Palattuaan kotiinsa Drake tapasi John Stormin salissa odottamassa.
Molemmat miehet olivat muuttuneet paljon siitä kun he viimeksi
tapasivat toisensa, ja heidän kasvoissaan oli kärsimyksen merkkejä.
"Suokaa anteeksi tämä käyntini", sanoi Storm. "Ensi velvollisuuteni oli
tulla teitä kiittämään siitä, mitä olette minulle tehnyt."
"Oh, ei se ole mitään -- ei kerrassaan mitään", sanoi Drake.
"Oli minulla toinenkin asia. Te kai arvaatte sen?"
Drake nyökäytti päätään.
"Hän on hävinnyt, eikä mitään jälkiä ole olemassa."
"Ei mitään!"
"Siis _te_ ette tiedä mitään?"
"En mitään! Entä te?"
"En kerrassaan mitään!"
Drake kumarsi päätään taas. "Minä tiesin, että se oli valhetta, että
hän oli seurannut teitä. Minä en ikinä uskonut sitä."
"Kunpa hän olisi sen tehnyt!" sanoi Storm kiihkeästi, ja Drake vavahti,
mutta kesti miehekkäästi tuonkin.
"Milloinka hän läksi?"
"Nähtävästi kaksi päivää sitten."
"Onko kukaan etsinyt häntä?"
"_Minä_ olen -- joka paikasta -- kaikkialta, mistä suinkin on voinut
hakea. Mutta tämä Lontoo --"
"Niin niin, kyllä tiedän!"
"Kahteen vuorokauteen en ole levännyt hetkeäkään, ja koko viime yön --"
Stormin silmät huomasivat kuinka Draken kasvot värähtelivät. Hän,
John Storm, oli istunut levottomana tuolilla, mutta nyt hän nousi
seisaalleen.
"Joko aiotte mennä?" sanoi Drake.
"Jo", sanoi Storm. Sitten hän lisäsi vaivoin: "En tiedä tapaammeko enää
milloinkaan toisiamme, te ja minä. Kun kuolema murtaa siteet, jotka
sitovat ihmisiä --"
"Jumalan tähden, älkää puhuko noin."
"Mutta niin se on, eikö olekin?"
"Taivas tiesi! Totta on, että tuo kirje, jonka hän jätti jälkeensä --
kirje Rosalle... Lapsiraukka! Hän oli sellainen ilon lapsi -- niin
loistava, niin säteilevä! Ja kun ajattelen häntä nyt... Minä tein niin
väärin -- minä tunkeuduin teidän väliinne. Mutta jos olisin oikein
ymmärtänyt --"
Drake vaikeni, ja molemmat miehet katselivat toisiaan silmästä silmään
hetkisen ja käänsivät sitten pois päänsä.
"Pelkään, että olen tuominnut teitä hyvin väärin, herra Drake", sanoi
Storm.
"Minua?"
"Minä luulin, että piditte häntä leikkikalunanne vain. Mutta ehkä"
(hänen äänensä oli sortua), "ehkä tekin rakastitte häntä."
Drake vastasi melkein kuulumattomasti: "Koko sydämestäni, koko
sielustani!"
"Siis -- siis me olemme _molemmat_ kadottaneet hänet."
"Molemmat!"
Oli hetken äänettömyys. Sitten molempien miesten kädet yhtyivät
puristukseen ja erosivat.
"Minun täytyy mennä", sanoi Storm astuen lattian poikki äärettömän
väsyneen näköisenä.
"Mutta minne te menette?"
"En tiedä -- jonnekin -- en minnekään -- se on vallan yhdentekevää nyt."
"Niin --"
"Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä!"
Drake seisoi katuovella, kunnes nuo hitaat, epävarmat askeleet olivat
kääntyneet kadunkulmassa ja hävinneet kuulumattomiin.
John Storm oli varma siitä nyt. Johnin häpeän masentamana, hänen
lankeemustaan surren ja ehkä myöskin syyttäen itseään osallisuudesta
siihen Glory oli syöksynyt surman suuhun.
Omituinen ristiriita! Vaikka hän oli niin äärettömästi vihannut Gloryn
elintapaa, katui hän nyt syvästi muistellessaan, että hän kerran oli
ollut aikeessa lopettaa tytön elämän. Ja Gloryn iloinen, hilpeä mieli
oli himmentynyt Johnin onnettomuuksien tähden! Gloryn hyvä nimi oli
tahrautunut siitä, että se oli liitetty Johnin nimeen! Gloryn puhdas
sielu oli joutunut vaaraan Johnin synnin ja lankeemuksen tähden!
Mutta nyt oli jo hyvin myöhä, ja hän kysyi itseltään, missä hänen
oli nukuttava sinä yönä. Ensin hän muisti entisen asuntonsa kirkon
kellarikerroksessa, mutta sitten hän arveli, että veli Antero kaiketi
oli mennyt pois sieltä jo ja kaikki seurakunnan asiat oli annettu
toisen hoitoon. Koska hän juuri sattui olemaan erään hotellin kohdalla
Trafalgar Squarella, meni hän sisään ja kysyi, oliko siellä yösijaa.
"Tietysti, herra pastori", sanoi palvelija hyvin kohteliaasti.
"Saanko jotain syötävää myöskin?"
"Kahvilahuone on vasemmalla, herra pastori. Tulevatko matkatavaranne
myöhemmin?"
"Minulla ei ole mitään matkatavaroita tänä iltana", vastasi John Storm
ja huomasi samassa, että palvelija katsoi häneen epäluuloisesti.
Kahvilahuone oli tyhjä ja ainoastaan puoleksi valaistu, sillä
päivällinen oli jo aikoja sitten syöty ja päivän askareet tehty. John
istui pöydän ääressä syöden, katse maahan luotuna ja tuskin tietäen,
mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta sitten hän älysi, että ihmisiä
tuli vähän väliä aukaisemaan ovea ja katsomaan häntä, ja sitten he
kuiskailivat keskenään ja poistuivat. Vihdoin tuli palvelija hänen
luokseen oudon ja epävarman näköisenä.
"Anteeksi, herra, mutta oletteko isä Storm?"
John nyökkäsi päätään.
"Silloin minun täytyy ikäväkseni ilmoittaa teille, ettemme voi antaa
teille yösijaa, emme uskalla -- meidän täytyy pyytää teitä siirtymään
muualle."
John nousi sanomatta sanaakaan, maksoi laskunsa ja poistui.
Mutta minne hän nyt menee? Missä hänet otettaisiin vastaan? Jos häneltä
kiellettiin asunto jossain Lontoon hotellissa, niin kaikki muut
hotellit tekevät samoin. Silloin hän muisti yömajan, jonka hän itse oli
perustanut köyhille. Tuo hetki oli äärettömän nöyryyttävä. Mutta mitäpä
siitä! Hän joisi Jumalan vihan maljan loppuun asti.
Parlamenttirakennuksesta kimalteli valkea, ja Johnin kulkiessa Palace
Yardin kulman ohi astui kaksi piispaa hänen edellään puhellen hartaasti.
"Valtio ja kirkko ovat kuin ruumis ja sielu", sanoi toinen, "ja niiden
erottaminen toisistaan olisi kuolinisku molemmille."
"Niin olisikin", sanoi toinen, "ja siitä syystä meidän täytyy taistella
kirkon ajallisen omaisuuden puolesta aivan samoin kuin sen henkistenkin
oikeuksien puolesta, ja nuo papinpalkkoja koskevat lakiehdotukset --"
Oltiin juuri aikeessa sulkea yömaja, ja Jupe oli paraikaa sammuttamassa
oven yläpuolella palavaa lamppua, kun John astui hänen luokseen.
"Kuka siellä?" sanoi Jupe pimeässä.
"Ettekö tunne minua, Jupe?" sanoi John.
"Isä John Storm!" huudahti mies, ääni vavisten pelosta.
"Minä tarvitsisin yösijaa, Jupe. Voitteko sijoittaa minut jonnekin?"
"Teidätkö, herra pastori?"
Miesraukka horjui aivan, ja pitkä keppi hänen kädessään huojui kuin
ruoko. Sitten hän alkoi änkyttää jotain piispasta ja arkkidiakonista
sekä uusista käskyistä ja ohjesäännöistä, joita hänelle oli annettu.
Yömaja oli nyt toisten käskijäin hallussa, ja hän oli --
"Mutta perhanaa minä kaikesta", sanoi hän äkkiä keskeyttäen
selityksensä ja polkien jalkaa sekä huojutellen päätään oikealle ja
vasemmalle, aivan kuin mies, joka on tehnyt lujan päätöksen. "Minä
lasken teidät sisään, herra pastori, ja välitän viisi siitä, mitä he
sanovat!"
Se oli kaikkein karvain pala, mutta John nieli senkin ja astui sisään.
Hän kuuli samassa jonkinmoista melua naapurikadulta, miesten ja naisten
huutoja ja koirien haukuntaa.
Kaikki peitteet olivat jo jaetut loppuun ja miehet kiipeilivät juuri
paraillaan vuoteisiinsa. Päähuoneen yhteydessä oli pieni, häkintapaan
rakennettu, katon rajassa riippuva komero, jonka etuseinä oli lasinen
ja jonne noustiin rautaisia kiertoportaita myöten. Siellä oli hoitajan
oma makuusija, ja Jupe laitteli sitä juuri kuntoon Johnille tämän
istuessa odottamassa murtuneen ja nöyryytetyn näköisenä, kun melu
kadulla alkoi lähetä ennättäen vihdoin juuri tämän talon edustalle.
"Mitä tuo on?" kysyivät miehet toisiltaan kohottaen päätään, ja Jupe
astui ovelle katsomaan. Hän palasi kalman kalpeana, otsa hiessä ja koko
ruumis vavisten.
"Jumalan nimessä, isä, lähtekää heti tästä talosta", kuiskasi hän
liikutuksen valtaamana. "Ulkona on väkijoukko, joka repii maahan koko
talon, jos annan teidän viipyä täällä."
Huoneessa oli hetken äänettömyys, jonka aikana ei kuulunut muuta
kuin kirkumista kadulta. Sitten John virkkoi huoahtaen ja alistuvan
näköisenä:
"Hyvä on, avaa siis ovi minulle", ja hän kääntyi ovelle päin.
"Ei sitä tietä -- tänne", huudahti Jupe, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä he astuivat rakennuksen takana olevalle pimeälle,
ahtaalle kujalle. "Kääntykää vasemmalle, isä, kun olette tullut kujan
päähän! Muistakaa nyt, vasemmalle!"
Mutta John oli tuskin kuullutkaan noita sanoja. Hänen mielensä oli
vihdoinkin aivan masennuksissa. Hän huomasi kuinka alhaista ja
kiittämätöntä tuo kansa oli, jonka pelastamiseksi, kohottamiseksi,
tukemiseksi ja auttamiseksi hän oli voimansa uhrannut, ja hän katui,
että hän ikinä oli toivonut ja pyrkinyt, kun kaikki nyt oli näin
kurjasti loppunut.
"Oi, Jumalani, Jumalani! Miksi minut ylenannoit?"
Niin, niin nyt oli käynyt! Ei ainoastaan tuo kurja, hurja joukko, tuo
typerä, kiittämätön ihmiskunta ollut häntä ylenantanut, vaan Jumala
itse! Jumala käytti toisen ihmisen tietämättömyyttä, toisen katumusta,
toisen vihaa ja toisen ilkeyttä johtaessaan omaan päämääräänsä. Ja
Jumala oli hänet hylännyt, ei kuullut hänen rukouksiaan eikä hänen
katumustaan, riisti häneltä ystävät ja rakkauden, ja heitti hänet ulos
ihmisten yhteydestä!
No niin! Olkoon siis sillä tavalla! Mitä hänen oli tehtävä? Hän menee
takaisin vankilaan ja sanoo: "Ottakaa minut tänne takaisin -- minulla
ei ole muuta sijaa maailmassa. Minä olen yksin, ja sydämeni on kuollut!"
Hän oli nyt saapunut kujan päähän ja unohtaen Jupen varoituksen
nähdessään kirkkaasti valaistun kadun hän kääntyi oikealle ja kulki
rohkeasti katua pitkin. Se oli Old Pye katu, ja hän oli juuri saapunut
Brown's Squaren kulmaan, kun hän aivan kuin heräten taas tuntoihinsa
kuuli kovaa koiran haukuntaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli koira
hänen jalkainsa juuressa hyppien hänen ympärillään hurjana ilosta,
koettaen nuolla hänen kasvojaan ja vähänväliä ulvoen sekä osoittaen
mitä hellintä, uskollisinta, säälittävintä rakkautta.
Se oli hänen oma koiransa, verikoira Don.
Hänen raskaat ajatuksensa haihtuivat, kun hän näki tuon ainoan
uskollisen ystävänsä, ja hän kumartui hyväilemään tuota suurta elukkaa,
vetämään sitä korvista ja silittämään sen poimuista, komeaa otsaa,
mutta samassa hän kuuli kimeän huudon ja kohotti siitä syystä päätään.
"Se on hän!" sanoi joku, ja sitten hän huomasi, että joukko
ilkeännäköisiä miehiä kokoontui hänen ympärilleen. Hän tunsi heidät
heti. Siellä oli naarmuotsainen ravintoloitsija Sharkey, joka
oli kärsinyt rangaistuksensa ja päässyt vankilasta, sekä Pincher
ja Hawkins, jotka saivat olla vapaina takuuta vastaan. He olivat
kaikki ryyppäilleet. Ravintoloitsija, jolla oli kädessä keppi, oli
juovuksissa, ja lakaisija hoiperteli kainalosauvojen nojassa.
Nyt seurasi inhoittava kohtaus. Nuo neljä miestä alkoivat ivata John
Stormia ottaen pois lakit päästään ja kumartaen syvään pilkallisen
kunnioittavasti. "Teidän ylhäisyytennekö täällä?" sanoi yksi heistä.
"Herra pastori ja lordi, tehkää hyvin!" huusi toinen.
"Jättäkää minut, Jumalan tähden jättäkää minut!" huudahti John.
Mutta heidän pilkkansa kävi yhä uhkaavammaksi. "Kuinkas maailmanlopun
käy, isä?" -- "Ettekö te yllyttänyt minua pienen liikkeeni myyntiin?"
-- "Ja ettekö te sanonut parantaneenne minut? Katsokaapa nyt missä
tilassa minä olen!"
"Voi, lopettakaa, lopettakaa jo!" huusi John kiiruhtaen pois.
He seurasivat häntä ja rupesivat häntä tyrkkimään. Silloin hän
seisahtui ja huusi tuskaisasti: "Tahdotteko herättää pahanhengen
minussa? Menkää kotiinne -- menkää kotiinne!"
Mutta he nauroivat vain ja jatkoivat kiusantekoaan. Johnin hattu
putosi, ja hän koetti kädellään siepata sen kiinni ja tuli silloin
erehdyksessä satuttaneeksi erästä miestä kasvoihin.
"Vai lyötte te vaivaista!" kirkui ravintoloitsija ja iski kepillään
kovasti Johnia hartioihin. Samassa silmänräpäyksessä verikoira hyppäsi
miehen niskaan kaataen hänet maahan, jossa hän sitten makasi huutaen.
Lakaisija nosti kainalosauvansa ja koetti sillä mukuroida koiran päätä.
"Lakkaa, mies! Lakkaa! Don! Don!"
Mutta koira ei päästänyt saalistaan, ja lakaisija löi sitä yhä edelleen
kainalosauvallaan, kunnes Pincher, joka oli juossut toiselle puolen
katua, palasi veitsi kädessä ja iski sen syvälle koiran niskaan.
Vingahtaen kerran ja ulvoen sitten surkeasti päästi koira saaliinsa ja
kaatui kadulle. Ravintoloitsija nousi ylös.
Se oli lopun alkua. John Storm näki koiransa kuolonkamppauksessa, ja
kaikki pahat henget hänen sydämessään karkasivat esiin ja valtasivat
hänet. Kadunkulmassa oli puoti, jonka edustalle oli asetettu muutamia
raskaita tuoleja. John tarttui yhteen tuoliin ja heilutti sitä päänsä
yli kuin leikkikalua. Miehiä kaatui joka puolella.
Väkeä kertyi kadulle joka taholta, joka pihasta, joka käytävältä
huutaen: "Hullu mies!" -- "Poliisi!" -- "Ottakaa kiinni!" -- "Hän
tappaa!" -- "Lyökää häntä!"
John Stormkin huusi minkä jaksoi, kunnes hän äkkiä tunsi kovaa,
pistävää tuskaa, vaikkei hän voinut tarkoin sanoa missä kohden
ruumista. Sitten hän tunsi nousevansa ylöspäin, ylöspäin -- kuin hän
olisi joutunut junaan, joka kulki tunnelissa, ja konduktöörit huusivat
-- siellä oli vuoroin kuuma, vuoroin kylmä, ja hän leijaili jonnekin
-- sitten hän näki Gloryn -- Glory sanoi jotain -- ja sitten hän avasi
silmänsä -- kaikki oli pimeää, ja muutamat naiset puhelivat kiihkeästi
hänen ympärillään.
"Kuka se on?"
"Se on isä Storm. Nuo pedot, konnat! Ja koiraraukkakin!"
"Voi, voi, voi! Missä on poliisi? Mitä meidän tulee tehdä, Aggie?"
"Me viemme hänet minun huoneeseeni."
Sitten John kuuli Westminsterin kellon lyövän kaksitoista, ja sitten...
Matka oli niin pitkä, pitkä, eikä tunnelista tuntunut tulevan loppua.