Trubnij-torilta toverit kääntyivät Gratshovskia kohti ja astuivat
ripeästi sivukadulle, josta Vasiljev oli kuullut puhuttavan.
Hän näki kaksi taloriviä, joiden ikkunat olivat kirkkaasti valaistut
ja ovet selkiselällään, ja kuuli iloista pianon- ja viulunsoittoa,
joka tulvi ulos kaikista ovista ja muodostui omituiseksi kaaokseksi,
ikäänkuin jossakin hämärässä, kattojen yläpuolella olisi näkymätön
orkesteri soittanut. Vasiljev ihmetteli ja virkkoi:
-- Miten monta taloa!
-- Eihän tämä mitään ole! -- sanoi medisiinari. -- Lontoossa on
kymmenen kertaa enemmän. Siellä on noin satatuhatta sellaista naista.
Ajurit istuivat pukeillaan yhtä rauhallisina ja välinpitämättöminä
kuin muillakin kaduilla; käytävillä kulki aivan samanlaisia ihmisiä
kuin muuallakin. Kukaan ei kiirehtinyt, kukaan ei kätkenyt kasvojaan
kaulukseen, kukaan ei ravistanut moittivasti päätään... Ja tässä
välinpitämättömyydessä, pianojen ja viulujen sekavassa soitossa,
kirkkaasti valaistuissa ikkunoissa, selkiselälleen avatuissa
ovissa tuntui olevan jotakin avomielistä, hävytöntä, uskaliasta ja
surutonta. Kaiketi oli orjamarkkinoilla aikoinaan yhtä hauskaa ja
meluisaa, ja ihmisten kasvot ja käytös mahtoivat silloinkin ilmaista
samanlaista välinpitämättömyyttä.
-- Alkakaamme alusta, -- sanoi taiteilija.
Toverit astuivat ahtaaseen käytävään, jonka seinällä paloi
heijastimella varustettu lamppu. Kun he avasivat eteisen oven, nousi
keltaiselta sohvalta mustapukuinen mies, jonka palvelijamaiset kasvot
olivat parroittuneet ja silmät uniset. Vastaan löyhkähti pesutuvan
haju ja sitäpaitsi tuntui ilmassa etikan tuoksua. Eteisestä johti
ovi kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Medisiinari ja taiteilija
pysähtyivät tälle ovelle ja katsoivat kaulaansa kurottaen yht'aikaa
huoneeseen.
-- Bona sera, signori, rigoletto-hugenotti-traviata! -- alkoi
taiteilija kumartaen teatraalisesti.
-- Havanna, tarakanna, pistoletti! -- jatkoi medisiinari painaen
lakkia rintaansa vasten ja kumartaen syvään.
Vasiljev seisoi heidän takanaan. Hän tahtoi myöskin kumartaa
teatraalisesti ja sanoa jotakin typerää, mutta hän vain hymyili,
tunsi olevansa nolo, melkeinpä häpesi ja odotti kärsimättömänä, mitä
seuraisi. Ovelle ilmestyi pienikasvuinen, vaalea, noin 18-vuotias
tyttö, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi, yllään lyhyt, sininen hame
ja rinnalla valkoisia nauhoja.
-- Miksi seisotte ovelia? -- kysyi tyttö. -- Riisukaa päällystakkinne
ja käykää saliin.
Medisiinari ja taiteilija astuivat saliin puhuen italiaansa. Vasiljev
seurasi heitä epävarmana.
-- Hyvät herrat, riisukaa palttoot yltänne! -- sanoi lakeija
ankarasti. -- Noin ei saa mennä sisään.
Paitsi vaaleata tyttöä, oli salissa vielä toinenkin nainen, lihava
ja suuri ja käsivarret paljaina; hän ei näyttänyt venakolta. Pianon
vieressä istuen hän pani korteilla pasianssia polvillaan, eikä
kiinnittänyt tulijoihin vähintäkään huomiota.
-- Missä muut neidit ovat? -- kysyi medisiinari.
-- Teetä juomassa, -- vastasi vaalea tyttö. -- Stepan, -- huusi hän
sitten, -- mene sanomaan neideille, että tuli ylioppilaita!
Hetken kuluttua ilmestyi saliin kolmas tyttö. Hänen yllään oli
tulipunaisesta kankaasta ommeltu puku, jossa oli sinisiä juovia,
hänen ihonsa oli huonosti maalattu, otsa tukan peitossa, katse jäykkä
ja pelästynyt. Astuttuaan sisään hän alkoi heti voimakkaalla,
karkealla äänellä laulaa jotakin laulua. Hänen jälestään tuli neljäs
tyttö, sitten viides...
Kaikessa tässä ei Vasiljevin mielestä ollut mitään uutta. Hänestä
tuntui siltä kuin olisi jo jossakin useamman kerran nähnyt tämän
salin, pianon, kuvastimen halpoine kultakehyksineen, valkoiset
nauhat tytön rinnalla, tuon tulipunaisen puvun sinisine juovineen ja
nuo tylsäkatseiset, välinpitämättömät kasvot. Mutta sitä pimeyttä,
hiljaisuutta, salaperäisyyttä ja syyllistä hymyä, kaikkea sitä, mitä
oli luullut täällä näkevänsä ja mikä häntä pelotti, sitä hän ei
lainkaan huomannut.
Kaikki oli niin jokapäiväistä, proosallista ja epäintresanttia.
Eräs seikka sentään kiihotti hänen uteliaisuuttaan -- tuo
pelottava, ikäänkuin varta vasten ajateltu mauttomuus, mikä ilmeni
rumissa tauluissa, puvuissa... Tässä mauttomuudessa oli jotakin
luonteenomaista, omituista.
-- Kuinka kaikki on köyhää ja typerää! -- ajatteli Vasiljev. -- Mikä
kaikessa tässä näkemässäni roskassa saattaa johtaa normaalin ihmisen
kiusaukseen, ja tekemään kauhean synnin -- ostamaan elävän ihmisen
yhdellä ruplalla? Saatan ymmärtää mielisynnin, joka tehdään loiston,
kauneuden, viehätyksen, himon, maun tähden, -- mutta tässä?...
Minkätähden tehdään täällä syntiä? Muuten... ei pidä ajatellakaan
sitä!
-- Partaniekka, tilatkaa portteria! -- sanoi vaalea tyttö hänelle.
Vasiljev hämmästyi.
-- Mielelläni... -- vastasi hän kohteliaasti kumartaen. -- Mutta
suokaa anteeksi, hyvä neiti, minä... minä en juo.
Viittä minuttia myöhemmin olivat toverukset jo matkalla toiseen
taloon.
-- Miksi tilasit portteria? -- kysyi medisiinari suuttuneena. --
Sinähän vasta rahamies olet! Kuudenkertaisen hinnan nylkivät!
Vahvasti sinä elätkin!
-- Kun tyttö tahtoi... miksen olisi tehnyt hänelle sitä iloa? --
selitti Vasiljev.
-- Ei siitä hänelle iloa ollut, vaan emännälle. Tyttöjä vaaditaan
pyytämään vierailta kestitystä, siitä kun emäntä hyötyy.
-- "Kas tuossa mylly, rauennut se on",... -- lauloi taiteilija.
He tulivat seuraavaan taloon, jäivät eteiseen eivätkä astuneet
saliin. Samoin kuin edellisessä paikassa nousi täälläkin eteisen
sohvalta mustapukuinen mies, jonka palvelijamaiset kasvot olivat
hyvin unisen näköiset. Katsellessaan miestä, hänen kasvojaan ja
kulunutta pukuaan, Vasiljev ajatteli: "Kuinka paljon on tavallisen,
yksinkertaisen venäläisen täytynyt elää ja kokea, ennenkuin kohtalo
viskaa hänet tänne palvelijaksi? Missä hän on ollut ennen ja mitä
tehnyt? Mitenkä hänen vast'edes käynee? Liekö nainut? Missä on
hänen äitinsä ja tietääköhän tämä, että hänen poikansa on täällä
palvelijana?"
Ja nyt Vasiljev tahtomattaan kiinnitti joka talossa huomionsa
ovenvartijaan. Eräässä talossa, lienee ollut neljäs järjestyksessä,
oli ovenvartijana pieni, kivulloinen, laiha mies, jonka
liivinrinnoilla riippui kellonperät. Hän luki sanomalehteä, eikä
näyttänyt vähääkään välittävän tulijoista. Katsottuaan hänen
kasvojaan Vasiljev tuli ajatelleeksi, että mies, jolla on tuollaiset
kasvot, saattaa varastaa, murhata ja tehdä väärän valan. Ja hänen
kasvonsa olivat todellakin mieltäkiinnittävät: korkea otsa, harmaat
silmät, hieman litistynyt nenä, ohuet, yhteen puristetut huulet ja
katse tylsä, mutta samalla röyhkeä kuin nuorella metsäkoiralla, kun
se on jäniksen kintereillä. Vasiljev ajatteli, että olisipa hauska
koskettaa tuon palvelijan tukkaa: -- mahtaakohan se olla karkea vai
pehmeä? Kaiketi karkea kuin koiran karvat.