X.

Kun Glory heräsi aamulla Derby-päivän jälkeen ja ajatteli Johnia,

ei hän tuntenut vähääkään katumusta. Jossakin etäällä oli ääretön

sekasotku vaikeuksia, mutta hän ei tahtonut ajatella niitä. John

rakasti häntä ja hän rakasti Johnia, ja kaikki muu oli mitätöntä. Jos

säännöt ja valat pyrkivät heitä erottamaan, niin varokoot sellaiset

lemmen viholliset.

Glory tunsi, että omituinen vieno muutos oli tapahtunut hänessä. Hän

ei ollut enää ainoastaan oma itsensä, vaan samalla myöskin joku muu.

Hän ei ollut ainoastaan Glory, vaan myöskin John Storm. Oi, suloinen

salaisuus! Oi, ilojen ilo! Hän tunsi vieläkin John Stormin käsivarsien

syleilyn ja armaan henkäyksen kaulallaan. Omituisesti vavisten hän

kurotti kätensä ja otti käsipeilin katsoakseen itseään ja nähdäkseen,

oliko hänen kasvoissaan mitään semmoista muutosta, jonka muukin maailma

saattoi huomata. Oli kyllä! Hänen silmissään oli toinen loiste, syvempi

valo. Hän heittäytyi takaisin viileälle vuoteelleen huoahtaen syvään.

Mitä hän välitti maailmasta! Menneet olivat nyt nuo kuusi kurjaa

kuukautta, jolloin hän oli joka aamu herännyt tuska rinnassa. Hän oli

onnellinen, onnellinen, onnellinen!

Aamuaurinko paistoi huoneeseen, kun Liisa astui sisään tuoden teetä.

"Tapasitteko isä Stormin illalla, neiti Gloria?"

"Tapasin kyllä, Liisa kulta."

Sen päivän sanomalehti oli kokoon käännettynä tarjottimella. Glory otti

sen käteensä ja avasi sen katsoakseen, mitä siinä seisoi Derbystä, ja

muisti nyt ensi kerran Draken ja hänen voittonsa. Mutta hänen katseensa

sattuikin suurilla kirjaimilla painettuun otsakkeeseen: "Uskonnollinen

paniikki. Ilveilyn nolo loppu."

Se oli ilkkuvaa riemuhuutoa. Tuhon päivä oli tullut ja mennyt, ja

kumminkin Lontoo oli vallan entisellään! Viime yön vuoksi ja luode oli

suorittanut säännölliset liikkeensä huuhtomatta pois ihmisasuntoja.

Maanjäristys ei ollut niellyt Paavalin katedraalia, maailman

mahtavimman kaupungin palo ei ollut luonut hohtoaan Euroopan taivaalle,

ja ukkossääkin, joka oli Lontoota kohdannut, oli ainoastaan huuhtonut

pois tomun ja puhdistanut ilman.

"Lontoota saa onnitella, kun tuo hulluus nyt vihdoinkin on ohi. Mikäli

tiedämme, ei se ole aikaansaanut muuta kuin yhden tapaturman. Brown's

Squarella Westminsterissä kaksi tuon hulluuden tartuttamaa intoilijaa

hyökkäsi erään nuoren Wellington-kasarmissa asuvan soturin Charles

Wilkesin kimppuun. Haavoittunut soturi vietiin Tuomaan sairaalaan ja

hänen haavoittajansa Rochester Rown poliisiasemalle. Vahinko vain, että

papillinen hulluuden aikaansaaja ei ole vielä joutunut saman kohtalon

alaiseksi kuin hänen seuraajansa. Myöhään eilisiltana vallanpitäjät,

jotka vihdoinkin heräsivät hämmästyttävästä välinpitämättömyydestään,

antoivat käskyn isä Stormin vangitsemiseksi, mutta ei poliisin ole

onnistunut saada häntä käsiinsä tähän saakka."

Glory hengitti raskaasti lukiessaan, ja Liisa, joka juuri veti ylös

uutimia, katsoi häneen kummastuneena.

"Liisa, oletko sanonut kenellekään, että isä Storm oli täällä illalla?"

"En ole, neiti. Ei ketään ole vielä liikkeellä, ja sitä paitsi --"

"Älä sitten kerrokaan siitä kenellekään ihmiselle. Sillä tekisit

minulle suuren, suuren palveluksen. Lupaatko sen, Liisa?"

"Tietysti, neiti", sanoi Liisa iskien hiukan silmää ja nyökäyttäen

päätään.

Glory puki nopeasti ylleen, meni alas saliin ja kirjoitti kirjeen.

Se oli Seftonille, teatterin regissöörille. "Älkää odottako minua

tänä iltana. En voi nyt näytellä. Anteeksi, että tuotan niin paljon

häiriötä."

Sitten Rosa astui sisään kädessään toinen sanomalehti, ja virkkamatta

mitään Glory ojensi hänelle kirjeensä luettavaksi. Rosa luki sen ja

antoi sen sitten takaisin ääneti. He ymmärsivät toisensa.

Seuraavina tunteina Gloryn levottomuus kasvoi kuumeentapaiseksi, ja

heti kun ensimmäiset iltalehdet olivat ilmestyneet, lähetti hän niitä

noutamaan.

Kauhu alkoi laimeta, ja kaupungin ulkolaitoihin lähteneet ihmiset

alkoivat palata takaisin laumoittain sangen noloina ja häpeissään. Ei

mitään uutisia isä Stormista. Tänä aamuna oli käyty kysymässä Scotland

Yardilla, mutta sieltä ilmoitettiin, ettei hänestä vielä ole kuulunut

mitään. Ei kukaan voinut käsittää, missä hän oli viettänyt edellisen

yön.

Gloryn posket hehkuivat polttavan kuumina. Alituiseen hän lähetti

noutamaan uusia sanomalehtiä. Uskonnollinen kauhu oli joutunut melkein

unohduksiin, ja huomio oli kokonaan kääntynyt John Stormin katoamiseen.

Hänen seuraajansa eivät ottaneet kuuleviin korviinkaan ajatusta, että

hän olisi paennut Lontoosta. Olipa miten oli, hän oli nyt mennyttä

miestä. Profeettana oli hänen uransa lopussa, ja hänen hurjat,

mystilliset uskontoteoriansa olivat Lontoon pilkan kohteena.

"Meitä ei ollenkaan hämmästytä, että tuo toinen Mooses, tuo

vale-Messias on sortunut. Sellaiset henkilöt sortuvat aina pakosta,

mutta se on ihme, että kukaan on koskaan suhtautunut vakavasti

liikkeeseen, jonka pylväinä ovat olleet..." ja sitten seurasi

pilkallinen luettelo Johnin seuralaisista -- panttilainaaja, viinuri,

lakaisija, pari puotilaista j.n.e.

Lukiessaan tuota kaikkea Glory samalla punastui häpeästä, vapisi

pelosta ja tunsi tulista suuttumusta. Hän söi päivällistä kahden kesken

Rosan kanssa, ja he koettivat puhella muista asioista. Mutta se oli

turha vaiva. Vihdoin Rosa sanoi:

"Minun täytyy seurata tuon asian juoksua sanomalehteni puolesta, ja

nyt minun on mentävä katsomaan, onko hänen kirkossaan tänä iltana

tavallinen jumalanpalvelus."

"Saanko tulla kanssasi?"

"Tule vain, jos tahdot, mutta turhaa se on -- ei hän ole siellä."

"Miksi ei?"

"Pääministeri läksi Lontoosta eilis-iltana -- minä en pääse siitä

uskosta, että se on jossakin yhteydessä tuon asian kanssa."

"John Storm on varmaan kirkossaan, Rosa. Se mies ei juokse pakoon.

Minä tunnen hänet", sanoi Glory ylpeästi. Kirkko oli täpötäynnä väkeä,

joten Glory ja Rosa tuskin pääsivät istumaan. Johnin viholliset

olivat järjestään kaikki saapuvilla -- kaikki ne, jotka luulivat,

että tuo mies uhkasi heidän vanhoja oikeuksiaan ja elinkeinojaan,

tuo mies, joka kävi sotaa pahetta ja paheen harjoittajia vastaan.

Ennen jumalanpalveluksen alkua vallitsi kirkossa omituinen uhkaava

mieliala, ja huolimatta lujasta luottamuksestaan John Stormiin huomasi

Glory rukoilevansa, että hän ei tulisi nyt näyttäytymään. Kun urut

alkoivat soida ja kuoro ja papit astuivat sisään, oli kiihko kasvanut

korkeimmilleen, ja muutamat seurakuntalaisista nousivat seisomaan

penkeille nähdäkseen, oliko isä Storm siellä. Mutta hän ei ollut

kirkossa. Hänen mustaa kauhtanaansa ja neliskulmaista lakkiansa, joissa

hän vielä äskettäin oli saarnannut, ei näkynyt missään, ja sekä ystävät

että viholliset näyttivät yhtä tyytymättömiltä.

Sitten alkoi häpeällinen näytös. Mustelmanaamainen mies nousi

otsa siteessä seisaalleen huutaen: "Me emme tahdo mitään paaveja,

pojat!" Jumalanpalvelus, jota kaksi luostarista saapunutta veljeä

oli hoitamassa, keskeytyi heti paikalla ja yltympäri kuului suhinaa,

vihellyksiä, kirkumista ja jos jonkinmoista melua. Kesken lukemista

alettiin laulaa, ja alttarille viskeltiin penkeiltä tyynyjä, mattoja,

rukouskirjoja y.m. Säikähtyneet kuoropojat pakenivat, ja papit ajettiin

ulos kirkosta.

Johnin omat puoluelaiset hiipivät pakoon kauhuissaan ja häpeissään,

mutta Glory hypähti pystyyn aivan kuin asettuakseen tuon raukkamaisen

lauman tielle. Hänen ääntänsä ei kuitenkaan voinut kuulla yleisen melun

vallitessa, ja Rosa veti hänet mukanaan kadulle.

"Eikö tässä maassa ole mitään järjestysvaltaa, joka voi tuommoisen

melun estää?" huusi Glory, mutta poliisi ei ollut kuulevinaan hänen

sanojaan.

Sitten purkautui seurakunta ulos kirkosta ja asettui kellarikerrokseen

vievän oven ympärille.

"He ovat löytäneet hänet", ajatteli Glory puristaen kättään rintaansa

vasten. Mutta niin ei ollutkaan laita. Kesken ihmisääniä kuului äkkiä

verikoiran kumea ulvominen. Joukko kirkui pelosta ja ilosta, ja sitten

se erosi kahtaalle, sillä koira syöksyi väen läpi häntä pystyssä, kuono

maassa ja otsa rypyssä. Hetken kuluttua se oli jo kadonnut, sen kumea

ääni kuului vielä naapurikaduilta, ja väkijoukko juoksi minkä pääsi sen

perässä.

"Tuo se löytää miehen, jos hän vain on Lontoossa", huusi joku -- se oli

juuri tuo mustelmanaamainen mies -- ja sitten rähähti liuta ilkeään

nauruun.

Glorya pyörrytti, ja hän tarttui kouristuksentapaisesti Rosan

käsivarteen.

"Nuo kurjat olennot!" huusi hän. "He käyttävät eläinraukan rakkautta

isäntäänsä omiin inhoittaviin tarkoituksiinsa -- se on kurjaa, raakaa,

se on --. Oi, voi, voi!"

"Tule rakas ystävä", sanoi Rosa ja veti Gloryn pois.

He palasivat Broad Sanctuaryn kautta. Ei kumpainenkaan heistä puhunut,

vaan molemmat miettivät: "Hän on palannut luostariin ja aikoo odottaa

siellä kunnes myrsky on ohi." Westminster Bridgellä he erosivat. "Minun

pitää mennä asioille", sanoi Rosa kääntyen maanalaiselle rautatielle

päin.

"Hän menee Bishopsgaten luostariin", ajatteli Glory, ja he erosivat

painostavan tunnelman vallassa.

Tullessaan kotiin löysi Glory sillä aikaa tulleen kirjeen Drakelta:

"_Rakas Glory!_ -- Kuinka minä voin pyytää anteeksi eilistä

anteeksiantamatonta käytöstäni teitä kohtaan? Muisto siitä, mitä

tapahtui, on turmellut minulta kaiken ilon menestyksestäni, vaikka

kaikki minua onnittelevat. Minä olen koettanut puolustella itseäni

sillä, että te ehkä pidätte lieventävinä seikkoina tuota päivää ja

olosuhteita sekä minun kiihoittunutta mielentilaani. Mutta teidän

elämänne on ollut niin moitteetonta, että minä vallan kauhistun

ajatellessani kuinka eilen saatoin teidät alttiiksi

väärinselityksille salliessani teidän käydä Korinton klubissa Ja

käyttäytyessäni teitä kohtaan siellä sillä tavalla Jumalan kiitos

eivät asiat kehittyneet sitä pitemmälle ja siunattu sallimus esti

minua täyttämästä uhkaustani ja seuraamasta teitä kotiin. Uskokaa

minua, teidän ei tarvitse enää tavata sellaisia miehiä kuin lordi

Robert Ure ja sellaisia naisia kuin hänen seuralaisensa ovat. Minä

halveksin heitä koko sydämestäni enkä voi ymmärtää kuinka olen

saattanut sietää heitä näin kauan. Olkaa minulle niin ystävällinen

että kirjoitatte pari riviä ja sallitte minun käydä luonanne

pyytämässä suusanallisesi teiltä anteeksi.

Nöyrimmästi teidän

F.H.N. Drake."

Glory nukkui rauhattomasti sinä yönä, ja heti kun hän kuuli Liisan

liikkuvan aamulla, käski hän tuoda sanomalehdet.

"Kuulitteko koiran haukkuvan, neiti?" sanoi Liisa

"Minkä koiran?"

"Isä Stormin koiran. Se raapi katuovea tänä aamuna ennenkuin minä

nousin ylöskään. Minä arvelin sitä maitokuskiksi. Mutta heti kun raotin

ovea, töytäsi koira saliin ja kulki nuuskien ympäri joka paikassa."

"Missä se nyt on?"

"Se meni jo, neiti."

"Näkikö kukaan sen? Eikö? Onko se varma? Oletko aivan varma siitä? Älä

siis virka mitään siitä, Liisa -- ei kerrassa mitään -- niin olet hyvä

tyttö."

Sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia John Stormin salaperäisestä

katoamisesta. Ei jälkeäkään hänestä ollut nähty. Joku oli arvellut

hänen vetäytyneen uudelleen Anglikaaniseen luostariin, jonka

jäsenistöön hän kuului, mutta kysyttäessä Bishopsgaten luostarista oli

saatu selville, ettei kukaan siellä ollut häntä nähnyt. Eilispäivästä

saakka oli poliisi hakenut ristiin rastiin koko Lontoon, mutta

ei vähintäkään seikkaa vielä ollut ilmaantunut, joka loisi valoa

tuohon salaperäiseen häviämiseen. Vaikka hänellä oli erikoisimmat

kasvot ja tavat koko Lontoossa, oli hän osannut välttää huomiota ja

päässyt semmoiseen lymypaikkaan, jota oli mahdoton keksiä. Ei mikään

taikomataidon mestari olisi voinut kadota näkyvistä ihmeellisemmällä

tavalla. Hän oli aivan kuin nostettu taivaaseen pilvessä, ja juuri

sitä monet hänen innokkaimmista ihailijoistaan uskoivatkin hänen

kohtalokseen. Näiden joukossa oli hehkusilmäisiä intoilijoita, jotka

kertoivat, kuinka hän oli kiitänyt tulisissa vaunuissa ylöspäin, sekä

ennustivat hänen palaamistaan kolmen päivän kuluttua. Sellaisia juttuja

haastelivat tuhannet, joita vieläkin liitti ääretön hellyys petturin

muistoon. Sillä välin oli soturi Wilkes kuollut haavoistaan, ja

poliisioikeus oli ottava asian käsiteltäväksi juuri sinä päivänä.

"Tunnottomat pedot! Verikoira on laupeuden enkeli heihin verrattuna",

ajatteli Glory. Mutta eniten häntä kiusasi ajatus, että John oli

paennut vaaraa ja piileskeli nyt jossakin.

Puolenpäivän tienoissa sanomalehtipojat syöksyivät puiston halki

tarjoten huutamalla lehtiään kaupaksi vastoin kaikkia sääntöjä, ja

samassa Rosa astui sisään kertoen, että John Storm oli itse antautunut

poliisille.

"Tiesin, että hän tekisi niin!" huudahti Glory. "Tiesinhän sen!"

Sitten Rosa kertoi, kuinka veli Antero oli koettanut uskotella

poliisille, että hän on John Storm, ja kuinka säälittävästi se juttu

oli loppunut.

"Sanoitko, että se oli vain maallikkoveli, Rosa?"

"Niin oli. Puolihupsu raukka nähtävästi -- kuinka hän saattoi

luullakaan, että tuommoinen kepponen voisi onnistua Lontoossa."

Gloryn silmät säkenöivät. "Rosa", huudahti hän, "minä olisin ennemmin

tahtonut tehdä tuon hänen tekonsa kuin näytellä suurinta osaa koko

maailmassa."

Glory tahtoi olla läsnä oikeudenistunnossa ja pyysi että Rosa ottaisi

hänet mukaansa.

"Mutta uskallatko sinä, lapsi? Uskallatko nähdä häntä, kun teidän vanha

ystävyytenne --"

"Uskallanko?" sanoi Glory. "Uskallanko seistä hänen rinnallaan

syytettyjen paikalla!"

Mutta kun hän saapui oikeuspaikan edustalle ja näki millainen tungos

siellä oli sekä huomasi kaikki nuo hienot henkilöt, miehet ja

naiset, joitten sallittiin istua penkeillä, sanomalehtimiesjoukot,

uutisten onkijat ja lukemattomat hymyilevät, kiihkeät, armottomat,

säälittömät kasvot, kaikki kokoontuneina kuin ainakin hauskaa näytelmää

katsomaan, silloin hänen sydäntänsä vihloi, ja hän hiipi pois

oikeudenistuntopaikasta ennen vangin saapumista.

Kulkien edestakaisin käytävässä Glory odotti asian päättymistä.

Sen käsittely ei kestänyt kauan. John Stormia syytettiin siitä,

että hän oli pannut toimeen kansankokouksia, jotka olivat yleiselle

turvallisuudelle vaarallisia. Ei mitään puolustusta kuulunut.

Ensimmäisenä vieraanamiehenä oli mies, jonka otsa oli siteessä. Hän

oli ravintoloitsija Brown's Squareltä, ja hän oli ollut sotilas

Wilkesin hyvä ystävä. Hänen otsansa oli haavoittunut siten, että

vangin maallikkoveli oli lyönyt siihen kepillä Derby-iltana, kun

hän, todistaja, Wilkes-vainajan kanssa oli yrittänyt päästää irti

verikoiran. Hän tiesi kertoa paljon isä Stormin saarnoista, puheista,

ennustuksista ja panetteluista. Toisina todistajina olivat Pincher ja

Hawkins. He vallan vapisivat pelosta kuinka heille itselleen kävisi

ja pelastaakseen oman nahkansa syytivät he kaiken syyn isä Stormin

niskoille. Tunnin kuluttua tuli Rosa ulos ja kertoi, että John Storm

oli tuomittu pantavaksi tutkimusvankilaan. Takuuta ei pyydetty, ja

vangittu, joka ei koko aikana ollut sanonut sanaakaan, vietiin takaisin

vankilaan.

Glory kiiruhti kotiin ja sulkeutui huoneeseensa. Sanomalehtipojat

kadulla kirkuivat: "Isä Storm oikeuden edessä", ja täyttivät koko ilman

huudoillaan. Glory pani kädet korvilleen ja koetti hyräillä jotain

ollakseen kuulematta.

John Stormin ura oli lopussa. Ja kaikki oli hänen, Gloryn, syytä. Jos

hän olisi suostunut lähtemään Lontoosta Johnin kanssa, tai liittänyt

kohtalonsa häneen täällä, olisi kaikki nyt toisin. Mutta hän oli

tunkeutunut Johnin elämään murtaen sen. Hän oli tehnyt syntiä tuota

miestä vastaan, joka oli antanut hänelle kaiken, mitä ihmissielu voi

toiselle antaa.

Liisa tuli sisään silmät punoittavina ja toi iltalehdet sekä kirjeen.

Lehdissä oli pitkä kertomus oikeudenkäynnistä ja pikku letkauksia

yleisölle, joka muka viitsi osoittaa niin suurta mielenkiintoa

tuommoista viheliäistä petturia kohtaan. Muutamissa lehdissä oli

vangitun kuva sekä istuntosalissa läsnäolleiden tunnettujen henkilöiden

kuvia. "Teatteria edusti --" ja sitten seurasi irvikuva Glorysta. Kirje

oli Rakel-tädiltä:

"_Oma rakkain Glory!_ -- Minä tiedän kuinka syvästi sinun

_sydämesi_ kärsii niistä ikävistä uutisista, joista nyt sinulle

kerron. Lordi Storm kuoli maanantaina ja hänet haudattiin tänään.

Viimeiseen saakka hän vakuutti, ettei hän ikinä suostuisi

sovintoon Johnin kanssa, eikä hän jättänytkään mitään muuta

perintöä pojalleen kuin lordin arvonimen, joten meidän rakas

ystävämme John on nyt aatelismies ilman maatilaa. Jokainen, joka

oli vanhan lordin läheisyydessä hänen viimeisellä hetkellään,

koetti taivuttaa hänen sydäntään heltymään poikaa kohtaan, mutta

turhaan. Olo kuolinvuoteella oli kamalaa. Kuolemaisillaan ja

alinomaa purskahtaen nauruun lordi luki ääneen viimeisen tahtonsa,

jossa hän määräsi, että kaikki hänen tavaransa myydään ja tulot

niistä annetaan jollekin yhdistykselle, jonka tarkoituksena on

Englannin valtiokirkon suojeleminen. Ja sitten hän sanoi vanhalle

Chalselle, että heti kun hän, nimittäin lordi, on kuollut, on

kirstu tuotava ja hänet suljettava siihen paikalla, 'sillä', sanoi

hän, 'minun poikani ei tahtonut tulla näkemään minua _elävänä_, ja

hänen ei myöskään pidä irvistellä minulle, kun olen _kuollut_.'

Hautajaiset olivat tänä aamuna Kirkpatrickissa, ja _harvat_ vain

olivat saattamassa miestä, joka ei jättänyt ainoatakaan surevaa

jälkeensä. Mutta juuri kun hänen maalliset jäännöksensä olivat

joutumaisillaan mustaan hautaan, seisahtuivat vaunut kirkkomaan

edustalle ja vanha herrasmies astui ulos niistä. Ei kukaan

tuntenut häntä, ja hän seisoi hetkisen katsellen hautaan, kasvot

aivan liikahtamattomina, ja kuunteli hautausluvut loppuun asti.

Sitten hän nousi jälleen vaunuihinsa ja ajoi pois virkkamatta

sanaakaan kenellekään. _Heti paikalla_ kun hän oli mennyt, minä

sanoin Annalle, että hän oli varmaan joku tärkeä henkilö, ja

sitten kaikki sanoivat, ettei se voinut olla kukaan muu kuin lordi

Stormin veli, itse Englannin pääministeri. Luultavasti kaikki

tulee aivan kohta myytäväksi, joten Knockaloe pian jää typö

tyhjäksi, ja molemmat Stormit, sekä isä että poika, ovat kadonneet

meidän näkyvistämme ikipäiviksi. Minä olen aina aavistanut, että

niin kerran kävisi! Mutta kyllä minä kerron sinulle kaikesta

tarkemmin kun tavataan, ja toivoakseni tapaamme toisemme _kohta!_

Hyvästi siksi! Sinun hellä, ei, enemmän kuin hellä, sinun

_rakastava_ tätisi.