Lääketieteen ylioppilas, medisiinari Maier ja Moskovan taidekoulun
oppilas Rybnikov tulivat kerran iltasella ystävänsä, juristi
Vasiljevin luo ja kehottivat tätä lähtemään heidän kanssaan S:n
kadulle. Vasiljev esteli pitkän aikaa, mutta puki vihdoin ylleen ja
lähti heidän mukanaan.
Vasiljev tunsi langenneita naisia vain sen verran kuin oli kuullut
heistä puhuttavan tai lukenut kirjoista, mutta sellaisissa taloissa,
missä heitä asui, ei hän ollut käynyt kertaakaan eläissään. Hän
tiesi, että on olemassa siveettömiä naisia, joiden sietämättömien
olosuhteiden pakosta -- huono seura, kelvoton kasvatus, puute
j.n.e. -- täytyy myydä kunniansa rahasta. He eivät tunne puhdasta
rakkautta, heillä ei ole lapsia eikä minkäänlaisia oikeuksia; heidän
äitinsä ja sisarensa surevat ja itkevät heitä kuin vainajia, tiede
pitää heitä itse paheena, miehet sinuttelevat heitä. Mutta kaikesta
tästä huolimatta ei Jumalan kuva ja kaltaisuus ole heistä kadonnut.
He tunnustavat syntinsä ja toivovat anteeksiantoa. He voivat mitä
suurimmassa määrässä käyttää hyväkseen keinoja, jotka tuovat
pelastuksen. On totta, että yhteiskunta ei anna anteeksi ihmisen
menneisyyttä, mutta Jumalan edessä on pyhä Maria Egyptistä saman
arvoinen kuin muutkin pyhimykset.
Kun Vasiljev tunsi kadulla langenneen naisen puvusta tai käytöksestä,
tai näki hänen kuvansa pilalehdessä, niin muisti hän aina
kertomuksen, jonka oli joskus lukenut: nuori mies, puhdas ja omaa
etuaan katsomaton, rakastui langenneeseen naiseen ja pyysi tätä
vaimokseen; mutta nainen ei pitänyt itseään moisen onnen arvoisena,
vaan päätti päivänsä myrkyttämällä itsensä.
Vasiljev asui Tverskin bulevardiin päättyvän sivukadun varrella.
Kun hän lähti tovereineen kotoa, oli kello noin 11. Oli satanut
aivan äskettäin ensi lumen, jonka vallassa koko luonto tuntui nyt
olevan. Ilma tuoksui lumelle, jalkain alla narahteli lumi pehmeästi,
maa, katot, puut, penkit bulevardilla -- kaikki oli niin pehmeätä,
valkoista, uutta. Juuri tästä syystä näyttivät talot toisenlaisilta
kuin eilen, lyhdyt paloivat kirkkaammin, ilma oli läpikuultavampi,
vaunut kulkivat hiljemmin, ja tämä raitis, kylmähkö ilma herätti
mielessä tunteen, valkoisen, nuorekkaan, utuisen, pehmeän kuin tuo
ensi lumi.
-- "Mua näille suruisille rannoille
johtaapi tuntematon voima..."
alkoi medisiinari laulaa kauniilla tenoriäänellään.
-- "Kas tuossa mylly..." -- jatkoi taiteilija, -- "rauennut se on..."
-- "Kas tuossa mylly... rauennut se on..." -- toisti medisiinari
kohottaen kulmakarvojaan ja nyökäyttäen surullisesti päätään. Hän
vaikeni, hieroi kädellään otsaansa palauttaen mieleensä sanoja
ja lauloi sitten kuuluvammin ja niin kauniisti, että ohikulkijat
kääntyivät häntä katselemaan:
-- "Vapaana kerran tässä voitti
suloinen, vapaa rakkaus mun..."
Kaikki kolme poikkesivat ravintolaan ja riisumatta yltään
päällystakkia he joivat kaksi ryyppyä paloviinaa mieheen. Kun
Vasiljev oli juomaisillaan toisen ryypyn, huomasi hän lasissa
korkkipalasen ja katseli sitä lähempää jonkun aikaa, tirkistellen
kuin likinäköinen.
Medisiinari, joka ei ymmärtänyt hänen ilmettään, sanoi: Mitä sinä
siinä tuijottelet? Filosofia hiiteen, ole hyvä! Viina on luotu
juotavaksi, sammenliha syötäväksi, naiset vierailtaviksi, lumi kaiken
kansan tallattavaksi. Elä siis edes yksi ilta ihmisten tavoin!
-- Enhän minä mitään... -- sanoi Vasiljev nauraen. -- Olenko
kieltäytynyt?
Viinasta hänen rintansa tuntui lämpenevän. Hän katseli tovereitaan,
katseli mielikseen ja kadehti heitä. Kuinka näissä terveissä,
voimakkaissa, iloisissa ihmisissä kaikki on tasapainossa, kuinka
heidän mielessään ja sielussaan kaikki on ehjää! He laulavat, pitävät
intohimoisesti teatterista, puhuvat paljon, juovat, eikä heillä
seuraavana päivänä ole kohmeloa; he ovat runollisia, irstaita,
hyväntahtoisia ja joskus röyhkeitäkin; he osaavat tehdä työtä,
kiihtyä, nauraa syyttä ja lasketella tyhmyyksiä; he ovat tulisia,
rehellisiä, uhrautuvaisia eivätkä vähääkään huonompia kuin hän,
Vasiljev, joka harkitsee joka askeleensa, joka sanansa, epäilee, on
varovainen ja panee pienimmän, joutavimmankin seikan kyseenalaiseksi.
Hän tahtoi viettää edes yhden illan samalla lailla kuin hänen
toverinsa, heittäytyä vapaaksi, olla tekemättä tiliä itselleen. Jos
oli juotava viinaa, -- hän juo, vaikkapa pää huomenna halkeaisi.
Jos tahtovat viedä hänet naisten luo, -- niin hän menee. Hän
tahtoo nauraa hohottaa, hassutella, vastata iloisesti ohikulkijain
puheisiin...
Nauraen hän jätti ravintolan. Hän piti hurjasti tovereistaan,
-- toisella rutistunut, leveälierinen hattu ja edellytyksiä
taiteelliseen epäjärjestykseen, toisella kissannahkalakki, ei mikään
köyhä mies, vaikkakin kuului "boheemiin". Hän piti myöskin lumesta,
lyhtyjen kalpeasta valosta ja silmiinpistävistä mustista jäljistä,
joita ohikulkijat tallasivat tuoreeseen lumeen; hän piti ilmasta
ja etenkin tuosta läpikuultavasta, hempeästä, naivista, ikäänkuin
neitseellisestä sävystä, jonka saattaa huomata luonnossa vain kaksi
kertaa vuodessa: kaiken ollessa ensi lumen peitossa ja keväällä
kirkkaina päivinä tai kuutamoisina iltoina, kun jää murtuu joella.
-- "Mua näille suruisille rannoille
johtaapi tuntematon voima..." --
hän lauloi puoliääneen.
Eikä häipynyt matkan kuluessa hänen eikä tovereittenkaan mielestä
tämä sävel, jota kaikki kolme lauloivat koneellisesti, eri tahtiin.
Vasiljev kuvitteli mielessään, kuinka hän ja hänen toverinsa noin
kymmenen minutin kuluttua koputtavat ovelle, kuinka he pimeitä
käytäviä pitkin ja pimeitten huoneitten läpi hiipivät naisten luo,
kuinka hän pimeässä raapaisee tulitikulla tulta ja huomaa kärsivät
kasvot ja syyllisen hymyn. Tuntematon, vaalea tai tumma nainen,
jonka yllä on valkoinen yövaippa ja jonka tukka on hajalla, pelästyy
valoa, hämmästyy sanomattomasti ja virkkaa: "Herran tähden, mitä te
teette! Sammuttakaa!" Kaikki tämä on oleva kauheata, mutta uutta ja
mieltäkiinnittävää.