Arvoituksellinen luonne.
Iso Volodja ja pikku Volodja.
Ariadna.
Vera.
Volodja.
Taudinpuuska.
Huimapää.
Arvoituksellinen luonne.
Ensimäisen luokan rautatienvaunu.
Tummanpunaisella sametilla päällystetyllä sohvalla istuu
sievänpuoleinen nainen puoleksi nojaavassa asennossa. Kallisarvoinen,
hepeninen viuhka vapisee hänen suonenvetoisesti puristetussa
kädessään, silmälasit putoavat tuon tuostakin hänen kauniilta,
pieneltä nenältään, rintasolki milloin kohoaa, milloin laskeutuu
kuin vene aallokossa. Hän on liikutettu... Toisella sohvalla, häntä
vastapäätä, istuu kuvernöörin virastossa palveleva, erinäisiä
toimia varten asetettu virkamies, nuori vasta-alkava kirjailija,
joka painattaa kuvernementin sanomalehtiin pieniä kertomuksiaan
eli novelleja, joiksi hän itse niitä sanoi. Niissä hän kuvasi
suuren maailman elämää... Hän katselee naista kasvoihin, katselee
läheltä, tuntijan tavoin, tekee havaintoja, tutkii tätä eksentristä,
salaperäistä luonnetta, ymmärtää ja pääsee perille... Tuon naisen
sielu oli kuin hänen kämmenellään.
-- Oo, minä pääsen perille teistä! -- virkkaa erinäisten toimien
virkamies suudellen naisen kättä rannerenkaan kohdalta. -- Teidän
herkkä henkenne pyrkii ulos labyrintin sokkeloista... Niin! Taistelu
on kammottava, hirvittävä, mutta... älkää masentuko! Te voitatte!
-- Kirjoittakaa minusta, Voldemar! -- sanoo nainen surullisesti
hymyillen. -- Elämäni on niin täyteläinen, vaihteleva, kirjava... Ja
pääasia -- olen onneton! Olen dostojevskilainen kovan onnen lapsi...
Näyttäkää maailmalle minun sieluni, Voldemar, minun poloinen sieluni!
Te olette psykoloogi. Emme ole vielä tuntiakaan istuneet tässä
keskustellen, mutta te olette jo päässyt minusta perille!
-- Puhukaa, rukoilen teitä, puhukaa!
-- No, kuunnelkaa sitten. Olen syntynyt köyhässä virkamiesperheessä.
Isäni oli hyväntahtoinen, ymmärtäväinenkin, mutta... ajan henki
ja seura... vous comprenez, en tahdo syyttää isä parkaani. Hän
joi, pelasi korttia... antoi lahjoa itseään... Ja äiti...
Mitäpä puhuakaan hänestä! Puutetta, kamppailua leipäpalasesta,
ylenkatsetta... Oi, antakaa minun olla häntä muistelematta! Minun
täytyi tulla toimeen omin voimin... Nurinkurinen kasvatuslaitos,
roskaromaanien luku, nuoruuden hairahdukset, arka ensi lempi... Ja
taistelu... Kauheata! Entä toivottomuus? Ja kasvava epäusko elämää
ja omaa itseäni kohtaan?... Oh! Te olette kirjailija ja tunnette
naisia. Te ymmärrätte... Pahaksi onneksi on luonteeni hurja ja
tuhlaavainen... Minä odotin onnea! Tahdoin elää ihmiseksi! Niin!
Olla ihminen -- siinä näin onneni piilevän!
-- Te olette ihmeellinen! -- sopertaa kirjailija suudellen kättä
rannerenkaan kohdalta. -- En suutele teitä, vaan ihmisen kärsimystä!
Muistatteko Dostojevskijn Raskolnikovia? Hän suuteli siten.
-- Oi, Voldemar! Minä tavoittelin kuuluisuutta, loistoa, niinkuin
-- miksi ujostella? -- jokainen, jonka luonne ei ole tusinaihmisen.
Minä janosin jotakin tavatonta... epänaisellista! Mutta silloin...
silloin sattui tielleni rikas, vanha kenraali... Ymmärtäkää minua,
Voldemar! Olihan se itseuhrautuvaisuutta, itsensäkieltämistä!
En voinut menetellä toisin. Lisäsin perhettä, aloin matkustaa,
harjoittaa hyväntekeväisyyttä... Mutta miten minä kärsin, miten
sietämättömiä, alhaisia ja ilettäviä mielestäni olivat tuon kenraalin
syleilyt, vaikka hän, totta puhuen, oli aikoinaan ollut urhea soturi.
Oli hetkiä... kauheita hetkiä! Mutta minua vahvisti se ajatus, että
ukko pian heittää henkensä, että sitten saan ruveta elämään mieleni
mukaan, antaudun rakastetulle miehelle, tulen onnelliseksi... Minulla
on, nähkääs, mielitiettyni. On, Jumalan nimessä!
Nainen leyhytti vinhasti viuhkallaan. Hänen kasvoilleen nousi
itkuinen ilme.
-- Sitten ukko kuoli... Ja jätti minulle jonkun verran... Olen
vapaa kuin lintu. Nytpä on elämäni onnellinen, ajattelin. Eikö
totta, Voldemar? Onni kolkuttaa ovelle pyrkien luokseni. Ei muuta
kuin päästää se vain sisälle, mutta... ei! Voldemar, kuulkaa,
minä rukoilen!... Nyt voi antautua armaansa omaksi, ruveta hänen
elämäntoverikseen, auttajakseen, hänen ihanteittensa puolesta
taistelemaan... olla onnellinen... levähtää... Mutta miten surkeasti,
ja typerästi tässä matoisessa maailmassa saattaakaan tapahtua! Kuinka
inhottavaa! Minä olen onneton, onneton, onneton! Jälleen on minua
kohdannut vastus! Tunnen taaskin onneni olevan kaukana, kaukana!
Kunpa tietäisitte ne tuskat! Ne tuskat!
-- No, mitä?... Mikä tuli esteeksi? Minä pyydän, kertokaa! Mikä?
-- Toinen rikas ukko...
Särkynyt viuhka peittää naisen sievät pienet kasvot. Kirjailija
tukee käsin päätään, jossa ajatukset temmeltävät, huoahtaa ja vaipuu
sielun tuntijan tavoin mietteihinsä. Veturi viheltää ja puhkuu...
Ikkunaverhot punertuvat laskevan auringon valossa...
Iso Volodja ja pikku Volodja.
-- Päästäkää, minä tahdon itse ajaa! Minä istun ajajan viereen! --
sanoi Sofia Lvovna kovalla äänellä. -- Ajaja, odota, minä tulen sinun
viereesi istumaan!
Hän seisoi reessä. Hänen miehensä Vladimir Nikititsh ja hänen
lapsuudenystävänsä Vladimir Mihailitsh tukivat häntä käsistä, jotta
hän ei kaatuisi. Kolmivaljakko riensi huimaa vauhtia eteenpäin.
-- Sanoinhan, ettei olisi pitänyt antaa hänelle konjakkia, --
kuiskasi Vladimir Nikititsh harmissaan matkatoverilleen. -- Olet
sinäkin aika lurjus!
Eversti tiesi kokemuksesta, että sellaisilla naisilla kuin hänen
vaimonsa Sofia Lvovna oli, seuraa hysteerinen nauru ja itku
tavallisesti tuollaista hurjaa, hiukan humaltunutta iloa. Hän
pelkäsi, että hänen täytyisi ruveta heidän kotiin palattuaan
laittelemaan kääreitä ja antamaan tippoja sen sijaan, että olisi
päässyt levolle.
-- Ptrr! -- huusi Sofia Lvovna. -- Minä tahdon ajaa!
Hän oli sydämellisen iloinen ja riemuitsi. Kaksi viimeistä kuukautta,
aina hääpäivästä saakka, oli häntä kiusannut se ajatus, että oli
mennyt naimisiin eversti Jagitshin kanssa silmälläpitäen etuja
ja, kuten sanotaan, par dépit [kiukuissansa]. Mutta tänään hän
oli vihdoinkin kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa ravintolassa
tullut vakuutetuksi siitä, että rakasti intohimoisesti miestään.
Viidestäkymmenestäneljästä ikävuodestaan huolimatta oli tämä vielä
niin solakka, sukkela ja notkea, oli niin hauskasti laskenut leikkiä
ja laulanut mustalaisnaikkosten kanssa. Nykyään ovat ukot todella
tuhat kertaa huvittavampia kuin nuoret, ja näyttää siltä kuin vanhat
ja nuoret olisivat vaihtaneet keskenään osia. Eversti oli kaksi
vuotta vanhempi hänen isäänsä, mutta mitä se sitten merkitsi, kun
kerran hänessä, totta puhuen, oli äärettömän paljon runsaammin
elinvoimaa, reippautta ja terveyttä kuin Sofia Lvovnassa itsessään,
vaikka hän olikin vasta kaksikymmenkolmivuotias?
-- Oi armaani, kaunoiseni! -- ajatteli Sofia Lvovna.
Ravintolassa hän oli myöskin tullut vakuutetuksi siitä, ettei
entisestä tunteesta ollut enää kipinääkään jälellä hänen
sielussaan. Hänen lapsuudenystävänsä Vladimir Mihailitsh eli --
kuten tuttavallisesti sanotaan -- Volodja, jota hän vielä eilen
oli mielettömästi, epätoivoisesti rakastanut, ei kiinnittänyt
nyt ensinkään hänen mieltään. Tänään oli Volodja pitkin iltaa
tuntunut niin veltolta, uniselta, ikävältä, mitättömältä, ja se
hävyttömyys, millä hän tavallisesti vetäytyi syrjään ravintolalaskua
suoritettaessa, oli tällä kertaa sapettanut Sofiaa siihen määrin,
että oli töin tuskin voinut pidättäytyä sanomasta hänelle: "Jos
olette köyhä, niin pysykää kotona!" Eversti oli yksin maksanut.
Puut, sähkölankapylväät ja kinokset kiitivät vilahtaen Sofia Lrovnan
silmäin ohi ja ehkäpä hänen mieleensä juuri tästä syystä johtui mitä
erilaisimpia asioita. Hän ajatteli: ravintolan lasku oli noussut
sataan kahteenkymmeneen ruplaan, mustalaisille -- sata, ja huomenna
hän saattoi tuhlata kuin tuuleen vaikka tuhat ruplaa, jos vain
tahtoi, jotavastoin hänellä ei ollut kaksi kuukautta sitten, ennen
häitään, edes kolmea ruplaa, ja oli hänen jokaisen turhanpäiväisen
pikku seikan vuoksi pitänyt kääntyä isän puoleen. Mikä muutos hänen
elämässään!
Hänen ajatuksensa eksyivät ja hän muisti, kuinka eversti Jagitsh,
hänen nykyinen miehensä, oli hakkaillut tätiä; silloin oli Sofia
Lvovna ollut noin kymmenvuotias. Kaikki olivat siihen aikaan talossa
sanoneet, että eversti oli tädin onnettomuuteen syypää. Ja tämä
ilmestyikin todella usein itkettynein silmin päivällispöytään ja
matkusteli vähän väliä jonnekin. Sanottiin, että täti parka ei
löytänyt missään rauhaa. Eversti oli silloin sangen kaunis ja hänellä
oli loistava menestys naisasioissa, josta syystä koko kaupunki tunsi
hänet ja tiesi kertoa, että hän muka joka päivä ajoi tervehtimään
ihailijattariaan kuten lääkäri potilaitaan. Ja harmaista hapsista,
kurtuista ja silmälaseista huolimatta, näyttivät hänen laihat
kasvonsa, etenkin sivultapäin, toisinaan vielä nytkin ihanilta.
Sofia Lvovnan isä oli sotilaslääkäri ja oli hän joskus palvellut
samassa rykmentissä kuin Jagitsh. Volodjan isä oli myöskin
sotilaslääkäri ja hänkin oli aikoinaan palvellut samassa rykmentissä
kuin Sofia Lvovnan isä ja Jagitsh. Huolimatta sotkuisista ja
hurjista lemmenseikkailuistaan oli Volodja opiskellut oivallisesti.
Hän oli hyvällä menestyksellä päättänyt opintonsa yliopistossa ja
valittuaan ulkomaisen kirjallisuuden erikoisalakseen hän valmisteli
väitöskirjaa. Hän asui isänsä, sotilaslääkärin luona kasarmissa
eikä hänellä ollut tuloja, vaikka olikin jo kolmikymmenvuotias.
Lapsina Sofia Lvovna ja hän asuivat eri huoneustoissa, mutta saman
katon alla, ja Volodja tuli usein Sofian luo leikkimään. Yhdessä
he kävivät tanssikoulua ja lukivat yhdessä ranskaa. Mutta kun
Volodja oli varttunut solakaksi, kauniiksi nuorukaiseksi, alkoi
Sofia kainostella hänen seuraansa, rakastui mielettömästi ja
rakasti aina viime aikoihin saakka, kunnes meni naimisiin Jagitshin
kanssa. Volodjallakin oli loistava menestys naisasioissa jo lähes
nelitoistavuotiaasta alkaen, ja ne naiset, jotka hänen tähtensä
rikkoivat omia aviomiehiään vastaan, puhdistautuivat sillä, että
Volodjahan oli vielä niin nuori. Äskettäin tiesi joku hänestä kertoa,
että hän ylioppilaana ollessaan vuokrasi yliopiston läheisyydestä
kalustetun huoneen ja joka kerta, kun joku koputti hänen oveensa,
kuului oven takaa hänen askelensa ja sitten anteeksipyyntö
puoliääneen: "Suokaa anteeksi, en ole yksin".
Jagitsh oli ihastunut häneen ja siunasi hänen tulevaisuutensa,
kuten Djerzhavin teki Pushkinille, ja rakasti nähtävästi häntä.
Tuntikausia he saattoivat vaieten pelata biljardia tai pikettiä ja
jos Jagitsh lähti jonnekin kolmivaljakolla, niin hän otti Volodjan
mukaansa, joka ei uskonut väitöskirjansa salaisuuksia muille kuin
Jagitshille yksin. Ennen, kun eversti oli jonkunverran nuorempi,
joutuivat he usein toistensa kilpailijoiksi, mutta eivät olleet
milloinkaan mustasukkaisia toisilleen. Siinä seurapiirissä, jossa
he tavallisesti esiintyivät yhdessä, sanottiin Jagitshia isoksi
Volodjaksi ja hänen ystäväänsä pikku Volodjaksi.
Paitsi isoa Volodjaa, pikku Volodjaa ja Sofia Lvovnaa oli reessä
vielä yksi henkilö, nimittäin Margarita Aleksandrovna eli Rita --
joksi häntä yleisesti sanottiin --, rouva Jagitshin serkku, yli
kolmenkymmenen vanha, kovin kalpea neito mustine kulmakarvoineen
ja silmälaseineen. Hän tupakoi taukoamatta, vieläpä tuimassa
pakkasessakin, ja hänen rinnoillaan ja polvillaan saattoi aina
huomata tupakan tuhkaa. Hän puhui nenäänsä ja hyvin pitkäveteisesti,
oli kylmäverinen, saattoi juoda juopumatta likööriä ja konjakkia
miten paljon tahansa ja kertoi kaksimielisiä juttujaan veltosti
ja mauttomasti. Kotona hän lueskeli aamusta iltaan paksuja
aikakauskirjoja ripotellen niihin tupakantuhkaa tai söi jäätyneitä
omenia.
-- Sonja, herkeä jo hassuttelemasta, -- hän kaivoi nenäänsä. -- Tuo
on todellakin tyhmää!
Kun tulliportti tuli näkyviin, ajoi kolmivaljakko hiljemmin ja
taloja ja ihmisiä näkyi jo. Sofia Lvovna rauhoittui, painui miehensä
puoleen ja vaipui ajatuksiin. Pikku Volodja istui vastapäätä
häntä. Nyt alkoi rouvan hauskoihin, hurjiin ajatuksiin sekaantua
synkkiäkin. Hän ajatteli: tuo mies, joka istuu vastapäätä, tietää,
että hän on rakastanut häntä ja uskoo tietysti niihin huhuihin,
jotka kertovat Sofia Lvovnan menneen naimisiin everstin kanssa par
dépit. Hän ei ollut koskaan tunnustanut Volodjalle rakkauttaan
eikä tahtonut sitä hänelle ilmoittaa, vaan oli salannut tunteensa,
mutta Volodjan kasvoista saattoi huomata, että tämä hyvin ymmärsi
Sofian -- ja hänen itserakkautensa kärsi siitä. Kaikkein alentavinta
hänen asemassaan oli kuitenkin se, että tämä pikku Volodja häiden
jälkeen alkoi yht'äkkiä olla erikoisen huomaavainen häntä kohtaan,
jota ei ollut milloinkaan aikaisemmin tapahtunut; istui tuntikausia
hänen luonaan vaieten tai lörpötellen joutavia eikä hän nytkään
reessä virkkanut mitään, vaan polki kevyesti hänen jalkaansa ja
puristi hänen kättään. Nähtävästi hän oli vain odottanutkin sitä,
että Sofia Lvovna menisi naimisiin, ja näytti nyt halveksivan häntä
sekä tuntevan häntä ajatellessaan samaa kuin ajatellessaan jotakin
huonomaineista ja siveetöntä naista. Ja riemun ja rakkauden miestään
kohtaan sekaantuessa hänen sielussaan solvaisun ja loukatun ylpeyden
tunteeseen, valtasi hänet suuttumus ja hän tahtoi istua ajajan
viereen, huutaa, viheltää...
Juuri kun he ajoivat nunnaluostarin ohi, kumahti monituhat-puutainen
tornikello. Rita teki ristinmerkin.
-- Tässä luostarissa on meidän Oljamme, -- sanoi Sofia Lvovna, joka
myöskin teki ristinmerkin ja huoahti.
-- Minkätähden hän meni luostariin? -- kysyi eversti.
-- Par dépit, -- vastasi Rita ärtyisästi tarkoittaen Sofia Lvovnan
ja Jagitshin avioliittoa. -- Nykyään on tuo par dépit niin muodissa,
kun vaaditaan koko maailma taisteluun. Hän oli hurja koketti, nauroi
alati, himoitsi vain tanssiaisia ja kavaljeereja, mutta yhtäkkiä --
siinä se oli! Kaikki hämmästyivät!
-- Se ei ole totta, -- sanoi pikku Volodja laskien turkinkauluksensa
alas ja näyttäen kauniit kasvonsa. -- Ei se tapahtunut par dépit,
vaan jatkuvan onnettomuuden johdosta, jos suvaitsette. Hänen veljensä
tuomittiin pakkotöihin, eikä nykyään tiedetä hänen olinpaikkaansa. Ja
äiti kuoli surusta.
Hän nosti kauluksen jälleen pystyyn.
-- Ja siinä teki Olja oikein, -- hän lisäsi kolealla äänellä. -- Elää
kasvattina ja päälle päätteeksi sellaisen veijarin parissa kuin Sofia
Lvovnan, -- sekin on arveluttavaa!
Sofia Lvovna kuuli hänen äänensä ylenkatseellisen soinnun ja aikoi
tiuskaista hänelle hävyttömyyden, mutta vaikenikin. Sama suuttumus
valtasi hänet taas ja hän kavahti pystyyn surkeasti huutaen:
-- Minä tahdon aamukirkkoon! Ajaja, aja takaisin! Minä tahdon nähdä
Oljan!
Käännyttiin ympäri. Luostarikellon ääni oli täyteläinen ja Sofia
Lvovnan mielestä tuntui jokin siinä muistuttavan Oljaa ja tämän
elämää. Toisissakin kirkoissa alettiin soittaa kelloja. Kun ajaja
pysäytti hevoset, hyppäsi Sofia Lvovna reestä ja riensi yksin
luostarin portille.
-- Joudu, ole hyvä! -- huusi hänen miehensä hänelle. -- On jo myöhä!
Hän astui sisään synkästä porttikäytävästä ja kulki sitten pitkin
lehtokujaa, joka johti portilta pääkirkkoon. Lumi narisi hänen
jalkojensa alla ja kellon ääni kuului jo aivan hänen päänsä
päällä ikäänkuin tunkeutuen läpi koko hänen olentonsa. Siinä oli
hänen edessään luostarikirkon ovi kolme porrasta alaspäin, sitten
eteinen, jonka seinillä oli kahden puolen pyhäinkuvia; haisi
katajalta ja pyhältä savulta; sitten taas ovi, jonka musta olento
avasi kovin syvään kumartaen... Kirkossa ei jumalanpalvelus ollut
vielä alkanut. Eräs nunnista liikkui pyhimysten kuvain aitauksessa
sytyttäen telineissä olevia kynttilöitä, toinen sytytteli
kynttiläkruunua. Siellä täällä lähempänä pilareita ja sivualttareja
seisoi liikkumattomia mustia olentoja. "Tuossa samassa asennossa
he tulevat siis seisomaan aina aamuun saakka", -- ajatteli Sofia
Lvovna ja hänestä oli täällä niin synkkää, kolkkoa, ikävää, --
ikävämpää kuin hautausmaalla. Vastenmielisesti hän katseli noita
liikkumattomia, jähmettyneitä olentoja. Silloin hänen sydäntään
alkoi yhtäkkiä kouristaa. Erään keskikokoisen, kapeaharteisen
nunnan, jolla oli musta huivi päässä, hän oli tuntevinaan Oljaksi,
vaikka Olja oli luostariin mennessään lihavampi ja näytti silloin
pitemmältä. Epävarmana, syvästi liikutettuna Sofia Lvovna lähestyi
luostarisisarta, katseli häntä olkapään yli kasvoihin ja tunsi Oljan.
-- Olja! -- huudahti hän lyöden kätensä yhteen ja voimatta
liikutukselta sanoa sanaakaan. -- Olja!
Nunna tunsi hänet heti, kohautti ihmeissään kulmakarvojaan, ja hänen
kalpeat, vastikään pestyt, puhtaat kasvonsa, vieläpä -- kuten näytti
-- valkoinen, huivin alta esiinpistävä liinansa säteilivät ilosta.
-- Ihmeen on Jumala tehnyt! -- virkkoi hän lyöden myöskin laihat,
kalpeat kätensä yhteen.
Sofia Lvovna syleili häntä lujasti ja suuteli, mutta pelkäsi samassa,
että hänestä leviäisi viinin löyhkä.
-- Ajoimme juuri ohi ja muistimme sinut, -- sanoi hän kuin nopeasta
käynnistä hengästyneenä. -- Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea!
Minä... minä suuresti iloitsen nähdessäni sinut! No, miltä tuntuu?
Eikö sinun ole ikävä?
Sofia Lvovna katseli ympärilleen muita nunnia ja jatkoi
hiljaisemmalla äänellä:
-- Meillä on tapahtunut suuria muutoksia... Sinähän tiedät, että olen
mennyt naimisiin Jagitshin, Vladimir Nikititshin kanssa. Varmaankin
muistat hänet vielä... Olen sangen onnellinen hänen vaimonaan.
-- Jumalan kiitos! Entä onko isäsi terve?
-- Terve. Usein muistelee sinua. Mutta kuulehan, Olja, tule meille
pyhinä!
-- Tulen kyllä, -- sanoi Olja hymähtäen. -- Tulen toisena pyhäpäivänä.
Tietämättä itsekään syytä alkoi Sofia Lvovna itkeä ja hetken hiljaa
itkettyään hän pyyhki kyynelensä ja sanoi:
-- Rita pahastuu varmasti, ellei saa nähdä sinua. Hän on myöskin
mukanamme, samoin Volodja. He odottavat ulkona. Mutta kuinka
iloisiksi he tulisivatkaan, jos näkisivät sinut! Lähdetäänpäs heidän
luokseen, eihän jumalanpalvelus ole vielä alkanut.
-- Lähdetään vaan, -- suostui Olja.
Hän teki kolmasti ristinmerkin ja lähti Sofia Lvovnan kanssa
ulko-ovea kohti.
-- Sanoit olevasi onnellinen, Sonjetshka? -- kysyi Olja, kun he
olivat tulleet ulos.
-- Sangen onnellinen.
-- Jumalan kiitos.
Kun iso Volodja ja pikku Volodja näkivät nunnan, astuivat he reestä
ja tervehtivät häntä kunnioittavasti; molempiin tekivät tämän kalpeat
kasvot ja musta luostaripuku huomattavasti liikuttavan vaikutuksen
ja molemmille oli hyvin mieluista, että nunna oli muistanut heitä ja
tullut tervehtimään. Jotta Oljan ei olisi kylmä, kääri Sofia Lvovna
hänet peitteeseen ja verhosi häntä turkkinsa liepeellä. Äskeiset
kyynelet olivat keventäneet ja kirkastaneet hänen sydäntään ja hän
iloitsi siitä, että tämä meluisa, rauhaton ja oikeastaan rietas yö
päättyi näin puhtaasti ja lempeästi. Ja saadakseen olla vielä hetken
Oljan seurassa hän ehdotti:
-- Ajakaamme hieman hänen kanssaan! Olja, käy istumaan, niin ajamme
kappaleen matkaa!
Herrat odottivat, että nunna kieltäytyisi -- pyhimykset eivät aja
kolmivaljakolla, -- mutta heidän ihmeekseen tämä suostui ja istuutui
rekeen.
Kolmivaljakko kiiti tulliporttia kohti ja kaikki vaikenivat koettaen
parhaansa mukaan asettua niin, että Oljan olisi mukava ja lämmin
olla. He ajattelivat millainen tuo nainen oli ennen ollut ja
millainen hän nyt oli. Hänen kasvonsa olivat kiihkottomat, melkein
ilmeettömät, kolkot ja kalpeat, läpikuultavat, ikäänkuin hänen
suonissaan olisi virrannut vettä eikä verta. Mutta pari, kolme vuotta
sitten hän oli ollut uhkea, punakka, puhunut sulhasista ja nauraa
hohottanut kaikkein joutavimmallekin asialle...
Tulliportin läheisyydessä käännyttiin jälleen. Kun valjakko kymmenen
minuuttia myöhemmin pysähtyi luostarin eteen, nousi Olja reestä.
Kellotapulissa soitettiin jo vuorotellen eri kelloja.
-- Jumalan haltuun! -- sanoi Olja ja kumarsi nunnan tapaan hyvin
syvään.
-- Muista sitten tulla, Olja!
-- Tulen, tulen.
Hän riensi nopeasti pois ja katosi synkkään porttikäytävään.
Kolmivaljakon ajaessa senjälkeen eteenpäin oli kaikilla kovin ikävä
ja he istuivat äänettöminä. Sofia Lvovna tunsi, miten raukeus
levisi yli koko hänen ruumiinsa ja hän kävi alakuloiseksi. Hänestä
tuntui nyt tyhmältä ja tahdittomalta se, että oli kehottanut nunnaa
istumaan rekeen ja ajamaan kolmivaljakolla pöhnäisessä seurassa, se
oli melkein ollut kuin pyhyyden häväistystä. Päihtymyksen mukana
katosi halu pettää itseään ja nyt hänestä oli taas selvää, ettei hän
rakastanut miestään eikä voinut häntä rakastaa, -- että kaikki oli
tyhjänpäiväistä, tyhmää. Hän oli sittenkin mennyt naimisiin etuja
katsoen, hänen miehensä kun oli upporikas, kuten ystävättäretkin
sanoivat, ja siitä syystä, että hänestä oli tuntunut kauhealta
jäädä vanhaksi piiaksi Ritan tavoin; sitäpaitsi hänen isänsä
oli ikävystyttänyt häntä ja oli hän tahtonut tehdä kiusaa pikku
Volodjalle. Jospa hän olisi naimisiin mennessään voinut aavistaa
kuinka raskasta, ikävää ja inhottavaa tuo kaikki saattoi olla,
niin ei olisi antanut mistään hinnasta vihkiä itseään. Mutta tätä
surkeutta ei voinut enää mitenkään auttaa. Täytyi tyytyä.
Saavuttiin kotia. Maatessaan lämpimässä, pehmeässä vuoteessa ja
peitteeseen kääriytyneenä Sofia Lvovna muisteli luostarin synkkää
eteistä, pyhää suitsutusta ja olentoja pilarien luona ja tuska
valtasi hänet ajatellessaan, että nuo olennot seisovat siellä
liikkumattomina koko ajan, kun hän nukkuu. Aamujumalanpalvelus
kestää kauan, kauan, sitten pitkät hartaushetket, sitten
keskipäivänpalvelus, rukoukset...
"Mutta onhan Jumala olemassa, on varmaan, ja minun täytyy
ehdottomasti kerran kuolla. Täytyy siis joko varhaisemmin tai
myöhemmin ajatella sielun autuutta ja iankaikkista elämää, kuten
Olja, joka on nyt pelastettu, sillä hän on ratkaissut kaikki
kysymykset... Mutta jollei Jumalaa olisikaan olemassa? Silloin on
hänen elämänsä kulunut hukkaan. Mutta kuinka? Miksi niin?"
Hetken kuluttua hänen mieleensä hiipi taas ajatus:
"Jumala on olemassa, kuolema yllättää välttämättä, täytyy ajatella
sielunsa autuutta. Jos Oljan nyt olisi kuoltava, niin häntä ei
pelottaisi. Hän on valmis. Ja pääasia on: hän on jo ratkaissut
elämänsä kysymyksen. Jumala on olemassa... niin... Mutta eiköhän
löydy muuta keinoa kuin mennä luostariin? Onhan luostariin meno samaa
kuin temmata itsensä irti elämästä, hävittää se..."
Sofia Lvovnaa alkoi kauhistuttaa. Hän kätki päänsä patjan alle.
-- Ei pidä ajatella tätä, -- kuiskasi hän. -- Ei pidä...
Jagitsh asteli viereisessä huoneessa edestakaisin pitkin mattoa
kilistäen tuskin kuuluvasti kannuksiaan ja nähtävästi jotakin
ajatellen. Sofia Lvovnan mieleen johtui, että tämä mies oli läheinen
ja rakas hänelle vain siksi, että hänenkin nimensä oli Vladimir. Hän
kohosi istualleen vuoteessaan ja huusi hellästi:
-- Volodja!
-- Mitä tahdot? -- kysyi mies.
-- En mitään.
Sofia Lvovna heittäytyi taas pitkälleen. Kuului kirkonkellojen
kuminaa, ehkä juuri tuon saman luostarin. Hänen mieleensä muistuivat
jälleen luostarin eteinen ja synkät olennot, Jumalan olemassaolo
ja välttämätön kuolema, ja hän piilottautui peitteen alle, jotta
ei olisi kuullut kellojen kaiuntaa. Hän kuvitteli, että oli vielä
elettävä pitkää pitempi elämä, ennenkuin vanhuus ja kuolema tulivat,
että täytyi päivät pääksytysten olla tekemisissä miehen kanssa, jota
ei rakastanut -- ja joka nyt juuri astui makuuhuoneeseen nukkumaan --
ja tukahuttaa onneton rakkaus toiseen, nuoreen, hurmaavaan ja, kuten
hänestä tuntui, harvinaiseen mieheen. Hän katsahti aviomieheensä
aikoen toivottaa hyvää yötä, mutta hyrähtikin itkuun. Häntä harmitti
oma itsensä!
-- Oho, joko nyt "pirinä" alkaa! -- sanoi Jagitsh korostaen
_nä_-tavun.
Sofia Lvovna rauhoittui myöhään, kellon vasta kymmentä käydessä.
Hän herkesi itkemästä ja hänen ruumiinsa lakkasi vapisemasta, mutta
sen sijaan alkoi päätä kovin kivistää. Jagitsh riensi päiväkirkkoon
ja haukkui viereisessä huoneessa sotilaspalvelijaansa, joka auttoi
häntä pukeutumisessa. Hän astui makuuhuoneeseen kilistäen hiljaa
kannuksiaan ja otti jotakin, saapui sitten toistamiseen -- yllään
epoletit ja kunniamerkit ja hiukan reumatismin vuoksi onnahdellen.
Sofia Lvovnasta näytti siltä kuin mies kulkisi ja katsoisi rosvon
tavoin.
Hän kuuli, kuinka Jagitsh soitti puhelinta.
-- Olkaa hyvä ja yhdistäkää Vasiljevskij-kasarmeihin! -- hän sanoi;
ja hetken kuluttua: -- Onko Vasiljevskij-kasarmissa? Pyydän, kutsukaa
tohtori Salimovitsh telefoniin. -- Ja vielä hetken kuluttua: --
Kuka se on? Sinäkö, Volodja? Se on hauskaa! Pyydähän, veli hyvä,
isäsi heti käymään meillä, sillä vaimoni on eilisen jälkeen kovin --
ravistunut. Eikö kotona, sanot? Hm!... Mainiota... Kiitoksia vaan
sitten... Hyvästi!
Kolmannen kerran astui Jagitsh makuuhuoneeseen, kumartui vaimonsa
yli, siunasi hänet tehden ristinmerkin, antoi hänen suudella kättään
-- hän oli nimittäin tottunut siihen, että naiset, jotka rakastivat
häntä, suutelivat häntä kädelle -- ja sanottuaan palaavansa
päivälliseksi hän poistui huoneesta.
Kahdentoista tienoissa ilmoitti palvelijatar Vladimir Mihailitshin
saapuneen.
Väsymyksestä ja päänkivistyksestä horjuen puki Sofia Lvovna ylleen
uuden, kauniin, sinipunervan, turkisreunuksisen aamunuttunsa ja suki
hätäisesti hiuksensa. Hän tunsi sydämessään sanomatonta hellyyttä
ja vapisi ilosta, kun tiesi näkevänsä hänet, ja siitä pelosta, että
rakastettu menisi matkoihinsa.
Pikku Volodja tuli tervehtimään yllään hännystakki ja valkoinen
kaulahuivi, kuten yleinen tapa vaati. Kun Sofia Lvovna astui
vierashuoneeseen, suuteli Volodja tämän kättä ja valitti
avosydämisesti hänen sairauttaan.
He istuutuivat, ja vieras kehui rouvan aamunuttua.
-- Eilinen kohtaus Oljan kanssa vaikutti minuun niin kiihottavasti
-- sanoi Sofia Lvovna. -- Ensin tuntui niin kiusalliselta, mutta
nyt kadehdin häntä. Hän on kuin järkähtämätön kallio, jota ei saa
liikahtamaan paikaltaan. Mutta eiköhän hän sentään olisi voinut
valita mitään muuta keinoa? Tokkohan sentään täytyy haudata itseään
elävältä voidakseen ratkaista elämän arvoitusta? Sehän on kuolemaa
eikä elämää.
Muistellessaan Oljaa nousi pikku Volodjan kasvoille myötätuntoinen
ilme.
-- Te, Volodja, olette viisas mies, -- sanoi Sofia Lvovna. --
Neuvokaa, miten voisin menetellä samoinkuin Olja. En ole uskovainen
enkä tahtoisi mennä luostariin, mutta voisinhan tehdä jotakin saman
arvoista. Elämäni on raskasta, -- jatkoi hän hetken vaiettuaan. --
Neuvokaa nyt... Sanokaa minulle jotakin vakuuttavaa. Sanokaa edes
yksi sana.
-- Yksi sana? Olkoon menneeksi: tararabumbia!
-- Volodja, miksi halveksitte minua? -- kysyi Sofia Lvovna
vilkkaasti. -- Te puhelette kanssani, suokaa anteeksi, kuin itserakas
keikari. Niin ei puhella ystävien ja säädyllisten naisten kanssa. Te
olette etevä tiedemies, rakastatte tiedettä, mutta miksi ette puhu
milloinkaan kanssani tieteestä? Miksi? Enkö ole sen arvoinen?
Pikku Volodja rypisti harmistuneesti kasvojaan ja sanoi:
-- Miksi te nyt näin yht'äkkiä tieteeseen pikiinnyitte? Ehkä teille
on konstitutio tarpeen? Tai ehkä suvaitsette sampea piparjuuren kera?
-- No niin, minä olen mitätön, kehno, periaatteeton, lyhytjärkinen
nainen... Minussa on paljon vikoja, olen hermosairas, turmeltunut,
ja sentähden on minua halveksittava. Mutta tehän olette kymmenkunta
vuotta minua vanhempi ja mieheni kokonaista kolmekymmentä. Olen
kasvanut teidän silmäinne edessä ja jos olisitte tahtonut, niin
olisitte voinut tehdä minusta vaikka enkelin. Mutta te... (hänen
äänensä vapisi), te kohtelette minua julmasti. Jagitsh nai minut
ollessaan jo ikämies, ja te...
-- No, no, riittää, riittää, -- sanoi Volodja istuutuen lähemmäksi
ja suudellen hänen molempia käsiään. -- Filosofoikoot ja todistakoot
Schopenhauerit mitä haluavat, mutta me haluamme suudella näitä
kätösiä.
-- Te halveksitte minua, mutta jospa tietäisitte, miten se minua
kiduttaa! -- sanoi Sofia Lvovna epävarmasti, tietäen jo edeltäkäsin,
ettei pikku Volodja häntä uskonut. -- Jospa todella tietäisitte,
kuinka hartaasti haluan elää elämäni uudelleen. Innostun tätä
ajatellessani, -- sanoi hän ja innostuksen kyynelet nousivat todella
hänen silmiinsä. -- Olla hyvä, rehellinen, puhdas ihminen, ei
valehdella, määrätä elämän tarkoitus...
-- No, no, no, älkäähän nyt sentään liikoja!... En pidä siitä! --
sanoi Volodja ja hänen kasvojensa ilme muuttui oikulliseksi. --
Jumal'avita, aivan kuin näyttämöllä! Eläkäämme toki ihmisiksi!
Jotta Volodja ei suuttuisi ja lähtisi pois, alkoi Sofia Lvovna
puolustautua ja hymyili väkinäisesti hänen mielikseen ruveten taas
puhumaan Oljasta ja siitä, kuinka tahtoisi ratkaista elämänsä
arvoituksen ja muuttua ihmiseksi.
-- Tara... ra... bumbia... -- alkoi pikku Volodja hyräillä
puoliääneen. -- Tara... ra... bumbia!...
Ja äkkiarvaamatta hän kiersi kätensä Sofia Lvovnan vyötäisille. Tämä,
tietämättä mitä tehdä, laski kätensä pikku Volodjan hartioille ja
katseli hetken aikaa kuin huumautuneena hänen viisaita, ivallisia
kasvojaan, otsaansa, silmiä, kaunista partaa...
-- Sinä olet jo aikoja sitten tiennyt, että rakastan sinua, --
tunnusti Sofia Lvovna sävähtäen punaiseksi ja tuntien, kuinka hänen
huulensakin häpeästä vapisivat. -- Minä rakastan sinua! Miksi kiusaat
minua?
Hän sulki silmänsä ja suuteli kiihkeästi pikku Volodjan huulia eikä
voinut pitkään aikaan katkaista suuteloa, vaikka tiesi, että se oli
sopimatonta, että Volodjakin voisi tuomita hänen käytöksensä, että
palvelijatar saattoi milloin tahansa astua sisään...
-- Oi kuinka sinä kiusaat minua! -- huudahti Sofia Lvovna.
Puolen tunnin kuluttua, kun Volodja oli saanut halunsa tyydytetyksi,
istui hän ruokasalissa ja söi. Sofia Lvovna oli polvillaan hänen
edessään ja tuijotti intohimoisesti hänen kasvoihinsa. Ja Volodja
sanoi, että Sonja oli kuin koira, joka odotti lihapalaa, istutti
hänet polvelleen ja keinutti kuin lasta laulaen:
-- Tara... rabumbia... Tara... bumbia!...
Mutta kun hän rupesi tekemään lähtöä, kysyi Sofia Lvovna
intohimoisesti:
-- Milloin? Tänään? Missä? -- ja hän nosti molemmat kätensä kohti
Volodjan huulia ikäänkuin olisi käsinkin tahtonut kaapata vastauksen.
-- Tänään tuskin sopii, -- sanoi pikku Volodja hetken ajateltuaan. --
Mutta ehkä huomenna.
Ja he erosivat. Ennen päivällistä ajoi Sofia Lvovna luostariin Oljan
luo, mutta siellä ilmoitettiin, että Olja lukee jossakin rukouksia
vainajalle. Luostarista hän ajoi isänsä luo, jota ei myöskään
tavannut kotona. Sitten hän vaihtoi ajuria ja alkoi ajella pitkin
katuja ilman mitään päämäärää aina iltaan saakka. Jostakin syystä
hänen mieleensä muistui nyt se sama itkusilmäinen täti, joka ei
löytänyt mistään rauhaa.
Mutta yöllä ajeltiin taas kolmivaljakolla ja kuunneltiin mustalaisia
kaupungin ulkopuolella olevassa ravintolassa. Ja kun taas ajettiin
luostarin ohi, muisti Sofia Lvovna Oljan ja sanomaton tuska valtasi
hänet ajatellessaan, että hänen kaltaisillaan neitosilla ja naisilla
ei ole muuta keinoa kuin herkeämättä ajaa kolmivaljakolla ja
valehdella tai mennä luostariin ja tappaa oma lihansa...
Seuraavana päivänä oli lemmenkohtaus ja senjälkeen Sofia Lvovna ajoi
taas yksin ajurilla pitkin kaupunkia ja muisteli tätiä.
Viikon kuluttua pikku Volodja hylkäsi hänet, ja senjälkeen
kulki elämä entistä lattiaan, yhtä ikävästi, surullisesti, jopa
tuskallisestikin. Eversti ja pikku Volodja pelasivat biljardia ja
pikettiä, Rita kertoili mauttomasti ja pitkäveteisesti juttujaan,
Sofia Lvovna ajoi yhä paikasta toiseen ja pyysi, että miehensä
ajeluttaisi häntä kolmivaljakolla.
Käydessään melkein joka päivä luostarissa Sofia Lvovna ikävystytti
Oljaa valittamalla hänelle kauheita kärsimyksiään. Hän itki ja tunsi
samalla tuovansa mukanaan jotakin saastaista, kurjaa, alhaista
luostarikammioon.
Mutta Olja sanoi hänelle koneellisesti ja ulkoa opitun läksyn tavoin,
että kaikki tämä on mitätöntä, kaikki loppuu ja Jumala armahtaa.
Ariadna.
Odessan ja Sevastopolin väliä kulkevan höyrylaivan kannella astui
sievänpuoleinen, parrakas herrasmies luokseni sytyttääkseen tupakan.
Hän sanoi:
-- Katsokaa noita saksalaisia, jotka istuvat tuolla. Kun osuu
saksalaisia tai englantilaisia yhteen, niin he puhuvat villan
hinnoista, viljasadosta ja personallisista asioistaan, mutta kun
me venäläiset tapaamme toisemme, niin juttelemme jostakin syystä
naisista ja ylevistä asioista. Etupäässä kuitenkin naisista.
Tunsin tämän herran ulkonäöltä. Olimme näet edellisenä päivänä
palanneet samalla junalla ulkomailta ja Voloczyskassa olin nähnyt
hänen tullitarkastuksen aikana seisovan matkatoverinsa, erään
naisen kanssa matkalaukuista ja koreista kasatun röykkiön vieressä,
jotka olivat täynnä naisten vaatteita, ja tulevan levottomaksi ja
tuskastuvan, kun täytyi maksaa tullia jostakin silkkirievusta, mutta
hänen matkatoverinsa vastusteli ja uhkasi valittaa jollekin. Ja
sitten matkalla Odessaan olin nähnyt hänen vievän milloin piirakoita
milloin appelsiineja naisten osastoon.
Sää oli jonkunverran kostea, laiva keinui hiukan, ja naiset
poistuivat hytteihinsä. Tuo parrakas herrasmies istuutui viereeni ja
jatkoi:
-- Niin, kun venäläiset tapaavat toisensa, puhuvat he ylevistä
asioista ja naisista. Me olemme niin intelligenttejä, niin eteviä,
että lausumme vain totuuksia ja saatamme ratkaista kaikkein
vaikeimpiakin kysymyksiä. Venäläinen näyttelijä ei osaa ilvehtiä,
vaan näyttelee ilveilyssäkin syvämietteisesti. Niin mekin: kun
puhumme joutavista asioista, niin käsittelemme niitä pitäen silmällä
korkeinta näkökantaa, toisin emme. Se on rohkeuden, totisuuden ja
yksinkertaisuuden puutetta. Naisista puhumme niin usein siksi, että
olemme, kuten minusta näyttää, tyytymättömiä. Pidämme naisia liian
ihanteellisina ja vaadimme heiltä sitä, mitä todellisuus ei voi
tarjota, emmekä saavuta lähimainkaan haluamaamme, ja lopputuloksena
on: tyytymättömyys, särkyneet toiveet, sieluntuskat ja mikä kohta
milläkin on kipeä, sitä hän valittaa. Mutta ehkä teitä ikävystyttää
tämä keskustelu?
-- Ei, ei lainkaan.
-- Sallikaa minun siinä tapauksessa esittää itseni, -- sanoi
matkatoverini kohoten jonkunverran istualtaan: -- Ivan Ilitsh
Shamohin, tilanomistaja Moskovan läheisyydestä. Teidät tunnen varsin
hyvin.
Hän istuutui ja jatkoi katsoen minua lempeästi ja totisesti kasvoihin:
-- Nämä alituiset keskustelut naisista selittäisi jokin
keskinkertainen filosoofi, kuten Max Nordau, eroottiseksi
mielettömyydeksi tai väittäisi hän, että olemme orjia ja niin
edespäin. Mutta minä arvostelen asiaa toisin. Minä toistan: me
olemme tyytymättömiä siksi, että olemme idealisteja. Me tahdomme,
että olennot, jotka ovat meidät synnyttäneet ja tulevat synnyttämään
lapsemme, olisivat meitä korkeammalla, korkeammalla kaikkea muuta
maailmassa. Nuorina ihannoimme ja jumaloimme naisia, joihin
rakastumme; rakkaus ja onni merkitsevät silloin samaa. Meillä
Venäjällä halveksitaan avioliittoa, joka ei ole rakkaudesta solmittu,
aistillisuus on naurettavaa ja herättää vastenmielisyyttä ja
niillä romaaneilla ja kertomuksilla, joissa naiset ovat kauniita,
runollisia ja yleviä, on parhain menestys. Ja aivan luonnollista
on ollut se, että venäläinen on aina ihaillut Rafaelin madonnaa ja
pitänyt huolta naisemansipatsioonista, olkaa varma siitä. Mutta
se on onnettomuutemme, että jouduttuamme naimisiin tai suhteisiin
naisen kanssa tunnemme parin kolmen vuoden kuluttua pettymystä ja
käymme välinpitämättömiksi. Lähestymme toisia naisia, ja tunnemme
taas pettymystä, kammoa, ja tulemme vihdoin vakuutetuiksi siitä, että
naiset ovat petollisia, pikkumaisia, turhamaisia, epäjohdonmukaisia,
kehittymättömiä, julmia -- että he sanalla sanoen eivät ole
ylempänä, vaan päinvastoin paljon alempana meitä miehiä. Eikä meillä
tyytymättömillä ja petetyillä miehillä ole enää muuta tehtävää kuin
napista ja alati puhua siitä, minkä suhteen petyimme.
Shamohinin puhuessa huomasin, että venäjänkieli ja venäläinen
ympäristö tyydyttivät häntä suuresti. Tämä johtui luultavasti siitä,
että hän ulkomailla ollessaan ikävöi kotimaahansa. Ylistäessään
venäläisiä ja heidän ihanteellisuuttaan hän ei puhunut pahaa
ulkomaalaisista, ja tämä oli hänelle eduksi. Saattoi myöskin huomata,
että hänellä oli jotakin sydämellään ja että hän mieluummin puhui
itsestään kuin naisista. Enkä minä saattanut olla kuuntelematta
pitkänpuoleista, tunnustuksen kaltaista kertomusta.
Kun olimme tilanneet pullon viiniä ja juoneet sitä lasillisen, alkoi
hän näin:
-- Muistan, että jossakin Veltmannin kertomuksessa joku sanoo:
"siinä se kertomus oli", johon toinen vastaa: "ei, se ei ollut itse
kertomusta, vaan ainoastaan kertomuksen johdantoa." Samoin on kaikki
tähän saakka puhumani vain johdantoa. Mutta tahtoisin oikeastaan
kertoa teille viimeisen romaanini. Suokaa anteeksi, että vieläkin
kysyn: eikö teitä ikävystytä kuunnella juttujani?
Vakuutin, ettei ikävystytä, ja hän jatkoi:
-- Toiminta tapahtuu Moskovan kuvernementissa, eräässä sen
pohjoisessa kihlakunnassa. Minun täytyy sanoa, että luonto on siellä
ihmeellistä. Maatilamme sijaitsee vuolaan puron korkealla rannalla,
putouksen kohdalla, jossa vesi kohisee yötä päivää. Kuvitelkaa
mielessänne suurta, vanhaa puutarhaa, hauskan näköisiä kukkalavoja,
mehiläiskekoja, vihannestarhaa, alhaalla lorisevaa puroa kiemuraisine
pajupensaineen, jotka huurteisen sään aikana näyttävät himmeiltä ja
harmahtavilta; toisella puolen niitty ja sen takana kummulla synkkää,
tummaa havumetsää, jossa kasvaa sieniä ja jonka tiheikössä oleskelee
hirviä.
Kun minä kuolen ja ruumisarkun kansi naulataan kiinni, niin olen
minä näkevä, siltä minusta tuntuu, varhaisen aamun, sellaisen,
jolloin auringon valo häikäisee silmiä, kuten tiedätte, tai ihanan
kevätillan, jolloin puutarhasta ja sen takaa kuuluu satakielen ja
ruisrääkän laulua, kylästä hanurin soittoa, sisällä soitetaan pianoa
ja puro kohisee -- sanalla sanoen, sellaista musiikkia, että tekee
mieli itkeä ja lujasti laulaa.
Meillä ei ole paljon peltoja, mutta sen sijaan niittyjä, jotka
yhdessä metsän kanssa tuottavat noin pari tuhatta ruplaa vuosittain.
Olen isäni ainoa poika. Me molemmat olemme vaatimattomia ihmisiä, ja
tämä summa sekä isän eläke riittivät meille aivan hyvin.
Päätettyäni luvut yliopistossa elin kolme ensimäistä vuotta maalla,
harrastin maanviljelystä ja odotin, että minut valittaisiin
johonkin kunnalliseen toimeen. Mutta pääasia oli kuitenkin se,
että olin kovasti rakastunut erääseen harvinaisen kauniiseen,
hurmaavaan neitoseen, naapurimme, tilanomistaja Kotlovitshin
sisareen. Tämä naapuri oli rappiolle joutunut herrasmies, jolla
oli ananas- ja persikkaviljelyksiä, ukkosenjohtoja, suihkulähde
keskellä pihaa, mutta ei kopeekkaakaan rahaa. Hän ei tehnyt mitään,
ei osannut mitään, oli pehmeä kuin keitetty nauris; paransi
talonpoikia homoiopatisesti ja harrasti spiritismiä. Hän oli muuten
hienotunteinen, hellä, ei tuhma, mutta minä en pidä miehistä, jotka
keskustelevat henkien kanssa ja parantavat akkoja magnetismilla.
Ensinnäkin vaivaa henkisesti orjamaisia ihmisiä aina jokin
käsitteiden hämmennys ja heidän kanssaan on sangen vaikea puhua,
ja toiseksi he eivät rakasta ketään, pysyvät erillään naisista,
ja tämä salaperäisyys vaikuttaa vastenmielisesti herkkätunteisiin
ihmisiin. Eikä hänen ulkomuotonsakaan miellyttänyt minua. Hän oli
pitkä, lihava, kalpea, pää oli pieni, samoin silmät, jotka kiilsivät
omituisesti, ja sormet olivat valkoiset ja turpeat. Tervehtiessä hän
ei puristanut kättä, vaan piteli sitä omalla tavallaan, ja pyyteli
yhä anteeksi. Halutessaan jotakin hän pyysi anteeksi, kun sai --
pyysi anteeksi.
Mutta hänen sisarensa oli aivan toisenlainen. Minun tulee huomauttaa,
etten tuntenut lapsuudessani ja nuoruudessani Kotlovitsheja, sillä
isäni oli professorina N:ssä, jonka tähden me asuimme pitkän aikaa
maaseudulla, ja tullessani tuntemaan heidät, oli tämä neitonen
jo kaksikolmattavuotias, ja hän oli jo aikoja sitten lopettanut
koulunsa, olipa ennättänyt jo pari kolme vuotta asua Moskovassa
rikkaan tätinsä luona, joka toi hänet seurapiireihin. Tutustuttuani
häneen ja jouduttuani puheisiin hänen kanssaan ihmetytti minua ennen
kaikkea hänen harvinainen ja kaunis nimensä. -- Ariadna. Se sopi niin
mainiosti hänelle! Hän oli tummanverevä, kovin laiha, hento, notkea,
solakka, ihmeen suloinen ja hänen kasvonsa piirteet olivat ylevät
ja jalot. Hänenkin silmänsä kiilsivät, mutta ei niin kuin veljen
-- kylmästi ja makeasti kuin rintasokerin kiteet -- vaan Ariadnan
katseesta säteili ihana, ylpeä nuoruus.
Hän valtasi minut heti tuttavuutemme ensi päivänä, -- eikä toisin
olisi saattanut tapahtuakaan. Ensimäiset vaikutelmat olivat niin
voimakkaat, etten vielä nytkään voi häätää harhanäkyä. Tekisipä
yhä vieläkin mieleni uskoa, että luonto oli tämän tytön luodessaan
tarkoittanut jotakin ihmeellistä. Ariadnan ääni, käynti, hattu,
vieläpä hänen pienten jalkainsa jäljet hiekkarannalla, jossa hän
ongiskeli särkiä, herättivät minussa iloa, elämänhalua. Ihanista
kasvoistaan ja suloisista muodoistaan päätin hänen henkisten
luonnonlahjainsa laadun, ja Ariadnan jokainen sana, jokainen hymy
ihastutti minua ja saattoi minun edellyttämään, että hänellä oli
ylevä sielu.
Hän oli ystävällinen, puhelias, iloinen, käytökseltään
yksinkertainen, uskoi runollisesti Jumalaan, puhui runollisesti
kuolemasta, ja hänen sielussaan oli niin runsaasti erilaisia
vivahduksia, että hän saattoi antaa puutteilleen erinomaisen
miellyttäviä ominaisuuksia. Kun hän esimerkiksi tahtoi ostaa uuden
hevosen, vaikka hänellä ei ollut rahaa, virkkoi hän: "no, eihän se
tee mitään. Voimmehan myydä tai pantata jotakin". Ja jos pehtori
vannoi, ettei ollut mitään myytävää tai pantattavaa, vastasi
Ariadna: "Siinä tapauksessa voimme repiä rautalevyt sivurakennuksen
katolta ja lähettää ne rautatehtaaseen tai ajaa työhevoset johonkin
markkinapaikkaan ja myydä ne polkuhinnasta".
Tällaiset hillittömät toiveet saivat toisinaan koko talon epätoivoon,
mutta hän lausui ne niin sievästi, että hänelle suotiin kaikki
anteeksi ja että hän sai mitä tahtoi, kuin mikäkin jumalatar tai
Caesarin puoliso.
Rakkauteni oli liikuttava ja kaikki huomasivat sen pian: isäni,
naapurit ja talonpojat. Ja kaikki olivat minulle myötätuntoisia.
Tarjotessani talonpojille viinaa he kumarsivat ja sanoivat:
-- Suokoon Jumala, että saisitte Kotlovitshin neidin.
Ariadna tiesi itsekin, että rakastin häntä. Hän ajoi usein meille
ratsain tai vaunuissa ja vietti toisinaan kokonaisen päivän minun
ja isäni seurassa. Hän tuli pian isäukkoni ystäväksi ja tämä opetti
hänet ajamaan polkupyörällä -- se oli ukon mieliurheilua. Muistan,
miten he eräänä iltana valmistautuivat polkupyörämatkalle ja
minä autoin Ariadnan pyörälle... Minusta tuntui, että polttaisin
käteni, jos häntä koskettaisin, niin kaunis hän silloin oli; minä
vapisin ihastuksesta, ja kun he, isäni ja Ariadna, ajoivat rinnan
tietä pitkin ja pehtori tuli ratsastaen heitä vastaan, hypähti
orhi yht'äkkiä syrjään. Minusta näytti siltä kuin ratsukin olisi
säpsähtänyt neidon kauneutta.
Minun rakkauteni ja ihailuni liikuttivat Ariadnaa, ja hän tunsi
myötätuntoa minua kohtaan ja tahtoi olla minun laillani hurmautunut
ja vastata rakkauteeni. Olihan se niin runollista!
Mutta hän ei voinut rakastaa todellisesti, kuten minä, sillä hän
oli kylmä ja jo kylliksi turmeltunut. Pahahenki oli vallannut
hänet ja kuiski nyt tytölle yötä päivää, että tämä oli lumoava,
jumalainen. Ja kun Ariadna ei tietänyt tarkoin, minkä vuoksi hän
oli luotu ja miksi hän oli saanut elämän, alkoi hän kuvitella, että
hänestä tulee kerran hyvin rikas ja huomattu henkilö. Hän uneksi
tanssiaisista, kilpa-ajoista, livreoista, upeista vierashuoneista,
omasta salongistaan, jossa kokonainen parvi kreivejä, ruhtinaita,
lähettiläitä, kuuluisia taiteilijoita kumartaisi häntä ihaillen hänen
kauneuttaan ja pukujaan...
Tällainen vallan ja personallisen menestyksen himo ja tällaiset yhä
vain samaan suuntaan tähtäävät ajatukset tekevät ihmisen kylmäksi. Ja
Ariadna oli kylmä sekä minua, luontoa että soittoa kohtaan...
Mutta aika kului kulumistaan eikä lähettiläitä kuulunut. Ariadna asui
yhä veljensä, spiritistin luona. Asiat huononivat huononemistaan,
niin ettei hänellä ollut enää varaa pukujen ja hattujen ostelemiseen,
ja täytyi turvautua kaikellaisiin juoniin, jotta köyhyys pysyisi
salassa.
Ariadnan asuessa vielä tätinsä luona Moskovassa oli eräs ruhtinas
Maktujev, rikas, mutta mitätön mies, kosinut tyttöä, mutta tämä oli
antanut muitta mutkitta rukkaset ruhtinaalle. Nyt häntä vaivasi
toisinaan katumus: miksi ei ollut ottanut vastaan tarjousta? Samoin
kuin venäläinen talonpoika puhaltaa inhoten kaljassa kelluvia
torakoita ja kuitenkin juo sitä, samoin hänkin rypisti nyrpeästi
naamaansa ruhtinasta muistellessaan ja virkkoi kaikesta huolimatta:
-- Sanokaa mitä tahansa, mutta arvonimessä on jotakin selittämätöntä,
tenhoavaa...
Hän uneksi arvonimiä, loistoa, mutta ei tahtonut laskea minuakaan
luotaan. Sillä uneksipa miten paljon tahansa lähettiläistä ja muista
ylhäisistä henkilöistä, ei sydän kuitenkaan ole kivestä ja sääliksi
käy nuoruus.
Ariadna koetti rakastua minuun, oli rakastavinaan ja vannoipa vielä
rakastavansakin. Mutta minä olen hermostunut ja herkkätunteinen
mies. Jos joku rakastaa minua, tunnen sen jo matkan päähän ilman
valoja ja vakuutuksia, mutta nyt tunsin kylmyyden huokuvan vastaani,
ja kun hän puhui minulle rakkaudestaan, tuntui minusta kuin olisin
kuullut metallisen satakielen laulavan. Ariadna tunsi itse menettävän
valttinsa, häntä harmitti ja minä näin hänen usein itkevän. Ja
voitteko ajatella, kerran hän syleili minua yhtäkkiä kiihkeästi ja
suuteli -- tämä tapahtui eräänä iltana rannalla -- mutta minä näin
hänen silmistään, ettei hän rakastanut minua, vaan syleili ainoastaan
uteliaisuudesta nähdäkseen seuraukset siitä. Se kauhistutti minua,
minä tartuin hänen käsiinsä ja sanoin epätoivoisena:
-- Minä kärsin näistä lemmettömistä hyväilyistä!
-- Kuinka kummallinen te olette! -- sanoi hän ja läksi.
Kaikesta päättäen olisi tätä jatkunut vielä pari vuotta ja minä
olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja siihen olisi romaani
päättynyt, ellei kohtalo olisi toisin määrännyt. Meidän näköpiiriimme
ilmestyi nimittäin uusi henkilö.
Ariadnan veljen luo saapui vieraisille tämän yliopistotoveri
Mihail Ivanovitsh Lubkov. Hän oli herttainen mies, ja kyytimies ja
palvelijat sanoivat häntä "hauskaksi herraksi". Hän oli keskikokoinen
laihahko, kaljupäinen. Hänen kasvonsa olivat kuin kunnon porvarin
ainakin, eivät herättäneet mielenkiintoa, vaikka olivat sievät ja
kalpeat, viikset tuuheat, hyvin hoidetut, iso aataminomena kaulassa,
joka oli näppyläisellä kananlihalla. Silmälaseihin oli kiinnitetty
leveä, musta nauha, ja hän puhui kuin sorakielinen, ei osannut lausua
selvästi l ja r kirjaimia, niin että sana "maalla" kuului kuin
"maavva". Hän oli aina iloisella tuulella ja kaikki nauratti häntä.
Noin kaksikymmenvuotiaana hän joutui naimisiin, sai myötäjäisiksi
kaksi taloa Moskovassa, ryhtyi sitten laittamaan erästä saunalaitosta
uuteen kuntoon, mikä vei hänet puille paljaille. Hänen vaimonsa ja
neljä lastaan elivät nyt puutetta kärsien niin sanotuissa "Itäisissä
huoneissa", ja hänen täytyi pitää huolta heistä. Tämäkin oli hänestä
naurettavaa.
Lubkov oli kolmikymmenkuusivuotias ja hänen vaimonsa
neljänkymmenkahden ikäinen, -- sekin oli niin naurettavaa. Hänen
äitinsä, kopea, pöyhkeilevä nainen, joka niin mielellään tahtoi
käydä aatelisesta, halveksi hänen vaimoaan ja eli yksikseen
koira- ja kissalaumansa kanssa; tälle hänen täytyi maksaa
kuukausittain 75 ruplaa.
Lubkovilla itsellään oli hyvä maku, hän söi mielellään aamiaista
"Slavjanskij Bazarissa" ja päivällistä "Eremitagessa". Hän kulutti
paljon rahoja, ja sedältään hän sai ainoastaan kaksi tuhatta ruplaa
vuodessa. Tämä ei riittänyt hänelle ja senvuoksi hänen täytyi juosta
päiväkaudet ympäri Moskovaa saadakseen rahoja lainatuksi. Tämä oli
myöskin hyvin naurettavaa.
Hän saapui Kotlovitshin luo levätäkseen luonnon helmassa perhe-elämän
vaivoista, kuten hän sanoi. Päivällisillä, illallisilla,
kävelymatkoilla hän kertoi meille vaimostaan, äidistään, velkojista,
ryöstömiehistä ja nauroi heille kaikille. Mutta hän nauroi myöskin
itseään ja vakuutti, että tämä hänen lainaamiskykynsä oli hankkinut
hänelle monta hauskaa tuttavuutta.
Hän nauroi herkeämättä ja me nauroimme myöskin. Hänen maalla
ollessaan aloimme mekin kuluttaa toisin aikaa. Minä olin taipuvainen
hiljaisiin, niin sanoakseni idyllisiin huvituksiin, ongin mielelläni
kaloja, harrastin iltakävelyjä ja poimin sieniä. Mutta Lubkov piti
enemmän huvimatkoista, ilotulituksista ja metsästyksestä. Pari kolme
kertaa viikossa hän pani toimeen huvimatkan, ja Ariadna kirjoitti
vakavan innostuneena paperilapulle: ostereita, sampanjaa, makeisia,
ja lähetti minut Moskovaan, tietysti kysymättä oliko minulla rahaa
vai ei. Ja huvimatkoilla juotiin maljoja, naurettiin ja kerrottiin
rattoisia juttuja Lubkovin vanhasta rouvasta, hänen äitinsä
lihavista, pienistä koirista, ja siitä, miten rakastettavia ihmisiä
velanantajat olivat...
Lubkov rakasti luontoa, mutta hänestä se oli vanhastaan hyvin tuttu,
sen olemus paljon häntä itseään alempi, ja oli se luotu vain hänen
huvikseen. Katsellessaan joskus sattumalta suurenmoista näköalaa,
hän sanoi: "Tässäpä olisi hauska juoda teetä!" Huomattuaan kerran
Ariadnan kulkevan kaukana päivänvarjo kädessä hän sanoi tyttöä
osoittaen:
-- Ariadna on laiha ja senvuoksi pidän hänestä. Lihavat eivät minua
miellytä.
Se koski minuun ja minä pyysin, ettei hän puhuisi minun kuullessani
siten naisista. Hän katsoi minuun ihmetellen ja sanoi:
-- Mitä pahaa siinä on, jos minä pidän laihoista enkä lihavista?
En vastannut hänelle mitään. Kerran jälkeenpäin hän sanoi hauskalla
tuulella ja hienossa hiprakassa ollessaan:
-- Olen huomannut, että te miellytätte Ariadna Grigorjevnaa.
Ihmettelen, miksi haukottelette...?
Nämä sanat eivät miellyttäneet ensinkään minua ja minä selitin
hämmentyneenä mielipiteeni rakkaudesta ja naisista.
-- En tiedä, -- huoahti hän. -- Minun mielestäni nainen on nainen ja
mies on mies. Olkoonpa Ariadna Grigorjevna runollinen ja ylevä, kuten
sanotte, mutta ei hänen silti tarvitse olla ulkopuolella luonnon
lakeja. Näettehän itsekin, että hän on siinä ijässä, jolloin nainen
tarvitsee miehen, rakastajan. Kunnioitan naisia yhtä paljon kuin te,
mutta luulen, että suhteemme heihin eivät vähennä runollisuutta.
Runollisuus on toista ja rakastaja on toista. Asian laita on sama
kuin maataloudessa: luonnon kauneus on eri asia kuin tulot metsistä
ja viljelyksistä.
Kun minä ja Ariadna olimme ongella, loikoili Lubkov läheisyydessämme
hiekkarannalla tehden pilaa minusta tai opettaen elämäntaitoa.
-- Minua ihmetyttää, herraseni, että voitte elää romaanitta! -- sanoi
hän. -- Te olette nuori, kaunis, mieltäkiinnittävä, parasta lajia
sanalla sanoen, ja kuitenkin elätte kuin munkki. Ohhoh, sellainen
ukko ja vasta kaksikymmentäkahdeksanvuotias! Olen teitä lähes
kymmenen vuotta vanhempi, mutta kumpi meistä oikeastaan on nuorempi?
Ariadna Grigorjevna, kumpi?
-- Te, tietysti, -- vastasi Ariadna hänelle.
Ja kun hän kyllästyi meidän vaitioloomme ja siihen tarkkaavaisuuteen,
jolla me katselimme ongenkohoja, lähti hän sisään, ja Ariadna sanoi
silloin katsoen vihaisesti minuun:
-- Todellakin, te ette ole mikään mies, vaan -- suokaa anteeksi --
tallukka. Miehen tulee hurmaantua, hullutella, hairahtua, kärsiä!
Nainen suo anteeksi julkeutenne, vieläpä röyhkeytennekin, mutta hän
ei anna milloinkaan anteeksi tuollaista järkevyyttä.
Ariadna suuttui toden teolla ja jatkoi:
-- Menestyäkseen pitää miehen olla päättäväinen ja rohkea. Lubkov ei
ole niin kaunis kuin te, mutta hän on paljon mieltäkiinnittävämpi ja
hänellä tulee aina olemaan menestys naismaailmassa, sillä hän ei ole
teidän kaltaisenne, hän on mies!...
Hänen äänessään oli katkera sointu.
Kerran illallispöydässä hän alkoi minuun päin kääntymättä selittää,
että jos hän olisi mies, niin hän ei jäisi maaseudun yksinäisyyteen
homehtumaan, vaan lähtisi matkoille, asuisi talvella jossakin
ulkomailla, esimerkiksi Italiassa.
-- Oi, Italia! -- huudahti isäni kaataen siten tahtomattaankin öljyä
tuleen. Hän kertoi pitkät ajat Italiasta, kuvasi miten hyvä siellä on
olla, kuinka luonto on kaunis, miten paljon museoita siellä on!
Ariadnassa syttyi yhtäkkiä halu matkustaa Italiaan. Löipä innoissaan
oikein nyrkkiä pöytään ja hänen silmänsä säihkyivät matkaa
ajatellessaan.
Ja sitten seurasi keskusteluja siitä, kuinka ihanaa Italiassa mahtoi
olla... Oi, Italia, ah, Italia... oi ja ah!... Ja sitä jatkui sitten
päivät pääksytysten, ja kun Ariadna kurottautui katsomaan olkapääni
yli minua, niin näin hänen kylmästä, itsepäisestä katseestaan, että
hän unelmissaan oli vallannut jo koko Italian salonkeineen, ylhäisine
ulkomaalaisineen ja matkailijoineen, ja että oli mahdoton enää
pidättää häntä. Neuvoin häntä vielä hiukan odottamaan, lykkäämään
matkan pariksi vuodeksi eteenpäin, mutta hän rypisti ärtyisästi
kasvojaan ja virkkoi:
-- Te olette varovainen kuin vanha akka!
Mutta Lubkov kannatti matkaa. Hän sanoi, että sen voisi tehdä
jotakuinkin vähillä rahoilla ja lupasi kernaasti lähteä mukaan
Italiaan ja levätä siellä perhe-elämän vaivoista.
Tunnustan, että käyttäydyin lapsellisesti kuin kimnasisti. En
mustasukkaisuudesta, vaan jotakin kauheata, tavatonta aavistaen
koetin mikäli mahdollista estää heitä jäämästä kahden kesken.
He tekivät minusta pilaa, ja astuessani esimerkiksi sisään,
käyttäytyivät he kuin olisivat muka juuri suudelleet j.n.e.
Mutta eräänä kauniina aamuna tulee Ariadnan pöhöttynyt, kalpea veli,
spiritisti, luokseni ja pyytää saada puhutella minua kahden kesken.
Hän oli perin heikkotahtoinen mies, joka ei voinut, kasvatuksestaan
ja hienotunteisuudestaan huolimatta, olla lukematta toisen kirjettä,
jos näki sellaisen edessään pöydällä. Keskustelun kuluessa hän
tunnusti sattumalta lukeneensa Lubkovin kirjeen Ariadnalle.
-- Siitä kirjeestä sain tietää, että sisareni lähimmässä
tulevaisuudessa matkustaa ulkomaille. Rakas ystäväni, olen kovin
liikutettu! Selittäkää Jumalan tähden... en ymmärrä tästä yhtään
mitään!
Puhuessaan hän hengitti suoraan vasten kasvojani, ja hänen henkensä
haisi keitetylle lihalle.
-- Suokaa anteeksi, että kerron teille sen kirjeen salaisuuden,
-- jatkoi hän, -- mutta tehän olette Ariadnan ystävä, hän
kunnioittaa teitä! Ehkä tiedättekin jo jonkun verran asiasta?
Ariadna aikoo matkustaa, mutta kenen kanssa? Herra Lubkov
varusteleikse matkalle hänen kanssaan. Suokaa anteeksi, mutta
minusta se on perin kummallisesti tehty herra Lubkovin puolelta.
Hän on naimisissa, hänellä on lapsia, mutta siitä huolimatta hän
tekee rakkaudentunnustuksia ja kirjoittaa Ariadnalle: sinä. Suokaa
anteeksi, mutta se on kerrassaan kummallista!
Minä jäähmetyin, käteni ja jalkani turtuivat, ja rinnassani tunsin
kipua; oli kuin olisi sinne upotettu kolmikulmainen kivi. Kotlovitsh
vaipui uupuneena nojatuoliin, ja hänen kätensä olivat riipuksissa
kuin piiskan siimat.
-- Mitä voin tehdä? -- kysyin.
-- Puhutelkaa häntä, vakuuttakaa hänelle... Ajatelkaa: mitä merkitsee
Lubkov hänelle? Sopiiko hän Ariadnalle? Hyvä Jumala, miten kauheata
tämä on, miten kauheata! -- jatkoi Kotlovitsh päätään pidellen. -- Ja
Ariadnalla kun on niin suurenmoisia tarjouksia kuin Maktujev ja... ja
muut. Ruhtinas jumaloi häntä, ja viime keskiviikkona vakuutti hänen
iso-isävainajansa Hilarion, jonka me manasimme esiin, vakuutti yhtä
varmasti kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, että Ariadnasta tulee
ruhtinatar. Hilarion on viisas mies; me manaamme hänen henkensä usein
esiin.
Seuraavana yönä en nukkunut lainkaan, aioin ampua itseni. Aamulla
kirjoitin viisi kirjettä, mutta revin ne palasiksi, itkin sitten
riihessä, pyysin rahaa isältäni ja matkustin Kaukaasiaan hyvästiä
sanomatta.
Nainen on tietysti nainen ja mies on mies, mutta tokkohan tämä kaikki
on yhtä yksinkertaista meidän päivinämme kuin ennen vedenpaisumusta,
ja tokkohan minä, kultuuri-ihminen, jolla on niin monimutkainen
sielunrakenne, voin selittää voimakkaan viehätyksen naisiin siten,
että naisen ruumiin muodot ovat toisenlaiset, kuin omani? Miten
kauheata se olisi! Uskon, että ihmishenki, joka taistelee luontoa
vastaan, on velvollinen vastustamaan lihallista rakkautta kuin
vihollista, ja ellei se voittaisikaan sitä, niin onnistuisi se
kuitenkin kietomaan tällaisen rakkauden veljellisen rakkauden
kuvitteluverhoon. Minusta ei rakkaus ole vain eläimellisen elimistöni
toimintaa, kuten on koirien ja sammakkojen, vaan sellaista todellista
rakkautta, mikä elähyttää jokaista syleilyä sydämen puhtaalla
innostuksella ja kunnioituksella naista kohtaan. Inho eläimellistä
aistillisuutta kohtaan on kehittynyt vuosisatojen kuluessa sadoissa
sukupolvissa ja on se periytynyt minulle veren mukana muodostaen
osan olemustani, ja eikö se, että ihannoin rakkautta, ole yhtä
luonnollista ja välttämätöntä kuin se, että meidän aikanamme
korvalihakseni ovat liikkumattomat ja ihoni karvaton. Minusta
tuntuu kuin suurin osa kultuuri-ihmisiä ajattelisi samoin, koskapa
meidän päivinämme pidetään rakkauden siveellisen ja ihanteellisen
elementin puutetta atavistisena ilmiönä; sanotaan, että se on suvun
huonontumisen ja mielenhäiriöiden tunnusmerkki. Totta on, että
rakkautta ihannoidessamme otaksumme rakastamissamme henkilöissä
olevan ominaisuuksia, joita heissä ei ole, mikä seikka johtaa meidät
alituisiin erehdyksiin ja kärsimyksiin. Mutta minusta on sittenkin
parempi kärsiä kuin lohduttaa itseään sillä, että nainen on nainen ja
mies on mies.
Tiflisissä sain kirjeen isältäni. Hän kirjoitti, että Ariadna
Grigorjevna oli matkustanut ulkomaille oleskellakseen siellä koko
talven.
Palasin takaisin kuukauden kuluttua. Oli jo syksy. Ariadna lähetti
isälleni joka viikko hajuvesille tuoksuvan, mieltäkiinnittävän ja
kaunokirjallisen kirjeen. Minun mielestäni voi jokainen nainen olla
kirjailijatar. Ariadna kertoi hyvin tarkasti, kuinka vaikeasti
lepytettävissä hänen tätinsä oli ollut ja kuinka työlästä tältä oli
ollut saada tuhannen ruplaa matkarahoja. Kertoi, kuinka kauan oli
etsinyt Moskovassa erästä kaukaista sukulaistaan, vanhaa rouvaa,
saadakseen tästä matkatoverin. Tällainen liiallinen yksityiskohtain
kertominen tuntui kovin keksityltä, ja minä ymmärsin, ettei hänellä
ollut mitään naispuolista matkatoveria mukanaan.
Vähän myöhemmin sain minäkin häneltä kirjeen, joka niinikään tuoksui
hajuvesille ja oli hyvin kaunokirjallinen. Hän kirjoitti ikävöivänsä
minua, minun kauniita, älykkäitä, rakastettavia silmiäni, nuhteli
minua ystävällisesti siitä, että unohdin nuoruuteni, jäin maalle
homehtumaan, vaikka voisin hänen laillaan elää paratiisissa palmujen
alla ja hengittää appelsiinien tuoksua. Ja hän kirjoitti kirjeen
alle: "hylkäämänne Ariadna". Pari päivää myöhemmin sain samantapaisen
kirjeen, jonka alle oli kirjoitettu: "Teidän unohtamanne".
Pääni meni ihan sekaisin. Rakastin häntä intohimoisesti, näin joka
yö unta hänestä, ja kuitenkin seisoi kirjeessä: "hylkäämänne",
"unohtamanne"... Miksi niin?... Ja lisäksi tuli maaseudun ikävyys,
pitkät illat, kalvavat ajatukset Lubkovista... Epätietoisuus kiusasi
minua, myrkytti päiväni ja yöni. Elämä muuttui sietämättömäksi. En
voinut kauemmin vastustaa, vaan lähdin matkalle.
Ariadna oli kutsunut minua Abbaziaan. Saavuin sinne eräänä kirkkaana,
lämpimänä päivänä sateen jälkeen, jonka pisarat kimalsivat vielä
puissa. Vuokrasin huoneen suuresta, kasarmimaisesta hotellista
nimeltä "Dependance", jossa Ariadna ja Lubkov asustivat. He eivät
olleet kotona.
Lähdin puistoon, kuljeskelin lehtokäytävissä ja istahdin sitten
eräälle penkille. Ohitseni kulki itävaltalainen kenraali, kädet
selän takana ja samallaiset punaiset juovat housunlahkeissa
kuin venäläisilläkin kenraaleilla on. Pienokaista työnnettiin
ohi lastenvaunuissa, jotka vinkuen liikkuivat märällä hiekalla.
Sitten meni ohitseni raihnas, keltatautinen ukko, joukko
englantilaisia naisia, pappismies ja sitten taas itävaltalainen
kenraali. Soittolavalle mennä laahusti vastikään Fiumesta saapunut
sotilassoittokunta, ja soitto alkoi.
Oletteko koskaan ollut Abbaziassa?
Se on likainen slaavilainen pikkukaupunki, jossa on yksi
ainoa löyhkäävä katu, jonka poikki ei sateisella säällä saata
päällyskengittä kulkea. Olin monta kertaa ja aina liikutettuna
lukenut tästä maallisesta paratiisista. Mutta kun sitten
housunlahkeet ylös käärittyinä kuljin varovasti poikki kapean kadun
ja ikävissäni ostin sitkeitä päärynöitä vanhalta akalta, joka
tunsi minut venäläiseksi ja sanoi "tshitiri" (neljä), "davatsat"
(kaksikymmentä), ja neuvottomana mietiskellesäni mielessäni, minne
mennä ja mitä tehdä, tapasin toisia venäläisiä, jotka olivat yhtä
pettyneitä kuin minäkin, alkoi minua harmittaa ja hävettää.
Abbazia on tyynen, Adrian merestä pistävän lahden rannalla, josta
näkee höyrylaivojen ja purjealusten kirjavine purjeineen liikkuvan
meren ulapalla. Näkyypä sieltä aina Fiumeen saakka ja kaukaa
siintävät Adrian meren saaret punertavan usvan peitossa. Maisema
olisi kuvankaunis, elleivät näköalaa lahdelle pilaisi tyyliltään
kömpelön porvarimaiset hotellit, joita ahnaat kauppiaat ovat
rakentaneet pitkin viheriäistä rantaa, niin että tässä paratiisissa
ei näe paljon muuta kuin akkunoita, terasseja, aukeita paikkoja
valkoisine pöytineen, ja viinurien mustia hännystakkeja!
Kaupungissa on puisto, -- niitähän on nykyään jokaisessa
ulkomaalaisessa kylpypaikassa. Palmujen tumma, liikkumaton, äänetön
vihreys, käytävien heleänkeltainen hiekka, kirkkaan viheriät penkit,
sotilassoittokunnan rämisevien torvien kimallus, kenraalien punaiset
housunjuovat -- kaikkiin niihin kyllästyy kymmenessä minuutissa. Ja
kuitenkin luulee olevansa jostakin syystä velvollinen oleskelemaan
täällä kymmenen päivää, vieläpä kymmenen viikkoakin!
Matkustellessani vastoin tahtoani kylpypaikasta toiseen, olen
tullut yhä vahvemmin vakuutetuksi siitä, miten epämukavasti ja
kitsaasti rikkaat, kylläiset ihmiset elävät, miten veltto ja heikko
heidän mielikuvituksensa on, miten arkoja heidän toiveensa ja miten
riippuvainen heidän makunsa on. Ja miten paljon onnellisempia
ovatkaan ne vanhat ja nuoret matkailijat, joilla ei ole varaa asua
hotelleissa, vaan majailevat missä sattuu, katselevat ihaillen merta
korkealta vuorelta, loikoilevat viheriässä ruohossa, kulkevat jalan,
näkevät läheltä metsiä ja kyliä, tutkivat kansan tapoja, kuulevat sen
lauluja, rakastuvat sen naisiin...
Puistossa istuessani alkoi hämärtää ja silloin Ariadnani ilmestyi
kauniina ja suloisena kuin prinsessa sinne. Hänen jäljessään kulki
Lubkov, jonka yllä oli uusi, väljä, luultavasti Wienissä ostettu puku.
-- Miksi olette vihainen? -- kysyi Lubkov häneltä. -- Mitä olen
teille tehnyt?
Huomattuaan minut Ariadna huudahti ilosta ja olisi varmaan
heittäytynyt kaulaani, ellemme olisi olleet puistossa. Hän puristi
lujasti kättäni ja nauroi; minäkin rupesin nauramaan, vaikka olisi
tehnyt mieleni itkeä liikutuksesta. Sitten alkoi sataa kysymyksiä:
Kuinka maalla voidaan? Entäs isä? Olinko nähnyt hänen veljeään? j.n.e.
Ariadna vaati minun katsomaan häntä silmiin, ja kysyi muistinko
onkiretkiämme, kinastelujamme, huvimatkojamme...
-- Miten hauskaa silloin totisesti oli, -- huoahti hän. -- Mutta ei
meidän täällä nytkään ikävä ole. Meillä on paljon tuttavia, rakas
ystäväni! Huomenna esitän teidät eräälle venäläiselle perheelle.
Mutta teidän pitäisi ostaa uusi hattu.
Hän katseli minua kasvojaan rypistellen.
-- Abbazia ei ole mikään maalaiskylä, -- jatkoi hän. -- Täällä pitää
olla comme il faut.
Sitten läksimme ravintolaan.
Ariadna nauroi koko ajan, laski leikkiä ja sanoi minua hyväksi,
rakkaaksi, viisaaksi eikä näyttänyt uskovan silmiään, kun näki minut
seurassaan. Istuimme siten yhdentoista tienoille saakka ja erosimme
hyvin tyytyväisinä sekä illalliseen että toisiimme. Seuraavana
päivänä Ariadna esitteli minut venäläiselle perheelle: "Tunnetun
professorin poika, meidän naapurimme." Ariadna puhui tämän perheen
kanssa ainoastaan maatiloista ja viljasadoista vedoten vähän väliä
minuun. Hän tahtoi tekeytyä hyvin rikkaaksi maatilanomistajattareksi
ja onnistuikin siinä. Hän käyttäytyi kuin todellinen aatelisnainen
ainakin, ja aatelinen hän syntyjään olikin.
-- Mutta minkälainen ihminen tätini on! -- huudahti hän yht'äkkiä
katsoen hymyillen minuun -- jouduimme täällä keskenämme riitaan, ja
hän matkusti heti Meraniin. Mokomakin!
Kysyin sitten häneltä puistossa kävellessämme:
-- Mistä tädistänne te äsken puhuitte?
-- Se oli vain hätävalhe, -- nauroi Ariadna. -- Heidän ei tarvitse
tietää, ettei minulla ole naisseuraa.
Hetken vaiettuaan hän lähestyi minua ja sanoi:
-- Kohdelkaa myötätuntoisesti Lubkovia, hyvä ystäväni! Hän on niin
onneton! Hänen äitinsä ja vaimonsa ovat kerrassaan kauheita.
Ariadna teititteli Lubkovia ja sanoi hänelle levolle mennessään
"hyvää yötä" kuten minullekin. He asuivat eri kerroksissa, ja
senvuoksi minä rupesin uskomaan, että kaikki oli joutavaa juttua
mitä heistä oli puhuttu, ja ettei heidän välillään ollutkaan mitään
suhdetta. Sentähden oloni olikin nyt kevyempi heidät tavattuani. Ja
kun Lubkov pyysi eräänä päivänä lainata 300 ruplaa, annoin ne hänelle
mielihyvällä.
Olimme joka päivä kävelemässä emmekä juuri muuta tehneetkään. Milloin
kuljimme puistossa, milloin söimme, milloin taas joimme. Jouduimme
joka päivä keskusteluun venäläisen perheen kanssa.
Puistoon mennessäni olin vähitellen tottunut näkemään keltatautisen
ukon, pappismiehen ja itävaltalaisen kenraalin, jolla oli aina mukana
pienet kortit ja joka jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa
paikassa istuutui panemaan "patiencea" kohautellen hermostuneesti
olkapäitään. Ja soittokunta soitti yhä samoja kappaleita.
Kotona maalla häpesin talonpoikia; jos tein arkipäivin muutamien
tuttujen kanssa lähtöä huvimatkalle tai istuin onkimassa, ja niin
häpesin nytkin nähdessäni palvelijoita, kyytimiehiä, vastaantulevia
työmiehiä. Minusta näet tuntui siltä kuin he olisivat katsoneet minua
ja ajatelleet: Mikset sinä tee mitään? Ja tämä häpeä kiusasi minua
aamusta iltaan, joka päivä.
Se oli omituista, ikävää, yksitoikkoista elämää. Ainoana
vaihteluna oli se, että Lubkov lainasi minulta milloin sata,
milloin viisikymmentä guldenia, joista hän ilostui kuin morfinisti
morfiinista, ja rupesi äänekkäästi nauramaan vaimoaan, itseään ja
velkojiaan.
Sää muuttui sateiseksi ja kylmäksi. Matkustimme Italiaan, ja minä
sähkötin isälleni, että hän lähettäisi minulle kiireimmän kautta
kahdeksansataa ruplaa Roomaan. Matkalla viivähdimme Veneziassa,
Bolognassa ja Firenzessä ja jouduimme joka kaupungissa kalliiseen
hotelliin, jossa kiskottiin eri maksu valosta, palveluksesta,
lämmityksestä, leivästä aamiaispöydässä, vieläpä oikeudesta olla
syömättä yhteisessä pöydässä.
Me söimme paljon. Aamulla meille tarjottiin café complet'a. Yhdeltä
oli aamiainen: lihaa, kalaa, omeletti, juustoa, hedelmiä ja viiniä.
Kuudelta syötiin päivällinen, johon kuului kahdeksan ruokalajia ja
pitkät väliajat, joiden kuluessa joimme olutta ja viiniä. Yhdeksän
aikaan tarjottiin teetä. Ennen puolta yötä Ariadna halusi syödä
jotakin ja tilasi liikkiötä ja pehmeäksi keitettyjä munia. Hänen
seurakseen söimme mekin. Aterian väliajoilla juoksimme museoissa
ja näyttelyissä ajatellen koko ajan, ettemme vain myöhästyisi
päivälliseltä tai aamiaiselta. Taulujen katseleminen ikävystytti
minua, minun teki mieleni kotiin maalle, minua väsytti, etsin tuolia
voidakseni istahtaa ja toistin teeskennellen muitten mukaan: "Miten
ihanaa! Miten paljon ilmaa!"
Kuten kylläisten jättiläiskäärmeitten kiintyi meidänkin katseemme
vain kiiltäviin esineihin, myymäläin ikkunat vaikuttivat meihin
hypnotisoivasti, ja me ihailimme väärennettyjä rintaneuloja ja
ostimme paljon tarpeetonta tavaraa.
Samallaista oli Roomassakin. Siellä satoi usein ja tuuli puhalsi
kylmästi. Nautittuamme tanakan aamiaisen lähdimme katsomaan Pietarin
kirkkoa, mutta kun olimme syöneet runsaasti ja ilmakin sitä paitsi
oli huono, ei rakennus tehnyt meihin sanottavaa vaikutusta ja
syyttäessämme toisiamme välinpitämättömyydestä taidetta kohtaan
olimme joutua riitaan.
Isäni lähettämät rahat saapuivat. Lähdin aamulla noutamaan niitä;
Lubkov seurasi minua.
-- Nykyisyys ei voi olla täysin onnellinen, jos miehellä on
menneisyytensä, -- sanoi hän. -- Minun harteilleni on menneisyys
sälyttänyt raskaan taakan. Olisipa minulla rahaa, niin ei onnettomuus
olisi niin perin suuri, mutta nyt on suo siellä, vetelä täällä...
Uskotteko, että taskussani on tällä hetkellä vain kahdeksan frangia,
-- jatkoi hän alentaen ääntänsä, -- ja minun pitäisi lähettää
vaimolleni sata ruplaa ja äidilleni yhtä paljon. Niin, ja itse
täytyy myöskin elää. Ariadna on kuin lapsi eikä ajattele asemaamme
yhtään, vaan tuhlaa rahoja kuin ruhtinatar. Miksi hän osti itselleen
eilen kellon? Ja sanokaa, mitä hyötyä tällaisesta näyttelemisestä
on? Johtuuhan siitä, että Ariadna ja minä salaamme palvelusväeltä
ja tuttavilta suhteemme, ainakin 10 tai 15 frangin lisäkustannukset
vuorokaudessa, minä kun asun eri huoneessa. Mitä hyötyä siitä
todellakin on?
Tuntui kuin teräväsärmäinen kivi olisi ruhjonut rintaani. Asiaa ei
saattanut enää epäillä, kaikki selveni minulle nyt, kylmä väristys
kulki kautta ruumiini... Päätin, etten enää tapaisi heitä, menisin
heidän luotaan, matkustaisin viipymättä kotia...
-- On helppo päästä lähempään suhteeseen naisen kanssa, -- jatkoi
Lubkov, -- kun vain rupee riisumaan häntä. Mutta sitten... kuinka
vaikeaksi käykin kaikki! Miten joutavaa, mieletöntä!
Laskiessani isäni lähettämiä rahoja, sanoi hän:
-- Ellette lainaa minulle 1,000 frangia, olen hukassa. Teidän rahanne
vain voivat pelastaa minut!
Annoin hänelle hänen pyytämänsä summan. Hän muuttui taas iloiseksi ja
alkoi nauraa setäänsä, joka ei ollut voinut salata hänen osoitettaan
hänen vaimoltaan.
Palattuani hotelliin kokosin matkakapineeni ja maksoin laskuni. Piti
vain sanoa vielä jäähyväiset Ariadnalle.
Koputin hänen ovelleen.
-- Entrez!
Ariadnan huoneessa vallitsi epäjärjestys kuten aamulla ainakin:
pöydällä teetarjotin, leivänpalasia, munankuoria. Ummehtunut,
hajuvedelle tuoksuva ilma täytti huoneen. Vuode oli siistimätön
ja saattoi selvästi huomata, että siinä oli maannut kaksi henkeä.
Ariadna oli itse vast'ikään noussut ja pukeutunut flanelliseen
aamunuttuun; hänen hiuksensa olivat kampaamattomat.
Minä tervehdin, istuin sitten hetken aikaa ääneti, kunnes hän oli
saanut tukkansa kammatuksi ja kysyin vihdoin koko ruumis vavisten:
-- Miksi... miksi kehotitte minun matkustamaan tänne ulkomaille?
Nähtävästi hän arvasi ajatukseni. Hän tarttui käteeni sanoen:
-- Tahdon, että olisitte täällä. Te olette niin puhdas!
Minä häpesin kiihtymystäni ja vavistustani. En voinut pidättää pientä
itkua puhkeamasta esiin. Menin sitten ulos sanaakaan sanomatta ja
istuin jo tunnin päästä rautatienvaunussa. Kuvittelin koko matkan
jostakin syystä, että Ariadna oli raskaana, ja hän inhotti minua.
Ja kaikki naiset, jotka näin joko vaunuissa tai asemasilloilla,
näyttivät minusta raskailta, ja olivat inhottavia, kurjia. Asemani
oli samallainen kuin ahnaan kiihkoisen saiturin, joka yht'äkkiä
saa tietää rahansa olevan vääriä. Kaikki ne puhtaat, suloiset
haaveet, jotka olivat niin kauan hyväilleet rakkauden lämmittämää
mielikuvitustani, kaikki suunnitelmani, toiveet, muistoni,
käsitykseni rakkaudesta ja naisesta, näyttivät nyt nauravan ja
ilkamoivan minulle.
-- Kuinka saattaa Ariadna, nuori, kaunis, älykäs neitonen,
senaattorin tytär, antautua suhteisiin tuollaisen kehnon,
jokapäiväisen miehen kanssa? -- mietin kauhistuneena mielessäni.
-- Mutta miksei hän rakastaisi Lubkovia? -- vastasin omiin
kysymyksiini. -- Missä suhteessa hän on minua huonompi? Rakastakoon
ketä häntä haluttaa, mutta miksi hänen piti valehdella? Mutta miksi
hänen pitäisi olla avosydäminen minulle? -- Ja näitä ajatuksiani
haudoin siksi kuin pääni meni pyörälle.
Vaunussa oli viileätä. Matkustin ensimäisessä luokassa, mutta meitä
istui kolme henkeä samalla sohvalla, sisäikkunoita ei ollut, ulko-ovi
johti suorastaan vaunuun, ja minusta tuntui kuin olisin istunut
jalkapuussa, ahdingossa, hyljättynä, kurjana. Minun jalkojani paleli
ja samalla johtui mieleeni, kuinka houkutteleva Ariadna oli ollut
aamunutussaan, hiukset hajalla, ja minut valtasi äkkiä niin voimakas
mustasukkaisuuden tunne, että hypähdin tuskissani pystyyn. Naapurini
katsoivat minuun ihmeissään, vieläpä kauhuissaankin.
Kotona maalla oli suuria lumikinoksia ja kahdenkymmenen asteen
pakkanen. Rakastan talvea, sillä tähän vuodenaikaan minun oli
maalla, vieläpä paukkuvassa pakkasessa, niin lämmin olla. On
niin hauska turkit ja huopasaappaat yllä työskennellä kirkkaana,
kylmänä päivänä puutarhassa tai pihalla, tai lukea sisällä hyvin
lämmitetyssä kamarissa, istua isän työhuoneen uunin edessä, kylpeä
maalaissaunassa... Vain siinä tapauksessa, ettei talossa ole äitiä,
sisaria tai lapsia, ovat talvi-illat niin kolkkoja, ja tuntuvat
silloin niin pitkiltä ja hiljaisilta. Ja mitä lämpimämpi ja
suloisempi olo on, sitä tuntuvampi on tämä puutekin.
Sen talven illat olivat pitkiä, jolloin palasin ulkomailta. Minun
oli ikävä, enkä voinut ikävältä edes lukea. Päivällä tosin aika
kului joten kuten lapioidessa lunta puutarhassa, kanoja ja vasikoita
ruokkiessa, mutta illoista ei tahtonut tulla mitään loppua!
Ennen en pitänyt vieraista, mutta nyt iloitsin heidän tulostaan,
sillä tiesin, että puhe kääntyisi ehdottomasti Ariadnaan. Spiritisti
Kotlovitsh ajoi usein luoksemme saadakseen puhua sisarestaan, ja toi
toisinaan mukanaan ystävänsä, ruhtinas Maktujevin, joka ei ollut
suinkaan vähemmän rakastunut Ariadnaan kuin minä. Ruhtinaan täytyi
saada istua Ariadnan huoneessa, kosketella hänen pianonsa näppäimiä
ja selailla hänen nuottiensa lehtiä; muuten hän ei jaksanut elää. Ja
isoisä Hilarionin henki ennusti yhä, että Ariadnasta tulisi ennemmin
tai myöhemmin ruhtinaan puoliso.