John Stormin viholliset olivat päässeet pyrintöjensä perille. Hänet
oli tuomittu yllytyksestä viranomaisia vastaan, ja todennäköistä oli,
että hänet tuotaisiin vielä kerran oikeuden eteen ja tuomittaisiin
osallisuudesta miestappoon. Koko oikeudenkäynnin ajan oli John Storm
tyyni ja arvokas eikä puhunut mitään. Kiihkeän, ylevän uskonsa tukemana
katsoi hän kuolemaakin rauhallisesti. Kun asian käsittely oli lopussa
ja hänen takanaan seisova poliisimies kosketti hänen käsivarteensa,
säpsähti hän kuin mies, jonka ajatukset koko ajan ovat olleet muissa
asioissa. "No?"
"Seuratkaa minua", sanoi poliisimies, ja John vietiin takaisin
koppiinsa.
Seuraavana päivänä hänet muutettiin Hollowayn vankilaan, jossa hän
pysyi yhtä tyynenä ja hiljaisena. Hänen käytöksensä liikutti ja
vaikutti syvästi viranomaisiin, jotka koettivat helpottaa hänen
vankeuttaan osoittamalla hänelle kaikenlaista pientä ystävyyttä. Mutta
John ei näyttänyt huomaavan sitä paljon.
Toisena aamuna tuli eräs virkamies hänen koppiinsa ja sanoi: "Ehkä
tahtoisitte katsella sanomalehtiä, isä?"
"Kiitos, en välitä", vastasi John. "Minä en paljoa välittänyt
sanomalehdistä silloinkaan, kun vielä elin maailmassa -- mitäpä niillä
nyt tekisin, kun olen menossa pois maailmasta."
"Voi, voi, te liioittelette vaaraanne. Ja sitä paitsi on lehdissä
paljon teistä --"
"Siksipä minä en tahdokaan niitä nähdä."
"No niin, totta puhuakseni, isä, tämänaamuisissa lehdissä kerrotaan
eräästä toisesta henkilöstä, ja siksi minä toinkin tämän teille."
"Mitä?"
"Eräästä läheisestä -- hyvin läheisestä sukulaisesta, ja... Mutta minä
jätän sen tänne... Tahtoisitteko mitään muuta nyt? -- Ettekö?"
John Storm oli jo syventynyt sanomalehden palstoihin. Hän löysi pian
hänelle tarkoitetun uutisen. Se oli ilmoitus hänen isänsä kuolemasta.
Kappale oli julma ja armoton. "Siis tuo onneton mies, joka tuomittiin
oikeudessa kaksi päivää sitten, on nyt englantilainen pääri ja
kreivikunnan perillinen."
Hetki oli katkera ja kamala. Entisten vuosien muistot valtasivat hänet
-- puoleksi unohtuneet tapahtumat hänen lapsuudestaan, jolloin hänen
isänsä oli ollut hänen ainoa ystävänsä, jonka kanssa hän käyskenteli
käsi kädessä. Hän muisti isänsä rakkauden, hänen toiveensa, hänen
kunnianhimonsa ja kaikki hänen puuhansa noitten turhien unelmien
toteuttamiseksi. Ja sitten ajatteli John Storm tuota murtunutta, vanhaa
miestä, joka sai kuolla yksin, ja myöskin itseään vankikopissa. Viime
aikoina oli hänen mieleensä johtunut niin omituisen usein, että jos hän
läksisi Lontoosta kello seitsemän aamulla, voisi hän puhella isänsä
kanssa kello seitsemän samana iltana. Ja nyt oli isä poissa, viimeinen
tilaisuus oli mennyt, eikä hän koskaan enää puhelisi poikansa kanssa.
Mutta John koetti voittaa veren vaatimukset, joista hän ei ollut
pitkiin aikoihin välittänyt, ja asettaa niiden sijaan suuren
elämäntehtävänsä, käskyt, sekä Kristuksen opin hengen. Mitä Kristus oli
sanonut? "Älkää kutsuko ketään isäksenne maan päällä, sillä yksi on
teidän Isänne, joka on taivaissa."
"Niin", ajatteli hän, "niin se on -- 'yksi on teidän Isänne, joka on
taivaissa'."
Sitten hän tarttui taas sanomalehteen aikoen lukea tyynemmällä mielellä
kertomusta isänsä kuolemasta ja hautajaisista, mutta samassa hänen
katseensa sattuivat toiseen asiaan:
"_Toinen salaperäinen katoaminen_. -- Tuskin on yleisön mieli
ennättänyt tyyntyä hämmästyksestä, jonka erään erittäin tunnetun
pappismiehen katoaminen Westminsteristä sai aikaan, kun taaskin
kerrotaan, kuinka eräs yhtä hyvästi tunnettu näyttelijätär eräästä
West-Endin teatterista on kadonnut yhtä salaperäisellä tavalla."
Se on Glory!
"Vaikka hän oli ollut verraten vähän aikaa teatterin palveluksessa
ja Englannin kaikkein nuorin näyttelijätärkuuluisuus, oli hän
jo ennättänyt tulla yleisön suosikiksi ja hänen äkillinen sekä
käsittämätön katoamisensa järkyttää ja hämmästyttää kaikkia. Yleisön
mielipahaksi hän oli ollut teatterista poissa lähes viikon ajan
syyttäen pahoinvointia, mutta nähtävästi hänen terveyttään ei vaivannut
mikään, mikä olisi voinut herättää hänen ystävissään levottomuutta ja
pannut aavistamaan tällaista asiain päätöstä. On vallan mahdotonta
aavistaa, kuinka hänen on käynyt, mutta hänen työtoverinsa ja
tuttavansa toivovat vielä parasta, vaikka eräs kirje, jonka hän jätti
jälkeensä, panee pelkäämään surullista, ehkäpä aivan onnetonta loppua."
* * * * *
Kun vankilanvirkamies tunnin perästä taas astui koppiin, oli John
Storm harmaan kalpea ja masentunut. Tuo suurenmoinen usko, jonka hänen
henkensä oli rakentanut, oli sortunut raunioiksi, pilvi peitti taivaan
Isän kasvoja, ja kuolema, jota hän oli odottanut elämän kruununa,
näytti nyt vain viheliäisen elämän viheliäiseltä lopulta.
"Reippaammalle mielelle", sanoi virkamies. "Minulla on hyviä uutisia
teille."
Vanki hymyili surullisesti ja pudisti päätään.
"Takaussumma on jo tarjottu teidän puolestanne, ja se hyväksyttiin
poliisivirastossa tänä aamuna, joten te olette vapaa lähtemään
vankilasta tänään."
"Milloin?" huudahti John, ja hänen käytöksensä muuttui heti.
"Ei aivan heti kumminkaan."
"Jumalan rakkauden tähden, antakaa minun mennä heti. Minulla on eräs
tehtävä -- minun täytyy hakea ja löytää eräs henkilö."
"Mutta oman turvallisuutenne tähden, isä --"
"Mutta miksi?"
"Ette siis tiedä, että roskajoukko päästi verikoiran teitä hakemaan?"
"En, en tietänyt sitä, mutta vaikka koko kristikunnan koirat --"
"Tiedättehän, että teitä odottaa pahemmat koirat kuin nelijalkaiset,
eikö niin?"
"En välitä siitä hiukkaakaan, ja jos kerran takaus on hyväksytty, niin
on teidän velvollisuutenne laskea minut vapaaksi heti. Minä vaadin --
minä käsken."
Virkamies kohotti hämmästyneenä katseensa. "En ymmärrä teitä, isä.
Tehän olette ollut niin tyyni ja kärsivällinen ja alistuvainen
viranomaisille!"
John Storm oli vaiti hetkisen, ja sitten hän sanoi liikuttavan
juhlallisesti:
"Antakaa minulle anteeksi. Te olette hyvin hyvä -- jokainen täällä on
hyvä minulle. Mutta minä en pelkää, ja jos te vain voitte päästää minut
pois --"
Virkamies läksi hänen luotaan ja palasi vasta monen tunnin kuluttua.
Pitkä kesä oli jo lopussa, ja nyt oli vallan pimeä.
"He luulevat teidän jo menneen. Te voitte lähteä nyt. Tulkaa tätä
tietä."
Ovella John Storm seisahtui muutaman minuutin kuluttua ja sanoi
puristaessaan vankilavirkamiehen kättä:
"Ehkä on tarpeetonta kysyä, kuka on takaajani" (hän ajatteli rouva
Callenderia), "mutta jos voitte sen sanoa minulle --"
"Tietysti. Se on Sir Francis Drake."
John Storm kumarsi vakavana ja kääntyi pois. Hän kulki pihan poikki
hitain, väsynein askelin, katse maahan luotuna.
* * * * *
Samalla hetkellä Drake oli matkalla Korinton klubiin. Aikaisin
iltapäivällä hän oli huomannut seuraavan uutisen eräässä iltalehdessä:
"_Salaperäinen katoaminen_. -- Eikö ole omituista, että keskusteltaessa
tuosta kulkutaudin tapaan raivoavasta salaperäisyydestä, joka nykyään
täyttää Lontoon ilman, ei nähtävästi kenenkään päähän ole juolahtanut,
että nuo kaksi salaperäistä katoamista, joita niin paljon pohditaan,
mahdollisesti supistuvat yhdeksi ainoaksi yhteiseksi katoamiseksi,
että 'Jumalan mies' ja 'teatterinainen' ovat ehkä näytelleet yhdessä,
samasta syystä ja samojen toiveitten ohjaamina, ja että tuo rikas
ja antelias henkilö, joka (kuten viimeiset uutiset kertovat) on
ruvennut toisen auttajaksi ja parhaan kykynsä mukaan koettaa huolehtia
toisestakin, todellisuudessa onkin molempien narrimainen, vaikka tosin
hyväntahtoinen uhri? -- R.U."
Kolme tuntia Drake oli hakenut lordi Robertia säkenöivin silmin ja
raivoa uhkuvin katsein. Käydessään ensin Belgrave Squarella oli hän
huomannut talon olevan lukossa ja uutimet alhaalla. Rouva Macrae oli
kuollut. Hän oli kuollut maatilallaan yksin ja avuttomana. Hän ei ollut
voinut rikkauksillaan ostaa ainoankaan uskollisen palvelijan rakkautta.
Tyttärelleen hän ei ollut testamentissaan antanut mitään paitsi ankaran
vastalauseen hänen käytöstään vastaan. Lordi Robert oli hänen ainoa
perillisensä ja testamentin toimeenpanija.
Tämä hellä murehtija oli palannut Lontooseen mitä kiireimmin, heti kun
anoppi-eukko oli vetänyt viimeisen henkäyksensä ja hänen ruumiinsa
toimitettu matkalle Amerikkaan. Paraikaa lordi koetti jälleen virkistyä
tuon ponnistuksen jälkeen antautumalla täysin määrin yöllisiin
huvituksiin. Drake löysi hänet vihdoinkin.
Korinton klubi oli tavattoman vilkas sinä iltana. "Halloo" kajahteli
joka nurkasta. Musiikki tanssisalissa oli äänekkäämpää kuin koskaan,
ja tanssijain lukumäärästä päättäen oli "Tra-la-laa"-hypyn vetovoima
suurempi kuin milloinkaan ennen. Kaikkialla vallitsi entistä
vallattomampi mieliala, aivan kuin tuo pikku maailma, jonka koko
elämä oli vain huvitusta, olisi jonkun aikaa saanut kestää uhkaavan
pilven peloitusta ja tahtoi nyt korvata kärsimyksensä mitä hurjimmilla
vallattomuuksilla. Miehet puhelivat ja nauroivat ja lauloivat
koomillisia lauluja potkien jaloillaan. Naiset joivat ja nauraa
hihittivät.
Lordi Robert oli illallishuoneessa vieraittensa, "kolmen sulottaren"
kanssa. Naiset olivat täydessä tanssiaispuvussa. Bettyn sormessa
hohti Pollyn sormus, "muistoksi vain tuosta tyttöraukasta", ja
muitten käsissä kimmelteli samanlaisia jalokiviä. Lordi Robert itse
oli juovuksissa. Hän oli puhunut isä Stormista ja omasta vaimostaan
kevytmielisellä tavalla, jonka takana piili mitä kiihkein viha.
"Mutta tämä viimeinen villitys, se se vasta oli hauskinta. Mennessäni
kotiin sinä iltana tapasin seitsemäntoista henkeä polvillaan kadulla
-- kunniani kautta, se on totta! Yksitoista kahdeksankymmenvuotiasta
eukkoa, kaksi tai kolme seitsenkymmenvuotiasta ja pari kappaletta,
jotka kenties eivät olleet vanhempia kuin kuusikymmentä yhdeksän.
Ja entäs hienoston epidemiamainen hurskaus! Moni meidän
miljoonanomistajistamme antoi kuusi penceä kerjäläisille -- heidän
_nähtiin_ antavan, ymmärrättehän. Eräs pyhä vanha neiti lakkasi
pelaamasta _baccaratia_. ja tilasi 'Pimeimmän Englannin.' Lukemattomat
suloiset pikku rouvat tunnustivat pienet heikkoutensa aviomiehilleen,
ja nyt, kun maailma mennä pyörähtelee eteenpäin vanhalla, iloisella
tavallaan, eivät he ymmärrä, mitä hittoa heidän nyt tulisi tehdä...
Mutta katsokaapas näitä!"
Hän veti housuntaskustaan kokoelman ryppyisiä kirjeitä ja heitti ne
pöydälle.
"Tässä on muutamia anomuskirjeitä, joita herrat pastorit y.m.
samanlaiset arvoisat olennot ovat lähettäneet minulle saadakseen
Westminsterin paikan nyt kun heidän virkaveljensä istuu vankikopissa.
Piispahan se määrää tuohon virkaan, mutta he arvelevat, että
viranomistajan suositus ehkä... Oi, se on ihanaa karjaa! Kuulkaapa
tätä: 'Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne --'"
Ja pilkallisella äänellä sekä tehden valtavia eleitä toisella kädellään
lordi luki ääneen kesken kaikkea melua, samppanjapullojen pauketta ja
alakerrasta kuuluvaa tanssivien meteliä pappismiehiltä saamansa äitelät
kirjeet. Kurjat naiset, naamat maalattuina, kirkuivat naurusta.
Samassa Drake saapui sinne kalpeana ja raivoissaan.
"Halloo, veikko! Sinäkö siellä? Istupa tähän ja juo lasi samppanjaa."
"En siihen pöytään", sanoi Drake, "minä juon mieluummin ystävien
parissa."
Lordi Robertin silmät välähtivät, ja hän koetti hymyillä. "Todellako?
Minäkin arvelin kuuluvani tuohon valittuun seuraan, poikaseni."
"Kuuluit ennen, mutta minä olen huomannut, että sellainen ystävä, joka
ei ole ystävä, on aina pahin vihollinen."
"Mitä tarkoitat?"
"Mitä tämä tarkoittaa?" sanoi Drake heittäen sanomalehden pöydälle.
"No, ja entä sitten?"
"Tämän kirjeen alla on sinun nimimerkkisi, ja kaikki ihmiset sanovat,
että sinä olet sen kirjoittanut."
"Sanovatko? Vai sanovat."
"Minä en kysy sinulta, oletko todellakin sen kirjoittanut."
"Mitäpäs semmoista kyselemään, poikaseni."
"Mutta minä vaadin sinua julkisesti peruuttamaan sen, ja paikalla."
"Ja ellen peruuta -- niin mitä sitten?"
"Sitten minä itse kerron yleisölle, että se on valhe -- kurja,
halveksittava valhe, ja että sen valheen kirjoittaja on konna."
"Ohoo! Siltäkö nyt kuuluu?" sanoi lordi Robert nousten seisaalleen
ikäänkuin puolustautuakseen.
"Niin, siltä juuri nyt kuuluu, lordi Robert Ure, sillä nainen, jota te
panettelette tuossa kirjeessä, on yhtä viaton kuin teidän oma vaimonne
ja tuhansia kertoja puhtaampi kuin ne, jotka ovat teidän alituisia
seuralaisianne."
Lordi Robertin kulmikkaat, rumat kasvot vetäytyivät ilkeään hymyyn.
"Viaton!" huusi hän käheästi ja purskahti sitten äänekkääseen nauruun.
"Jatka, veikkoseni! On todellakin nautinto kuunnella sinua, rakas
poikaseni! Viaton! Oi, taivas! Aivan yhtä viaton kuin kuka muu
balettityttö tahansa, joka on rypenyt Lontoon loassa ja jonka sitten
eräs suuren suuri narri on poiminut loasta sekä kustantanut toista
miestä varten."
"Valehtelija!" huusi Drake, ja nopeasti kuin salama hän iski nyrkkinsä
pöydän yli vasten lordi Robertin naamaa. Yhtä nopeasti hän pyyhkäisi
pois kaikki tavarat pöydältä hyppäsi lordi Robertin luo ja tarttui
hänen kurkkuunsa.
"Peruutatko sen, peruutatko? Peruutatko?"
"En", huusi lordi Robert kiemurrellen Draken kynsissä.
"Tästä saat sitten -- ja tästä -- ja tästä -- sinä kirottu!" huusi
Drake iskien iskemistään lordia nyrkillään ja vihdoin heittäen hänet
pöydältä pudonneiden pullojen ja lasien sekaan.
Naiset kirkuivat ja koko talo oli kauhuissaan. Mutta Drake astui ulos
pitkin askelin ja uhkaavan näköisenä, eikä kukaan yrittänyt häntä estää.