Vasiljev seisoi talon edustalla nojaten aitausta vasten ja odottaen
tovereitaan. Pianojen ja viulujen sävelet, iloiset, hurjat, riettaat
ja surulliset, soivat ilmassa jonkunlaisena kaaoksena, joka yhä
vieläkin tuntui hänestä siltä kuin jossakin pimeässä kattojen
yläpuolella näkymätön orkesteri olisi virittänyt soittimiaan. Jos
katsoi ylös tuohon pimeyteen, niin näytti koko musta tausta olevan
täynnä liikkuvia, valkoisia täpliä: satoi lunta. Valoon jouduttuaan
ne näkyivät pyörivän ilmassa verkalleen kuin untuvat, ja putoilivat
vielä hitaammin maahan. Lumihiutaleet pyörivät sakeana pilvenä
Vasiljevin ympärillä ja tarttuivat hänen partaansa, kulmakarvoihinsa,
silmäripsiinsä... Ajurit, hevoset ja ohikulkijat olivat valkoisia.
"Kuinka puhdas lumi ilkeää pudota tällekin kadulle! -- ajatteli
Vasiljev. -- Kirotut olkoot nämä talot!"
Hänen jalkansa olivat herpautuneet äskeisestä juoksusta portaita
alas; hän huohotti ikäänkuin olisi noussut jyrkälle vuorelle, ja
sydän sykki kuuluvasti. Toivo päästä niin pian kuin suinkin tältä
kadulta kotiin kiusasi häntä, mutta vielä halummin hän tahtoi odottaa
tovereitaan voidakseen purkaa suuttumuksensa heille.
Näissä taloissa oli paljon sellaista, jota häh ei ollut ymmärtänyt;
turmeltuneiden naisten sielut pysyivät hänelle salaisuutena, mutta
sen hän oli selvästi havainnut, että kaikki oli paljon huonompaa
kuin oli saattanut aavistaakaan. Jos se rikoksellinen nainen, joka
oli myrkyllä päättänyt päivänsä, oli "langennut", niin vaikeata oli
keksiä vastaavaa nimitystä näille naisille, jotka tanssivat täällä
noitten sekavain sävelten tahdissa ja puhuivat ilettävyyksiään.
"On olemassa pahetta, -- ajatteli Vasiljev, -- mutta syyllisyyden
tuntoa ja pelastuksen toivoa ei ole. Heitä myydään, ostetaan,
poljetaan syntiin ja totutetaan rivouksiin, ja he ovat vain typeriä,
välinpitämättömiä, eivätkä ymmärrä mitään. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!"
Vasiljeville selveni, että koko tuo niin sanottu ihmisarvo,
personallisuus ja Jumalan kuva on täällä perin pohjin häväisty, ja
etteivät nuo typerät naiset ja katu ole siihen yksinomaan syyllisiä.
Joukko ylioppilaita, lumesta valkoisia, kulki iloisesti jutellen ja
nauraen hänen ohitsensa. Eräs heistä, pitkä ja hoikka, pysähtyi,
katsoi Vasiljevia kasvoihin ja sanoi humalaisen äänellä:
-- Meikäläinen! Oletkos liiaksi naukannut, veliseni? Ahaa! No, ei
hätää mitään! Anna mennä vaan! Älä hellitä, ukkoseni!
Hän tarttui Vasiljevia olkapäihin ja pyyhkäisi märillä, kylmillä
viiksillään tämän poskea, horjahti, oli kaatua ja huusi käsiään
huitoen:
-- Seiso suorana vaan! Älä tärise!
Ja nauruun räjähdettyään hän riensi hoiperrellen toveriensa jälkeen.
Halki melun kuului taiteilijan ääni:
-- Olkaa te lyömättä naisia! Minä en salli sitä, piru vieköön!
Mokomia lurjuksia!
Medisiinari ilmestyi ovelle. Hän katseli ympärilleen ja huomattuaan
Vasiljevin hän sanoi levottomasti:
-- Sinä täällä? Kuulehan, sen Jegorin kanssa ei voi sitten mennä
kerrassaan minnekään! Se sitten on sellainen mies! Skandaalin teki!
Kuuletko? Jegor! -- huusi hän ovelle päin, -- Jegor!
-- Minä en salli, että naisia lyödään! -- kuului ylhäältä taiteilijan
pisteliäs ääni.
Joku suuri, raskas esine lensi alas portaita. Se oli taiteilija, joka
sieltä vieri kolisten. Hänet oli nähtävästi viskattu ulos.
Hän nousi maasta, pudisti hattunsa puhtaaksi ja uhkasi nyrkillä
ylöspäin huutaen vihaisena ja kiukkuisena:
-- Roistot! Nylkyrit! Verenimijät! Minä en anna teidän lyödä heikkoa,
humalaista naista! Äh, te...
-- Jegor!... Kuule, Jegor... -- alkoi medisiinari pyydellä. --
Minä annan sinulle kunniasanani, etten lähde enää toiste kanssasi!
Kunniasanani!
Taiteilija rauhoittui vähitellen ja toverit lähtivät kotiin.
-- "Mua näille suruisille rannoille
johtaapi tuntematon voima..." --
alkoi medisiinari taas laulaa.
-- "Kas tuossa mylly..." -- yhtyi taiteilija lauluun hetken kuluttua
-- "rauennut se on..." Mutta pyhä isä, kylläpäs sitä lunta on ehtinyt
tulla! Grishka, miksi lähdit pois? Aika akka sinä olet, siitä ei
pääse mihinkään!
Vasiljev asteli tovereittensa takana, katseli heitä ja ajatteli:
"On vain kaksi mahdollisuutta: joko meistä vain tuntuu, että
prostitutsiooni on jotakin pahaa ja me sitä liioittelemme, tai
jos prostitutsiooni todellakin on sellainen pahe kuin minä sitä
tavallisesti pidetään, niin ovat nuo minun rakkaat toverini
samanlaisia orjakauppiaita, pahantekijöitä ja murhamiehiä kuin
viikkolehti 'Nivassa' kuvatut Syrian ja Kairon asukkaat."
"Nyt he laulavat, nauravat ja keskustelevat järjellisesti, mutta
eivätkö he äsken puolestaan lisänneet nälän, tietämättömyyden ja
tylsämielisyyden valtaa? He juuri -- sen minä todistan. Missä siinä
on se humaanisuus, jota lääketiede ja taidemaalaus edustavat?
Näitten sielunsurmaajain tieteet, taiteet ja ylevät tunteet johtavat
mieleen lihapalasen eräässä kertomuksessa. Kaksi rosvoa oli tavannut
kerjäläisen korvessa; he alkoivat jakaa murhatun vaatteita ja
löysivät eräästä mytystä palan sianlihaa. 'Se tuli hyvään tarpeeseen,
-- sanoi toinen, -- annappas kun syömme sen.' -- 'Mitä sinä
ajattelet? -- kauhistui toinen. -- Oletko unohtanut, että tänään on
keskiviikko?' Eivätkä syöneet. Murhattuaan ihmisen poistuivat he
metsästä vakuutettuina siitä, että olivat paastoojia. Niin nämäkin
naisia ostettuaan kulkevat tuossa ja luulevat olevansa taiteilijoita
ja oppineita miehiä..."
-- Kuulkaa! -- sanoi hän kiivaasti ja terävästi. -- Miksi käytte
täällä? Ettekö todellakaan käsitä, kuinka kauheata se on? Lääketiede
sanoo, että jokainen niistä naisista kuolee ennen aikojaan joko
keuhkotautiin tai johonkin muuhun tautiin; taide sanoo, että hän
kuolee henkisesti vielä aikaisemmin. Kukin heistä kuolee oltuaan
eläissään keskimäärin noin viiden sadan miehen parissa. Nuo viisi
sataa, joihin tekin kuulutte, tappavat siis yhden naisen. Jos te
eläissänne käytte täällä ja muissa samanlaisissa paikoissa kumpikin
kaikkiaan kaksisataa viisikymmentä kertaa, niin lankeaa teidän
osallenne yhden naisen kuolema! Onhan se selvää?... Eikö se ole
kauheata? Kaksi, kolme, viisi miestä tappaa typerän, nälkäisen naisen!
-- Arvasinhan minä, että tämän näin piti päättyä, -- sanoi taiteilija
rypistäen naamaansa. -- Ei olisi pitänyt lyöttäytyä tuon tolvanan
pariin! Luuletko, että sinun päässäsi tällä hetkellä pyörii suuria
ajatuksia, ihanteita? Ei suinkaan! Piru ties, mitä ne ovat, mutta
ihanteita ne eivät missään tapauksessa ole! Sinä katsot minua vihaten
ja inhoten, mutta minusta olisi viisaampaa, että rakentaisit vielä
parikymmentä sellaista taloa etkä mulkoilisi tuolla lailla. Tuossa
katseessasi on enemmän pahetta kuin koko S:n kadulla! Lähtekäämme,
Volodja! Menköön hän hiiteen! Hän on tolvana, pässinpää, siinä
kaikki...
-- Tapammehan me ihmiset alituisesti toisiamme, -- sanoi medisiinari.
-- Se on tietysti epäsiveellistä, mutta filosofia ei mahda sille
mitään. Hyvästi!
Trubnij-torilla toverit hyvästelivät ja erosivat.
Jäätyään yksin Vasiljev riensi nopeasti pitkin bulevardia. Kauhealta
tuntui hänestä ympäröivä pimeys, kauhealta näytti lumi, joka suurina
hiutaleina putosi maahan näyttäen tahtovan haudata alleen koko
maailman; kauheata oli katsella lyhtyjen tulia, jotka tuikkivat
kalpeina lumen läpi. Kummallinen arka pelko valtasi hänen mielensä.
Ohikulkijoita hän näki harvoin ja niitäkin hän väisti pelokkaasti.
Hänestä tuntui siltä kuin kaikkialta olisi lähestynyt ja kaikkialta
olisi häneen katsonut naisia, vain naisia...
"Nyt se alkaa... -- ajatteli hän. -- Taudinpuuska lähestyy..."