XIV.

Puoli tuntia sen jälkeen joku jyskytti lujasti orpokodin ovelle, kuten

köyhien on tapana koputtaa. Ikkuna avattiin, ja vapiseva ääni kadulla

huusi:

"Glory! Neiti Gloria!"

Se oli Agatha Jones. Glory juoksi alas ja tapasi Aggien kovassa

mielenliikutuksessa. Vilkaistuaan kerran hänen kasvoihinsa kynttilän

himmeässä valossa tiesi Glory jo, mitä oli tapahtunut.

"Olette löytäneet hänet?"

"Olemme. Hän on haavoittunut -- hän on --"

"Tyynny, lapsi; kerro minulle kaikki", sanoi Glory, ja Aggie kertoi

asiansa.

Isä Stormin lähdettyä Hollowaysta oli neljä miestä verikoiran avulla

hakenut häntä ja vihdoin löytänytkin. Joukkio oli hyökännyt hänen

kimppuunsa ja lyönyt sekä haavoittanut häntä. Hän makasi nyt Aggien

huoneessa. Oli ollut mahdotonta viedä häntä muuanne. Kaikki miehet

olivat näet juosseet pakoon nähdessään hänen kaatuvan, eivätkä naiset

uskaltaneet ottaa häntä kotiinsa. Poliisi oli vihdoinkin saapunut, ja

nyt oli lähetetty noutamaan lääkäriä. Rouva Pincher oli isä Stormin

luona, ja koiraraukka oli kuollut.

Glory puristi kädellään rintaansa Aggien kertoessa. "Minä tulen

kanssasi", sanoi hän. "Kerroitko hänelle, että minä olen täällä?

Käskikö hän sinun tulla minua noutamaan?"

"Hän ei ole puhunut mitään", sanoi Aggie.

"Onko hän tiedotonna?"

"On."

"Minä lähden heti kanssasi."

Kiiruhtaen kadun poikki Gloryn rinnalla pyyteli Aggie uudelleen

anteeksi huoneensa kehnoutta. "Minä en enää elä sellaista elämää,

ymmärrättehän", sanoi hän. "Te ehkä kummeksitte sitä, mutta, näettekö,

pikku poikani eläessä ei mikään mahti maailmassa olisi voinut pakottaa

minua rupeamaan katutytöksi -- en voinut. Ja kun hänen isäraukkansa

kuoli viime viikolla --"

Vuokrakasarmin portaat olivat täpösen täynnä naisia. He olivat

ryhmittyneet yhteen kuin lampaat myrskyssä. Ei ainoatakaan miestä

näkynyt, ellemme ota lukuun erästä juopunutta merimiestä, joka kömpi

alas yläkerrasta laulellen ja viheltäen. Naiset pyysivät häntä

vaikenemaan. Eikö hänellä ollut mitään ihmistunteita?

"Tohtori on täällä, sisar", sanoi eräs nainen, joka seisoi Aggien

huoneen ovella. Sitten Glory astui sisään.

Tuossa kurjassa, epäjärjestyksessä olevassa huoneessa paloi pienoinen

lamppu, josta levisi hiukan valoa jättäen kumminkin suurimman osan

huonetta varjoon. John makasi vuoteella mutisten epäselviä sanoja.

Hänen takkinsa ja liivinsä oli riisuttu pois, ja paidan kaulus

oli auki. Hänen korkea otsansa oli lumivalkea, mutta poskipäillä

hehkui kuumeen puna. Toinen käsivarsi riippui alas sängynlaidalta.

Glory tarttui siihen ja piti siitä kiinni. Tytön suuret silmät

olivat kosteat, mutta hän ei itkenyt, ei myöskään puhunut eikä

liikahtanut. Tohtori pesi takaraivossa olevan haavan ja nyökkäsi

päätään nähdessään Gloryn tulevan sisään. Vuoteen toisella puolella

seisoi vanhanpuoleinen, leskenmyssyyn puettu nainen pyyhkien silmiään

esiliinaansa.

Tohtorin mennessä pois Glory seurasi häntä ovelle.

"Onko hän vaarallisesti haavoittunut, herra tohtori?"

"Hyvin vaarallisesti." Tohtori oli nuori mies, nopea, suorapuheinen ja

jyrkkä.

"Ei sentään hengenvaarall--"

"On. Nuo konnat ovat tehneet lopun hänestä, hoitajatar, vaikka parasta

lienee, että ette virka siitä hänen ystävilleen."

"Ei -- siis -- ole mitään -- toivoa?"

"Ei toivon kipinääkään. Voittehan kumminkin ehkä hankkia selkoa hänen

ystävistään ja ilmoittaa heille hänen tilastaan. Minä tulen taas

aamulla. Hyvää yötä!"

Glory hoiperteli takaisin huoneeseen käsi puserrettuna vasten rintaa,

ja nuori tohtori, joka juoksi alas portaita astuen kaksi porrasta

kerrallaan, kohtasi poliisin ja sanomalehtimiehen, jotka juuri olivat

tulossa sinne. "Ikävällä asialla, eikö niin?" -- "Niinpä kyllä,

tällaisissa asioissa ei ole syyllistä helppo keksiä!" -- "Surkeata se

on joka tapauksessa!" -- "Hyvin surkeata!"

Lyhyt, yö tuntui kestävän loppumattomiin. Aamun sarastaessa oli tuosta

ilottomasta majasta poistettu kaikki roskat -- kuihtuneet ruusut,

sikarinpätkät, ryysyt y.m. Noin kello kahdeksan tienoissa Glory

kiiruhti takaisin orpokotiin jättäen Aggien ja rouva Pincherin sairasta

hoitamaan. John oli mutissut itsekseen koko yön, mutta ei ollut

kertaakaan liikahtanut, ja yhä vielä hän oli tiedotonna.

"Hyvää huomenta, sisar!"

"Hyvää huomenta, lapset!"

Nuo pikku olennot odottelivat aamiaistaan, kasvot unen jälkeen

raittiina ja kirkkaina. Kun ateria oli syöty, sähkötti Glory rouva

Callenderille ja johtajaisälle luostariin, puki sitten hatun ja

päällystakin ylleen ja läksi Downingkadulle päin.

Pääministeri oli pitänyt aikaisen ministerineuvottelun sinä aamuna.

Muut ministerit huomasivat, että hän näytti alakuloiselta ja

miettivältä. Kun päivän kysymykset oli ratkaistu, nousi hän väsyneesti

seisomaan ja lausui:

"Hyvät herrat ja lordit! Minulla on jo kauan ollut teille sanottavaa

-- sangen tärkeää sanottavaa -- ja minä tunnen, että minun pitää sanoa

se nyt. Me olemme koettaneet parastamme aikaansaadaksemme kirkkoa

koskevan lainsäädännön avulla todella hyödyllisen ja elävän yhteyden

kirkon ja valtion väliseen suhteeseen. Mutta kuta kauemmin elän, sitä

selvemmin käsitän, että tuo suhde itse on väärä, vahingollinen, jopa

vaarallinenkin molemmille. Historia ja kokemus ei tietääkseni voi

tarjota ainoatakaan todistetta siitä että kirkon ja valtion liitto

olisi ollut johtamatta tapainturmelukseen ja jumalattomuuteen. Pyrkimys

tämän yhteyden ylläpitämiseen on luonut ilmeistä vilppiä pyhään asiaan,

tehden juhlamenot hengettömiksi ja asettanut vakavan jumalanpalveluksen

sijaan sen räikeän irvikuvan. Puhuakseni omasta kirkostamme en tahdo

salata uskoani, että ellei sen piirissä aina olisi ollut muutamia

hyviä ja uskollisia miehiä, ei se olisi voinut sortumatta kestää tuota

ilmeistä välinpitämättömyyttä todellisen kristinuskon syvimmistä

periaatteista. Sen epikurolaisuus, sen huolenpito kukkarosta, sen

taipumus pitää virkamiestä tärkeämpänä kuin apostolia -- nuo kaikki

ovat rikkaruohoja, joita valtion ja kirkon välinen yhteys kasvattaa.

Ja kun ajattelen kaikkia kirkon omassa hallinnossa vallitsevia

säännöttömyyksiä ja epäkohtia, sen lukemattomia köyhiä pappeja ja

sen valtiaita ja ruhtinaita; ja ennen kaikkea, kun muistaen sen

apostoliset vaatimukset otan huomioon, että se, joka haluaa elää

kirkossa apostolien vilpitöntä elämää, joutuu helposti marttyyriksi,

kuten kaikki uudistusten puuhaajat kirkossa -- en voi muuta luulla

kuin että moni kirkonmies iloitsisi päästessään vapaaksi monenlaisiin

viettelyksiin johtavasta kirkon ja valtion välisestä yhteydestä,

jota hän pitää vahingollisena ja sietämättömänä, ja saadessaan antaa

keisarille, mitkä keisarin ovat, ja Jumalalle, mitkä Jumalan ovat.

Miten lieneekin, täytyy minun nyt ilmoittaa teille, että koska tunnen

tuon kysymyksen muita tärkeämmäksi, mutta samalla tiedän, etten minä,

vaikka saisinkin vielä elää muutamia vuosia, ehtisi saattaa sitä

onnelliseen päätökseen, olen päättänyt luopua toimestani. Joku nuorempi

valtiomies on saava arvokkaan tehtävän työskentelystä hengellisen ja

maallisen vallan erottamiseksi tosi uskonnon ja tosi sivistyksen edun

nimessä. Jumala suokoon, että hän olisi oikea kristitty, ja Jumala

häntä johtakoon ja siunatkoon!"

Ministeristö erosi osoittaen monin erikoisin tavoin kiintymystään

vanhaa johtajaansa kohtaan, ja monta pyyntöä lausuttiin, että hän

"harkitsisi vielä kerran" ennenkuin panee tuumansa täytäntöön.

Mutta jokainen tiesi, ettei hänen suunnittelemansa yritys ollut

toteutettavissa, ja kaikki ymmärsivät, että pääministerin vaikuttimena

oli se surullinen tapahtuma, josta tämänaamuiset sanomalehdet olivat

laajasti kertoneet.

Jäätyään yksin huoneeseen työnsi pääministeri tuolinsa uunin eteen

ja vaipui haikeisiin muistoihin. Hän ajatteli John Stormia ja kuinka

hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon. Hän muisteli Johnin äitiä,

joka niin uljaasti oli luopunut lemmestään. Ja vihdoin vanha mies

ajatteli itseään ja pian tapahtuvaa luopumistaan virasta. Entinen

vallanhimon hyöky kuohahti hänessä taas, ja hän näki itsensä --

huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla -- jättämässä virka-arvomerkkejään

kuningattarelle -- ja sitten hän viimeisen kerran nousisi istuimeltaan

ja läksisi pois näistä huoneista, jonne hän ei koskaan enää palaisi --

sillä hänen työnsä oli tehty, hänen elämänsä lopussa.

Juuri silloin astui palvelija sisään sanomaan, että eteisessä odotti

nuori neiti, jolla oli sairaanhoitajattaren puku. "Sanoma Johnilta",

ajatteli ministeri. Ja kun hän nousi vastaanottamaan vierasta hitaasti,

väsyneesti ja vuosien painamana, astui Glory huoneeseen kasvot

värähdellen ja kaksi kirkasta kyyneltä kimmeltäen silmissä, mutta

samalla uhkuen nuoruutta, voimaa ja uljuutta.

"Istukaa, olkaa hyvä. Mutta", lisäsi ministeri vilkaisten häneen

uudelleen, "enkö ole tavannut teitä ennen?"

"Ette koskaan, teidän ylhäisyytenne."

"Olen nähnyt teidät jossakin."

"Olin ennen näyttelijätär. Olen Johnin ystävä."

"Johnin? Te olette siis --"

"Minä olen Glory."

"Glory. Ja näin me siis viimein tapaamme toisemme, rakas neiti! Minä

olen nähnyt teidät ennen. Kun John kertoi teistä eikä tuonut teitä

minun luokseni, pistäydyin itse kerran teatteriin --"

"Olen luopunut siitä nyt, teidän ylhäisyytenne."

"Luopunutko?"

Ja sitten Glory kertoi, mitä hän oli tehnyt. Pääministerin vanhat

silmät säkenöivät ja hänen päänsä vaipui rintaa vasten.

"Mutta minä en tullut puhumaan tästä, teidän ylhäisyytenne, vaan paljoa

tuskallisemmasta asiasta."

"Voinko säästää teiltä tuon tuskallisen tehtävän, lapseni? Tiedän jo

kaikki. Se on jo aamulehdissä."

"En tarkoittanut sitäkään. Tohtori sanoi minulle --"

"Mitä tohtori sanoo hänestä?"

"Hän sanoo --"

"Mitä?"

"Hän sanoo, että me kadotamme hänet."

"Minä olen lähettänyt sanan kuuluisalle kirurgille... Mutta ei suinkaan

se auta. Poikaraukka! Minusta tuntuu kuin hän vasta eilen olisi

saapunut Lontooseen niin täynnä toiveita ja uskoa. Minä näen hänet

vielä edessäni kirkassilmäisenä istumassa samalla tuolilla, jolla te

nyt istutte, ja kertomassa tuumistaan ja aikeistaan. John-raukka!

Niinkö hänen elämänsä piti loppua! Mutta semmoisia ne ovat nuo

myrskyisät sielut, joiden sydän on taistelukenttänä. Kun taistelu on

lopussa, mitä muuta voisi olla jälellä kuin erämaa?"

Gloryn silmät olivat kuivuneet, ja hän katseli vanhaa miestä

tuskallisesti, mutta tämä jatkoi katsomatta tyttöön.

"Se on juuri elämää hallitsevan käsittämättömän voiman synkimpiä

arvoituksia tuo, että hyvä ihminen voi noin sortua ja paha elää ja

menestyä."

Pääministeri nousi ja alkoi astua edestakaisin uunin edessä. "Hm, mitä

vanhemmaksi tulen, sitä haikeammaksi käy mieleni, jäminä tunnen yhä

selvemmin, kuinka mahdotonta meidän on vähentää maailman loppumatonta

surua."

Sitten hän katsahti Gloryyn ja sanoi: "Mutta minä voin tuskin antaa

hänelle anteeksi, että hän on heittänyt pois niin paljon niin vähän

tähden. Ja kun ajattelen teitä, lapseni, ja kuinka toisin kaikki voisi

olla ja kuinka nolosti kaikki nyt on loppunut --"

"Mutta minusta se ei ole mikään nolo loppu, teidän ylhäisyytenne",

sanoi Glory vapisevalla äänellä.

"Eikö ole? Vaikka hän on revitty, raadeltu ja poljettu maahan?"

"Entä sitten? Hän olisi saattanut kuolla vanhana vuoteessaan ja

kumminkin olisi se loppu voinut olla huonompi kuin tämä."

"Se on totta, mutta --"

"Jos tämä on huono loppu, täytyy minun myöskin uskoa, että isäni elämä

loppui huonosti, kun Afrikan kuume surmasi hänet hänen ollessaan

lähetyssaarnaajana. Jokaisen marttyyrin elämä loppuu huonosti, jos tämä

on huono loppu. Samoin loppuu jokaisen sellaisen ihmisen elämä, joka

on hyvä ja jalo ja uskollinen ja tekee hyvää ihmiskunnalle ja tahtoo

kuollakin sen puolesta. Mutta se ei ole huono loppu. Se on kunniakas!

Mieluummin tahtoisin olla sillä tavalla kuolleen miehen tytär kuin

kreivin tytär, ja jos minusta olisi voinut tulla sellaisen miehen

vaimo, sellaisen, joka revitään ja poljetaan maahan..."

Mutta hänen kasvonsa, jotka olivat hehkuneet, kyyneltyivät jälleen,

ja hänen äänensä sortui. Vanha mies ei voinut puhua, ja huoneessa oli

hetken äänettömyys. Sitten Glory koetti tyyntyä ja sanoi hiljaa:

"Minä tulin pyytämään teitä auttamaan minua."

"Mitä voin tehdä?"

"Olettehan kuullut, että John tahtoi minua vaimokseen?"

"Voi, jospa olisitte siihen suostunut!"

"Siihen aikaan kaikki häntä ylistivät."

"No?"

"Nyt kaikki häntä moittivat ja ivaavat ja loukkaavat."

"No niin?"

"Minä tahdon nyt vihdoinkin tulla hänen vaimokseen, jos se suinkin käy

päinsä -- jos arvelette, että se on mahdollista."

"Mutta sanoittehan, että hän on kuoleva mies!"

"Siksipä juuri! Kun hän taas tulee tuntoihinsa, ajattelee hän juuri

niinkuin tekin, että hänen elämänsä on mennyt hukkaan, ja silloin minä

soisin jonkun seisovan hänen vieressään sanomassa: 'se ei ole mennyt

hukkaan, se on vasta alkamassa. Se on sinapinsiemen, jonka _täytyy_

kuolla, mutta se elää ihmiskunnan sydämessä aina ja ikuisesti ja minä

tahtoisin mieluummin omistaa sinun solvaistun, sorretun nimesi, kuin

kaiken maailman kunnian'."

Kyyneleet valuivat pitkin vanhan miehen poskia, eikä hän muutamaan

minuuttiin yrittänytkään puhua. Sitten hän sanoi:

"Teidän ehdotuksenne on aivan mahdollinen. Kirkollinen vihkiminen

ilman kuulutusta käy päinsä, mutta valmistukset vievät hiukan aikaa.

Minun täytyy käydä piispan puheilla. Illempana tulen Johnin luo ja

tuon lupakirjan mukanani. Puhukaa te sillävälin jollekin papille ja

laittakaa kaikki mahdollisimman valmiiksi."

Hän saattoi Gloryn ovelle, pitkän käytävän päähän, ja siellä hän

suuteli tytön otsaa sanoen:

"Minä olen jo kauan tietänyt, että nainen voi olla uljas, mutta te,

lapseni, olette opettanut muutakin minulle tänä aamuna. Usein on Johnin

rakkaus teihin ollut minun mielestäni suorastaan hulluuden rajalla. Hän

oli valmis luopumaan kaikesta sen tähden -- aivan kaikesta! Hän oli

oikeassa! Sellainen rakkaus kuin teidän on helmien helmi, ja se, joka

sen saavuttaa, on ruhtinaitten ruhtinas!"

* * * * *

Myöhemmin samana päivänä, kun pääministeri istui yksin huoneessaan, toi

eräs ministeristön jäsen hänelle iltalehden, jossa julaistu kirjoitus

oli vaikuttanut syvästi lontoolaisiin. Se otaksuttiin erään juutalaisen

sanomalehtimiehen kirjoittamaksi: --

_Hänen verensä tulkoon meidän päällemme ja meidän lastemme päälle'_.

Tämä ennustus on kahdeksantoista vuosisataa ollut historiallisen

totuuden ilmaisijana. Jokainen juutalainen on tähän päivään saakka

saanut kokea, etteivät ainoastaan Pilatus ja Jerusalemin rahvas

olleet Jeesuksen surmaajia vaan koko Juudan kansa. Mutta heittäköön

se kristitty kansa, joka ei ole tehnyt syntiä kristinuskon Perustajaa

kohtaan, ensimmäisenä kivellä juutalaisia. Jos on totta, mitä Jeesus

itse sanoi, että se, joka antaa leilin raitista vettä pienimmälle

hänen laumastaan, antaa sen Hänelle, niin on myöskin totta, että

se, joka tuottaa kärsimyksiä ja kuoleman Hänen seuraajilleen,

ristiinnaulitsee Hänet uudelleen. Tuo onneton mies, joka kurjalla

tavalla murhattiin Westminsterin köyhäinkorttelissa, oli Jeesuksen

seuraaja, jos kenellekään on tuo nimi hänelle annettava, ja olkoonpa

kuka tahansa murhan lähin toimeenpanija, niin varsinainen syyllinen on

tämä kristitty kansakunta, joka on kohdellut ivallisesti ja solvaavasti

jokaista henkilöä, joka on uskaltanut seistä yksin Kristuksen lippua

kantamassa.

Älkäämme antako irvistelijäin pettää itseämme. Tuo mies oli kristitty,

olkoonpa hänen erehdyksensä, hänen heikkoutensa, hänen itsepetoksensa

ja hänen monet inhimilliset virheensä mitkä tahansa. Tuskin kukaan

on ajanut naisten asiaa sitten Kristuksen aikojen niin pontevasti

kuin hän. Ja hän on nyt karkoitettu pois elämästä. Siten harjoittaa

kristikunta vielä yhdeksäntoista vuosisadan kuluttua samaa kamalaa

hirmuvaltaa, joka turmeli juutalaisten lain. 'Meillä on laki, ja meidän

lakimme nojalla hänen tulee kuolla'.

Sellainen tuomio lausutaan vieläkin uskonpuhdistajia vastaan tässä

maassa, jossa siviililait ja uskonnolliset lait ovat menneet sekaisin.

Jumala suokoon, että tämän tuomion loppu-osa ei kävisi toteen täällä:

'Hänen verensä tulkoon meidän päällemme ja meidän lastemme päälle'.