Nyt lehdet lentää, varisee,
syystuuli pieksee puita,
pois kesäkorut karisee,
vaan puissa joitakuita
on lehtiä ja oksillaan
ne on kuin ois ne ivallaan.
On kesä lyhyt. Tuskinpa
se täysin tulla ehtii,
luo lämpöä ja paistetta
ja puissa oksat lehtii,
kun taas jo pois se kaikkoaa
ja alla syksyn on jo maa.
On luonto niinkuin elämä,
mi ihanteita vailla,
on aina synkkää syksyä,
ja talvituulten lailla
se jäätää ihmissydämet
ja tukahuttaa tuntehet.
Mut kesän meille ihanteet
tuo elon talvisäihin,
luo lakkapäiset lainehet
ne valtimoiden jäihin,
ne mielen synkän seestyttää
ja väsyneitä virkistää.
Vaan miksi ihanteillakin
niin lyhyt tääll' on aika,
miks voittavi ne kumminkin
ain talvisäiden taika?
Miks ihanteiden ihmepuu
niin pian kuihtuu, lakastuu?
Miks ihanteiden ihminen
ain elon alle taipuu
ja miksi ase aattehen
niin pian hältä vaipuu
ja tylstyy taikka katkeaa
ja tuskin mitään aikaansaa?
Kas, alla arkihuolien
ja olemisen armon
ei kestä ase aattehen
ja mahti miehen tarmon:
Jok' ainoalta ihanteet
lyö taistotavan käsitteet.
Mies tuskin täällä tuntevi
nyt aatteen aateluutta
ja rintahansa tahtovi
hän saada ilmaa uutta
ja tarttuu hengen tapparaan,
käy taistotietä astumaan.
Kun hän jo pettyy! Elämä
ei ihanteita tunne.
Jos täällä tahtoo iskeä
ja lyöpi vaikka kunne,
niin paatta vasten aina lyö,
ei näe, kun on yllä yö.
Vain kipeniä kimmahtaa
se vuoren paksu paasi,
ja turhaan kalvat kalskahtaa.
-- Ken elonvuoren kaasi?
On sitä vastaan turha työ,
jos vaikka millä lailla lyö.
Ja miekanterät tylstyvi.
On miesten mielet haikeet.
Jos vaikka kunne katsovi,
on eessä ajat vaikeet:
Pois ihanteen on kesäkuu,
on jäätä maa ja lunta puu.
Ja pakkasessa paukkuvi
se elon hallavuori,
ja lumihin sen jäätyvi
niin moni mieli nuori.
Jos pakkasesta säästyy ken,
niin vuoren peikot vievät sen!