Kun John Storm astui saliin, valtasi hänet omituinen pelon tunne.
Vieno ilma siellä oli aivan kuin täynnä Gloryn läsnäoloa, ja hänen
henkäyksensä tuntui elävän siellä. Sivupöydällä paloi punaisen
varjostimen verhoama lamppu, ja kaikenlaisia pieniä hopeaisia
korukaluja, viuhkoja sulkia kukkia y.m. oli aseteltu sinne tänne.
Johnin askeleet eivät kuuluneet ollenkaan pehmeällä matolla. Kaikki
täällä oli niin erilaista kuin siinä paikassa, mistä hän juuri
oli tullut, nimittäin hänen omassa autiossa kamarissaan kirkon
kellarikerroksessa...
Hän olisi voinut kuvitella Gloryn juuri vastikään lähteneen tästä
huoneesta. Pienen ebenpuisen kaapin ovi oli auki ja John saattoi nähdä
sen sisustan. Alimmat hyllyt olivat täynnä kenkiä ja pikku tohveleita,
muutamat nahkaisia, toiset satiinisia, muutamat mustia, toiset punaisia
toiset valkoisia. Ne herättivät omituista hellyyttä John Stormissa, ja
hänen täytyi kääntää katseensa pois niistä. Lampun juuressa oli pari
valkoisia hansikkaita. Toinen niistä oli vallan käyttämätön, mutta
toiseen oli pienoinen käsi jo painanut muotonsa. John tarttui siihen ja
asetti sen omalle suurelle kämmenelleen, ja taas oli hellyyden puuska
vallata hänet.
Uuninreunalla oli valokuvia, joista useimmat kuvasivat Glorya.
Muutamat niistä olivat erittäin kauniita ja esittivät oivallisesti
nuo säkenöivät silmät ja kiharan, aaltoilevan tukan. Yhdessä kuvassa
nuo puoleksi avautuneet huulet ja hymyilevä suu näyttivät suorastaan
hekumallisilta. Mutta eräs toinen kuva oli vallan erilainen -- miten
suloinen, miten hilpeä, miten koruton! John arveli, että se oli
aikaisemmilta ajoilta, sillä siinä oli Glorylla sama puku, jota hän
ennen käytti, yksinkertainen kudottu röijy ja merimieslakki. Oi, nuo
päivät viattomine iloineen olivat olleet ja menneet! Glory! Hänen oma
kaunis Glorynsa John oli kokonaan joutua liikutuksensa valtaan ja hän
alkoi kysyä itseltään, miksi hän oikeastaan odotti siellä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän muisti kamalan asiansa, ja se näytti hänestä nyt
hirveältä ja mahdottomalta. "Minä lähden pois", sanoi hän kääntyen
oveen päin.
Pienellä hyllyllä oven vieressä oli toinen puitteisiin asetettu
valokuva. John oli seisonut selin siihen, ja paitsi sitä ei punaisen
lampun vieno valo voinut valaista koko huonetta selvään, mutta nyt hän
huomasi tuon kuvan, ja katkeruus hänen sydämessään elpyi jälleen. Se
oli Draken valokuva, ja sen nähtyään puhkesi John hurjaan nauruun ja
istuutui jälleen.
Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän siinä istui. Tuskien raatelemat
sielut eivät tiedä ajan kulusta. Tunti on heille kuin iäisyys, eikä
iäisyys ole pitempi kuin tunti. Hän painoi kasvonsa käsivarsiinsa,
jotka nojasivat pöytään, ja tuska ja epäilys kalvoivat hänen mieltään.
Väliin hän sanoi itselleen, ettei Jumala vaatinut ihmistä murhaamaan,
mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sanoi hän taas, ettei tämä ollut
murha, vaan uhri. Sitten tuntui ilkkuva ääni hänen sisässään virkkavan:
"Mutta maailma on nimittävä sitä murhaksi, ja laki on rankaiseva
sinua." Siihen hän vastasi sydämessään: "Kun lähden tästä talosta,
menen itse ilmoittautumaan lähimpään poliisikamariin ja sanon:
'Ottakaa minut kiinni, minä olen Jumalan silmäin edessä täyttänyt
velvollisuuteni, mutta kansani silmissä olen tehnyt rikoksen!'" Siihen
vastasi ääni: "Siitä on vain seurauksena myöskin oma kuolemasi."
Mutta silloin hän ajatteli: "Kuolema on voitto niille, jotka kuolevat
aatteensa hyväksi, ja minun kuolemani on oleva protesti naisen
alentumistilaa vastaan -- se on oleva syyttäjänä miehille, jotka
pitävät naisia leikkikaluinaan, uhreinaan, orjinaan." Kun hän näin
ajatteli, tunsi hän omituista iloa kuvitellessaan, että maailma saisi
kuulla hänen teostaan. "Mutta aamulla minä luen messun hänen sielunsa
autuudeksi", sanoi hän itsekseen, ja sitten häntä värisytti, ja hänen
sydämensä kävi kylmäksi kuin kivi.
Hän kohotti päätään ja kuunteli. Huoneessa oli aivan hiljaista, ulkoa
puistosta ei myöskään kuulunut ääntä, mutta raollaan olevasta ikkunasta
hän saattoi kuulla katujen yksitoikkoisen jyrinän. Suuri hiljaisuus
näkyi vallanneen Lontoon, hiljaisuus, joka oli kamalampi kuin koko
tämäniltainen hälinä ja melu. "Nyt on varmaan myöhä", ajatteli John,
"kaiketi lienee jo puoliyö." Sitten hän mietti että ehk'ei Glory
tulisikaan kotiin sinä yönä ja äkkiä riemastuen huusi hän sydämessään:
"Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!"
Hän oli sanonut sen ääneensä, ja hänen oman äänensä kaiku tuossa
hiljaisessa huoneessa herätti kaikki hänen aistimensa. Äkkiä hän kuuli
muitakin ääniä ulkoa, nimittäin pyörien ratinaa ja vaunujen kolinaa.
Vaunut lähestyivät lähenemistään. Ne seisahtuivat ulko-ovelle. Hevonen
pudisteli päätään niin että suitset kalisivat. Vaunujen ovet avattiin.
Naisen ääni sanoi: "Hyvää yötä!" Siihen vastasi miehen ääni: "Hyvää
yötä, ja paljon kiitoksia, neiti!" Sitten vierivät pyörät taas poispäin.
John Stormin koko voima näkyi nyt keskittyneen kuuloaistiin, ja tuossa
hiljaisessa paikassa hän kuuli joka risahduksen. Hän nousi seisaalleen
odottaen.
Hetkisen kuluttua kuului avain rasahtavan katuoven lukossa. Naisen
puku kahisi portailla, ilmassa tuntui hyvää tuoksua ja jonkinmoinen
raikkauden ja terveyden tunnelma Sitten raollaan ollut ovi avautui, ja
tuohon kynnykselle ilmestyi hitaasti, väsyneesti, mutta täynnä suloa
hän itse, Glory. Johnin päätä pyörrytti, hän ei voinut kuulla eikä
nähdä.
Kun Glory huomasi Johnin seisovan lampun vieressä kalmankalpeana,
seisahtui hän hetkeksi sanatonna hämmästyksestä ja kohotti sitten
kätensä otsalleen aivan kuin pyyhkäistäkseen pois oudon näyn. Sitten
hän tarttui kiinni tuolin selkämykseen huudahtaen heikosti.
"Ah, sinäkö täällä olet?" sanoi hän sitten koettaen hallita ääntään.
"Kuinka minä säikähdin! Kuinka saatoin aavistaa näkeväni sinut täällä!"
John koetti vastata, mutta hänen äänensä ei totellut häntä. Glorya
kammotti tämä hiljaisuus.
"Liisa kaiketi avasi oven -- missä Liisa on?"
"Levolla", sai John vaivaloisesti sanotuksi.
"Entä Rosa -- oletko nähnyt Rosaa?"
"En."
"Et tietysti! Tietysti et! Hän on arvatenkin toimistossa eikä palaa
moneen tuntiin. Siis me olemme aivan kahden kesken!"
Glory ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän tuon sanoi, ja vaikka hän
koetti teeskennellä iloa, värisivät hänen huulensa. Sitten hän
naurahti, vaikkei mitään ollut naurettavaa, mutta sydämensä syvyydessä
hän pelkäsi. Hän alkoi liikkua huoneessa koetellen tyyntyä ja näyttää
levolliselta.
"Etkö aio auttaa takkia pois yltäni? Etkö? No sitten minun täytyy tehdä
se itse."
Heittäen pois päällysvaatteena Glory astui huoneen poikki ja istuutui
sohvalle, jonka vieressä John seisoi.
"Oh, kuinka minua väsyttää! Voi, millainen päivä tämä on ollut! Toista
kertaa ei semmoista enää jaksaisi! Missä sinä luulet minun olleen?"
"Minä tiedän, missä sinä olet ollut, Glory -- minä näin sinut siellä."
"Sinä? Tosiaanko? Sinä siis kumminkin olit se, joka... Olitko sinä
kukkulalla?"
"Olin."
John oli hiukan poistunut välttääkseen koskettaa Gloryyn, mutta
seisoessaan siinä uunin vieressä tunsi nuori pappi väkisinkin tuon
hienon maailmannaisen kasvoissa saman tytön piirteet, joka kerran oli
ollut niin kallis hänelle. Hän näki samat säteilevät silmät, pitkät
silmäripset, värähtelevät luomet ja huulten alituisen liikkeen.
Hellyyden puuska valtasi taas John Stormin, ja hänestä tuntui kuin maa
luistaisi pois hänen jalkainsa alta.
"Luetko rukouksesi tänä iltana, Glory?" sanoi John.
"Miksi en lukisi?" vastasi Glory koettaen naurahtaa.
"Rukoile sitten heti, lapseni."
"Miksi?"
John oli saanut Gloryn vapisemaan. Siitä huolimatta tyttö nousi ylös,
astui lattian poikki Johnin luo, katsoi häntä silmiin hetkisen ja
lausui vihdoin:
"Mitä tämä merkitsee? Miksi olet niin kalpea, John? Sinä et ole terve!"
"En; en ole terve", vastasi John.
"John, John, mitä kaikki tämä tarkoittaa? Mitä sinä mietit? Miksi tulit
tänne nyt illalla?"
"Tulin pelastamaan sieluasi, lapsi. Se on suuressa, suuressa vaarassa."
Ensin Glory luuli tätä uskonnollisten tavalliseksi puhetavaksi, mutta
katsottuaan vielä kerran Johnin kasvoihin ymmärsi hän, että tässä oli
tosi kysymyksessä, ja hänen pelkonsa muuttui kauhuksi. Siitä huolimatta
hän puhui huolettomasti, tuskin tietäen, mitä sanoi.
"Olenko minä siis niin hirveän paha? Taivas ei tarvinne minua vielä,
John. Kerran... varmastikin... toivon --"
"Tänä yönä, tänä yönä, _nyt!_"
Gloryn posket kalpenivat, ja hänen huulensa kävivät valkoisiksi ja
verettömiksi. Hän oli palannut sohvalle ja nousi nyt puolittain
seisaalleen, istuutui jälleen ja ojensi toisen kätensä aivan kuin
välttääkseen iskua, mutta tuijotti koko ajan tiukasti Johnin kasvoihin.
Kerran hän vilkaisi ovelle ja koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt.
Tuota sanatonta kauhua kesti vain hetkisen. Sitten hän toipui taas
entiselleen ja katsahti pelotonna Johniin. Gloryn terävä järki oli taas
toiminnassaan ja tunkeutui heti asian ytimeen.
"Tuo on mustasukkaisuuden hulluutta", ajatteli hän, "ja sitä saa
kohdella vain yhdellä tavalla. Jos minä huudan -- jos minä näytän
pelkääväni -- jos minä kiihoitan häntä, on kaikki menetetty."
Silmänräpäyksessä hän käsitti, että tässä saattoi auttaa ainoastaan
hilpeys, hellyys, järkevyys ja rakkaus.
Vavisten kiireestä kantapäähän astui Glory taas Johnin luo ja alkoi
vienosti, hellästi puolustautua.
"John, rakas John, vaikka tapaatkin minut tuollaisten ihmisten seurassa
ja semmoisissa paikoissa, ei sinun siltä pidä luulla että --"
Mutta John keskeytti hänet sanatulvalla.
"Minä en voi ajatella sitä, Glory. Kun katson tulevaisuuteen, en näe
mitä sinuun tulee muuta kuin häpeää ja kurjuutta ja lankeemusta. Tuo
mies tuhoaa sekä ruumiisi että sielusi. Hän johtaa sinut perkeleen
valtaan ja helvettiin ja kadotukseen, enkä minä voi seistä tyhjin
toimin sitä katsomassa."
"Usko minua, John, sinä erehdyt -- erehdyt täydellisesti."
Mutta synkässä raivossaan John huusi:
"Voitko sinä väittää sitä vastaan?"
"Minä voin itse suojella ja pitää huolta itsestäni, John."
"Vaikka tuon miehen viimeiset sanat vielä kaikuvat korvissasi, niin
sittenkin kiellät sen!"
Äkkiä Glory muisti, mitä Drake oli viimeksi kuiskannut auttaessaan
häntä vaunuun, ja hän peitti kasvonsa käsiinsä.
"Sinä et voi enää kieltää sitä! Se on totta! Tuo mies vie sinut
turmioon, ja sinä tiedät sen. Sinä olet aina tietänyt sen, ja siksi
sinä olet ansainnut kaiken, mitä ikinä sinulle tapahtuu. Tiedätkö mihin
sinä olet syypää? Sinä olet syypää itsemurhaan, sielun itsemurhaan!
Mitä on sellaisen kurjan, murtuneen raukan rikos, sellaisen, joka
valitsee kuoleman välttääkseen nälkäännääntymistä ja häpeää, verrattuna
tuommoisen onnettoman naisen syntiin, joka murhaa sielunsa maailman
himojen ja turhuuksien tähden? Edellistä tuomitkoon ihmislaki,
jälkimmäistä odottaa Jumalan kosto."
Glory itki peittäen kasvonsa, ja John rupesi tuntemaan syvää sääliä,
niin suureen raivoon kuin hän olikin itsensä kiihoittanut. Hänestä
tuntui kuin kaikki hänen päätöksensä valuisivat pois vähitellen ja
hän itse seisoisi vyöryvällä laviinilla. Mutta hän koetti vakuuttaa
itselleen ettei hän nyt kumminkaan horjuisi, hän täyttäisi aikomuksensa
ja seisoisi vakavana kuin kallio. Syvään huokaisten hän käveli
edestakaisin huoneessa.
"Voi Glory, Glory! Etkö sinä ymmärrä mitä se on minulle, että Jumala on
määrännyt minut tuomionsa täyttäjäksi?"
Glory hengitti syvään, ja nyt tiesi hän varmaan sen, mitä hän tähän
asti oli vain hämärästi aavistanut. John oli tullut sinne kamalassa
aikeessa, luullen itseään Jumalan lähettilääksi, vaikka hänen
sydämessään ei ollut mitään muuta kuin mustasukkaisuutta.
"Minä olen koettanut tehdä kaiken voitavani, mutta kaikki on ollut
turhaa. Minä olen koettanut pelastaa sinua noista vaaroista, mutta sinä
et tahtonut minua kuulla. Minä olin valmis mihin muutokseen, mihin
uhriin tahansa. Kerran tahdoin luopua koko maailmasta sinun tähtesi,
Glory -- sinä tiedät sen varsin hyvin -- ystävistä, sukulaisista,
isänmaasta, kaikesta, jopa työstäni ja velvollisuuksistanikin -- itse
Jumalastakin, vaikka Jumalan armo minut siitä pelasti!"
Johnin hellyys puhkesi taas moitetulvaan. "Minä kadotin sinut
kumminkin. Viime hetkessä minä kadotin sinut -- aivan viime
hetkessä! Et tyytynyt oman sielusi murhaan, sinun täytyi koettaa
murhata toisenkin sielu. Tiedätkö mitä sellainen työ on? Se on
anteeksiantamaton synti! Sinä itket. Miksi?" Mutta hänen sitä
sanoessaankin jokin ääni hänen sisässään kuiskasi, että hän vain
odotteli noitten ihanien silmien taas kohoavan ja luovan loistavaa
valoansa häneen.
"Mutta kaikki on nyt ollutta ja mennyttä! Se oli erehdys, ja kuilu
meidän välillämme on ylipääsemätön. Minun tilani on nyt paljoa, paljoa
parempi kuin silloin. Ilman ystäviä, ilman sukulaisia, ilman isänmaata
voin pyhittää elämäni Herralle erilläni maailmasta ja yksin!"
Glory tiesi, että nyt oli hänen hetkensä tullut ja että hänen täytyi
voittaa tuo mies ja saada hänet luopumaan aikeistaan, olkootpa ne
sitten millaisia taliansa. Ja tuohon tarkoitukseen saattoi käyttää vain
yhtä ainoata asetta -- Johnin rakkautta häneen.
"En minä väitä, ettei sinulla olisi syytä olla suuttunut minuun",
sanoi tyttö, "mutta älä luule, etten minä ole ollenkaan mitään
uhrannut. Siihen aikaan, josta sinä nyt puhut, jolloin minä valitsin
tällaisen elämän enkä lähtenyt sinun kanssasi Etelämeren saarille,
minä uhrasin hyvin paljon -- minä uhrasin rakkauteni. Etkö luule, että
ymmärsin, mitä se on? Etkö luule minun käsittäneen, että tuottakoonpa
taiteeni minulle mitä iloja tahansa, mitä kiitosta, kunniaa, aplodeja
tahansa, niin on olemassa iloja, joita en koskaan saisi tuntea --
en saisi koskaan tuntea sitä onnea, jonka jokainen naisraukka voi
saada osakseen -- vaimon ja äidin onnea, en koskaan saisi tuntea,
että minulla on paikkani elämässä, vaikkapa pienikin ja vaatimaton ja
tuntematon, ja että olen osallisena sukupolven liittämisessä toiseen
sukupolveen! Ja vaikka maailma onkin ollut niin hyvä minulle, niin
luuletko minun koskaan lakanneen suremasta tekoani! Luuletko, etten
usein muistele sitä silloinkin, kun yleisö minua kiittelee, tai illalla
kotiin tultuani tai herätessäni keskiyöllä? Ja etkö luule, että minä
huolimatta kaikesta menestyksestä, mitä maailmassa olen saavuttanut,
janoan tuota yhtä ainoata, mitä en voi millään menestyksellä ostaa --
kunnon miehen rakkautta, sellaisen miehen, joka rakastaisi minua koko
sielullaan, koko voimallaan ja kaikella, mitä hänellä on?"
Kurkku kuivana, karkeana vastasi John:
"Minä soisin ennen kuolevani tuhat kuolemaa kuin koskettaisin
hiuskarvaakaan sinun päässäsi, Glory... Mutta Jumalan tahto on ankara!"
lisäsi hän vavisten. Valtava intohimo oli temmata hänet, mutta hän
taisteli sitä vastaan. -- "Ja tuo sinun menestyksesi -- se on sinulle
kallis yhä vieläkin!" huusi hän väkinäisesti nauraen.
"Niin on", sanoi Glory pyyhkien pois kyynelet, jotka olivat ruvenneet
vuotamaan. "Minä en voi luopua siitä -- en voi, en voi!"
"Mitä sinun katumuksesi siis hyödyttää?"
"Ei se ole katumusta. Se on sitä, mitä sanoit kerran tässä samassa
huoneessa aikoja sitten... Me olemme kaksi en luonnetta, John, siinä
pahin paha nyt ja aina Mutta tahdommepa tai ei, on elämämme liitetty
yhteen ikipäiviksi. Me emme voi tulla toimeen ilman toisiamme. Jumala
luo miehen ja naisen joskus semmoisiksi."
Johnin huulilla oli säälin hymy. -- "Minä en ole koskaan epäillyt sinun
tunnettasi minua kohtaan, Glory -- en silloinkaan, kun haavoitit minua
kipeimmin."
"Ja jos Jumala on meidät sellaisiksi luonut --"
"Minä en koskaan tulisi antamaan anteeksi itselleni Glory, vaikka
taivas minulle antaisikin anteeksi!"
"Jos Jumala panee meidät rakastamaan toisiamme huolimatta kaikista
esteistä, jotka koettavat meitä erottaa --"
"Minulla ei koskaan tule olemaan onnen hetkeäkään tässä elämässä,
Glory, ei koskaan!"
"Miksi me ponnistelemme vastaan? Se on meidän kohtalomme, josta emme
pääse. Sinä et voi luopua omasta elämästäsi, John, enkä minä omastani,
mutta meillä on yksi sydän!"
Hänen äänensä kaikui kuin soitto Johnin korvissa, ja hänen pakottavassa
sydämessään kuului kuiske: "Mitä ihmislait merkitsevät verrattuina
niihin lakeihin, joita Jumala meille säätää?" -- Äkkiä tunsi John
jotain lämmintä. Se oli Gloryn henkäys hänen kädellään. Pyhän
suitsutuksen kaltainen hyvä tuoksu tuntui ympäröivän Johnia Hän veti
henkeään aivan kuin tukehtumaisillaan oleva ihminen ja istuutui
sohvalle.
"Sinä erehdyt, armas, jos luulet minun välittävän tuosta miehestä,
josta puhut. Hän on ollut hyvin hyvä minulle ja auttanut minua
eteenpäin, mutta hän ei merkitse mitään minulle -- ei kerrassaan
mitään... Mutta me olemme niin vanhoja ystäviä, John! Minun on mahdoton
muistaa sellaista aikaa, jolloin emme olisi olleet tovereita, sinä
ja minä! Joskus uneksin noista pikku saarella vietetyistä rakkaista
entisistä ajoista. Oi, ne olivat niin, niin ihania! -- Muistatko
venettäsi -- _Gloriata_ -- muistatko sitä?"
John puristi nyrkkiään aivan kuin pitääkseen kiinni päätöksestään,
mutta se solui pois sormien lomitse kuin hieta.
"Voi niitä aikoja! Kun sousimme linnan takaa kesäöinä, ja lahdelma
ja taivas olivat kuin kaksi hopeapeiliä jotka heijastivat toisiaan,
silloin sinä ja minä lauloimme 'John Peel'. (Värisevällä äänellä hän
lauloi pari säettä.) 'Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman?
Tunnetko John Peelin?'... Muistatko, John?"
Glory vuoroin itki, vuoroin hymyili. Hän oli taas oma entinen itsensä,
ja nuo julmat vuodet näyttivät ikipäiviksi menneen. Mutta John taisteli
yhä vielä. "Mitä on ruumiiseen kohdistuva rakkaus verrattuna sielun
rakkauteen?" sanoi hän itselleen.
"Sinulla oli silloin flanellipaita ja minulla valkoinen jersey-röijy --
tällainen, näetkö", ja Glory sieppasi uunin reunalta saman valokuvan,
jota John oli katsellut. "Siinä puvussa minä opin ensimmäiset
matkimis-alkeeni, ja usein vieläkin palaa mieleni kesken kaikkea tuohon
suloiseen menneeseen aikaan, ja minun täytyy itkeä."
John työnsi pois valokuvan.
"Miksi sinä muistutat minulle noita aikoja?" sanoi hän. "Siksikö vain,
että paremmin huomaisin, kuinka sinä siitä ajasta olet muuttunut?"
Mutta silläkin hetkellä nuo ihmeelliset silmät tunkeutuivat hänen
sisimpään olemukseensa.
"Olenko minä niin paljon muuttunut, John? Olenko minä? Ei, ei armas!
Minun tukkani on vain kammattu eri lailla, Katso nyt!" Ja hän irrotti
vapisevin sormin tukan solmun. Kiharat valuivat tuuheina hänen
hartioilleen ja kasvoilleen. John tahtoi silittää niitä kädellään, ja
hän kääntyi Gloryyn päin, mutta samassa taas pois, taistellen itsensä
kanssa kuin vihollista vastaan.
"Vai tämä inhoittava pitsiriepuko se on niin erilainen kuin vanha
jersey-röijyni? Tuossa -- tuossa se on!" huusi tyttö repien pitsin
pois kaulastaan ja heittäen sen lattialle sekä polkien sitä jalallaan.
"Katso minuun nyt, John -- katso minuun! Enkö minä nyt ole sama kuin
ennenkin? Miksi sinä et katso?"
Glory taisteli henkensä puolesta. John syöksyi seisaalleen astuen
Gloryn luo hammasta purren ja tuijottavin silmin. "Tämä on vain
saatanan viettelyä. Rukoile rukouksesi, lapsi!"
Hän tarttui oikealla kädellään Gloryn vasempaan käteen. Se vei Glorylta
melkein kaikki voimat ja hän oli pyörtyä. Liikutuksen puuskassa valtasi
Johnin äkillinen hurja hävittämisen halu. Hän tahtoi fyysillisesti
purkaa tunteitaan.
"Rukoile rukouksesi, rukoile, rukoile!" huusi hän. "Jumala on
lähettänyt minut surmaamaan sinut, Glory."
Omituinen kauhun ja samalla riemun tunne valtasi Gloryn. Hän sulki
silmänsä puoleksipa kiersi toisen käsivartensa Johnin kaulaan.
"Ei, vaan rakastamaan minua!... Suutele minua, John!"
John huudahti niinkuin mies, joka heittäytyy äkkijyrkänteeltä
syvyyteen. Hän puristi Gloryn syliinsä, ja tytön hajallaan olevat
kiharat valahtivat Johnin kasvoille.