-- Äsken tanssiessani keskustelin naikkoseni kanssa hänen
ensimäisestä seikkailustaan, -- kertoi medisiinari, kun he olivat
tulleet kadulle. -- Hän, seikkailun sankari, oli eräs smolenskilainen
konttoristi, jolla oli vaimo ja viisi lasta. Tyttö oli silloin
seitsentoistavuotias ja asui kotona vanhempainsa luona, jotka elivät
myömällä saippuaa ja kynttilöitä.
-- Millä valloitti sankari tytön sydämen? -- kysyi Vasiljev.
-- Ostamalla tytölle viidelläkymmenellä ruplalla liinavaatteita. Piru
ties!...
"Hän on osannut ottaa selvää naikkosensa ensimäisestä seikkailusta"
-- ajatteli Vasiljev medisiinarista. -- Minä en vain osaa... -- Hyvät
herrat, nyt lähden kotia, -- sanoi hän ääneen.
-- Minkätähden?
-- Sentähden, etten osaa olla täällä. Sitäpaitsi on minun ikävä ja
kaikki on vastenmielistä. Mitä hauskaa täällä on? Olisivat edes
ihmisiksi, mutta ovat kuin villejä, kuin eläimiä. Minä lähden, jos
sallitte.
-- No, mutta Grisha, Grigorij, hyvä ystäväni... -- valitti taiteilija
itkevällä äänellä, kumartuen Vasiljevin puoleen. -- Jatkakaamme
matkaa ja poiketkaamme vielä yhteen paikkaan, piru heidät sitten
periköön... Lähde nyt mukaan, Grigoriants!
Vasiljev saatiin suostumaan ja vietiin ylös pitkin porraskäytävää.
Matot, kullatut käsipuut, ovenvartija, joka avasi oven, ja eteistä
koristava ovipeili olivat täälläkin samaa S:n-kadun tyyliä, vaikka
jonkunverran täydellisempää, vaikuttavampaa.
-- Ei, kyllä minä nyt lähden kotiin! -- sanoi Vasiljev, mutta riisui
kuitenkin palttoon yltään.
-- Mutta hyvä veli... -- sanoi taiteilija suudellen häntä kaulalle.
-- Älähän nyt juoni!... Gri... Gri... ole nyt toverillinen! Yhdessä
tulimme, yhdessä lähdemmekin. Oletpas sinä koko nauta, tosiaankin!
-- Voinhan minä odottaa teitä kadulla. Minua, Jumalan nimessä,
inhottaa niin äärettömästi täälläolo.
-- Älä nyt, Grisha!... Inhottaa! Mutta sinun pitää tehdä havaintoja!
Ymmärrätkös? Havaintoja!
-- Asioita pitää katsoa objektiivisesti, -- huomautti medisiinari
vakavasti.
Vasiljev astui saliin ja istuutui.
Salissa oli paljon muita vieraita: kaksi jalkaväen upseeria, eräs
vanhanpuoleinen kaljupäinen herrasmies, jolla oli kultasankaiset
silmälasit, kaksi viiksetöntä maanmittarioppilasta ja eräs aika
humalainen mies, jolla oli näyttelijän kasvot. Kaikki tytöt olivat
näitten vieraitten ympärillä eivätkä näyttäneet huomaavan Vasiljevin
tuloa. Yksi heistä, joka oli pukeutunut Aidan kuosiin, loi häneen
kuitenkin kieron silmäyksen, hymyili ja sanoi haukotellen:
-- Tulipa tumma herra vieraaksi...
Vasiljevin sydän sykki lujasti ja hänen kasvojaan kuumotti. Hän
häpesi vieraitten tähden täälläoloaan, inhosi ja oli kiusaantunut.
Häntä painosti ajatus, että hän, säädyllinen mies ja ihmisystävä
-- sellaisena hän oli tähän saakka pitänyt itseään -- vihasi näitä
naisia eikä tuntenut mitään muuta kuin inhoa heitä kohtaan. Hän ei
säälinyt näitä naisia, ei musikantteja eikä palvelusväkeä.
"Tämä johtuu siitä, etten koeta ymmärtää heitä, -- ajatteli hän.
-- He ovat kaikki enemmän eläinten kuin ihmisten kaltaisia, mutta
ovathan he kuitenkin ihmisiä, sillä heillä on sielu. Pitää oppia
tuntemaan heitä ja tuomita sitten vasta..."
-- Grisha, älä lähde pois, odota meitä! -- huusi taiteilija ja katosi
jonnekin.
Pian katosi medisiinarikin.
"Niin, pitää koettaa ymmärtää heitä, sillä tämä ei käy enää
päinsä..." -- ajatteli Vasiljev edelleen.
Ja hän alkoi innokkaasti katsoa jokaista naista kasvoihin ja etsiä
syyllistä hymyä. Mutta joko oli hän huono ihmistuntija tai ei
yksikään näistä naisista pitänyt itseään syyllisenä, sillä kaikkien
kasvoilla oli tylsä jokapäiväisyyden, ikävän ja tyytyväisyyden ilme.
Typeriä katseita, typeriä hymyjä, karkeita ääniä, röyhkeitä liikkeitä
-- siinä kaikki.
Luultavasti oli kullakin heistä ollut seikkailunsa konttoristinsa
kanssa ja oli kukin saanut viidenkymmenen ruplan arvosta
liinavaatteita, mutta nyt näytti heidän ainoana huvituksenaan olevan
kahvi, kolme ruokalajia käsittävä päivällinen, viini, katrillit,
kahteen saakka nukkuminen...
Kun hän ei löytänyt ainoatakaan syyllistä hymyä, alkoi hän etsiä
älykkäitä kasvoja. Hänen huomionsa kiintyi kalpeihin, hieman
uneliaihin, väsyneihin kasvoihin... Tyttö ei ollut enää nuori;
oli muuten tummanverinen ja yllään kimalteleva puku; hän istui
nojatuolissa ja tuijotti ajatuksiinsa vaipuneena permantoon.
Vasiljev asteli nurkasta nurkkaan ja istuutui sitten ikäänkuin
sattumalta hänen viereensä.
"Pitää alkaa jostakin jokapäiväisestä asiasta ja siirtyä sitten
vähitellen vakavampaan..." -- ajatteli Vasiljev. -- Kuinka kaunis
puku teillä on! -- sanoi hän koskettaen kultaisia hetuleita tytön
liivin liepeessä.
-- Niin on, -- vastasi tyttö veltosti.
-- Mistä kuvernementistä olette kotoisin?
-- Minäkö? Kaukaa olen... Tshernigovin kuvernementistä.
-- Kaunis kuvernementti. Siellä on ihanaa!
-- Ihanaa on siellä, missä emme ole.
"Vahinko, etten osaa kuvata luontoa", -- ajatteli Vasiljev. --
"Kuvaamalla Tshernigovin luontoa voisi saada hänet kai liikutetuksi.
Tietenkin hän rakastaa syntymäseutuaan."
-- Onko teidän täällä ikävä? -- kysyi Vasiljev.
-- Ikävä... tietysti.
-- Miksette lähde täältä, jos teillä kerran on ikävä?
-- Minne minä menisin? Kerjäämäänkö vai?
-- Onhan helpompi kerjätä kuin elää täällä.
-- Mistä te sen tiedätte? Oletteko kerjännyt?
-- Olen kyllä, kun ei ollut varoja opintojen jatkamiseen. Mutta
vaikka en olisi kerjännytkään, on asia itsestään selvä. Kerjäläinen
on joka tapauksessa vapaa ihminen, mutta te olette orja.
Tyttö oikaisihe ja katsoi unisin silmin lakeijaa, joka kantoi
tarjottimella laseja ja soodavettä.
-- Tilatkaa portteria, -- sanoi hän ja haukotteli jälleen.
"Portteria... -- ajatteli Vasiljev. -- Mitä sanoisit, jos veljesi tai
äitisi astuisi nyt sisään? Ja mitä mahtaisivat he sanoa? Silloinpa
saisit portteria, luulen..."
Yht'äkkiä alkoi kuulua itkua. Viereisestä huoneesta, jonne lakeija
oli vienyt soodaveden, tuli vinhaa vauhtia vaalea mies, jonka kasvot
punottivat ja silmät leimusivat vihasta. Hänen takanaan näkyi
suurikasvuinen, lihava emäntä, joka huusi kimakalla äänellä:
-- Kukaan ei ole antanut teille lupaa lyödä tyttöjä! Meillä käy
parempiakin vieraita, jotka eivät tappele! Puoskari!
Nousi melu. Vasiljev säikähti ja kalpeni. Viereisestä huoneesta
kuului äänekästä itkua, loukkaantuneen itkua. Nyt hän ymmärsi, että
siellä todellakin asui ihmisiä, oikeita ihmisiä, jotka muiden lailla
loukkaantuvat, kärsivät, itkevät, pyytävät apua...
Viha ja inho väistyivät ja hänessä heräsi sääli loukattua kohtaan ja
kiukun vimma loukkaajaa kohtaan. Vasiljev riensi huoneeseen, josta
itkua kuului; läpi pullojen, jotka törröttivät marmoripöydällä,
hän näki kärsivät, kyynelten kostuttamat kasvot, ojensi kätensä
niitä kohti, astui lähemmäksi pöytää, mutta peräytyi yht'äkkiä
kauhistuneena. Itkevä nainen oli juovuksissa.
Pyrkiessään takaisin läpi meluavan joukon, joka oli muodostunut sen
vaalean miehen ympärille, menetti Vasiljev mielenmalttinsa, tuli
araksi kuin pieni poika, ja hänestä tuntui siltä kuin tässä oudossa,
hänelle käsittämättömässä maailmassa olisi tahdottu häntä vainota,
lyödä, loukata ilettävin sanoin...
Hän sieppasi päällystakkinsa vaatenaulakosta ja syöksyi suin päin
portaita alas.