On ihmiskunta puu
ja lehti sen
on ihminen,
mi pian lakastuu;
se kesää tuskin täällä vielä näkikään
ja elon tarkoitustaan tajus itsekään,
kun kuoli se
ja levolle
pään painoi mullan povelle.
Yks lehti putoo puusta pikemmin,
vaan toinen vaipuu vasta myöhemmin,
näät, tasaisest' ei aurinkoa riitä
ja pimeys ei elinvoimaa siitä.
Tääll' lehti toinen toista varjostaa
ja pintalehti kaiken valon saa
ja varastaa
näin toisen elinvoiman kokonaan
ja siitä karttuu
ja vahvaks' varttuu;
mut alin lehti vailla valoaan
ei kauvan kestä, kun jo kuolee pois,
vaikk' kasvu-aikaa vielä ollut ois,
pois kuolee, kaatuu
ja mullaks' maatuu.
Puu, runko säilyy ajast' aikahan
ja aina uudet lehdet näkee kasvavan
ja -- kuolevan.
Sit' täällä koit ja madot syövät
ja ajan rajuilmat sitä lyövät,
mut murru, taitu ei se vaan,
ken tietää, tokko milloinkaan?
Oi, mihin verrata voi ihmiskunnan puuta?
Niin ihanaa, niin kurjaa et sä tiedä muuta!