aina puoliyöhön saakka. Mutta hän ei puhunut paljon; vaieten hän
tyhjensi pari kolme pulloa olutta naurahtaen vain silloin tällöin
katkonaisesti, surullisesti ja typerästi osoittaakseen siten, että
hänkin ottaa osaa keskusteluun. Aina lähtöä tehdessään hän vei minut
syrjään ja kysyi puoliääneen:
-- Milloin näitte Ariadna Grigorjevnan viimeksi? Oliko hän terve?
Luulen, että hän viihtyy siellä?
Tuli kevät. Oli lähdettävä pelloille kevätkylvöjä tekemään. Sää
oli kolkko, mutta kuitenkin keväinen, ja minä olin jo taipuvainen
tyytymään tappiooni. Tehdessäni peltotöitä ja kuunnellessani kiurujen
laulua, juohtui usein mieleeni ajatus: eiköhän olisi parasta päättää
jo nuo haaveet onnesta ja naida muitta mutkitta yksinkertainen
talonpoikaistyttö?
Mutta keskellä kuuminta työkiirettä sain kirjeen, jossa oli
italialainen postimerkki. Ja kevätkylvöt, mehiläiset, vasikat,
talonpoikaistyttö -- kaikki katosivat kuin savu.
Tällä kertaa Ariadna kirjoitti, että hän oli sanomattoman onneton.
Hän soimasi minua siitä, etten ollut ojentanut hänelle auttavaa
kättä, vaan heittänyt hänet vaaran hetkenä oman onnensa nojaan.
Koko kirje oli kirjoitettu suurella, hermostuneella käsialalla, se
oli täynnä korjauksia ja tahroja, ja saattoi huomata, että hän oli
kirjoittanut sen suuressa kiiressä ja että hän oli kärsinyt paljon.
Kirjeensä lopussa hän rukoili minua luokseen pelastamaan häntä.
Tempasin itseni taas irti ympäristöstäni ja matkustin muille maille.
Ariadna asui Roomassa. Saavuin hänen luokseen myöhään illalla, ja
nähdessään minut hän alkoi itkeä ja heittäytyi kaulaani. Hän ei
ollut lainkaan muuttunut talven kuluessa; oli yhtä nuori ja kaunis
kuin ennenkin. Söimme yhdessä illallisen ja ajelimme aina aamun
valkenemiseen saakka ympäri Roomaa, ja koko ajan hän kertoi elämänsä
vaiheita.
Kysyin, missä Lubkov oli.
-- Älkää puhuko siitä roistosta! -- huusi hän. -- Hän inhottaa ja
iljettää minua!
-- Mutta tehän rakastitte häntä, -- sanoin.
-- En milloinkaan! Ensi aikoina hän näytti hyvin omaperäiseltä ja
herätti myötätuntoisuutta -- siinä kaikki. Hän on hävytön, valtaa
naisen väkirynnäköllä, ja se tempaa mukaansa. Mutta älkäämme puhuko
hänestä. Se on surullinen lehti elämäni kirjassa. Hän on matkustanut
Venäjälle rahoja hankkimaan, ja minä sanoin hänelle, että hänen on
paras pysyä poissa täältä.
Ariadna ei asunut enää hotellissa, vaan yksityisessä huoneustossa,
jossa oli kaksi kylmästi ja uhkeasti sisustettua huonetta. Sellainen
oli hänen makunsa.
Lubkovin lähdettyä hän oli lainannut tuttaviltaan noin viisi tuhatta
frangia, ja minun tuloni oli todellakin hänen pelastuksensa.
Toivoin voivani viedä hänet maalle kotikyläämme, mutta en
onnistunutkaan siinä. Hän ikävöi tosin kotimaahansa, mutta muistot
eletystä köyhyydestä, puutteista, ruostunut katto veljensä talossa,
herättivät hänessä inhoa ja kauhua, ja esittäessäni kotimatkaa hän
puristi suonenvetoisesti käsiäni ja sanoi:
-- Ei, ei! Minä kuolisin ikävään siellä kotona!
Silloin joutui rakkauteni viimeiseen vaiheeseensa.
-- Olkaa entinen ystäväni, rakastakaa minua hiukan, -- sanoi Ariadna
puoleeni kumartuen. -- Te olette niin synkkä ja miettiväinen,
pelkäätte antautua innostuksen valtaan ja ajattelette alati
seurauksia. Tuo tuollainen on ikävää. Minä rukoilen, olkaa nyt hellä
minulle!... Minun puhdas, pyhä, rakas ystäväni, minä rakastan teitä!
Minusta tuli hänen rakastajansa. Ainakin kuukauden päivät olin
kuin mieletön, ihastunut korviani myöten. Syleillä nuorta, ihanaa
vartaloa, nauttia siitä, tuntea aina herätessään sen lämpö ja
ajatella, että tässä on nyt minun Ariadnani, -- siihen ei ollut
helppo tottua!
Mutta minä totuin siihen kuitenkin ja vähitellen asemani alkoi
selvitä minulle. Ensinnäkin huomasin, että Ariadna ei rakastanut
minua nyt enemmän kuin ennenkään. Mutta hän tahtoi tosissaan
rakastaa, hän pelkäsi yksinäisyyttä ja tärkeintä oli se, että minä
olin nuori, terve, voimakas, ja hän aistillinen, kuten yleensä
kaikki kylmät ihmiset. Me emme salanneet toisiltamme, että himokas
rakkaus oli vienyt meidät yhteen. Senjälkeen minäkin ymmärsin jotain
muuta... Oleskelimme Roomassa, Napolissa, Firenzessä, matkustimme
myöskin Parisiin, mutta siellä oli liian kylmä ja me palasimme
takaisin Italiaan. Esiinnyimme kaikkialla miehenä ja vaimona, elimme
kuin rikkaat kartanonomistajat. Tuttavuudestamme oli usealle huvia,
ja Ariadnalla oli kaikessa hyvä menestys. Kun hän otti tunteja
taidemaalauksessa, sanottiin häntä taiteilijattareksi, ja ajatelkaas,
tämä nimitys sopi hänelle mainiosti, vaikka hänellä ei ollut lainkaan
luontaisia lahjoja tälle alalle.
Ariadna nukkui joka päivä kahteen, kolmeen saakka ja nautti
kahvinsa ja aamiaisensa sängyssä. Päivälliseksi hän söi lientä,
kalaa, lihaa, parsaa, lintua, ja kun hän meni levolle, annoin
hänelle vielä vuoteelle jotakin, esimerkiksi pihvin, ja sen hän söi
surullisen, huolestuneen näköisenä. Yöllä herätessään hän söi omenia
ja appelsiineja. Tämän naisen pääominaisuuksia oli hämmästyttävä
kavaluus. Hän oli aina joka hetki kavala, nähtävästi tuntematta
siihen minkäänlaista tarvetta, vaistomaisesti, saman vietin
vaikutuksesta, joka saa varpusen tirskumaan ja torakan liikuttamaan
tuntosarviaan. Hän oli kavala minua, palvelijoita, ovenvartijoita,
kauppa-apulaisia, tuttavia kohtaan; hän ei voinut kertaakaan
keskustella kenenkään kanssa eikä tavata ketään teeskentelemättä,
irvistelemättä. Kun joku mies, olipa tämä sitten palvelija tai
herra, vain astuikin huoneeseemme, muuttui Ariadnan katse, ilme,
ääni, muuttuivatpa hänen muotonsa ääriviivatkin. Olisittepa edes
kerrankin nähnyt hänet silloin, niin olisitte varmaan sanonut,
ettei voinut olla meitä ylhäisempiä ja rikkaampia ihmisiä koko
Italiassa. Ei sattunut sitä taiteilijaa hänen seuraansa, jolle hän
ei olisi laverrellut jonninjoutavia valheita tämän erinomaisista
luonnonlahjoista.
-- Te olette suurenmoinen taituri! -- sanoi hän suloisen laulavalla
äänellä. -- Teidän seurassanne on melkein kauheata olla. Luulen, että
voitte tunkeutua ihmissielun salatuimpiinkin kätköihin.
Ja kaiken tämän hän sanoi viehättääkseen, saavuttaakseen "menestystä"
ja ollakseen lumoava! Hänen aivojensa ainaisena ajatuksena oli vain
tämä: miellyttää! Ja se oli hänen elämänsä tarkoitus ja päämäärä.
Jos olisin sanonut hänelle, että sen ja sen kadun varrella, siinä ja
siinä talossa asui ihminen, joka ei ollut mieltynyt häneen, olisi
hän siitä todellakin kärsinyt. Hänen piti joka päivä saada lumota,
vangita, tehdä joku mielettömäksi. Se seikka, että olin hänen
vallassaan ja haihduin hänen lumoissaan aivan kuin olemattomiin,
tuotti hänelle samaa tyydytystä, jota voittajat tunsivat aikoinaan
turnajaisissa. Mutta minun nöyryytykseni ei riittänyt vielä hänelle.
Hän vääntelihe peitteittä öisin vuoteellaan kuin naarastiikeri, sillä
hänen oli aina kuuma, ja luki kirjeitä, joita Lubkov oli hänelle
kirjoittanut. Tämä rukoili Ariadnaa saapumaan Venäjälle, muuten
hän ryöstäisi ja murhaisi jonkun saadakseen rahaa, jolla matkustaa
Ariadnan luo Italiaan. Ariadna vihasi Lubkovia, mutta tämän kiihkeät,
orjamaiset kirjeet kiihottivat häntä. Hänen ajatuksensa omasta
lumousvoimastaan oli kerrassaan suurenmoinen: hänestä tuntui siltä
kuin olisi hän voinut valloittaa suuret joukot ihmisiä, koko Italian,
koko maailman, jos he vain olisivat nähneet hänen alastoman ruumiinsa
muodon ja hänen ihonsa värin. Nämä puheet ruumiin muodosta ja ihon
väristä loukkasivat minua, mutta tämän huomattuaan hän puhui huonolla
tuulella ollessaan tuontapaisia typeryyksiä ärsyttääkseen minua,
ja menipä kerran niinkin pitkälle, että suuttui erään naisen luona
ollessamme vieraisilla tämän huvilassa ja sanoi minulle:
-- Ellette lakkaa kiusaamasta minua noilla viisauksillanne, riisuudun
heti ilki alasti ja heittäydyn tuonne kukkapenkereelle makaamaan!
Ajattelin toisinaan katsellessani, miten hän nukkui, söi tai koetti
tekeytyä hyvin naivin näköiseksi: miksi Jumala on luonut hänet
kauniiksi, suloiseksi, älykkääksi? Senköhän vuoksi, että hän voisi
piehtaroida vuoteessa, syödä ja valehdella, valehdella rajattomasti?
Kolmea seikkaa Ariadna pelkäsi: kuukauden kolmattatoista päivää,
ilkeitä silmiä ja pahoja unia. Vapaasta rakkaudesta ja vapaudesta
yleensä hän jutteli kuin vanha, jumalinen nainen, ja väitti, että
Boleslav Markevitsh on Turgenjevia etevämpi. Mutta hän oli kavala ja
teräväkielinen kuin paholainen ja osasi käyttäytyä seuroissa kuin
sivistynyt ja edistystä harrastava henkilö ikään.
Ariadna saattoi ilon hetkellä loukata palvelijaa tai tappaa
hyönteisen; hän piti härkätaisteluista, luki mielellään murhista ja
suuttui, jos joku syytetty vapautettiin.
Elämämme kävi hyvin kalliiksi. Isä parka lähetti minulle eläkkeensä,
kaikki pikku tulonsa, lainasi minulle, mistä vain sai irti, ja
kun hän kerran vastasi "non habeo", lähetin hänelle epätoivoisen
sähkösanoman, jossa pyysin häntä panttaamaan maatilan. Hiukan
myöhemmin pyysin häntä hankkimaan jostakin rahoja toista kiinnitystä
vastaan. Hän täytti vähääkään vastustelematta molemmat pyyntöni ja
lähetti minulle kaikki rahat viimeiseen kopekkaan asti.
Mutta Ariadna halveksi elämän käytännöllistä puolta, hän välitti viis
kaikesta tästä, ja tuhlatessani tuhansia frangeja hänen mielettömiä
toiveitaan tyydyttääkseni ja valittaessani kuin vanha puu, lauleli
hän iloisin mielin: "Addio bella Napoli".
Kylmenin vähitellen häntä kohtaan ja rupesin häpeämään suhdettamme.
En pidä raskaudesta enkä synnytyksestä, mutta nyt haaveksin toisinaan
lasta, joka ainakin muodollisesti olisi voinut muuttaa elämäämme.
Jotten olisi perinpohjin kyllästynyt elämääni, rupesin käymään
museoissa ja taidekokoelmissa, aloin lukea kirjasia, söin vähän ja
lopetin juomisen. Pitkin päivää uuvutin siten itseäni, ja elämäni
tuntui jonkunverran kevyemmältä.
Mutta Ariadna kyllästyi minuun myöskin. Sattumalta kuuluivat ne
ihmiset keskisäätyyn, joiden parissa hänellä oli ollut hyvä menestys;
lähettiläitä ja salonkeja ei ollut enää; rahoja oli niukanlaisesti ja
se tuskastutti, vieläpä itkettikin häntä. Vihdoin hän sanoi, ettei
hänellä olisi mitään Venäjänmatkaa vastaan.
Ja niin me lähdimme matkalle. Viime kuukausina ennen lähtöä oli hän
kirjoitellut ahkerasti veljelleen; hänellä oli nähtävästi salaiset
aikomuksensa, mutta mitkä... Jumala ties. Olin jo aikoja sitten
väsynyt onkimaan hänen viekkaita ajatuksiaan.
Mutta me emme lähteneet maalle, vaan olemme nyt matkalla Jaltaan
ja sieltä Kaukasiaan. Hän ei viihdy nykyään enää muualla kuin
kylpypaikoissa, mutta tietäisittepä vain, miten minä vihaan näitä
kylpypaikkoja, miten ilma niissä on ummehtunut ja miten minua kaikki
hävettää niissä. Olisinpa nyt kotonani maalla, jossa saisin tehdä
työtä otsani hiessä voidakseni siten sovittaa erehdykseni! Nyt tunnen
itsessäni piilevän rajattoman voiman ja minusta näyttää siltä, että
panemalla nämä voimat liikkeelle voin lunastaa maatilan viidessä
vuodessa veloista vapaaksi.
Mutta asia on sekava. Me emme ole enää ulkomailla, vaan Venäjällä
ja on ajateltava laillista avioliittoa. Viehätys on tietysti jo
kadonnut, entisestä rakkaudesta ei ole enää hituistakaan jälellä.
Mutta olkootpa asiat miten tahansa, niin on velvollisuuteni naida
hänet.
* * * * *
Shamohin, joka oli innostunut kertomuksestaan, ja minä menimme alas
ja jatkoimme keskustelua naisista.
Oli jo myöhä tavatessamme toisemme hytissä, jossa rupesimme levolle.
-- Toistaiseksi on nainen vain maaseudulla miehen tasalla,
-- puhui Shamohin. -- Siellä hänen ajatuksensa, tunteensa ja
aherruksensa askartelevat sivistysasioissa samalla innolla kuin
miehen. Mutta älykäs kaupunkilaisnainen on jo paljon jälempänä
häntä ja palaamassa jälleen entiseen alkuperäiseen tilaansa. Hän
on jo puoliksi ihmispeto, ja hänen ansiotaan on juuri se, että
ihmisneron valloituksista on mennyt niin paljon hukkaan. Nainen
häviää vähitellen naisena ja hänen sijalleen tulee naaras. Tämä
älykkään naisen jäännös uhkaa vakavasti kultuuria; peräytyessään
koettaa nainen kiinnittää miehen itseensä ja hidastuttaa siten tämän
edistystä. Siitä ei ole epäilystäkään.
Minä kysyin: miksi tuomita kaikkia naisia yhden ainoan
mukaan... Ariadnan mukaan? Jo naisten pyrkimys sivistykseen ja
sukupuolten tasa-arvoisuuteen, mikä mielestäni on pyrkimystä
oikeudenmukaisuuteen, kumoaa jokaisen luulon taaksepäin kulkevasta
kehityksestä.
Mutta Shamohin tuskin kuunteli minua ja hymyili epäluuloisesti. Hän
oli jo kiihkeä, paatunut naisten vihaaja, ja olisi ollut turhaa
koettaa muuttaa hänen mieltään.
-- Riittää! -- keskeytti hän. -- Ellei nainen kerran pidä minua
tasa-arvoisena ihmisenä, vaan koiraksena, ja koettaa koko ikänsä
vain miellyttää minua, s.o. valloittaa minut, niin saattaako silloin
enää puhua naisen täysistä oikeuksista? Oi, älkää luottako heihin,
he ovat niin kovin viekkaita! Me miehet teemme työtä hankkiaksemme
heille vapauden, mutta he eivät välitä tästä vapaudesta, ovat vain
valittavinaan. He ovat niin äärettömän viekkaita!
Kinastelu ikävystytti minua, tahdoin nukkua ja käännyin seinään päin.
-- Niin, -- kuulin vielä, kun olin jo nukahtamaisillani. -- Niin! Syy
on kokonaan kasvatuksessamme, hyvä ystäväni. Kaupungeissa naisten
kasvatus rajoittuu pääasiallisesti siihen, että heistä koetetaan
muodostaa ihmispetoja, s.o. opettaa häntä miellyttämään koirasta ja
pitämään tätä vallassaan. Niin!
Shamohin huoahti.
Tyttöjä ja poikia on opetettava rinnan, jotta he saisivat olla aina
yhdessä, ja naisen kasvatuksen tulee olla sellainen, että hän miehen
tavoin tottuisi huomaamaan erehdyksensä, muuten hän luulee olevansa
aina oikeassa. Istutettakoon tyttöihin heidän vielä kapaloissa
ollessaan se käsitys, että mies ei ole vain pelkkä kavaljeeri ja
sulhanen, vaan läheinen, samanarvoinen ihminen kuin nainenkin.
Opetettakoon heitä ajattelemaan loogillisesti, älköönkä heille
vakuutettako, että heidän aivonsa painavat vähemmän kuin miehen ja
että he senvuoksi saavat olla välinpitämättömiä tieteitä, taiteita
ja yleensä kultuuria kohtaan. Suutarin tai maalarin oppipojalla
on myöskin pienemmät aivot kuin täysikasvuisella miehellä, mutta
hän ottaa kuitenkin osaa yleiseen olemassaolontaisteluun, hän
tekee työtä ja kärsii. On myöskin luovuttava tuosta tavasta vedota
fysiologiaan, raskaudentilaan ja synnytyksiin, sillä ensinnäkin:
nainen ei synnytä joka kuukausi, toiseksi: kaikki naiset eivät saa
lapsia ja kolmanneksi: maalaisnainen tekee peltotyötä vielä päivää
ennen synnytystä eikä kärsi siitä. Vallitkoon sitäpaitsi arkielämässä
täydellinen yhdenvertaisuus. Jos mies tarjoaa naiselle tuolin tai
antaa hänelle lattialle pudonneen nenäliinan, niin maksakoon nainen
takaisin samalla mitalla. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos
hyvään perheeseen kuuluva tyttö auttaa ylleni päällystakin tai
ojentaa minulle lasillisen vettä...
Enempää en kuullut; minä nukahdin.
Seuraavana päivänä Sevastopolia lähestyessämme oli huono, sateinen
sää. Laiva keinui. Shamohin istui ääneti kanssani laivan kannella
syviin ajatuksiin vaipuneena. Teelle soitettaessa alkoi kannelle
laskeutua miehiä, kaulukset pystyssä, ja naisia, joiden kasvot olivat
unisen näköiset. Eräs naisista, nuori ja hyvin kaunis, sama, joka
Woloczyskassa oli suuttunut tullivirkamiehiin, tuli Shamohinin luo ja
sanoi tälle oikukkaan, hemmotellen lapsen tavoin:
-- Jean, lintusi on merisairas!
Jaltassa asuessani näin tämän kauniin naisen ratsastavan kahden
upseerin seurassa, jotka pysyivät töin tuskin hänen kintereillään. Ja
eräänä aamuna näin hänen istuvan meren rannalla yllään fryygialainen
päähine ja esiliina. Hän maalasi öljyvärietyydiä, ja jonkun matkan
päässä seisoi joukko ihmisiä häntä ihaillen.
Tutustuin sitten kerran tuohon naiseen. Hän puristi lujasti kättäni,
loi minuun ihastuneen silmäyksen ja kiitti hempeällä äänellä minua
siitä tyydytyksestä, jonka teokseni olivat tuottaneet hänelle.
-- Älkää uskoko, -- kuiskasi Shamohin minulle, -- hän ei ole lukenut
yhtään ainoatakaan teostanne.
Kävellessäni rannalla myöhemmin illalla, tapasin Shamohinin, joka
kantoi suuria hedelmä- ja herkkukääröjä.
-- Ruhtinas Maktujev on täällä! -- huusi hän iloisesti. -- Saapui
eilen Ariadnan veljen, spiritistin kanssa. Nyt ymmärrän, missä
asioissa Ariadna kirjoitteli niin ahkerasti veljelleen! Hyvä
Jumala, -- jatkoi hän kohottaen katseensa taivasta kohti ja
painaen kääröjä rintaansa vasten, -- jos hänen aikeensa ruhtinaan
suhteen onnistuisivat, olisin minä vapaa ja voisin matkustaa siinä
tapauksessa maalle isäni luo!
Ja Shamohin jatkoi kiireesti matkaansa.
-- Alan jo uskoa henkiin! -- huusi hän minulle taakseen katsahtaen.
-- Isoisä Hilarionin henki näyttää ennustaneen oikein! Oi, kunpa
asianlaita niin olisi!
Seuraavana päivänä matkustin Jaltasta, mutta sitä en tiedä, miten
Shamohinin romaani lienee loppunut.
Vera.
Ivan Aleksejevitsh Ognjev muisteli, kuinka hän eräänä elokuun iltana
avasi lasioven niin että helisi, ja meni ulos parvekkeelle. Hänen
yllään oli silloin kevyt hartiavaippa ja päässään leveälierinen
olkihattu, joka nyt virui tomuisena sängyn alla jalkineitten seassa.
Toisessa kädessään hänellä oli pino kirjoja ja vihkoja, toisessa
paksu ryhmysauva.
Oven takana hänelle tietä valaisten seisoi talon isäntä, Kusnetsov,
kaljupäinen, harmaapartainen ukko, yllään lumivalkoinen,
nukkanahkainen takki. Ukko hymyili sydämellisesti ja nyökäytteli
päätään.
-- Hyvästi, vanhus! -- huusi Ognjev hänelle. Kusnetsov asetti lampun
pöydälle ja meni myöskin parvekkeelle. Kaksi pitkää, kapeata varjoa
siirtyi portailta kukkalavoille ja häipyi edemmäksi lehmusten
rungoille.
-- Hyvästi ja suuret kiitokset vielä kerran! -- virkkoi
Ivan Aleksejevitsh. -- Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne,
herttaisuudestanne, rakkaudestanne... En unohda ikipäivinä teidän
vieraanvaraisuuttanne. Te olette niin hyvä, tyttärenne on hyvä,
te kaikki olette niin hyviä, iloisia, sydämellisiä... niin kelpo
ihmisiä, etten osaa sitä sanoakaan!
Tunteiden kyllyydestä ja väkevien juomien vaikutuksesta Ognjev
puhui laulavalla äänellä ja oli niin liikutettu, että vilkuttamalla
silmiään ja kohauttelemalla olkapäitään tulkitsi tunteitaan enemmän
kuin sanoin. Kusnetsov, joka myöskin oli lämmennyt ja liikutettu
juomista, kurottautui nuorta miestä kohti ja suuteli tätä.
-- Olen tottunut teihin kuin koira isäntäänsä! -- jatkoi Ognjev.
-- Olen käynyt melkein joka päivä luonanne, jäänyt kymmenkunta
kertaa teille yöksikin, ja maistellut niin runsaasti juomianne,
että tekee oikein pahaa sitä nyt muistellessani. Mutta etupäässä
kiitän teitä, Gavril Petrovitsh, siitä myötävaikutuksesta ja avusta,
jota olette minulle osoittanut. Ilman teitä olisin varmaankin
saanut oleskella täällä aina lokakuuhun saakka tilastoineni. Mutta
kyllä alkulauseessani kirjoitankin: "Pidän velvollisuutenani
lausua kiitokseni N:n kunnallishallinnon puheenjohtajalle,
herra Kusnetsoville hänen sydämellisestä myötävaikutuksestaan".
Tilastotieteellä tulee olemaan loistava tulevaisuus! Pyydän lausumaan
tervehdykseni Vera Gavrilovnalle ja sanomaan tohtoreille, molemmille
tuomareille ja teidän kirjurillenne, etten unohda milloinkaan heidän
apuaan! Ja nyt, vanhus, syleilkäämme toisiamme ja suudelkaamme
jäähyväisiksi!
Juomista uupunut Ognjev suuteli vielä kerran ukkoa ja alkoi laskeutua
alas. Alimmalla portaalla hän katsahti taakseen ja kysyi:
-- Näemmeköhän enää milloinkaan toisiamme?
-- Jumala ties! -- vastasi ukko. -- Luultavasti emme!...
-- Niin, totisesti! Pietariin ei teitä saa millään, ja minä tuskin
koskaan joutunen näille syrjäisille seuduille. Siis, voikaa hyvin!
-- Jättäisitte kirjanne tänne! -- huusi Kusnetsov hänen jälkeensä. --
Miksi turhan tautta kantaa noin painavaa taakkaa? Lähetän huomenna
miehen tuomaan niitä!
Mutta Ognjev ei kuullut enää, vaan eteni nopeasti talosta. Hänen
viinistä lämmennyt mielensä oli sekä iloinen että surullinen... Hän
kulki ja mietti, miten usein tässä maailmassa sentään tapaa hyviä
ihmisiä ja kuinka säälittävää on, ettei näistä tapaamisista jää
muuta kuin muistot jälelle. Näet joskus kaukana taivaanrannalla
kurkiparven, heikko tuulenhenki kantaa sen valittavan ja samalla
kiihkeän huudon korviisi, mutta hetken kuluttua et näe enää
pienintäkään pistettä etkä kuule heikointakaan ääntä, katsoppa sitten
siintävään etäisyyteen miten hartaasti tahansa. Samoin vilahtavat
ihmiset elämässä ohitsemme heidän kasvonsa, ja sanansa katoavat
menneisyyteen jättämättä jälkeensä muuta kuin muiston mitättömiä
tähteitä.
Ivan Aleksejevitsh oli asunut keväästä saakka täällä N:n pitäjässä
ja käväissyt melkein joka päivä Kusnetsovien luona. Siksipä hän
piti ukko Kusnetsovia miltei kuin omana isänään, oli tottunut hänen
tyttäreensä, palvelijoihinsa, ja tutustunut koko taloon aina sen
pienimpiä yksityiskohtia myöten. Tuttuja olivat kodikas parveke,
puutarhan sopukat, puitten ääriviivat saunan ja kodan takana... Mutta
kohta hän on astuva ulos puutarhan pikku portista, ja kaikki tämä on
muuttuva vain muistoksi ja menettävä iäksi todellisen merkityksensä
hänen elämässään. Kuluu vuosi, kuluupa vielä toinenkin -- ja kaikki
nämä rakkaat kuvat himmenevät mielikuvituksen luomien näkyjen kera.
"Elämässä ei ole mitään ihmistä kalliimpaa! -- ajatteli Ognjev
astellessaan liikutettuna puutarhan pikku porttia kohti. -- Ei
mitään!"
Puutarhassa oli hiljaista, ja ilma siellä oli lämmin. Tuoksui
resedalle, tupakalle ja heliotroopille, jotka vielä kukkivat.
Pensaitten ja puitten lomissa häilyi ohut, hempeä, kuutamoinen
utu, ja kauan säilyivät Ognjevin muistissa nuo sumuhattarat,
jotka olivat kuin kummituksia ja seurasivat hiljalleen toinen
toistaan pitkin lehtokujaa kiirien. Kuu paistoi korkealla puiston
yläpuolella, mutta matalammalla, jossakin idässäpäin liikkui
läpikuultavia sumuhöytäleitä. Koko maailma näytti keinuvan pelkkinä
mustina kuvina ja harhailevina valkoisina varjoina, ja Ognjev,
joka ehkä ensi kerran eläissään näki sumua kuutamoisena elokuun
iltana, luuli, ettei se ollut luontoa, vaan näyttämökoriste, jossa
ymmärtämättömät ilotulittajat, tahtoen valaista puutarhan valkoisella
bengaalitulella, olivat istuutuneet pensaitten alle ja tulen kera
päästäneet ilmoille myöskin valkoista savua.
Kun Ognjev lähestyi puutarhan pikku porttia, erosi aitauksen luota
tumma varjo, joka tuli häntä vastaan.
-- Vera Gavrilovna! -- ilostui Ognjev. -- Te täällä? Ja minä kun
etsin turhaan teitä kotoanne lausuakseni teille jäähyväiset... Niin,
hyvästi siis, nyt minä lähden!
-- Näin varhain? Kellohan on vasta yksitoista.
-- Kyllä nyt on jo aika!... Pitää ensin käydä viisi virstaa ja sitten
vielä nukkua. Ja huomenna on noustava varhain...
Ognjevin edessä seisoi Kusnetsovin tytär Vera, 21-vuotias neitonen,
joka tavallisesti oli surumielinen, huolimattomasti puettu, mutta
sangen mieltäkiinnittävä. Sellaiset tytöt, jotka haaveksivat
paljon ja makaavat ja lukevat laiskoina päivät pääksytysten
kaikkea, mitä vain käsiin sattuu, ja jotka ikävöivät ja murehtivat,
sellaiset pukeutuvat yleensä huolimattomasti. Mutta niille, joille
luonto on suonut maun ja kauneusaistin, antaa tämä pukeutumisen
kevyt huolimattomuus erikoisen viehätyksensä. Ainakaan Ognjev,
muistellessaan jälkeenpäin viehättävää Veraa, ei voinut ajatella
häntä ilman tuota väljää viittaa, joka vyötäisten kohdalta oli
syvissä poimuissa olematta silti vartalonmukainen, ei ilman
hiuskiehkuraa, joka korkeasta kampauksesta oli valahtanut otsalle,
ei ilman sitä punaista, pumpulasyrjäistä liinaa, joka iltaisin
riippui niin alakuloisesti Veran olkapäällä kuin lippu tyynellä
säällä, mutta oli päivällä eteisessä rutussa miesten hattujen seassa
tai ruokahuoneen arkulla, jossa vanha kissa loikoi kursailematta
sen päällä. Tästä liinasta ja noista viitan poimuista tuulahti
jonkinlainen vapaa velttous, kodikkuus ja hyväsydämisyys. Ehkä Ognjev
juuri senvuoksi, että Vera miellytti häntä, näki tämän joka napissa
ja päärmeessä jotakin lämmintä, viehättävää, luontevaa, jotakin
sellaista hyvää ja runollista, jota ei ole valheellisissa, kylmissä,
kauneustunteensa menettäneissä naisissa.
Veran vartalo oli sopusuhtainen, hänen piirteensä olivat säännölliset
ja tukkansa kaunis ja kihara. Ognjev, joka oli nähnyt eläissään hyvin
vähän naisia, piti häntä kaunottarena.
-- Huomenna matkustan! -- sanoi Ognjev hyvästellessään pikku portin
luona. -- Muistelkaa ystävyydellä minua! Kiitos kaikesta!
Samalla laulavalla äänellä kuin ukonkin kanssa puhuessaan, ja
samalla tapaa olkapäitään kohautellen hän alkoi nyt kiitellä Veraa
vieraanvaraisuudesta ja hyväsydämisyydestä.
-- Olen kirjoittanut teistä äidilleni joka kirjeessä, -- sanoi
Ognjev. -- Kunpa kaikki olisivat sellaisia kuin te ja teidän
isäukkonne, niin silloin vasta elämä olisi suloista! Kotiväkenne
on kerrassaan suurenmoista! Te olette yksinkertaisia, sydämellisiä
kunnon ihmisiä!
-- Minne te nyt matkustatte? -- kysyi Vera.
-- Ensin äitini luo Oreliin, jossa viivyn parisen viikkoa, ja sitten
Pietariin töihin.
-- Entä sitten?
-- Sittenkö? Koko talven teen työtä ja keväällä matkustan jälleen
jonnekin maaseudulle kokoomaan aineksia tilastoani varten. No niin,
eläkää onnellisena, kauan... Tuskinpa enää koskaan näemme toisiamme.
Ognjev kumartui ja suuteli Veran kättä. Sitten hän sanattoman
liikutuksen valtaamana korjasi hartiavaippaansa paremmin ylleen ja
kirjoja mukavampaan asentoon, oli hetken vaiti ja virkkoi:
-- Miten paljon täällä onkaan sumua.
-- Niin on. Ettehän vain suinkaan unohtanut mitään?
-- Nähtävästi en mitään...
Ognjev seisoi hetken äänettömänä, kääntyi sitten kömpelösti
pikkuporttia kohti ja astui ulos puutarhasta.
-- Odottakaa, minä saatan teitä meidän metsäämme saakka, -- virkkoi
Vera astuen hänen jälkeensä.
He lähtivät astelemaan tietä pitkin. Nyt eivät puut sulkeneet enää
näköalaa ja saattoi nähdä taivaan ja kaukaisuuden. Koko luonto oli
ikäänkuin himmeän, läpikuultavan harson peitossa, josta sen kauneus
näytti iloisesti katselevan. Sumu, jota oli paikoin sakeasti, paikoin
ohuesti, lepäili epätasaisena pensaiden ja kuhilaiden yllä, harhaili
höytäleinä yli tien tai painui maahan ikäänkuin koettaen olla
sulkematta näköalaa. Sumuharson läpi näkyi aina metsään saakka koko
tie molemmin puolin kulkevine tummine ojineen ja pienine pensaineen,
jotka kasvoivat ojien vierillä ja estivät sumuhöytäleiden harhailua.
Puolen virstan päässä pikkuportista häämötti Kusnetsovin metsälohko.
"Miksi hän lähti kanssani? Varmasti hän on saatettava takaisin!"
-- ajatteli Ognjev, mutta silmäiltyään Veran kasvoja hän hymyili
hellästi ja sanoi:
-- Eipä haluttaisi lähteä täältä pois, kun sää on näin kaunis!
Ilta on todella romanttinen: kuu, hiljaisuus ja paljon muuta.
Tiedättekö mitä, Vera Gavrilovna? Olen elänyt jo 29 vuotta tässä
maailmassa, mutta minulla ei ole ollut ainoatakaan seikkailua. Koko
elinaikanani ei ainoatakaan romanttista tarinaa, niin että en tunne
lemmenkohtauksia enkä lehtokujia huokauksineen ja suuteloineen muuta
kuin kuulopuheelta. Luonnotonta! Istuessasi kaupungissa kammiossasi
et huomaa tätä puutetta, mutta täällä raittiissa ilmassa sen tuntee
voimakkaasti... Oikein harmittaa!
-- Miksi niin?
-- Enpä tiedä. Luultavasti ei minulla ole ollut liikaa aikaa tai
ehkäpä en ole tavannut sellaisia naisia, jotka... Yleensä minulla on
vähän tuttavia enkä liiku juuri missään.
Nuoret astuivat kolmisen sataa askelta sanaakaan virkkamatta. Ognjev
katseli Veran paljasta päätä ja huivia ja hänen mielessään heräsivät
keväiset ja kesäiset päivät toinen toisensa jälkeen. Se oli aikaa,
jolloin hän kaukana harmaasta kammiostaan Pietarissa, nauttien täällä
hyvien ihmisten huolenpidosta, luonnosta ja mieliharrastuksestaan, ei
ennättänyt huomata, kuinka aamuiset sarastukset vaihtuivat iltaisiin
ja kuinka linnut kesän loppua ennustaen herkesivät laulamasta, ensin
satakieli, sitten peltopyy ja vähän myöhemmin ruisrääkkä... Aika
kului huomaamatta, oli hyvä ja hauska olla...
Sitten Ognjev alkoi ääneen muistella, kuinka vastenmielistä hänen
köyhän, ihmisiin ja elämänhyörinään tottumattoman oli saapua
huhtikuun lopulla tänne N:n pitäjään, jossa luuli olon käyvän
ikäväksi ja yksinäiseksi ja ihmisten välinpitämättömästi puhuvan
tilastosta, joka, hänen mielipiteensä mukaan, oli huomattavin
kaikista tieteistä. Saavuttuaan eräänä huhtikuun aamuna pieneen N:n
kaupunkiin hän asettui asumaan vanhauskoisen Rjabuhinin majataloon,
jossa hänelle parista kymmenestä kopekasta vuorokaudessa annettiin
valoisa ja puhdas huone sillä ehdolla, että hän tupakoi ulkona.
Levähdettyään ja saatuaan tietää, kuka pitäjän kunnallishallinnon
puheenjohtaja oli, lähti hän viivyttelemättä jalkasin Gavril
Petrovitshin luo. Hänen oli kuljettava neljä virstaa uhkeita niittyjä
ja nuoria lehtoja. Yläilmoissa leijaili leivoja, jotka täyttivät
ilman hopeanhelähtävillä äänillä, mutta vihertävillä vainioilla
hyppeli peltovariksia arvokkaasti siipiään räpytellen.
-- Hyvänen aika! -- ihmetteli Ognjev silloin, -- eihän täällä aina
saane tällaista ilmaa hengittää, vai tuoksuneekohan se näin minun
tuloni tähden?
Odottaen kuivaa ja asiallista vastaanottoa hän astui arasti
Kusnetsovien asuntoon, katseli silmäkulmainsa alta ja nyki ujosti
partaansa. Ukko rypisteli ensin otsaansa, kun ei ymmärtänyt,
mitä tällä nuorella miehellä ja tilastotieteellä on tekemistä
kunnallishallinnon kanssa, mutta kun tämä oli laajasti selittänyt
hänelle, mitä tilastoaines on ja missä ja miten sitä kootaan, niin
Gavril Petrovitsh vilkastui, hymyili ja alkoi lapsellisen uteliaasti
silmäillä tulijan tilastovihkoja... Saman päivän illalla istui
Ivan Aleksejevitsh jo Kusnetsovien illallispöydässä, humaltui pian
väkevistä juomista, ja katsellessaan uusien tuttaviensa rauhallisia
kasvoja ja velttoja liikkeitä, hän tunsi ruumiissaan suloista,
uneliasta uupumusta kuten silloin, kun ihmistä nukuttaa, hymyilyttää,
kun hän tuntee loikoilemishalua... Ja uudet tuttavat katselivat häntä
hartaasti ja kyselivät, tokko hänen vanhempansa elivät, paljonko hän
ansaitsi kuukaudessa, kävikö usein teattereissa...
Ongjev muisteli taivalluksiaan ympäri pitäjiä, huviretkiä,
kalamatkoja, joukkoretkeä nunnaluostariin abbedissa Marfan luo,
joka lahjoitti kullekin vieraalle lasihelmisen kukkaron, muisteli
kiihkeitä, loputtomia, aitovenäläisiä riitoja, jolloin riitapukarit
nyrkeillä pöytään iskien ja rummuttaen kiistelivät keskenään,
keskeyttivät toistensa puheita ja itsekään sitä huomaamatta puhuivat
itsensä pussiin, siirtyivät asiasta toiseen ja riideltyään siten
pari kolme tuntia, nauroivat: "Piru ties, mistä tämä riita syntyi!
Alettiin terveydestä, mutta jouduttiin haudantakaisiin asioihin!"
-- Entä muistatteko, kuinka minä, te ja tohtori ratsastimme
Shestovoon? -- kysyi Ivan Aleksejevitsh Veralta heidän lähestyessään
metsää. -- Silloin me vielä tapasimme sen hupsun, jolle minä annoin
viisi kopekkaa ja joka kolme kertaa ristinmerkin tehtyään heitti
rahan ruispeltoon. Hyvä Jumala, miten runsaasti minulla on muistoja
täältä, niin runsaasti, että jos ne voisi koota kiinteään muotoon
syntyisi niistä aika harkko kultaa! En ymmärrä, miksi järkevät ja
tunteelliset ihmiset tungeksivat suurissa kaupungeissa eivätkä tule
tänne? Tokkohan Nevskillä ja suurissa, kosteissa taloissa on enemmän
tilaa ja totuutta kuin täällä? Minusta ovat kalustetut vuokrahuoneet,
joissa asuu taiteilijoita, lukumiehiä ja sanomalehdentoimittajia,
aina näyttäneet epäilyttäviltä.
Noin kahdenkymmenen askeleen päässä metsästä kulki tien yli pieni
silta, jonka kussakin kulmauksessa oli pylväs. Tähän Kusnetsovit ja
heidän vieraansa tavallisesti pysähtyivät iltakävelyillään. Täältä
saattoi kiusata metsän kaikua ja nähdä tien katoavan puitten tummaan
siimekseen.
-- Nythän olemme jo sillalla! -- virkkoi Ognjev. -- Tästä kai
käännytte takaisin...
Vera pysähtyi ja hengähti.
-- Istukaamme, -- sanoi hän istahtaen eräälle siltapylväälle. --
Ennen lähtöä hyvästeltäessä kaikki tavallisesti istuutuvat.
Ognjev istahti hänen viereensä kirjapinolleen ja jatkoi
puheluaan. Vera hengitti raskaasti kävelystä eikä katsellut Ivan
Aleksejevitshiin, vaan jonnekin syrjään, niin ettei tämä saattanut
nähdä hänen kasvojaan.
-- Ja yhtäkkiä me tapaamme toisemme kymmenen vuoden päästä, --
puhui Ivan Aleksejevitsh. -- Millaisia olemme silloin? Te olette
ehkä arvoisa perheen äiti, mutta minä jonkun paksun arvokkaan,
tarpeettoman tilastollisen kokoelman tekijä. Tapaamme toisemme ja
muistelemme menneisyyttä... Me tunnemme nykyisyyden, se täyttää
meidät ja liikuttaa meitä... mutta silloin emme enää muista päivää,
kuukautta emmekä edes vuotta, jolloin viimeksi näimme toisemme tällä
pienellä sillalla. Te tulette muuttumaan... Kuulkaa, muututtehan?...
Vera säpsähti ja kääntyi kysyjää kohti.
-- Mitä? -- kysyi hän.
-- Kysyin teiltä juuri...
-- Suokaa anteeksi, en kuullut, mitä sanoitte.
Nyt vasta Ognjev huomasi, että Vera oli muuttunut. Tyttö oli kalpea
ja huokaili, ja hänen vavahteleva hengityksensä levisi hänen
huulilleen, hänen käsiinsä, hänen päähänsä, ja hänen otsallaan
riippui nyt tuon yhden hiussuortuvan asemesta kaksi... Nähtävästi
hän ei tohtinut katsoa Ongjevia suoraan silmiin, vaan liikutustaan
peittääkseen hän vuoroin korjasi kaulustaan, joka tuntui viiltävän
hänen kaulaansa, vuoroin taas veti punaisen liinansa toiselta
olkapäältä toiselle...
-- Teidän on kaiketi kylmä, -- sanoi Ognjev. -- Eihän ole
terveellistä istua sumussa. Kyllä minä saatan teidät takaisin kotia.
Vera vaikeni.
-- Mikä teitä vaivaa? -- hymähti Ivan Aleksejevitsh. -- Te vaikenette
ettekä vastaa kysymyksiini. Oletteko sairas vai oletteko suuttunut?
Vera, joka painoi lujasti kädellään Ongjevin puoleista poskeaan,
tempasi yhtäkkiä kätensä pois.
-- Kauhea asema... -- kuiskasi hän kasvoillaan suuren tuskan ilme. --
Kauhea!...
-- Miksi se niin kauhea on? -- kysyi Ognjev olkapäitään kohauttaen ja
ihmetystään salaamatta. -- Mitä tämä oikeastaan merkitsee?
Yhä vielä raskaasti hengittäen ja vavisten kääntyi Vera selin häneen,
katseli puolisen minuuttia taivasta ja virkkoi:
-- Minun täytyy saada puhua kanssanne, Ivan Aleksejevitsh...
-- Kyllä minä kuuntelen.
-- Teistä tuntuu ehkä kummalliselta... te ihmettelette, mutta minusta
on kaikki yhdentekevää...
Ognjev kohautti vielä kerran olkapäitään ja valmistautui kuuntelemaan.
-- Minä, tuota noin... -- alkoi Vera painaen päänsä alas ja
hypistellen liinansa pumpuloita. -- Nähkääs, minä... tuota noin...
tahdoin sanoa... Teistä tuntuu kummalliselta ja... typerältä, mutta
minä... en voi enää kauemmin.
Veran puhe muuttui epäselväksi muminaksi, jonka itku äkkiä katkaisi.
Tyttö kätki kasvonsa liinaan, painoi päänsä vieläkin alemmaksi ja
itki ääneen. Ivan Aleksejevitsh rykäsi ihmetyksestä hämmästyneenä ja
tietämättä, mitä sanoa tai tehdä, katsoi toivottomasti ympärilleen.
Itkuun ja kyyneliin tottumattomana hänenkin silmänsä vettyivät.
-- Hyvänen aika, mitä nyt! -- jupisi hän hajamielisesti. -- Vera
Gavrilovna, miksi te nyt?... Armaani, oletteko sairas? Vai onko joku
loukannut teitä? Sanokaa nyt, ehkä minä voin...
Kun Ivan Aleksejevitsh koettaen lohduttaa tyttöä rohkeni hellävaroen
irroittaa tämän kädet kasvoilta, hymyili Vera hänelle kyyneltensä
läpi ja virkkoi:
-- Minä... minä rakastan teitä!
Nämä yksinkertaiset ja tavalliset sanat lausui tyttö aivan
jokapäiväisesti, mutta ne hämmensivät kovin Ognjevia. Hän kääntyi
poispäin Verasta, nousi ja kun hänen hämmästyksensä oli hiukan
haihtunut, häntä alkoi pelottaa.
Surunvoittoinen, lämmennyt, hellätunteinen mieliala, jonka lähtö
ja läksiäisjuomat olivat hänessä herättäneet, katosi heti tehden
tilaa katkeralle, vastenmieliselle kiusallisuudentunteelle.
Hän tunsi joutuvansa pois suunniltaan ja hän vieroi Veraa,
joka nyt, tunnustettuaan rakkautensa ja heitettyään yltään
luoksepääsemättömyyden, mikä niin kaunistaa naista, näytti ikäänkuin
lyhyemmältä, yksinkertaisemmalta, himmeämmältä.
"Mitä tämä on? -- kauhistui Ivan Aleksejevitsh. -- Mutta minähän
rakastan häntä... vai enkö? Siinäpä arvoitus!"
Mutta Vera, kun kaikkein pahin ja raskain oli vihdoin sanottu,
hengitti taas vapaasti. Hän nousi myöskin seisomaan ja katsoen Ivan
Aleksejevitshia suoraan silmiin alkoi puhua nopeasti, hillittömästi,
innokkaasti.
Kuten ihminen, joka äkkiä pelästyy, ei voi muistaa katastroofin
yksityiskohtaista kulkua, niin ei Ognjevkaan muistanut Veran sanoja
ja lauseita. Hän muisti vain tytön puheen sisällön, hänet itsensä ja
sen vaikutuksen, minkä tuo rakkaudentunnustus teki, muisti ikäänkuin
tukahutetun, jonkun verran liikutuksesta sortuneen äänen, ja
puhetavan omituisen musikaalisuuden ja intohimoisuuden.
Itkien, nauraen, kyynelten silmäripsissä kimaltaessa Vera
kertoi, että heti heidän tuttavuutensa ensimäisenä päivänä Ivan
Aleksejevitshin alkuperäisyys, järki, kauniit, viisaat silmät,
toimet ja elämän päämäärä olivat hämmästyttäneet häntä ja että
hän oli rakastunut tulisesti, järjettömästi ja syvästi; että
keväällä, kun hän tuli puutarhasta sisään ja näki eteisessä Ivan
Aleksejevitshin hartiavaipan tai kuuli kaukaa hänen äänensä, niin
hänen sydäntänsä hiveli viileä, onnea aavistava tuulahdus. Hänen
tyhjät pilapuheensakin saivat tytön nauramaan; jokaisessa vihkoon
merkityssä numerossa näytti olevan jotakin harvinaista, suurenmoista;
hänen ryhmysauvansa näytti kaikkia puita kauniimmalta.
Metsä, sumuhöytäleet ja tummat ojat kahden puolen tietä näyttivät
vaienneen ja kuuntelevan tytön kertomusta, mutta Ognjevin sielussa
liikkui jotakin pahaa ja kummallista... Tunnustaessaan rakkautensa
Vera oli ihana, puhui kauniisti ja tulisesti, mutta Ognjev ei
tuntenut nautintoa eikä elämäniloa, kuten olisi toivonut, vaan
myötätuntoisuutta, tuskaa ja sääliä Veraa kohtaan, senvuoksi, että
hänen tähtensä kärsi noin hyvä ihminen. Ties, ohjasiko Ognjevia
kirjallinen järki vai ilmenikö hänessä järkähtämätön tottumus
objektiivisuuteen, mikä niin usein häiritsee ihmisten elämää, mutta
joka tapauksessa tuntuivat Veran innostus ja kärsimys hänestä
tympäiseviltä eikä vakavilta. Samassa hänen tunteensa kuohahti ja
kuiskasi hänelle, että kaikki, mitä hän nyt kuuli ja näki, oli
luonnon ja personallisen onnen kannalta katsoen tilastoa, kirjoja ja
totuuksia tärkeämpää... Ja hän kiukutteli ja syytti itseään, vaikkei
ymmärtänytkään, mihin oli vikapää.
Ognjevin kiusallista asemaa pahensi sekin, ettei hän tiennyt,
mitä vastata, ja vastata piti ehdottomasti. Suoraan vastaukseen:
"en rakasta teitä", siihen hänen voimansa eivät riittäneet, mutta
hän ei voinut myöskään myöntyä, sillä hän ei löytänyt kipinääkään
sydämestään, vaikka kuinka olisi etsinyt...
Hän vaikeni, mutta Vera kertoi sillä aikaa, ettei hänellä ollut
suurempaa onnea kuin saada nähdä hänet, lähteä vaikka heti hänen
kanssaan minne hän vain tahtoi, olla hänen vaimonaan ja auttajanaan
ja jos Ognjev nyt lähtisi hänen luotaan, niin kuolisi Vera ikävään...
-- Minä en voi jäädä tänne! -- sanoi Vera käsiään väännellen.
-- Koti, tämä metsä, ilma, kaikki täällä on käynyt minulle
vastenmieliseksi. Minä en voi kestää tätä alituista rauhaa ja
päämäärätöntä elämää, en voi sietää meidän värittömiä ja kalpeita
ihmisiämme, jotka ovat toinen toisensa kaltaisia kuin vesipisarat!
He ovat kaikki sydämellisiä ja hyväntahtoisia, senvuoksi, että ovat
kylläisiä eivätkä kärsi, taistele... Mutta minä tahdon juuri suuriin,
kosteihin kivitaloihin, joissa kärsitään työstä rasittuneina, työstä
ja puutteista...
Tämäkin puhe tuntui Ognjevistä vastenmieliseltä eikä vakavalta. Kun
Vera herkesi puhumasta, niin hän ei tiennyt vieläkään mitä sanoa,
mutta kun hän ei saattanut vaietakaan, niin hän jupisi:
-- Minä, Vera Gavrilovna, olen teille hyvin kiitollinen, vaikka
tunnen, etten ole mitenkään ansainnut sellaista... teidän
puoleltanne... tunnetta. Toiseksi, rehellisenä ihmisenä minun täytyy
sanoa, että ... onni perustuu tasapainoon... se on, molemminpuoliseen
rakkauteen...
Mutta samassa Ognjev häpesi jupinaansa ja vaikeni. Hän tunsi, että
tällä hetkellä oli hänen kasvojensa ilme tyhmä, typerä, syyllinen,
että hänen naamansa oli pinnistetty ja jännittynyt... Vera osasi
kaiketikin lukea totuuden hänen kasvoistaan, koska hän yhtäkkiä
muuttui vakavaksi, kalpeaksi ja hänen päänsä painui alas.
-- Suokaa anteeksi, -- mutisi Ognjev, kestämättä pitempää vaitioloa.
-- Minä kunnioitan teitä niin paljon, että... kärsin siitä!...
Vera kääntyi pikaisesti ympäri ja lähti nopeasti astelemaan kotiansa
kohti. Ognjev seurasi häntä.
-- Ei tarvitse! -- sanoi Vera viitaten hänelle kädellään. -- Älkää
tulko, minä menen yksin...
-- Eihän toki... pitäähän sentään saattaa...
Mitä ikinä Ognjev puhuikaan, kaikki tuntui hänestä inhottavalta ja
typerältä. Syyllisyyden tunne kasvoi hänessä askel askeleelta. Hän
kiukutteli, puristeli nyrkkiään ja kirosi kylmyyttään ja kömpelöä
käytöstään naisten seurassa. Koettaen kiihottaa itseään hän katsoi
Veran kaunista vartaloa, hänen tukkaansa ja pienten jalkojensa jälkiä
pölyisellä tiellä, palautti mieleensä hänen sanojaan ja kyyneleitään,
mutta kaikki tämä vain liikutti hänen mieltään eikä kiihottanut sitä.
"Ah, eihän saata väkivalloin rakastua!" -- vakuutti hän itselleen
ja ajatteli samalla: -- "mutta koska minä oikeastaan rakastun
väkivallatta? Olenhan kohta 30-vuotias! Veraa parempaa naista en
ole milloinkaan tavannut enkä tule ikänä enää tapaamaankaan... Oh,
koiramaista vanhuutta! 30-vuotias vanhus!"
Vera asteli hänen edellään yhä nopeammin ympärilleen katsomatta, pää
painuksissa. Ognjevista näytti kuin hän olisi surusta surkastunut
hartiain kohdalta...
"Kuvittelenpa, mitä hänen mielessään nyt liikkuu! -- ajatteli Ognjev
katsellessaan tytön selkää. -- Kaiketi häntä hävettää ja tuskastuttaa
siihen määrin, että tahtoisi kuolla! Hyvä Jumala, kuinka paljon tässä
elämässä on runoutta, järkeä... Mutta miten typerä, järjetön minä
sentään olen!..."
Puutarhan pikkuportin luona Vera katsahti taakseen, köyristyi, veti
liinan ympärilleen ja lähti hätäisesti kävelemään pitkin lehtokujaa.
Ivan Aleksejevitsh jäi yksin. Palatessaan takaisin metsään hän asteli
verkalleen, pysähtyen vähän väliä katselemaan pikku porttiin päin
sen näköisenä kuin ei olisi uskonut itseään. Hän etsi tiestä Veran
jälkiä eikä uskonut, että tyttö, joka oli häntä niin miellyttänyt,
oli vastikään tunnustanut hänelle rakkautensa ja että hän niin
kömpelösti oli "kieltäytynyt." Ensi kerran elämässään hän tuli
kokemuksesta vakuutetuksi siitä, kuinka vähän ihminen on riippuvainen
hyvästä tahdostaan, ja huomanneeksi omasta itsestään, millaisessa
asemassa kunnollinen ja hyvätahtoinen ihminen on aiheuttaessaan
lähimmäiselleen vasten tahtoaan julmia, ansaitsemattomia kärsimyksiä.
Hänellä oli paha omatunto, ja kun Vera oli kadonnut, alkoi hänestä
tuntua siltä, kuin hän olisi menettänyt jotakin hyvin kallista,
läheistä, jota hän ei enää voinut saavuttaa. Hän tunsi, että Veran
mukana katosi osa hänen nuoruuttaan, ja että ne hetket, jotka hän
niin hyödyttömästi oli elänyt, eivät enää ikänä palaisi takaisin.
Saavuttuaan sillalle hän pysähtyi ja rupesi miettimään. Hän tahtoi
löytää syyn kummalliseen kylmäkiskoisuuteensa. Hänestä oli selvää,
ettei se ollut hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään.
Vilpittömästi hän tunnusti itselleen, että se ei ollut järkeilevää
kylmäkiskoisuutta, jolla viisaat ihmiset niin usein kerskailevat,
eikä itserakkaan hölmön kylmyyttä, vaan aivan yksinkertaisesti
henkistä voimattomuutta, kykenemättömyyttä käsittää syvästi
kauneutta, varhaista vanhuutta, johon hänet oli vienyt kasvatus,
taistelu leipäkannikasta ja perheettömänä numeroidussa huoneessa
asuminen.
Sillalta hän lähti vitkaan, ikäänkuin vastenmielisesti astumaan
metsään johtavaa tietä pitkin. Täällä, missä puitten läpi hohtava
kuutamo räikeinä täplinä kuvastui tummaa, sakeata taustaa vasten,
jossa hän ei tuntenut mitään muuta kuin omat ajatuksensa, täällä hän
halusi hartaasti saada takaisin sen, mitä oli menettänyt.
Ja Ivan Aleksejevitsh kuvitteli mielessään, että hän oli palannut
vielä kerran takaisin. Yllyttäen itseään muistelmilla ja ajatellen
voimakkaasti Veraa hän riensi puutarhaan. Tiellä ja puutarhassa
ei ollut enää sumua, ja kirkas kuu paistoi kuin puhtaaksi pestynä
taivaalta. Idässä oli vielä hiukan usvaa ja taivas jonkun verran
synkkä... Ognjev kuvitteli astuvansa varovasti tummia ikkunoita
kohti. Heliotrooppi ja reseda tuoksuivat väkevästi... Karo heilutti
ystävällisesti häntäänsä, juoksi hänen luokseen ja haistoi hänen
kättään... Karo oli ainoa elävä olento, jonka hän näki kiertäessään
pari kertaa talon ympäri. Sitten hän pysähtyi Veran pimeän ikkunan
alle ja viitattuaan kädellä poistui raskaasti huoaten puutarhasta...
Tunnin kuluttua hän oli jo tuossa pienessä kaupungissa, jossa hän
majaili, ja kolkutti kasvot kuumina majatalon porttia, johon hän
väsyneenä nojasi. Jossakin kaukana haukkui koira ja ikäänkuin
vastaukseksi hänen kolkutukseensa alettiin kirkon luona soittaa
raskasta rautalevyä...
-- Yökaudet kuljeskelet pitkin... murisi porttia avatessaan majatalon
isäntä, jonka yllä oli kuin pitkä naisten paita. -- Parempi olisi,
jos rukoilisit Jumalaa ja heittäisit nuo yöjuoksusi...
Saavuttuaan sisälle huoneeseensa Ivan Aleksejevitsh laskeutui
vuoteelle ja tuijotti pitkän aikaa tuleen... Sitten hän ravisti
päätään ja alkoi laittaa tavaroitaan matkakuntoon...
Volodja.
Kesäisenä sunnuntaina viiden tienoissa iltapäivällä istui Volodja,
seitsentoistavuotias, ruma, sairaloinen ja ujo kimnasisti, Shumihinin
huvilan lehtimajassa ja ikävöi. Hänen ilottomat ajatuksensa kulkivat
kolmeen suuntaan. Ensinnäkin huomenna, maanantaina hänen tuli
suorittaa matematiikan tutkinto; hän tiesi, että jollei hän huomenna
voinut ratkaista kirjallista tehtävää, niin hänet erotettaisiin
koulusta, koska hän oli toista vuotta kuudennella luokalla ja kovin
heikko algebrassa. Toiseksi, hänen olonsa Shumihinien luona kiusasi
hänen itserakkauttaan, sillä he olivat rikkaita ja aristokraattisia
ihmisiä. Hänestä tuntui siltä, että rouva Shumihin ja tämän
sukulaiset kohtelivat hänen äitiään kuin köyhää armoleivän syöjää,
etteivät he kunnioittaneet äitiä, vaan pitivät häntä pilkkanaan.
Kerran Volodja kuuli sattumalta, kuinka rouva Shumihin sanoi
terassilla serkulleen Anna Fedorovnalle, että Volodjan äiti kaikin
tavoin itseään laitellen tekeytyi nuoremmaksi kuin oli, ettei hän
koskaan maksanut korttipelissä häviämiään rahoja ja muisti kyllä
tilaisuuden sattuessa, että oma suu oli aina lähinnä. Joka päivä
Volodja rukoili äitiään, ettei tämä matkustaisi Shumihinien luo,
kuvasi miten huonossa asemassa hän oli tuohon herrasväkeen nähden,
vakuutteli, puhui röyhkeästi, mutta äiti, kevytmielinen, hemmoteltu
nainen, joka oli eläessään tuhlannut kahden ihmisen omaisuuden,
omansa ja miehensä, pyrki yhä vain parempaan, ylhäisempään seuraan,
eikä ymmärtänyt poikaansa, jonka pari kertaa viikossa täytyi seurata
äitiä tuohon vihattuun Shumihinien huvilaan.
Kolmanneksi Volodja ei voinut hetkeksikään vapautua kummallisesta
vastenmielisyyden tunteesta, joka oli hänelle aivan uusi... Hän
tunsi nimittäin olevansa rakastunut rouva Shumihinin serkkuun ja
vieraaseen, Anna Fedorovnaan. Tämä oli vilkasliikkeinen, kovaääninen
ja naurunhaluinen kolmikymmenvuotias nainen, terve, tanakka,
punakka, pyöreäharteinen, lihavaleukainen ja ohuet huulet aina
hymyssä. Hän ei ollut kaunis eikä nuorikaan -- sen Volodja kyllä
tiesi -- mutta jostakin syystä hän ei voinut olla ajattelematta,
katsomatta tuota naista, kun tämä krokettia pelatessaan kohautteli
pyöreitä hartioitaan ja liikutti sileätä selkäänsä tai naurettuaan
jonkun aikaa ja juostuaan portaita ylös, heittäytyi nojatuoliin,
sulki silmänsä ja hengitti raskaasti, ikäänkuin hänen rintaansa
olisi ahdistanut. Anna Fedorovna oli naimisissa. Hänen miehensä,
arkkitehti, joka oli käytökseltään sangen arvokas, saapui kerran
viikossa huvilaan, nukkui tarpeekseen ja palasi takaisin kaupunkiin.
Kummallisen tunteen herätti Volodjassa se, että hän syyttä vihasi
tätä arkkitehtiä ja iloitsi joka kerran, kun tämä matkusti takaisin
kaupunkiin...
Istuessaan nyt lehtimajassa ja ajatellessaan huomista tutkintoa ja
äitiään, jolle naurettiin, hän halusi voimakkaasti nähdä Njutan --
näin nimittivät Shumihinit Anna Fedorovnaa -- kuulla hänen äänensä,
vaatteittensa kahinan... Tämä halu ei ollut sen puhtaan, runollisen
rakkauden kaltaista, josta hän oli lukenut romaaneissa, ja josta hän
uneksi joka ilta levolle mennessään, vaan oli se niin kummallista,
käsittämätöntä; hän häpesi ja pelkäsi kuin jotakin kovin pahaa ja
rietasta, jota oli vaikea edes itselleenkään tunnustaa...
-- Se ei ole rakkautta, -- arveli hän itsekseen. --
Kolmikymmenvuotisiin ja naimisissa oleviin naisiin ei rakastuta... Se
on vain oikku... pieni oikku...
Ajatellessaan tätä oikkua hän muisti olevansa sanomattoman ujo,
viiksetön, kesakkoinen, pienisilmäinen ja kuvitteli seisovansa Njutan
rinnalla; mutta tämä pari tuntui hänestä mahdottomalta. Sen jälkeen
hän kuvitteli olevansa kaunis, rohkea, älykäs, yllään viimeisen
muodin mukainen puku...
Istuessaan kumartuneena lehtimajan hämärässä nurkassa ja juuri
kiihkeimmillään haaveillessaan, hän kuuli keveitä askelia. Joku kulki
verkalleen lehtokujaa pitkin. Askeleet hiljenivät pian ja lehtimajan
ovella väikkyi jotakin valkoista.
-- Onko täällä ketään? -- kysyi naisen ääni.
Volodja tunsi tämän äänen ja kohotti pelästyneenä päätään.
-- Kuka se on? -- kysyi Njuta astuen lehtimajaan. -- Ah, tekö täällä
olettekin, Volodja? Mitä te täällä teette? Mietitte? Mutta kuinka
saattaa tuolla lailla yhä vain miettimistään miettiä?... Siitä voi
tulla mielisairaaksi!
Volodja nousi ja katsoi hajamielisesti Njutaan, joka palasi juuri
uimahuoneelta. Njutan hartioilla oli hursti ja paksu, pehmeä
pyyhinliina, ja valkoisen huivin alta näkyi märkiä hiuksia, jotka
olivat imeytyneet kiinni otsaan. Hänestä huokui kosteata, viileätä
uimahuoneen ja mantelisaippuaan tuoksua. Hän oli hengästynyt nopeasta
käynnistä. Puseron ylin nappi oli auki ja nuorukainen saattoi nähdä
Njutan kaulan ja rinnan.
-- Miksi vaikenette? -- kysyi Njuta silmäillen Volodjaa. -- On
epäkohteliasta vaieta, kun nainen puhuu kanssanne. Millainen nahjus
te olettekaan! Ja yhä vain istua nökötätte, vaikenette, mietitte
kuin mikäkin filosoofi. Teissä ei ole lainkaan elämää eikä tulta!
Te olette vastenmielinen, suorastaan... Teidän iässänne pitää elää,
hyppiä, jutella, hakkailla tyttöjä, rakastua...
Volodja katsoi hurstia, jota valkoinen, lihava käsi kannatti, ja
mietti...
-- Vaikenee! -- ihmetteli Njuta. -- Tämä on kerrassaan ihmeellistä...
Kuulkaa, olkaa mies! Hymyilkää edes! Hyi, tuollainen vastenmielinen
filosoofi! -- alkoi hän nauraa. -- Mutta tiedättekö, Volodja, miksi
te olette tuollainen nahjus? Siksi, että te ette hakkaile naisia. Ja
miksette? Totta on, ettei täällä ole neitejä, mutta kuka estää teitä
hakkailemasta rouvia? Miksette välitä esimerkiksi minusta?
Volodja kuunteli ja silitti ohimojaan raskaitten, jännittäväin
ajatusten valtaamana.
-- Ainoastaan ylpeät ihmiset vaikenevat mielellään ja ovat yksikseen,
-- jatkoi Njuta vetäen hänen kättään ohimolta. Te olette ylpeä,
Volodja. Miksi katsotte noin alta kulmain? Suvaitkaa nyt katsoa minua
suoraan silmiin! Kas noin, filosoofi!
Volodja päätti ruveta puhumaan. Koettaen hymyillä hän liikutti
alahuultaan, vilkutti silmiään ja kohotti taas kätensä ohimolle.
-- Minä... minä rakastan teitä! -- sanoi hän.
Njuta kohotti ihmetyksestä kulmakarvojaan ja alkoi nauraa.
-- Mitä minä kuulen?! -- hoilotti hän kuin näyttämöllä esiintyvä
laulajatar, joka kuulee jotakin kauheata. -- Mitä? Mitä te sanoitte?
Toistakaa, toistakaa!...
-- Minä... minä rakastan teitä! -- toisti Volodja.
Ja vallan tahtomattaan, ymmärtämättä ja kuvittelematta mitään, hän
astui lähemmäksi Njutaa ja tarttui tämän ranteeseen. Volodjan silmät
samenivat, kyyneliä pursui esiin, ja koko maailma muuttui suureksi,
pehmeäksi pyyhinliinaksi, joka tuoksui uimahuoneelle.
-- Hyvä, hyvä! -- kuuli hän iloista naurua. -- Miksi vaikenette?
Odotan, että puhuisitte! No?
Huomattuaan, että sai esteettä pitää Njutaa ranteesta, katsoi Volodja
tämän nauravia kasvoja ja kiersi kömpelösti molemmat käsivartensa
hänen vartalonsa ympäri, niin että käsiensä ranteet yhtyivät Njutan
vyötäisten selkäpuolella. Volodja piti häntä näin kaksin käsin, mutta
Njuta, viskattuaan kätensä niskaan, niin että kyynärpäiden kuoppaset
näkyivät, korjasi tukkaansa huivin alta ja puhui rauhallisella
äänellä:
-- Pitää olla sukkela, herttainen, ja sellaiseksi voi tulla vain
naisten seurassa. Mutta kuinka rumat, vihaiset teidän kasvonne
ovat!... Pitää jutella, nauraa... Niin, Volodja, älkää ruvetko
möröksi; te olette vielä nuori ja ehditte vielä yllin kyllin hautoa
filosoofisia mietteitä. No, päästäkää minut; tahdon mennä. Päästäkää!
Njuta vapautui helposti ja poistui hyräillen lehtimajasta. Volodja
jäi yksin. Hän silitti tukkaansa, hymyili ja astui pari kolme kertaa
nurkasta toiseen, istuutui sitten penkille ja hymyili vielä kerran.
Hän häpesi niin kovasti, että ihmetteli itsekin, kuinka inhimillinen
häpeä saattoi olla pistävää ja voimakasta. Häpeissään hän hymyili,
kuiskasi katkonaisia sanoja ja teki eleitä.
Hän häpesi sitä, että häntä oli kohdeltu kuin koulupoikaa, häpesi
ujouttaan ja etupäässä sitä, että oli uskaltanut käydä käsiksi
säädylliseen, naimisissa olevaan naiseen, vaikkei hänellä iän,
ulkomuodon eikä yhteiskunnallisen asemankaan puolesta näyttänyt
olevan siihen oikeutta.
Hän hypähti pystyyn, poistui lehtimajasta ja painui ympärilleen
katsomatta puiston syvyyteen kauemmaksi talosta.
"Pois täältä mitä pikimmin! -- ajatteli hän päähänsä tarttuen. --
Mitä pikimmin..."
Juna, jossa Volodjan ja hänen äitinsä piti matkustaa, lähti klo
8,40. Junan lähtöön oli vielä noin kolme tuntia, mutta Volodja olisi
mielellään lähtenyt heti asemalle odottamatta äitiään.
Kellon käydessä kahdeksaa hän palasi taloon. Koko hänen olentonsa
ilmaisi päättäväisyyttä: tuli mitä tuli! Hän päätti astua rohkeasti
sisään, katsoa suoraan, puhua lujasti mistään välittämättä.
Hän kulki yli terassin, läpi suuren salin, vierashuoneen ja pysähtyi
sitten hengähtämään. Viereisessä ruokahuoneessa juotiin teetä. Rouva
Shumihin, Volodjan äiti ja Njuta keskustelivat jostakin ja nauroivat.
Volodja kuunteli.
-- Minä vakuutan! -- sanoi Njuta. -- En uskonut silmiäni! Kun
hän tunnusti minulle rakkautensa ja, ajatelkaas, kiersi kätensä
vyötäisilleni, niin en tuntenut häntä. Tiedättekös, että hänellä oli
omituinen tapa! Kun hän sanoi olevansa minuun rakastunut, oli hänen
kasvojensa ilmeessä jotakin eläimellistä kuten tsherkesseillä.
-- Todellako?! -- voihki Volodjan äiti nauraen. -- Todellako?! Kuinka
hän on isänsä kaltainen!
Volodja peräytyi ja juoksi ulos.
"Kuinka he saattoivat puhua siitä noin äänekkäästi! -- kiusaantui
hän lyöden käsiään yhteen ja katsellen kauhuissaan taivasta kohti.
-- Puhuvat äänekkäästi, kylmäverisesti... Ja äiti nauroi... äiti!...
Jumalani, miksi annoit minulle sellaisen äidin? Miksi?"
Mutta taloon oli mentävä, kävi miten kävi. Hän kulki pari kertaa
pitkin lehtokujaa, rauhoittui vähäisen ja meni sisään.
-- Miksette tule ajoissa teetä juomaan? -- kysyi rouva Shumihin
ankarasti.
-- Anteeksi, minun... minun pitää matkustaa, -- mutisi Volodja
nostamatta katsettaan maasta. -- Äiti, kello on jo kahdeksan.
-- Matkusta yksin, poikaseni, -- sanoi äiti uupuneesti. -- Minä jään
tänne yöksi. Hyvästi siis!... Annahan, kun siunaan sinut...
Äiti teki ristinmerkin siunaten poikansa ja kääntyen Njutan puoleen
virkkoi ranskaksi:
Hän on jonkun verran Lermontovin näköinen... Eikö totta?
Jotenkuten hyvästeltyään ja katsomatta ketään kasvoihin Volodja
poistui ruokahuoneesta. Kymmenen minuutin kuluttua hän asteli jo
pitkin asemalle johtavaa tietä ja oli iloisempi. Nyt ei häntä enää
kauhistuttanut eikä hävettänyt ja hän hengitti helpommin.
Puolen virstan päässä asemalta hän istuutui kivelle tien oheen ja
alkoi katsella aurinkoa, joka oli jo puoleksi piiloutunut harjun
taakse. Asemalla paloi jo siellä täällä tulia, joista yksi oli samea,
vihreä, mutta junaa ei näkynyt vielä. Volodjan oli hyvä istua siinä
liikahtamatta ja kuunnella, kuinka ilta vähitellen laskeutui yli
seudun. Lehtimajan hämäryys, askeleet, uimahuoneen tuoksu, nauru ja
naisen vartalo, -- kaikki tämä muistui ihmeteltävän selvästi hänen
mieleensä, eikä se ollut enää niin kauheata eikä tärkeätä kuin
aikaisemmin...
"Joutavaa... Hän ei temmannut irti käsiäni ja hän nauroi, kun
syleilin häntä, -- ajatteli Volodja. -- Se siis miellytti häntä. Jos
se olisi ollut hänelle vastenmielistä, niin olisi hän suuttunut..."
Ja nyt alkoi Volodjaa harmittaa, ettei ollut siellä lehtimajassa
ollut rohkeampi. Häntä säälitti se, että matkusti pois näin
typerästi, ja olipa hän nyt varma siitä, että jos tuo sama tilaisuus
uudistuisi, niin hän olisi rohkeampi ja arvostelisi asioita
yksinkertaisemmin.
Ja saattaahan tuo tilaisuus helpostikin uudistua. Shumihinit
kävelevät tavallisesti kauan illallisen jälkeen. Jos Volodja lähtisi
Njutan kanssa kävelemään pitkin hämärää puutarhaa, niin -- siinähän
tilaisuus!
"Käännyn takaisin, -- hän ajatteli, -- ja matkustan huomenna
aamujunalla... Sanon, että myöhästyin junasta."
Ja hän kääntyi takaisin... Rouva Shumihin, Volodjan äiti, Njuta
ja eräs naissukulainen istuivat terassilla pelaten korttia. Kun
Volodja valehteli heille, että oli myöhästynyt junasta, tulivat
he rauhattomiksi siitä, että hän mahdollisesti huomenna saattaisi
myöhästyä tutkinnosta, ja kehottivat häntä nousemaan ylös varhain
aamulla. Koko ajan, kun he pelasivat korttia, istui Volodja syrjässä
katsoen ahnaasti Njutaan ja odottaen... Hänellä oli jo suunnitelmakin
valmiina: hän lähestyy hämärässä Njutaa, tarttuu hänen käteensä ja
syleilee; ei tarvitse puhua mitään, molemmat kun ymmärtävät kaiken
selittämättä.
Mutta illallisen jälkeen naiset eivät lähteneetkään puutarhaan
kävelemään, vaan alkoivat taas pelata korttia. He pelasivat yhteen
saakka yöllä ja erosivat sitten kukin mennen levolle.
"Kuinka typerää tämä tällainen on! -- harmitteli Volodja maata
pannessaan. -- No, vähätpä siitä... odotan huomiseen... Huomenna taas
lehtimajassa."
Hän ei kiirehtinyt nukkumaan, vaan istui vuoteellaan käsivarret
kierrettyinä polvien ympäri ja mietti. Oli vastenmielistä ajatella
tutkintoa. Hän oli jo päättänyt, että hänet erotetaan ja ettei tämä
erottaminen ole mikään kauhea asia. Päinvastoin oli kaikki hyvin,
vieläpä erinomaisestikin. Huomenna hän pääsee vapaaksi kuin lintu,
pukee siviilipuvun ylleen, polttaa peittelemättä tupakkaa, matkustaa
tänne ja hakkailee Njutaa milloin häntä vain huvittaa. Silloin hän ei
ole enää mikään kimnasisti, vaan "nuori mies". Ja se, jota sanotaan
virkauraksi ja tulevaisuudeksi, on itsestään selvä: hän tarjoutuu
vapaaehtoiseen sotapalvelukseen, sähköttäjäksi tai apteekkiin, johon
pääsee sitten aikansa palveltuaan proviisoriksi... Onhan niitä
virkoja! Kului tunti, toinenkin, mutta hän istui yhä vain ja mietti...
Kellon kolmatta käydessä, kun aamu jo hiukan sarasti, narahti ovi ja
Volodjan äiti astui huoneeseen.
-- Etkö sinä nuku? -- kysyi hän haukotellen. -- Nuku sinä vaan...
minä hetkeksi... Minä otan vaan tippoja...
-- Mitä niillä?
-- Lily-rouvaa taas puistattaa... Nuku, lapsukainen, sinulla on
huomenna tutkinto...
Äiti otti kaapista pullon, astui ikkunan luo, luki lääkkeen nimen ja
poistui.
-- Maria Leontjevna, eivät nämä ole niitä tippoja! -- kuuli Volodja
hetken kuluttua naisen äänen. -- Tämä on convallariaa, mutta Lily
pyytää morfiinia. Nukkuuko poikanne? Pyytäkää, että hän etsii...
Se oli Njutan ääni. Volodja jäykistyi. Hän veti nopeasti housut
ylleen, heitti sinellin hartioilleen ja astui ovelle.
-- Ymmärrättekö? Morfiinia! -- selitti Njuta kuiskaten. -- Nimilippu
on latinankielinen. Herättäkää Volodja, hän löytää...
Äiti avasi oven ja Volodja näki Njutan. Tämän yllä oli sama valkoinen
silkkipusero, tukka oli kampaamaton, harteille valahtanut, ja kasvot
uniset, tummat hämärässä...
-- Eihän Volodja nukukaan... -- sanoi Njuta. -- Volodja, etsikää
sieltä kaapista morfiinia! Sen Lilyn tähden saa tässä valvoa... Häntä
vaivaa aina jokin...
Volodjan äiti mutisi jotakin, haukotteli ja poistui.
-- Etsikää, -- sanoi Njuta. -- Miksi seisotte siinä?...
Volodja meni kaapin luo, kyyristyi alas polvilleen ja alkoi
liikutella lääkepulloja. Hänen kätensä vapisivat ja rinnassa ja
vatsassa tuntui siltä kuin olisi siellä sisässä läikkynyt kylmiä
aaltoja. Eetteri, karboolihappo ja erilaiset yrtit, joita kaikkia hän
syyttä käsitteli ja hypisteli, vaikuttivat häneen tukahuttavasti ja
hänen päätään alkoi huimata.
"Äiti on poistunut, -- ajatteli hän. -- Se on hyvä... hyvä..."
-- Ettekö jo?... -- kysyi Njuta pitkäveteisesti.
-- Kohta... Tässä taitaa olla morfiinia... sanoi Volodja luettuaan
erään pullon kyljestä nimilipun. -- Olkaa hyvä!
Njuta seisoi ovella niin, että hänen toinen jalkansa oli käytävän
puolella, toinen Volodjan huoneessa. Hän korjasi tukkaansa, jota
oli vaikea korjata, sillä se oli sakea ja tuuhea, ja katseli
hajamielisesti Volodjaan. Unisena, tukka hajalla ja yllään väljä
pusero hän näytti Volodjan mielestä lumoavalta ja muhkealta siinä
heikossa valossa, joka virtasi huoneeseen valkealta, vaikkei vielä
auringon valaisemalta taivaalta... Hurmaantuneena, koko ruumiinsa
vapisten ja nautinnolla muistellen sitä, kuinka hän lehtimajassa
syleili tuota ihanaa vartaloa, hän antoi tipat Njutalle ja sanoi:
-- Kuinka te olette...
-- Mitä?
Njuta siirtyi kokonaan huoneeseen..
-- Mitä? -- kysyi hän toistamiseen hymyillen.
Volodja vaikeni ja katsoi häneen sekä tarttui sitten, kuten silloin
lehtimajassa, hänen käteensä... Mutta Njuta katseli Volodjaa
hymyillen ja odotti, mitä sitten tapahtuisi.
-- Minä rakastan teitä... -- kuiskasi Volodja.
Njuta herkesi hymyilemästä, ajatteli ja sanoi:
-- Odottakaa, joku tulee. Oh, tepä vasta kimnasisti! -- sanoi hän
puoliääneen lähestyen ovea ja katsahti käytävään. -- Ei näy ketään...
Hän palasi.
Silloin tuntui Volodjasta kuin huone, Njuta, valkeneva aamu ja
hän itse olisivat sulaneet väkeväksi, tavattomaksi, harvinaiseksi
onnentunteeksi, jonka tähden saattaa uhrata koko elämänsä ja kärsiä
ikuista tuskaa, mutta kun kului hetkinen vielä, niin katosi kaikki
tämä. Volodja näki vain lihavat, rumat kasvot, joita inhon ilme
vielä enemmän rumensi, ja tunsi yht'äkkiä vastenmielisyyttä kaikkea
tapahtunutta kohtaan.
-- Täytyy lähteä, -- sanoi Njuta silmäillen inholla Volodjaa. --
Kuinka ruma, kurja... hyi, mikä ilettävä otus!
Kuinka rumat Volodjasta olivatkaan nyt hänen pitkä tukkansa, väljä
puseronsa, askeleensa, äänensä!...
"Ilettävä otus... -- ajatteli hän Njutan mentyä. -- Olen todellakin
ilettävä... Kaikki on ilettävää..."
Aurinko nousi ja linnut lauloivat ulkona. Puutarhasta kuului
puutarhurin askeleita ja hänen käsirattaittensa ratinaa... Ja
vähän myöhemmin kuului lehmien ammuntaa ja paimenpillien soittoa.
Auringonvalo ja äänet kertoivat, että jossakin tässä maailmassa
on elämä puhdasta, ihanaa, runollista. Mutta saattoi se olla...?
Siitä ei ollut Volodjan äiti eivätkä muut häntä ympäröivät ihmiset
milloinkaan puhuneet.
Kun palvelija herätti hänet aamujunaan, oli hän nukkuvinaan...
"Mitä hän siinä... menköön hiiteen!" -- ajatteli Volodja.
Kellon yhtätoista käydessä hän nousi vuoteeltaan. Kammatessaan
tukkaansa kuvastimen edessä ja katsellessaan rumia, yövalvonnasta
kalpeita kasvojaan hän ajatteli:
"Aivan oikein... Ilettävä otus".
Kun hänen äitinsä näki hänet ja kauhistui sitä, ettei poika ollut
tutkinnossa, virkkoi tämä:
-- Nukuin liian kauan... mutta älkää surko, näytän
lääkärintodistuksen.
Rouva Shumihin ja Njuta heräsivät kellon yhtä käydessä. Volodja
kuuli, kuinka rouva Shumihin avasi ikkunan niin että helähti,
ja kuinka Njuta heleästi nauraen vastasi rouvan karkeaäänisiin
kysymyksiin. Volodja näki, kuinka ovi aukeni ja miten vierashuoneesta
samosi aamiaiselle jono sukulaisia ja armoleivän syöjiä -- niiden
joukossa hänen äitinsäkin --, kuinka Njutan pestyt ja hymyilevät
kasvot siellä vilahtivat ja niitten vieressä äsken saapuneen
arkkitehdin mustat kulmakarvat ja parta.
Njutan yllä oli vähävenäläinen kansallispuku, joka ei sopinut
ensinkään hänelle, sillä se teki hänet niin kömpelön näköiseksi.
Arkkitehti lasketteli kuivia, typeriä sukkeluuksiaan. Kotleteissa
oli Volodjan mielestä liiaksi sipulia. Hän arveli Njutan tahallaan
äänekkäästi nauraa hohottavan ja silmäilevän häneen huomauttaakseen
hänelle siten, ettei öisen tapahtuman muistaminen lainkaan tuntunut
kiusalliselta ja että hän tuskin huomasi "ilettävän otuksen"
läsnäoloa.
Neljän tienoissa Volodja ajoi äitinsä kanssa asemalle. Likaiset
muistot, uneton yö, kohta tapahtuva erottaminen kimnaasista,
omantunnonvaiva -- kaikki tämä herätti nuorukaisessa kiusallista,
synkkää vihaa. Hän katseli äitinsä laihoja kasvoja, pientä nenää,
pitkää, Njutan lahjoittamaa sadetakkia ja mutisi:
-- Miksi te käytätte ihojauhoa? Se ei sovi ensinkään teidän
ikäisellenne ihmiselle! Te tekeydytte kauniiksi, ette maksa
pelihäviöitänne, poltatte toisen tupakkaa... Se on vastenmielistä!
Minä en rakasta teitä... en rakasta!
Volodja loukkasi äitiään, joka katsoi pienillä silmillään
pelästyneesti ympärilleen, löi käsiään yhteen ja kuiskasi
kauhistuneena:
-- Mitä sinä, hyvä ystäväni?!... Herranen aika, kyytimies kuulee! Ole
nyt hiljaa, jottei kyytimies kuulisi! Hän saattaa kuulla kaikki!
-- En rakasta... en rakasta! -- jatkoi Volodja hengästyen. --
Te olette epäsiveellinen, sieluton... Olkaa käyttämättä tuota
sadetakkia, muuten revin sen riekaleiksi! Kuuletteko?
-- Tule nyt järkiisi, lapseni! -- itki äiti. -- Kyytimies kuulee!
-- Ja missä on isäni omaisuus? Missä teidän rahanne? Te olette
tuhlannut kaikki! Minä en häpeä köyhyyttäni, mutta häpeän sitä, että
minulla on tuollainen äiti... Kun toverini kysyvät jotakin teistä,
täytyy minun punastua.
Junamatkaa oli kaupunkiin kaksi asemanväliä. Koko ajan seisoi
Volodja vaunusillalla vapisten. Häntä ei haluttanut mennä
vaunuun, sillä vihattu äiti oli siellä. Vihasipa hän itseäänkin,
junailijoita, veturin savua, kylmyyttä, jota piti vilunsa syynä...
Ja mitä raskaammalta elämä tuntui, sitä voimakkaammin hän tunsi,
että jossakin tässä maailmassa on ihmisten elämä puhdasta, jaloa,
lämmintä, ihanaa, täynnä rakkautta, iloa, runsautta... Hän tiesi
tämän ja ikävöi niin suuresti, että eräs matkustaja, katsottuaan
tutkivasti häneen, kysyi:
-- Teillä on luultavasti hammassärky?
Volodja ja hänen äitinsä asuivat kaupungissa Maria Petrovnan,
aatelisnaisen luona, jonka hallussa oli suuri huoneusto, josta
hän oli vuokrannut ihmisille yksityisiä huoneita. Volodjan äiti
oli vuokrannut häneltä kaksi huonetta: toisessa, jossa oli kaksi
ikkunaa, sänky ja seinällä kaksi kultapuitteista taulua hän asui
yksinään, viereisessä ahtaassa ja pimeässä huoneessa Volodja.
Viimeksimainitussa huoneessa oli sohva, jolla Volodja nukkui, ja
paitsi tätä sohvaa ei siinä ollut muita huonekaluja: koko huone oli
täynnä juurikoreja, hattulaatikoita ja kaikenmoista romua. Läksynsä
Volodja valmisti äitinsä huoneessa tai "yhteisessä" -- niin sanottiin
suurta huonetta, jonne täysihoitolaiset kokoontuivat päivällistä
syömään ja iltaisin seurustelemaan.
Kotiin palattuaan Volodja heittäytyi sohvalle ja kääri peitteen
ympärilleen karkottaakseen siten vilun. Hattulaatikot, juurikorit ja
huoneessa olevat romut muistuttivat häntä siitä, ettei hänellä ollut
omaa huonetta, suojaa, johon voisi paeta äitiä, tämän vieraita ja
"yhteisestä" huoneesta kuuluvia ääniä. Laukku ja hujan hajan heitetyt
kirjat johtivat hänen mieleensä tutkinnon, josta hän oli ollut
poissa... Jostakin syystä hänen mieleensä johtui aivan sattumalta
Mentona, jossa hän seitsenvuotiaana oli asunut isävainajansa
kanssa; muistuivatpa myöskin Biarriz ja kaksi englantilaista
tyttöstä, joiden kanssa hän silloin juoksenteli rantahietikkoa
pitkin... Hän tahtoi ajatuksissaan palauttaa mieleensä taivaan ja
valtameren, korkeat aallot ja silloisen mielentilansa, mutta se ei
onnistunut, englantilaiset tyttöset heräsivät ilmi elävinä hänen
mielikuvituksessaan, kaikki muu sekaantui, himmeni...
"Ei, täällä on kylmä", -- ajatteli Volodja, nousi, heitti sinellin
ylleen ja meni "yhteiseen".
Siellä juotiin teetä. Samovaarin ääressä istui kolme henkilöä:
Volodjan äiti, musiikinopettajatar, jolla oli kilpikonnanluiset
silmälasit, ja Augustin Mihailovitsh, vanhanpuoleinen, kovin lihava
ranskalainen, jolla oli virka hajuvesitehtaassa.
-- En ole tänään vielä syönyt päivällistä, -- sanoi Volodjan äiti. --
Pitäisi lähettää palvelijatar ostamaan leipää.
-- Dunja! -- huusi ranskalainen.
Emäntä oli kaiketi lähettänyt Dunjan jonnekin, koskei tämä tullut.
-- No, eihän sillä väliä ole, -- sanoi ranskalainen leveästi
hymyillen. -- Menen heti itse ostamaan leipää. Ei sillä väliä ole!
Hän laski väkevän, tuoksuvan sikarinsa näkyvään paikkaan, pani hatun
päähänsä ja lähti. Ranskalaisen mentyä alkoi Volodjan äiti kertoa
musiikinopettajattarelle, kuinka hän oli Shumihineilla vieraana ja
kuinka ystävällisesti hänet siellä otettiin vastaan.
-- Onhan Lily Shumihin minun sukulaiseni... -- selitti hän. -- Hänen
miesvainajansa, kenraali Shumihin, oli minun miesvainajani serkku.
Mutta itse hän on syntyään paroonitar Kolb...
-- Äiti, se on valhetta! -- sanoi Volodja ärtyisästi. -- Miksi
valehdella?
Volodja tiesi vallan hyvin, että hänen äitinsä puhui totta, sillä
kertomuksessa kenraali Shumihinista ja paroonitar Kolbista ei
ollut sanaakaan valhetta, mutta siitä huolimatta Volodjasta tuntui
siltä kuin äiti valehtelisi. Äidin puhetavassa, kasvojen ilmeessä,
katseessa, kaikessa tuntui olevan valhetta.
-- Te valehtelette! -- toisti Volodja ja iski nyrkkiä pöytään niin
lujasti, että astiat helisivät ja äidin tee läikähti yli. -- Miksi
kerrotte kenraaleista ja paroonittarista? Se on kaikki valhetta!
Musiikinopettajatar joutui hämilleen ja alkoi yskiä nenäliinaansa,
ikäänkuin jotakin olisi mennyt väärään kurkkuun. Äiti hyrähti itkuun.
"Minne mennä?" -- ajatteli Volodja.
Ulkona hän oli jo ollut; toverien luo ei ilennyt lähteä. Taas
muistui hänen mieleensä ne kaksi englantilaista tyttöstä... Hän
kulki muutaman kerran "yhteisen" huoneen nurkasta toiseen ja meni
sitten Augustin Mihailovitshin huoneeseen. Siellä tuoksui väkevästi
eetterille ja glyseriinisaippualle. Pöydällä, ikkunalla ja vieläpä
tuoleilla oli paljon pulloja ja laseja erivärisine nesteineen.
Volodja otti sanomalehden pöydältä, avasi sen ja luki otsikosta nimen
"Figaro"... Sanomalehdestä nousi väkevä, suloinen tuoksu. Sitten hän
otti pöydältä revolverin...
-- Rauhoittukaa, älkää välittäkö siitä sen enempää! -- lohdutti
musiikinopettajatar viereisessä huoneessa äitiä. -- Hän on vielä niin
nuori! Hänen iässään eivät nuorukaiset tiedä vielä sopivaisuuksien
rajoista mitään. Siihen pitää tottua.
-- Ei, Eugenia Andrejevna: hän on liian turmeltunut! -- sanoi äiti
pitkäveteisesti. -- Hän on isätön ja minä olen heikko enkä mahda
sille mitään. Olen niin onneton!
Volodja pani revolverin piipun suuhunsa, hypisteli sormillaan jotakin
liipasimen tapaista ja painoi... Sitten hypisteli hän taas jotakin
ulkonevaa ja painoi vielä kerran. Otettuaan revolverin piipun
suustaan pyyhki hän sitä sinellinsä liepeeseen ja tutki lukkoa; hän
ei ollut vielä kertaakaan eläissään pidellyt asetta...
-- Tämä on kaiketi nostettava... -- arveli hän. -- Niin, siltä se
näyttää...
Augustin Mihailovitsh astui "yhteiseen" ja alkoi nauraen kertoa
jostakin. Volodja pani taas revolverin piipun suuhunsa, puri sitä
ja painoi jotakin paikkaa sormellaan. Laukaus kajahti... Jokin löi
kauhean lujasti hänen takaraivoonsa ja hän kaatui pöydälle pullojen
sekaan. Sitten hän näki, kuinka isävainaja, päässään silinterihattu
ja käsivarressa leveä, musta surunauha, jonka tämä oli kiinnittänyt
siihen erään Mentonassa kuolleen naisen muistoksi, tarttui yht'äkkiä
häneen molemmin käsin ja he syöksyivät kumpikin mustaan, syvään
rotkoon.
Sitten meni kaikki sekaisin ja katosi...
Taudinpuuska.