"Minä luulin sitä Jumalan ääneksi, mutta se olikin perkeleen!"
John Storm hiipi kuin varas Lontoon katuja aamun hämärässä. Yö oli
tyyni edellisen päivän kovan ukkosilman jälkeen. Muutamia suuria tähtiä
kimmelteli taivaalla, kuu paistoi kirkkaasti, ja kaikki oli taas
äänetönnä eilispäivän huutojen, melun ja ihmisraivon jälkeen. Kuului
vain postikärryjen ratinaa, jotka nopeasti riensivät postikonttoriin,
sekä maalaiskuormien raskasta vyörymistä Covent Gardeniin päin,
poliisin säännöllistä astuntaa ja juopuneitten miesten ja naisten
pöhnäistä naurua kahvimyymälöissä kadunkulmissa. "Kuinka nyt on
maailmanlopun laita, veikkoseni! Eikö siitä vielä tullutkaan sen
selvempää? Annapas kuppi kahvia kumminkin vahvistukseksi, jos se
sattuisi tulemaan."
John Stormista tuntui kuin moni silmä olisi tuijottanut häneen pimeältä
taivaalta ja nähnyt hänen sydämeensä. Koko hänen elämänsä oli ollut
petosta alusta loppuun saakka -- hänen riitansa isänsä kanssa, hänen
papintutkintonsa, hänen menonsa luostariin ja hänen lähtönsä sieltä,
hänen ristiretkensä Sohossa, hänen aikeensa seurata isä Damieniä, hänen
ennustuksensa Westminsterissä -- kaikki, kaikki oli ollut petosta ja
valhetta! Hän itse oli häpeäpilkku, ivaaja, valkeaksi sivuttu hauta, ja
hän oli törkeästi rikkonut valkeutta ja Jumalaa vastaan.
Mutta hänen silmänsä olivat viimeinkin avautuneet, ja nyt hän huomasi
selvästi, miten kauheasti hän oli pettänyt itseään. Ylpeydessään
ja itserakkaudessaan hän oli pitänyt itseään Jumalan lähettiläänä,
kostajana, Herran käskyläisenä ja oli aikonut vuodattaa verta niinkuin
mikä rikoksellinen tahansa, mikä mustasukkainen murhaaja tahansa,
jota johtaa helvetillinen intohimo. Kuinka perkele oli pettänyt hänet
kavalasti! Hän oli ollut tuulen heiteltävä lastu -- akana myrskyssä!
Tuntien pistävää tuskaa vaelsi hän kaikuvia katuja pitkin.
Koneentapaisesti johtuivat hänen askeleensa takaisin Westminsteriin.
Hänen saavuttuaan sinne olivat kuu ja tähdet kadonneet ja
aamunsarastuksen kylmyys tuntui ilmassa. Hän ei kuullut eikä nähnyt
mitään, mutta hänen kulkiessaan Broad Sanctuaryn poikki ajoi joukko
ratsastavia poliiseja hänen ohitseen miekat kalisten.
Päivä ei ollut vielä noussut, kun hän koputti kirkon kellarikerroksessa
olevan asuntonsa ovelle.
"Kuka siellä?" kuului sisältä kuiskaus.
"Avaa ovi!" vastasi John soinnuttomalla äänellä.
Ovi avautui, ja veli Antero vingahti kuin uskollinen koira, joka
vainuaa pimeässä isäntänsä, ja sanoi: "Ah, tekö siellä, isä? Minä
luulin teidän lähteneen pois. Tapasitteko heidät? He hakivat teitä joka
paikasta koko yön."
Hän puhui yhä vielä kuiskaten aivan kuin joku olisi ollut sairas.
"Minä en voi sytyttää valkeata. He huomaisivat sen varmaan ja voisivat
palata takaisin. Joka tapauksessa he tulevat aamulla. Voi, voi, se
on hirveätä! Pahempaa kuin koskaan ennen! Ettekö ole kuullut mitä on
tapahtunut? Joku on murhattu!"
John koetti kuunnella, mutta kaikki tuntui hänestä nyt niin kaukaiselta.
"Ei juuri suorastaan murhattu, mutta pahasti haavoitettu ja viety
sairashuoneeseen."
"Se oli Charles Wilkes. Hän oli loukannut isä Stormin nimeä, ja
panttilainaaja Pincher oli iskenyt hänet katuun. Hänen päänsä oli
sattunut katukäytävän reunaan, ja siitä oli hänet sitten nostettu ylös
tunnotonna. Poliisi oli saapunut paikalle, vanginnut Pincherin ja
vienyt hänet poliisikamariin."
"Mutta minä ajattelen vain äitiäni", sanoi veli Antero pyyhkien
silmiään takkinsa hihalla. "Teidän täytyy heti lähteä pois, isä. He
syyttävät teitä kaikesta. Mitä nyt on tehtävä? Minä koetan miettiä.
Voi, kuinka minun päätäni pyörryttää! Eustonista lähtee juna kello
viisi aamulla pohjoiseen päin, eikö niin? Siihen teidän täytyy joutua.
Älkää puhuko, isä. Älkää sanoko, että te ette tahdo!"
"Minä lähden", sanoi John äärettömän masentuneen näköisenä.
Maallikkoveljeä peloitti tuo muutos, joka oli tapahtunut Johnissa
tämän vuorokauden kuluessa. "Mutta te olette kaiketi ollut ulkona koko
yön. Kuinka väsyneeltä te näytätte! Enkö minä saa antaa teille jotain
syötävää?"
John ei vastannut mitään, mutta maallikkoveli kantoi hänen eteensä
hiukan karkeata leipää houkutellen häntä syömään hiukkasen. Päivä alkoi
jo sarastaa.
"Nyt teidän täytyy lähteä, isä."
"Entäs sinä, poikaseni?"
"Oh, minä kyllä pidän huolen itsestäni."
"Palaa takaisin luostariin ja ota koira kanssasi --"
"Koira!" Veli Antero oli sanomaisillaan jotain, mutta samassa hän
vaikeni ja mutisi sitten katse hurjana:
"Oh, kyllä minä nyt tiedän, mitä _minun_ tulee tehdä. Hyvästi!"
"Hyvästi", äännähti John, ja sitten murtunut mies palasi takaisin
kadulle.
Hänen hermostonsa oli vallan runneltunut tämän yön tapahtumien jälkeen,
ja saapuessaan rautatieasemalle hän saattoi tuskin astua askeltakaan
enää. "Näyttää siltä kuin tuo mies olisi saanut tarpeekseen",
kuului joku sanovan hänen takanaan. Hän löysi tyhjän rautatievaunun
ja heittäytyi sen nurkkaan istumaan. Hänen aivonsa olivat kuin
lamauksissa, hän ei voinut ajatella eikä tuntea.
Pari kolme nuorta miestä ja poikaa järjesteli ja asetteli kääröihin
sanomalehtiä pukkien kannattamalla tiskillä suljetun kirjamyymälän
edessä. Yksi pojista pudotti ilmoituslehden maahan. John huomasi siinä
oman nimensä jättiläiskirjaimilla painettuna ja alkoi kysyä itseltään,
mitä hän nyt oikeastaan oli tekemäisillään. Oliko hän pakomatkalla?
Sehän oli pelkurimaista, halveksittavaa! Ja sitä paitsi se oli vallan
hyödytöntä! Menköönpä hän vaikka maailman ääriin, ei hän sittenkään
pääsisi pakenemaan ainoata vaarallista vihollistaan, nimittäin itseään.
Äkkiä hän muisti, ettei hänellä ollutkaan pilettiä. Hän astui pois
junasta, mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt pilettiluukulle,
seisahtui hän ja koetti miettiä, mitä hänen oli tehtävä. Hänen
ympärillään oli hälinää ja melua, ihmiset kiiruhtivat hänen ohitsensa,
joku huusi häntä ja vihdoin veturi vihelsi ja savu nousi kattoon. Kun
hän hiukan tointui, oli juna lähtenyt ja hän seisoi yksin sillalla.
"Mutta mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän itseltään.
Kesäaamu oli ihana, ja kadut olivat tyhjät ja hiljaiset. Vähitellen
niille alkoi virrata ihmisiä, ja melu kasvoi kasvamistaan, kunnes
John vihdoin huomasi kävelevänsä isossa tungoksessa. Kello oli nyt
noin yhdeksän, ja hän käyskenteli Whitechapel Roadilla, ympärillään
kirjava liuta juutalaisia, puolalaisia, saksalaisia y.m. sekä useita
eri lontoolaisrotuja. Kaksi vihanneskauppiasta nauroi ja puheli hänen
takanaan.
"Voi helkkari sentään! Tuommoiselle voi nauraa itsensä kuoliaaksi!"
"Niin, eikö voi? Se oli minun tuttavani... etkö sinä tunne Joe
Atkinsia, jolla oli kalakauppa Flower kadun varrella? Tunnet kai? No
niin, hän möi koko kauppansa menneellä viikolla vallan polkuhinnasta
otaksuen maailmanlopun tulevan tuossa paikassa. Tänään minä tapasin
hänet Holborn Viaductilla, ja hän oli todella sen näköinen kuin häneen
olisi tarttunut rutto tai muu turmio."
John Storm oli tuskin kuullut, mitä he sanoivat. Hänessä oli omituinen
tunne, että kaikki tapahtui satojen penikulmien päässä.
"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän taas itseltään. Kello kahdentoista
ja kahden välillä hän oli taas Cityssä harhaillen ilman päämäärää sinne
tänne. Hän ei tahallaan valinnut tyhjiä syrjäkatuja, ja kun ihmiset
tirkistivät hänen kasvoihinsa, ajatteli hän: "Jos joku kysyy kuka minä
olen, sanon sen hänelle." Hän ei ollut kahdeksaan tuntiin syönyt mitään
ja siksi hän oli kovin väsynyt. Sattuessaan kahvilan edustalle hän
astui sisään ja tilasi ruokaa. Huone oli täynnä nuoria puotilaisia,
jotka juuri olivat päivällisellä. Useimmat lueskelivat samalla
sanomalehtiä, joita he olivat asetelleet pystyyn pöydälle eteensä,
mutta kaksi puheli keskenään.
"Nuo ennustukset maailmanlopusta ovat maniaa, monomaniaa, joka uudistuu
aina säännöllisten väliaikain kuluttua maailman historiassa", sanoi
toinen. Hän oli pikkuinen, pystynokkainen mies.
"Mutta omituisinta on, että ihmiset uskovat sellaisia ennustuksia",
virkkoi hänen toverinsa.
"Se ei ole ollenkaan omituista. Tällä suurella, idioottisella,
sekasotkuisella Lontoolla ei ole hitustakaan huumorin tunnetta.
Ajattelepas kuinka ahkeraan se on koko viime kuukauden uurastanut
saattaakseen itsensä naurunalaiseksi!" Ja sitten hän katsahti John
Stormiin ikäänkuin ylpeänä komeasta puheestaan.
John ei kuunnellut. Hän tiesi, että jokainen puhui hänestä, mutta se ei
tuntunut liikuttavan häntä ollenkaan. Kaikki tuo ikäänkuin koski jotain
toista olemusta, jossa hänen sielunsa ennen oli ollut.
Vihdoin eräs ajatus pääsi Johnin mieleen. Hän luuli nyt tietävänsä mitä
hänen tuli tehdä. Hänen pitäisi mennä takaisin luostariin ja pyytää
taas päästä sinne. Mutta tällä kertaa hän ei pyrkinyt sinne veljeksi,
vaan palvelijana pesemään ja raatamaan siellä elämänsä loppuun asti.
Siellä oli ollut mies, joka aina lakaisi kirkon ja soitti kirkonkelloa
-- ehkä he sallisivat Johnin nyt tehdä sellaista työtä. Hän oli
pettänyt ihanteensa, hän ei ollut voinut vastustaa maallisen rakkauden
viettelyksiä. Mutta Jumala on armollinen eikä kokonaan hylkää häntä.
Hänen nöyryytyksensä oli vallan toivotonta, mutta monta tuntia kului
ennenkuin hän ryhtyi panemaan päätöstään toimeen. Hän saapui luostarin
kirkolle juuri iltarukousten aikaan, ja veljet veisasivat viimeistä
iltavirttä:
"Jesus ylkä sieluni,
Helmaasi pakenen."
Hän seisahtui portille ja kuunteli. Kadut olivat melkein äänettömät,
tuskin ainoatakaan kulkijaa näkyi.
"Oi Herra, suojaas pakenen,
On elo synkkä, myrskyinen!"
Hänen sydämensä oli pakahtua, ja hän tunsi pistävää tuskaa. Niin, niin,
niin! Muuta suojaa hänellä ei ollut.
Mutta äkkiä iski uusi ajatus häneen, ja hän oli kuin raskaasta unesta
herännyt. Glory! Hän oli ajatellut ainoastaan omaa sieluaan ja oman
sielunsa pelastusta, ja hän oli unohtanut velvollisuutensa toisia
kohtaan. Ennen kaikkea hänellä oli velvollisuuksia Glorya kohtaan, ja
niistä hän ei voinut eikä saisi ikinä luopua. Hänen täytyi asettua
Gloryn rinnalle, ja vaikkapa hänen olisikin pakko silloin luopua
ihanteistaan, niin se ei asiaa muuttanut. Hän oli osoittautunut
kykenemättömäksi elämään pyhimys-elämää, hänen täytyi alentaa lippunsa,
hänen täytyi tyytyä elämään ihmisenä.
Mutta hän ei ymmärtänyt, mitä hänen nyt ensiksi tuli tehdä, ja yön
tullessa hän vielä harhaili pitkin katuja. Hän oli kääntynyt taas
itäänpäin, ja Mile Endinkin levottomilla kaduilla hän saattoi huomata,
että jotain omituista oli ilmassa. Juopuneita hoiperteli pitkin katuja
hoilaten ja laulaen aivan kuin nyt olisi ollut yleinen lupapäivä.
"Hauskaa, ettet odota maailmanloppua vielä tänä iltana tyttöseni!" --
"Vai odotatko sinä?"
Kello kahdentoista aikaan astui John erääseen majataloon ja pyysi
yösijaa. Majatalon isäntä seisoi juuri keittiössä puhellen kahden
miehen kanssa, jotka keittivät silakoita illallisekseen. Hän katsoi
tulijaan hämmästyneenä.
"Yösijaako, hyvä herra? Meillä ei ole herrasmiehille sopivia
tiloja..." Sitten hän vaikeni ja katsoi tarkemmin John Stormiin
kysäisten: "Oletteko te ehkä sisälähetyksen miehiä?"
John Storm sopersi jotain vastaukseksi.
"Minä arvasin, että te olette sieltä. Ne käyvät usein täällä meillä
juomassa kupin kahvia, mutta ei kenenkään päähän ennen ole pistänyt
pyytää yösijaa. Mutta, jos vain kelpaa, niin --"
"Se on liiankin hyvä minulle. Voitteko antaa minulle kupin kahvia
ennenkuin menen levolle?"
"Mielelläni, herra pastori! Olkaa hyvä ja istukaa! Olkaa kuin
kotonanne! Minä tässä juuri haastelin toverien kanssa eräästä teidän
virkaveljestänne -- sille raukalle kävi ikävästi Westminsterissä."
"Oh, hänestäkö puhuitte?"
"Joku täällä sanoi, että semmoinen homma taitaa kannattaa hyvin."
"Totta vissiin se kannattaa. Eipä suinkaan ihmiset muutoin sellaista
hommaisi", sanoi eräs miehistä kumartuen valkean yli.
"Älä puhu semmoisia! Ei siitä ole hänelle hyötyä ollut. Ajatteles
millaisessa kiikissä hän nyt on! Jos ne saavat hänet kiinni, niin
kuuden kuukauden vankeus odottaa häntä."
"No minkätähden hän sitten on kaiken tuon tehnyt? Kyllä kai hänellä on
jotain hyötyä ollut, muutoin en minä ymmärrä sitä ollenkaan."
"Hän on tietysti asiastaan vakuutettu, ja siksi hän on toiminut sillä
tavalla. Vai mitä te arvelette, herra pastori?"
"Minun mielestäni on aivan oikein, että tuo mies on kärsinyt
tappion", sanoi John. "Jumala ei enää koskaan ole käyttävä häntä
sanansaattajanaan, koska Hän on syössyt hänet häpeään."
"Kyllä se mahtoi olla väärässä, se mies", sanoi tulen ääressä seisova
mies.
Kun John Storm heräsi pikku huoneessaan seuraavana aamuna, ymmärsi
hän selvemmin tehtävänsä. Hän ilmoittautuisi poliisille ja kärsisi
rangaistuksensa loppuun asti. Sitten hän palaisi Gloryn luo vapaana
miehenä, ja Jumala kyllä neuvoisi hänelle työtä senkin jälkeen, tuon
kamalan ylpeyden ja itserakkauden rangaistuksen jälkeen.
"Nyt se mies on kuollut sairashuoneessa", kuului joku sanovan
keittiössä, ja sitten sieltä kuului sanomalehtien kahinaa.
"Onko hän?" sanoi toinen. "Kyllä olisi sitten parasta, että isä Storm
pötkisi käpälämäkeen, sillä kyllä hän saa kaiken syyn niskoilleen,
olipa se sitten hänen syytään tai ei."
Johnin päätä huimasi. Hän muisti, mitä veli Antero oli kertonut Charles
Wilkesistä ja hänen sydämensä, joka äsken sykähteli lämpimästi, tuntui
nyt vallan jähmettyvän. Siitä huolimatta hän läksi kello yhdeksän
aikana maanalaista rautatietä länteenpäin. Ihmiset katsoivat häneen
hänen astuessaan vaunuun. Hänestä tuntui kuin joka ikinen olisi
tuntenut hänet ja kuin maailma vain leikittelisi hänellä niinkuin kissa
hiirellä. Vaunu oli täynnä nuoria puotilaisia, jotka tupakoivat ja
lukivat sanomalehtiä.
"Sepä on omituista!" sanoi yksi heistä. "Mies on hävinnyt aivan kuin
hänet olisi elävänä nostettu pilviin."
"Miksi se olisi niin omituista", virkkoi toinen soinnuttomalla äänellä.
Tämä toinen ei tupakoinut, ja hänellä oli kiihkoilijan hurmio-ilme
silmissään. "Elia vietiin elävänä taivaaseen, eikö niin? Miksi ei yhtä
hyvin isä Storm?"
"Mitä?" huudahti ensimmäinen puhuja, ja piippu putosi hänen hampaistaan.
"Sitä ainakin muutamat uskovat", sanoi soinnuton ääni kainosti.
"Oh, sinun pitäisi todellakin saada hiukan lääkkeitä", sanoi
ensimmäinen puhuja koputtaen tuhkan pois piipun kopasta ja katsellen
ympärilleen tarkoittavasti. Molemmat nousivat pois Cityssä. John jatkoi
matkaansa Westminster Bridgelle.
Se oli hirveätä. Miksi hän ei käyttäisi hyväkseen yleistä taikauskoa ja
häviäisi todellakin ottaen Gloryn mukanaan? Mutta ei, ei, ei!
Kaikkien hänen sielunsa tuskien ajan oli hänen uskontonsa säilynyt
entisellään, ja nyt se kohosi hänen eteensä tulisena pilvipatsaana.
Hän tahtoi täyttää aikomuksensa, olkootpa seuraukset mitkä tahansa, ja
jos häntä syytettäisiin rikoksista, joita hän ei ollut tehnyt, jos hän
saisi kärsiä seuraajiensa pahoista töistä, niin hän ei puolustautuisi
-- jos vaadittaisiin, antaisi hän tuomita itsensä, ja koska hän oli
viaton niihin rikoksiin, pitäisi Jumala hänen rangaistustaan muitten
syntien sovituksena! Ihana uhri. Sen hän tekisi! Ja Glorykin olisi
kerran ylpeä siitä.
Tämän päätöksen tuottaman innostuksen valtaamana hän läksi Scotland
Yardiin ja astui reippaasti poliisihuoneeseen. Päivystäjänä oleva
virkamies otti hänet vastaan kumartaen kunnioittavasti, mutta jatkoi
kumminkin matalaäänistä puhettaan erään poliisi-inspehtorin kanssa,
joka seisoi pöydän toisella puolella.
"Sepä oli omituista", sanoi hän. "Minä kuulin, että joku oli nähnyt
hänen astuvan junaan Eustonissa."
"Saattoihan hän ollakin siellä, vaikka hän nyt kieltää sen."
"Ajatteletteko koiraa?"
"Sitäkin mietin", sanoi inspehtori, mutta samassa hän huomasi Johnin ja
kysyi: "Kuka siellä?"
Poliisivirkamies astui pöydän luo kysyen: "Millä voin palvella teitä,
hyvä herra?"
John tiesi, että tuo tärkeä hetki nyt oli tullut ja oli ylpeä siitä,
ettei hänen päätöksensä ollenkaan horjahdellut. Kohottaen päätään sanoi
hän matalalla äänellä ja nopeasti:
"Minä olen kuullut, että teille on annettu käsky vangita isä Storm."
"Meillä _oli_ sellainen käsky", vastasi virkamies.
John näytti hämmästyneeltä.
"Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että isä Storm on jo vangittu."
John tuijotti mieheen aivan ymmällään.
"Vangittu? Sanoitteko vangittu?"
"Niin juuri. Hän antautui itse poliisille juuri äsken."
John vastasi kärsimättömästi:
"Mutta se on mahdotonta."
"Miksi se olisi mahdotonta? Onko teillä jotain tekemistä tämän asian
kanssa?"
Johnin huulet vavahtelivat hiukan hänen sanoessaan:
"Minä olen isä Storm."
Poliisivirkamies oli hetken ääneti. Sitten hän kääntyi inspehtoriin
hymyillen sääliväisesti.
"Vielä yksi", sanoi hän tarkoittavasti. Rikoksellisten psykologia oli
aina huvittanut tätä virkamiestä.
"Odottakaa hetkinen", sanoi inspehtori ja poistui nopeasti eräästä
sisäovesta. Poliisivirkamies kysyi Johnilta yhtä ja toista hänen
retkistään edellisenä päivänä. John vastasi epämääräisesti katkonaisin,
melkein sekavin lausein. Samassa inspehtori palasi.
"Te olette siis isä Storm?"
"Olen."
"Tunnetteko ketään, joka mahdollisesti tahtoisi antaa vangita itsensä
teidän asemestanne?"
"Taivas varjelkoon ketään semmoista yrittämästä."
"Siitä huolimatta täällä on eräs, joka väittää olevansa --"
"Saanko nähdä hänet?"
"Tulkaa hiljaa tätä tietä", sanoi inspehtori, ja John seurasi häntä
sisähuoneeseen. John Stormin ylpeys oli kokonaan lamassa, hänen päänsä
oli kumarassa, ja hän oli tavattomasti liikutettu.
Mustaan kauhtanaan puettu mies istui pöydän ääressä selitellen jotain
eräälle poliisivirkamiehelle, jolla oli avoin muistiinpanokirja
edessään. Mies oli selin oveen, mutta John tunsi hänet heti. Se oli
veli Antero.
"Miksi te antauduitte itse poliisille?" kysyi poliisivirkamies, ja
veli Antero alkoi lavertaa pitkää, mieletöntä selitystä. Hän oli
nähnyt iltalehdissä, että isä Storm muka oli nähty Eustonin asemalla,
ja hänestä oli sääli... sääli, että poliisi... että poliisi kulutti
aikaansa --
"Pitäkää varanne!" sanoi virkamies. "Te olette nyt sellaisessa
asemassa, että teidän täytyy miettiä, mitä sanotte."
Silloin inspehtori astui esiin jättäen Johnin ovensuuhun.
"Te väitätte yhä vieläkin olevanne isä Storm?"
"Tietysti", sanoi veli Antero närkästyen. "Jos olisin joku toinen, niin
luuletteko, että olisin tullut tänne antautumaan poliisille?"
"Kuka siis on tämä, joka seisoo takananne?"
Veli Antero kääntyi, huomasi Johnin ja säikähtäen kovasti huudahti
kauhusta. Hän näytti tuskin uskovan, että se todellakin oli John Storm,
ja hänen silmänsä pyörivät hurjasti. John koetti puhua, mutta sai
lausutuksi ainoastaan pari epäselvää ääntä.
"No, mitä arvelette?" sanoi inspehtori. Ja Johnin seisoessa pää
kumarassa ja rinta kohoten veli Antero puhkesi hermostuneeseen nauruun
ja alkoi puhua:
"Ettekö tunne häntä? Se on minun maallikkoveljeni. Minä toin hänet
luostarista kuusi kuukautta sitten, ja siitä lähtien hän on asunut
luonani."
Poliisivirkamiehet katsoivat toisiinsa. "Hyvänen aika!" huusi veli
Antero käskevällä äänellä. "Ettekö usko minua? Te ette saa koskea
tuohon mieheen. Hän ei ole tehnyt mitään -- ei kerrassaan mitään. Hän
on hellä kuin nainen eikä voisi tehdä pahaa kärpäsellekään. Mitä hän
täällä tekee?"
Poliisivirkamiestenkin päät painuivat alas, ja tuo sydäntäsärkevä ääni
jatkoi: "Oletteko vanginneet hänet? Se on kovin väärin, jos... Mutta
ehkä hän on itse antautunut teille! Se olisi juuri hänen tapaistaan.
Hän pitää minusta ja voisi kertoa teille mitä juttuja tahansa
pelastaakseen... Mutta teidän täytyy ajaa hänet pois... Käskekää häntä
palaamaan vanhan äitinsä luo -- siellä on hänen oikea paikkansa. Hyvä
Jumala! Luuletteko, että minä valehtelen teille?"
Oli hetken äänettömyys.
"Poikaparka, vaiti, vaiti jo!" sanoi John hellällä ja käskevällä
äänellä. Sitten hän kääntyi inspehtoriin hymyillen katkerasti.
"Oletteko varma asiasta nyt?" kysyi hän.
"Aivan varma, isä", vastasi inspehtori murtuneella äänellä. Veli Antero
purskahti itkuun.