Taiteilija, joka oli juonut kaksi lasia portteria, humaltui äkkiä ja
muuttui luonnottoman vilkkaaksi.
-- Menkäämme toiseen paikkaan! -- komensi hän käsiään huitoen. --
Minä vien teidät kaikkein parhaimpaan!
Vietyään toverinsa siihen taloon, jota hän piti kaikkein parhaimpana,
ilmaisi hän hurjan halunsa saada tanssia katrillia. Medisiinari
murisi kyllä, että musikanteille on maksettava rupla, mutta suostui
kuitenkin rupeamaan hänen vastatanssijakseen. Tanssi alkoi.
Parhaimmassa talossa oli samanlaista kuin kaikkein huonoimmassakin.
Siellä oli aivan samanlaisia tauluja ja kuvastimia, samanlaisia
kampauksia ja pukuja. Tarkastellessaan kalustusta ja pukuja ymmärsi
Vasiljev jo, ettei se ollut mauttomuutta, vaan jotakin, jota saattoi
nimittää S:n-kadun mauksi, vieläpä tyyliksi ja jota ei tapaa muualla,
jotakin kaikessa rumuudessaan kokonaista, säännöllistä, ajan kuluessa
kehittynyttä.
Oltuaan kahdeksassa talossa eivät puvut ja niitten väri, pitkät
hameenlaahukset, kirjavat nauhat, merimiespuvut eikä sakea, violetti
poskimaali ihmetyttäneet häntä enää. Hän ymmärsi, että kaiken tuon
piti olla niin, että jos edes yksikin nainen pukeutuisi järkevästi
tai jos seinälle ripustettaisiin sievä taulu, niin kärsisi tästä koko
kadun yleinen sävy.
-- Kuinka yrnmärtämättömästi he myyvät itsensä. -- Eivätkö he
todellakaan saata käsittää, että pahe lumoaa vain silloin, kun
se on kaunista ja peitteleikse, kun se pukeutuu hyveen tavoin?
Yksinkertainen musta puku, kalpeat kasvot, surullinen hymy ja hämärä
ympäristö vaikuttavat voimakkaammin kuin tämä kömpelö koreus. Kuinka
tyhmiä he ovat! Jolleivät he itse ymmärtäisikään tätä, niin pitäisi
toki vieraiden opettaa heitä...
Tyttö, yllään turkisreunainen puolalainen puku, lähestyi ja istuutui
hänen viereensä.
-- Hyvä. tumma herraseni, miksette tanssi? -- kysyi tyttö. -- Miksi
olette noin surullinen?
-- Minun on ikävä.
-- Tilatkaa pullo Lafittea, niin kyllä ikävä haihtuu.
Vasiljev ei vastannut. Hetken vaiettuaan hän kysyi:
-- Mihin aikaan menette levolle?
-- Kuudelta aamulla.
-- Entä koska nousette?
-- Kahden, kolmen tienoissa.
-- Mitä teette levolta noustuanne?
-- Juomme kahvia... ja seitsemältä syömme päivällistä.
-- Mitä teillä on tavallisesti päivälliseksi?
-- Lihalientä tai kaalikeittoa, pihviä ja jälkiruoka. Meidän
emäntämme pitää tytöistään hyvää huolta. Mutta miksi sitä kysytte?
-- No... puhellakseni...
Vasiljev tahtoi kysellä tytöltä useita asioita. Hän tunsi
voimakkaasti haluavansa tietää, mistä tyttö oli kotoisin, elävätkö
hänen vanhempansa ja tietävätkö he, että hän on täällä, kuinka hän
joutui tähän taloon, oliko hänen hauska, oliko hän tyytyväinen vai
oliko hänen ikävä, painoivatko synkät ajatukset hänen mieltään ja
toivoiko hän joskus vapautuvansa nykyisestä asemastaan...
Mutta Vasiljev ei päässyt selville siitä, miten oli alotettava ja
missä muodossa kysymys tehtävä, jottei näyttäisi tunkeilevalta. Hän
ajatteli jotensakin kauan ja kysyi:
-- Kuinka vanha olette?
-- Kahdeksankymmentä vuotta, -- sanoi tyttö piloillaan, katsellen
suu naurussa temppuja, joita tanssiva taiteilija teki käsillään ja
jaloillaan.
Yht'äkkiä tyttö räjähti jostakin syystä nauraa hohottamaan ja sanoi
pitkän hävyttömän lauseen niin kovasti, että kaikki kuulivat sen.
Vasiljev joutui hämilleen, ja kun hän ei tiennyt, minkä kasvonilmeen
tekisi, hymyili hän väkinäisesti.
Mutta hän oli ainoa, joka hymyili, sillä kaikki muut -- hänen
toverinsa, musikantit ja naiset -- eivät edes katsahtaneet hänen
vieressään istuvaan tyttöön, olivat ikäänkuin eivät olisi mitään
kuulleetkaan.
-- Tilatkaa Lafittea! -- toisti tyttö.
Vasiljevia inhotti tytön turkisreunainen puku ja hänen äänensä, ja
hän poistui tytön luota. Hänestä oli huoneessa niin tukahuttavan
kuuma, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä harvaan ja voimakkaasti kuin
vasaralla lyöden: yks... kaks... kolme...
-- Lähtekäämme pois! -- sanoi hän nykäisten taiteilijaa hihasta.
-- Odota, minä lopetan ensin!
Taiteilijan ja medisiinarin lopettaessa katrillin katseli Vasiljev
musikantteja, jottei hänen tarvitsisi katsella naisia.
Sieväpiirteinen, silmälaseja käyttävä ukko, joka muistutti marsalkka
Bazainea, soitti pianoa. Nuori, vaaleapartainen, viimeisen muodin
mukaan puettu mies soitti viulua. Tämän nuoren miehen laihahkot
kasvot eivät suinkaan näyttäneet tylsämielisiltä, vaan päinvastoin
älykkäiltä ja nuorekkailta. Hän oli pukeutunut maukkaasti, soitti
tunteellisesti.
Kuinka olivat hän ja tuo miellyttävä, sieväpiirteinen ukko joutuneet
tänne? Mikseivät hävenneet istua täällä? Mitä he mahtoivat ajatella
noita naisia katsellessaan?
Jos nuo pianoa ja viulua soittavat miehet olisivat olleet rääsyisiä,
nälkäisiä, synkkiä, juopuneita ja heidän kasvonsa luisevan laihat ja
tylsämieliset, niin silloin Vasiljev olisi ehkä ymmärtänyt, miksi
he olivat täällä. Mutta nyt hän ei käsittänyt tätä laisinkaan.
Hän muisti lukemansa kertomuksen langenneesta naisesta ja hänen
mielestään ei tuolla naisella, jonka hymy oli niin syyllinen, ollut
mitään yhteistä nyt näkemänsä kanssa. Hänestä tuntui ikäänkuin
ei olisi nähnyt langenneita naisia, vaan aivan toisen, erikoisen
maailman, joka oli hänelle outo ja käsittämätön; jos hän olisi
aikaisemmin nähnyt teatterin näyttämöllä tämän maailman tai lukenut
siitä, niin ei olisi uskonut...
Nainen, jolla oli turkisreunainen puku, alkoi taas nauraa ja
lasketteli hävyttömyyksiään. Vasiljevia inhotti, hän punehtui ja
poistui huoneesta.
-- Odota, me tulemme kohta! -- huusi taiteilija hänen jälkeensä.