näitä laumoja
ja hämmentyi muistaessaan, ettei hänellä ollut sanan lahjaa, että
hän oli arka ja ujo, että välinpitämättömät ihmiset tuskin viitsivät
kuunnella ja koettaa ymmärtää häntä, kolme vuotta lakitiedettä
lukenutta ylioppilasta, kainoa, mitätöntä miestä, et$ä totinen
apostoli ei ainoastaan puhunut, vaan toimi myöskin...
Kun aamu alkoi hämärtää ja kadulta kuului jo ajopelien jyrinää,
lepäsi Vasiljev sohvalla liikkumattomana tuijottaen yhteen
pisteeseen. Eipä ajatellut hän enää naisia, miehiä eikä apostoliksi
rupeamista. Koko hänen huomionsa oli kohdistunut henkiseen
kärsimykseen, joka häntä kiusasi ja tuskastutti. Se oli tylsää,
epämääräistä kärsimystä, joka oli sekä surun että suurimman
pelon ja epätoivon kaltaista. Hän olisi voinut osoittaa, missä
se oli: rinnassa, sydänalassa; mutta sitä ei saattanut verrata
mihinkään. Hänen hampaitaan oli joskus pakottanut ja oli hän potenut
hermotautia, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän henkiseen
kärsimykseen. Tällainen kärsimys saattoi muuttaa elämän inhottavaksi.
Väitöskirja -- oivallinen teos -- jonka hän jo oli kirjoittanut,
ihmiset, joita hän rakasti, perikatoon joutuvain naisten pelastus
-- kaikki se, jota hän vielä eilen rakasti tai välinpitämättömästi
katseli, ärsytti häntä nyt, kun hän sitä muisteli, yhtä paljon kuin
ajopelien jyrinä, juoksu käytävissä, päivänvalo...
Jos joku hänen nähtensä olisi nyt tehnyt hyvän työn tai väkivaltaa,
olisi kumpikin vaikuttanut häneen tällä hetkellä yhtä inhottavasti.
Kaikista hänen aivoissaan verkalleen liikkuvista ajatuksista oli
kaksi sellaista, jotka eivät häntä kiusanneet: toinen niistä oli
se, että hän saattoi minä hetkenä tahansa riistää hengen itseltään,
toinen, että tätä kärsimystä ei kestä kauemmin kuin korkeintaan kolme
päivää. Jälkimäisen hän tiesi kokemuksesta.
Levättyään siten sohvalla jonkun aikaa hän nousi ja alkoi astella
huoneessaan, ei enää edestakaisin nurkasta nurkkaan, vaan
neliönmuotoista kehää kutakin neljää seinää pitkin. Hän väänteli
käsiään ja katsoi ohimennen kuvaansa peilistä. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja kuihtuneet, ohimot sisään painuneet, silmät tavallista
suuremmat, synkemmät, tuijottavammat, ikäänkuin oudot, ja niissä
paloi sietämätön sieluntuska.
Päivemmällä kolkutti taiteilija ovelle.
-- Grigorij, oletko kotona? -- kysyi hän.
Saamatta vastausta hän viipyi vielä hetken, tuumaili ja puhui
itsekseen:
-- Ei ole kotona. Nyt se hölmö on lähtenyt yliopistolle.
Sitten hän lähti.
Vasiljev kömpi vuoteeseen, kätki päänsä patjaan ja alkoi itkeä
tuskasta. Mitä viljemmin kyyneleet vuotivat, sitä kauheammaksi kävi
tuska.
Hämärtäessä hänen mieleensä muistui tuleva tuskainen yö, ja
kauhistuttava epätoivo valtasi hänet. Hän pukeutui nopeasti, riensi
huoneesta jättäen oven selkiselälleen ja lähti päämäärättä kulkemaan
pitkin katuja. Ajattelematta, minne mennä, hän kiirehti nopein
askelin pitkin Sadovaja-katua.
Satoi lunta kuten edellisenäkin päivänä, sää oli suojainen. Kädet
hihojen suihin pistettyinä Vasiljev kulki vavisten ja rattaitten
ryskettä, raitiovaunujen soittoa ja ohikulkevia kammoten pitkin
Sadovaja-katua aina Suharevin tornille saakka ja siitä Punaiselle
portille, josta hän kääntyi Basmannajalle.
Matkalla hän poikkesi kapakkaan ja joi suuren lasin viinaa, mutta
se ei helpottanut. Tullessaan Rasguljaille kääntyi hän oikealle ja
harhaili pitkin sivukatuja, joilla ei milloinkaan eläissään ollut
käynyt. Hän joutui vanhalle sillalle, jonka alla Jausa kohisten
virtaa ja jolta näkyy Punaisten kasarmien pitkät, valaistut
ikkunarivit. Viihdyttääkseen henkistä tuskaa jollakin uudella
tunteella tai toisella tuskalla, avasi Vasiljev päällystakkinsa
ja nuttunsa rintamuksen, ja antoi tuulen ja kostean lumen piestä
alastonta rintaansa. Mutta tämä ei asettanut tuskaa.
Sitten hän kyyristyi sillan kaidepuun yli tuijottamaan tummaan,
levottomaan virran juoksuun ja halusi heittäytyä nurin niskoin
alas, ei inhosta elämää kohtaan eikä itsemurhaa tehdäkseen, vaan
haavoittaakseen itseään ja karkoittaakseen tuskan toisella tuskalla.
Mutta musta vesi, pimeys ja autiot, lumipeitteiset rannat tuntuivat
kauheilta. Häntä puistatti ja hän lähti jälleen liikkeelle. Kulki
pitkin Punaisten kasarmien sivua, sitten taas takaisin, laskeutui
erääseen lehtoon, sieltä taas sillalle...
"Ei, kotiin, kotiin! -- ajatteli hän. -- Kotona on kai sittenkin
parempi olla..."
Ja hän lähti takaisin. Palattuaan kotiin hän riisui yltään märän
päällystakin ja lakin ja alkoi taas astella huoneensa seinävieriä
pitkin -- väsymättä aina aamuun saakka.