Vuokrakasarmin edustalle oli kertynyt jos jonkinlaista väkeä, kun
Glory palasi Brown's Squarelle, ja portaatkin olivat täpösen täynnä.
"Hoitajatar!" kuiskailivat ihmiset Gloryn tullessa ja väistyivät hänen
tieltään. Aggie seisoi kynnyksellä pyyhkien silmiään ja vastaten
vieraiden kysymyksiin, puoleksi peloissaan puoleksi ylpeänä maineesta,
joka oli tullut hänen kurjan asuntonsa osaksi.
"Se rouva on nyt täällä, neiti Gloria, ja hän pyysi teitä odottamaan
täällä vähän aikaa."
Sitten hän pisti päänsä avoimesta ovesta ja nyökäytti rouva
Callenderille, joka tuli ulos.
"Hst! Hän toipuu! Poikaparka! Hän on huutanut teitä yhä uudelleen ja
uudelleen. Mutta hän luulee teidän olevan taivaassa, nähtävästi yhdessä
hänen kanssaan, joten teidän ei pidä sanoa mitään, joka voisi häntä
säikähdyttää. Tulkaa sisään nyt ja olkaa varovainen tyttöseni."
John houraili vielä, ja toisen maailman valo näkyi loistavan hänen
silmissään, mutta hän hymyili ja näytti tuntevan ympäristönsä.
"Missä hän on?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä niinkuin
unissaanpuhuja.
"Hän on täällä nyt. Katsopas! Hän on aivan sinun vieressäsi."
Glory astui askeleen ja seisahtui vuoteen viereen koettaen kaikin
voimin vastustaa haluaan heittäytyä Johnin syliin. John katsoi häneen
hymyillen, mutta hämmästymättä, ja sanoi:
"Tiesinhän, että tulisit minua vastaan, Glory! Kuinka onnelliselta sinä
näytät! Me tulemme molemmat onnellisiksi nyt."
Sitten hänen katseensa harhaili pitkin viheliäistä huonetta, ja hän
virkkoi:
"Kuinka kaunista täällä on! Ja kuinka ilma on kirkas! Katso! Kultaiset
portit! Ja seitsemän kultaista kynttiläjalkaa! Ja lasinen meri, kirkas
kuin kristalli! Ja nuo lukemattomat enkelijoukot!"
Aggie, joka oli palannut huoneeseen, itki ääneensä.
"Itketkö sinä, Glory? Lapsi, älä itke! Mutta kyllä minä ymmärrän!
Anna minulle rakas kätesi, lapseni, niin menemme yhdessä Jumalan
valtaistuimen eteen, ja sanomme: 'Isä, anna meille anteeksi. Me olimme
vain mies ja nainen, ja meidän täytyi rakastaa toisiamme, vaikka se oli
väärin ja vaikka se toiselle meistä oli synti!' Ja Jumala antaa meille
anteeksi, sillä Hän itse loi meidät sellaisiksi, hän kun on rakkauden
Jumala."
Glory ei voinut kestää enää. "John!" kuiskasi hän.
John kohoutui kyynäspäittensä nojaan ja piti päätään kallellaan, aivan
kuin olisi kuunnellut etäistä ääntä.
"John!"
"Se on Gloryn ääni."
"Tämä _on_ Glory, armaani."
Hänen kasvojensa juhlallinen ilme hävisi, ja omituinen hämmästys
kuvastui hänen katseessaan.
"Mutta Glory on kuollut."
"Ei, rakkaani, Glory elää eikä enää koskaan jätä sinua."
"Mikä paikka tämä on?"
"Tämä on Aggien huone."
"Aggien?"
"Etkö muista häntä? Köyhä tyttö, jonka hyväksi sinä olet taistellut ja
työskennellyt."
"Onko se Gloryn henki?"
"Ei, rakkaani, ei, vaan minä itse -- minä ihka elävänä."
Sitten kuvastui suuri ilo hänen silmissään, hänen rintansa kohoili,
hänen hengityksensä kävi nopeaksi, ja hän ojensi käsivartensa sanaakaan
sanomatta.
"Se _on_ Glory! Glory elää! Jumala! Oi, Jumalani!"
* * * * *
"Annatko minulle anteeksi, Glory?"
"Anteeksi? Minulla ei ole muuta anteeksi annettavaa kuin että olet
rakastanut minua liian paljon."
"Kulta! Oma kultani!"
* * * * *
"Minä luulin olevani taivaassa, Glory, mutta minä olen kuin
Buckingham-parka -- ainoastaan puolitiessä taivaaseen. Olenko ollut
tiedotonna?"
Glory nyökäytti päätään.
"Kauanko?"
"Eilis-illasta asti."
"Ah, nyt minä muistan kaikki. Ne kaatoivat minut kadulle, eikö niin?
Nuo miehet -- Pincher, Hawkins ja muut."
"He saavat rangaistuksensa, John", huudahti Glory vapisevalla äänellä.
"Niin totta kuin taivas on ylhäällä ja laki on valtakunnassa --"
"Jaa-ah, poika" (jostakin oven suusta päin), "saat olla varma siitä. Ne
saavat vielä roikkua hirsipuussa joka mies."
Mutta John pudisti päätään. "Ihmisraukat! He eivät ymmärtäneet. Kun
he käsittävät, mitä he ovat tehneet... Oi Herra, älä lue tätä heille
synniksi."
Glory oli pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja istui Johnin vieressä
hymyillen. Hänen valkoiset hampaansa välkkyivät, hänen punaiset
huulensa värähtelivät ja hänen kasvonsa säteilivät päivänpaistetta.
John piti hänen kädestään kiinni ja katsoi häneen lakkaamatta aivan
kuin tahtoen käyttää hyväkseen joka hetkeä hänen läheisyydessään.
"Minua surettaa tämä hiukkasen, Glory", sanoi John.
"Surettaako? Miksi?"
"Kun me emme olekaan vielä toisessa maailmassa, sillä siellä sinä
olit minun morsiameni, minä muistan sen nyt, ja kaikki tuskat olivat
lopussa."
Gloryn suloiset kasvot punehtuivat otsaan saakka, ja hän kumartui
vuoteen yli kuiskaten:
"Pyydä minua rupeamaan morsiameksesi tässä maailmassa, armas."
"En voi! En uskalla!"
"Ajatteletko valaasi?"
"En, mutta minä olen kuolemaisillani", lisäsi hän painokkaasti, "sen
tiedän vallan hyvin. Ja mikä oikeus minulla olisi --"
Glory nyökäytti vallattomasti kultakutrista päätään:
"Hm! En usko, että kukaan juuri on mennyt naimisiin siitä syystä, että
hänellä on _oikeus_ siihen."
"Mutta sinun toimesi -- sinun suuri menestyksesi."
Glory pudisti päätään vakavana.
"Se on ollutta ja mennyttä."
"Mitä?" John kohottautui kyynäspäänsä nojaan.
"Kun sinä olit mennyt ja melkein kaikki luopuivat sinun työstäsi,
arvelin minä ehkä voivani jatkaa sitä pieneltä osaltani."
"Ja sinä rupesit siihen työhön?"
Glory nyökäytti päätään.
"Jumalalle kiitos! Oi, Jumala on hyvin hyvä!" John makasi vuoteellaan
hengittäen syvään. Glory naurahti hermostuneesti.
"Aiotko sinä vallan saattaa minut häpeään? Täytyykö minun nyt väkisin
työntäytyä sinulle, hyvä herra? Vai ehkä sinä et ollenkaan aio huolia
minusta?"
"Mutta miksi minä pakottaisin sinua kantamaan sortuneen miehen nimeä
koko loppuikäsi? Minä kuolen häpeässä, Glory."
"Et, vaan kunniassa -- suuressa, suuressa kunniassa. Nämä muutamat
pahat päivät unohtuvat pian, armas -- unohtuvat aivan kokonaan. Ja
tulevaisuudessa tulee minun luokseni ihmisiä -- tyttöjä, uljaita
tyttöjä, jotka taistelevat urhojen lailla elämän taistelua -- ja he
sanovat minulle: 'Tunsitteko te hänet? Tunsitteko todellakin hänet?'
Ja minä hymyilen heille voitonriemuisasti vastatessani: 'Tunsin
kyllä, sillä hän rakasti minua, ja hän on minun, ja minä olen hänen
ikuisesti'."
"Se olisi suloista! Me emme saaneet elää yhdessä tässä maailmassa,
mutta jos voisimme yhtyä ikuisesti juuri tulevan maailman kynnyksellä
--"
"Älä puhu siitä enää mitään, sillä kaikki on jo järjestetty. Luostarin
johtaja-isä on pyydetty vihkimistä toimittamaan, ja pääministeri _tuo_
arkkipiispan lupakirjan. Kaikki tapahtuu vielä tänään -- tänä iltana --
ja -- enkä minä ole ensimmäinen nainen, joka on saanut yksin puuhata
kaiken tuon!"
Sitten hän nauroi, ja John nauroi hänen kanssaan, ja molemmat nauroivat
yhdessä huolimatta Johnin heikkoudesta ja tuskista. Seuraavassa
silmänräpäyksessä Glory oli jo kadonnut kuin auringonsäde pilven
taakse, ja rouva Callender tuli vuoteen viereen avaten vanhanaikaisen
hattunsa nauhat.
"Hän on kultaa, poika -- puhdasta kultaa on sinun Glorysi."
"Niin, tulessa koeteltua kultaa hän on", vastasi John, ja hänen
takaraivoaan alkoi pakottaa kovasti.
Glory oli juossut pois huoneesta itkemään, ja rouva Callender yhtyi
häneen kohta. "Minun täytyy mennä pois tyttöni. Tahtoisin niin
mielelläni olla luonanne, mutta en voi. Tämä tuo mieleeni ajan, jolloin
Alec jätti minut, neljäkymmentä pitkää vuotta sitten juuri tänä
päivänä, vaikka minusta tuntuu kuin hän senkin jälkeen olisi ollut joka
päivä luonani."
"Missä Glory on?"
"Hän tulee kohta, isä", vastasi Aggie, ja kuultuaan nimeään mainittavan
pyyhki Glory silmänsä ja palasi Johnin luo.
"Siksikö sinä hait ja löysit minut täältä Westminsteristä, kun kuulit,
että olin kadonnut?"
"Niin, löysin sinut ja itseni samalla."
"Ja minä kun luulin elämäni menneen hukkaan! Kun ajattelee Jumalan
tarkoituksia, täytyy ihmisen nöyrtyä -- nöyrtyä halvaksi kuin ruoho
jalkaimme alla. Mutta oletko varma, ettet koskaan kadu tätä?"
"En koskaan!"
"Etkö katso taaksesi?"
Glory pudisti päätään taas.
"Sano nyt minua rouva Lootiksi yksin tein, niin on asia selvä."
"Se on niin ihmeellistä! Mikä kunniakas työ sinua odottaa, Glory!
Sinä jatkat siitä, mihin minä lopetin, ja sinä toimitat niin paljon.
Sinä olet jalompi kuin minä ja voimakkaampi, paljoa voimakkaampi, ja
puhtaampi ja uljaampi. Enkö minä ole aina sanonut, että maailma kaipaa
juuri uljasta naista! Minä ymmärsin asian ytimen, minä näin tosi valon,
mutta minä en ollut itse sen tehtävän arvoinen. Minä olin langennut
ja tehnyt syntiä enkä tuntenut omaa sydäntäni, enkä ollut kelvollinen
astumaan luvattuun maahan. Mutta sekin on jo jotain, että saan nähdä
sen etäältä. Ja jos minä olen saanut nousta Siinaille kuulemaan ikuisen
lain ukkosenjyrinää --"
"Hiljaa, rakkaani! Joku tulee."
Tulija oli tuo kuuluisa kirurgi, jota pääministeri oli lähettänyt
noutamaan. Hän tutki vamman hyvin tarkasti ja antoi muutamia
määräyksiä. "Muistakaa tehdä niin, sisar", siten ja siten. Mutta Glory
huomasi, ettei ollut mitään toivoa. Vähentääkseen päässä tuntuvia
kipuja tahtoi tohtori määrätä morfiinia, mutta John ei suostunut siihen.
"Minä lähden kuninkaani eteen", sanoi hän. "Antakaa minun olla täydessä
tajussani."
Tohtorin siellä ollessa tuli sinne poliisivirkamies sekä eräs
tuomioistuimen jäsen ja sanomalehtimies.
"Ikävä häiritä, mutta kuultuamme, että sairas nyt on tajussaan..." Ja
sitten he varustautuivat kuulemaan Johnin ilmoituksia.
Sanomalehtimies avasi muistiinpanokirjansa, poliisi seisoi vuoteen
jalkapäässä, tohtori toisella puolen vuodetta Glory toisella, pitäen
Johnin kättä vavisten omassaan.
"Tiedättekö, kuka teitä löi, herra pastori?"
Hetken äänettömyyden perästä kuului:
"Tiedän."
"Kuka se oli?"
Taasen hetken äänettömyys, ja sitten John virkkoi:
"Älkää kysykö minulta."
"Mutta teidän oma todistuksenne olisi erittäin tärkeä, ja totta puhuen
meillä ei ole muita todistuksia vielä. Kuka se siis oli, herra pastori?"
"En sano sitä."
"Mutta miksi ette?"
Ei mitään vastausta.
"Miksi ette sanoisi minulle tuon konnan nimeä, joka lopetti --
tarkoitan, joka aikoi lopettaa elämänne?"
Melkein kuulumattomalla äänellä, pää taaksepäin painautuneena ja katse
kattoon suuntautuneena sanoi John: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he
eivät tiedä, mitä he tekevät."
Oli turhaa jatkaa. Glory saattoi miehet ovelle.
"Teidän täytyy pitää hänet hiljaa", sanoi tohtori. "Eipä silti, että
mikään voisi pelastaa häntä, mutta hän on lujatahtoinen mies --"
Ja poliisivirkamies sanoi:
"Onhan kaunista antaa anteeksi vihollisilleen, mutta jokaisella on
velvollisuuksia yhtä hyvin yhteiskuntaa kuin itseäänkin kohtaan."
"Niin se on", sanoi Glory, "ihmiset eivät tarvitse suurempia sydämiä
kuin heidän omansa ovat."
Poliisivirkamies katsoi häneen epätietoisena. "Niin se on", sanoi hän
sitten ja poistui.
* * * * *
"Missä hän on nyt, tyttöni?"
"Tässä hän on, isä."
"Hiljaa!" sanoi Glory palaten huoneeseen. "Tohtori sanoo, että sinä et
saa puhua niin paljon."
"Anna minun katsella sinua, Glory. Istu tuohon -- tuohon, ja jos
sinusta näyttää siltä kuin kärsisin tuskia, niin älä välitä siitä,
sillä minä olen niin äärettömän onnellinen."
Juuri silloin alkoi posetiivi soida kadulla. Glory arveli, että soitto
ehkä häiritsee Johnia, ja hän oli juuri lähettämäisillään Aggien
kieltämään ukkoa soittamasta, mutta Johnin kasvot kirkastuivat, ja hän
sanoi Glorylle: "Laula minulle, Glory. Anna minun kuulla sinun ääntäsi."
Posetiivi soitti vanhaa lempilaulua, ja Glory lauloi sanat siihen.
Ne olivat niin yksinkertaisia, lapsellisia nuo sanat, mutta täynnä
hellyyttä ja rakkautta. Pienen mustan pojan mielessä pyöri aina oma
Loo-loo. Yöllä, kun hän nukkui, heräsi hän itkuun, sillä aina, aina
pyöri hänen unelmissaan oma Loo-loo!
Kun laulu oli loppunut, pitivät he toistensa käsistä kiinni ja
puhelivat kuiskaillen, vaikka he olivat aivan kahdenkesken huoneessa
eikä kukaan voinut heitä kuulla. Johnin kalpeat kasvot olivat täynnä
iloa, ja Gloryn kosteat silmät hohtivat riemua. He kävivät vallan
järjettömiksi hellyydessään ja leikkivät keskenään kuin pikku lapset.
He muistelivat saarella viettämiään entisiä aikoja -- vuosien
tapahtumat tulivat esiin kaikki yhden ainoan tunnin kuluessa -- kaikki
leikilliset ja liikuttavat pikku tapaukset. "Oi, Herra, suumme avaja...
Missä sinä olet Neilus? 'Ah, täällä minä olen, herra pastori, ja sun
kiitostasi veisaamme'."
Yhtäkkiä John kävi totiseksi ja sanoi:
"Säälittää minua kumminkin!"
"Säälittää?"
"Niin kai on, että lipunkantajan aina täytyy sortua. Mutta täytyyhän
jonkun ruveta lipunkantajaksikin."
Glory tunsi kyynelten taas tunkeutuvan silmiin.
"On niin sääli, että minun täytyy mennä pois ennen sinua, Glory."
Glory pudisti päätään estääkseen kyyneleitä vuotamasta ja vastasi
sitten iloisesti:
"Oh, kaikki on niinkuin pitääkin olla. Minun täytyy saada hiukan
aikaa ajatellakseni kaikkea tuota, ymmärräthän, ja sitten -- sitten
minä tulen sinun luoksesi aivan niinkuin me illalla panemme maata
herätäksemme aamulla."
Sitten John vaipui vuoteelle huoahtaen ja sanoi:
"Olkoonpa miten oli, ainakin minä kuolen onnellisena."