On talvi kohta käsissä,
jo hallahenki havaa;
taas luonto lumisylinsä
maan asujille avaa.
Maan päälle lumihiutaleet
jo taivahalta putoo
ja akkunoihin uutimet
jääkiteet kohta kutoo.
Pimeetä on jo Pohjola,
yön synkeätä selkää.
On tuska sitä tuntea
ja sitä mieli pelkää.
On talvi ahne, ankara,
on kovakoura, julma,
ja sillä vahva vartija
on pohjan kylmä kulma.
Ei talvi säästä, suojele
ja tue turvatonta,
ei vaipumasta varjele
se lasta onnetonta.
Se koditonta kurittaa
ja osatonta painaa;
sen alla raukka raukeaa
ja heikko ompi vainaa.
Min nälkä jätti jälelle,
sen pakkanen jo pyytää;
min suvi siitti elolle,
sen talvihalla hyytää.
Se olla voipi onnekas,
kell' ompi puita takkaan
ja jolle sarka sadokas
toi jauhoerän vakkaan.
Ei tätä tuuli, talvisää
ja huurat huoletuta;
mut mitä muiden osaks jää,
se toista ompi tuta.
Kun lieden liekki hulmuva
vei viime puut ja korret,
on takan hiilos tuhkana
ja alastonna orret.
Niin siellä sitä kysytään,
ken kylmän alla kestää
ja tokko tuhot talvisään
voi elinvoima estää.
Ei talvi tule yksinään.
Se vierahia muita
tuo kerallansa kestimään
tuo yhtä ahmatuita.
Tuo tullessansa tauteja
se sekä sairautta,
tuo tuskia ja vaivoja
ja muuta raihnautta.
Näin varustaumattoman
se kuolettaapi elon,
ja siksi, siksi raskahan
se tuopi tälle pelon.
Jos kevättoivo kellä on,
hän voittanut on puolen,
mut kell' on tunne toivoton,
hän horjuu alla huolen.
Oi, syttyköhön sydämiin
tää tunne: kevät koittaa!
Saa päivänpaiste pakkasiin,
uus kevät kylmän voittaa!