Soi huuto nyt ympäri maailman,
joka ilmojen ääret huhuu,
ja se täyttävi maan sekä taivahan.
Näin ääni se meille puhuu:
Pois pankaa arvojen astehet,
pois yksilön orjuusaattehet!
Kukin olkoon herrana itsensä,
sillä siksipä hän on luotu.
Kukin kuningas olkoon mielensä,
ei muut' ole kelleen suotu.
Yli kaiken olkohon vapaus;
hyvän ompi se kruunaus!
Näin huutaa ääni ja maailma
on niinkuni kuolemalla:
perustukset järkkyy, rauniona
on kaikki ja kauhun alla,
väkevänkin voimat herpoutuu,
kysymyksiä täynnä on kunkin suu.
Mut kova on vastine, ankara
ja se julma on korvan kuulta;
jos kellä on korvat, on kuuleva
näin elämänlakien suulta:
Jos uutta luomisen työtä ei
voi maailma kestää, niin sen vei
perikatohon puuttuva perustus,
siis oma sen heikkous!
Ei muuta sen täytyne kestääkään
kuin painoa raskautensa,
ja turhaan eipä se pelkääkään,
se kun tuntee heikkoutensa.
Siks kuolemanpelkoa päällä on maan,
varmuutta ja selkoa vaaditaan.
Ja yllä sen uhkaa tuleva: uus',
ja sillä on vahva mahti,
jota vastaan turha on urhokkuus
ja elämän sokea vahti,
mikä kantaa nimeä itsekkyys
tai tietämättömyys.
Ja kohta se kaikki jo tapahtuu
ja pian se uusi ehtii,
Elonpuu pian murtuu, murskautuu
tai -- uusia silmuja lehtii.
Paras meidän täällä on tarkastaa,
tulevalle tanhuat tasottaa
ja estää tuhmien taisteluun
sitä vastahan ryhtymästä,
näät, sehän se estävi elämänpuun
ihan ehjänä kestämästä!
Tienraivaajia me olemme,
sen tulevan eestä me seisomme
ja vuotamme koska se hetki lyö,
jona elämän loppuu yö!