VIII.

Kun John Storm astui saliin, valtasi hänet omituinen pelon tunne.

Vieno ilma siellä oli aivan kuin täynnä Gloryn läsnäoloa, ja hänen

henkäyksensä tuntui elävän siellä. Sivupöydällä paloi punaisen

varjostimen verhoama lamppu, ja kaikenlaisia pieniä hopeaisia

korukaluja, viuhkoja sulkia kukkia y.m. oli aseteltu sinne tänne.

Johnin askeleet eivät kuuluneet ollenkaan pehmeällä matolla. Kaikki

täällä oli niin erilaista kuin siinä paikassa, mistä hän juuri

oli tullut, nimittäin hänen omassa autiossa kamarissaan kirkon

kellarikerroksessa...

Hän olisi voinut kuvitella Gloryn juuri vastikään lähteneen tästä

huoneesta. Pienen ebenpuisen kaapin ovi oli auki ja John saattoi nähdä

sen sisustan. Alimmat hyllyt olivat täynnä kenkiä ja pikku tohveleita,

muutamat nahkaisia, toiset satiinisia, muutamat mustia, toiset punaisia

toiset valkoisia. Ne herättivät omituista hellyyttä John Stormissa, ja

hänen täytyi kääntää katseensa pois niistä. Lampun juuressa oli pari

valkoisia hansikkaita. Toinen niistä oli vallan käyttämätön, mutta

toiseen oli pienoinen käsi jo painanut muotonsa. John tarttui siihen ja

asetti sen omalle suurelle kämmenelleen, ja taas oli hellyyden puuska

vallata hänet.

Uuninreunalla oli valokuvia, joista useimmat kuvasivat Glorya.

Muutamat niistä olivat erittäin kauniita ja esittivät oivallisesti

nuo säkenöivät silmät ja kiharan, aaltoilevan tukan. Yhdessä kuvassa

nuo puoleksi avautuneet huulet ja hymyilevä suu näyttivät suorastaan

hekumallisilta. Mutta eräs toinen kuva oli vallan erilainen -- miten

suloinen, miten hilpeä, miten koruton! John arveli, että se oli

aikaisemmilta ajoilta, sillä siinä oli Glorylla sama puku, jota hän

ennen käytti, yksinkertainen kudottu röijy ja merimieslakki. Oi, nuo

päivät viattomine iloineen olivat olleet ja menneet! Glory! Hänen oma

kaunis Glorynsa John oli kokonaan joutua liikutuksensa valtaan ja hän

alkoi kysyä itseltään, miksi hän oikeastaan odotti siellä. Seuraavassa

silmänräpäyksessä hän muisti kamalan asiansa, ja se näytti hänestä nyt

hirveältä ja mahdottomalta. "Minä lähden pois", sanoi hän kääntyen

oveen päin.

Pienellä hyllyllä oven vieressä oli toinen puitteisiin asetettu

valokuva. John oli seisonut selin siihen, ja paitsi sitä ei punaisen

lampun vieno valo voinut valaista koko huonetta selvään, mutta nyt hän

huomasi tuon kuvan, ja katkeruus hänen sydämessään elpyi jälleen. Se

oli Draken valokuva, ja sen nähtyään puhkesi John hurjaan nauruun ja

istuutui jälleen.

Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän siinä istui. Tuskien raatelemat

sielut eivät tiedä ajan kulusta. Tunti on heille kuin iäisyys, eikä

iäisyys ole pitempi kuin tunti. Hän painoi kasvonsa käsivarsiinsa,

jotka nojasivat pöytään, ja tuska ja epäilys kalvoivat hänen mieltään.

Väliin hän sanoi itselleen, ettei Jumala vaatinut ihmistä murhaamaan,

mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sanoi hän taas, ettei tämä ollut

murha, vaan uhri. Sitten tuntui ilkkuva ääni hänen sisässään virkkavan:

"Mutta maailma on nimittävä sitä murhaksi, ja laki on rankaiseva

sinua." Siihen hän vastasi sydämessään: "Kun lähden tästä talosta,

menen itse ilmoittautumaan lähimpään poliisikamariin ja sanon:

'Ottakaa minut kiinni, minä olen Jumalan silmäin edessä täyttänyt

velvollisuuteni, mutta kansani silmissä olen tehnyt rikoksen!'" Siihen

vastasi ääni: "Siitä on vain seurauksena myöskin oma kuolemasi."

Mutta silloin hän ajatteli: "Kuolema on voitto niille, jotka kuolevat

aatteensa hyväksi, ja minun kuolemani on oleva protesti naisen

alentumistilaa vastaan -- se on oleva syyttäjänä miehille, jotka

pitävät naisia leikkikaluinaan, uhreinaan, orjinaan." Kun hän näin

ajatteli, tunsi hän omituista iloa kuvitellessaan, että maailma saisi

kuulla hänen teostaan. "Mutta aamulla minä luen messun hänen sielunsa

autuudeksi", sanoi hän itsekseen, ja sitten häntä värisytti, ja hänen

sydämensä kävi kylmäksi kuin kivi.

Hän kohotti päätään ja kuunteli. Huoneessa oli aivan hiljaista, ulkoa

puistosta ei myöskään kuulunut ääntä, mutta raollaan olevasta ikkunasta

hän saattoi kuulla katujen yksitoikkoisen jyrinän. Suuri hiljaisuus

näkyi vallanneen Lontoon, hiljaisuus, joka oli kamalampi kuin koko

tämäniltainen hälinä ja melu. "Nyt on varmaan myöhä", ajatteli John,

"kaiketi lienee jo puoliyö." Sitten hän mietti että ehk'ei Glory

tulisikaan kotiin sinä yönä ja äkkiä riemastuen huusi hän sydämessään:

"Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!"

Hän oli sanonut sen ääneensä, ja hänen oman äänensä kaiku tuossa

hiljaisessa huoneessa herätti kaikki hänen aistimensa. Äkkiä hän kuuli

muitakin ääniä ulkoa, nimittäin pyörien ratinaa ja vaunujen kolinaa.

Vaunut lähestyivät lähenemistään. Ne seisahtuivat ulko-ovelle. Hevonen

pudisteli päätään niin että suitset kalisivat. Vaunujen ovet avattiin.

Naisen ääni sanoi: "Hyvää yötä!" Siihen vastasi miehen ääni: "Hyvää

yötä, ja paljon kiitoksia, neiti!" Sitten vierivät pyörät taas poispäin.

John Stormin koko voima näkyi nyt keskittyneen kuuloaistiin, ja tuossa

hiljaisessa paikassa hän kuuli joka risahduksen. Hän nousi seisaalleen

odottaen.

Hetkisen kuluttua kuului avain rasahtavan katuoven lukossa. Naisen

puku kahisi portailla, ilmassa tuntui hyvää tuoksua ja jonkinmoinen

raikkauden ja terveyden tunnelma Sitten raollaan ollut ovi avautui, ja

tuohon kynnykselle ilmestyi hitaasti, väsyneesti, mutta täynnä suloa

hän itse, Glory. Johnin päätä pyörrytti, hän ei voinut kuulla eikä

nähdä.

Kun Glory huomasi Johnin seisovan lampun vieressä kalmankalpeana,

seisahtui hän hetkeksi sanatonna hämmästyksestä ja kohotti sitten

kätensä otsalleen aivan kuin pyyhkäistäkseen pois oudon näyn. Sitten

hän tarttui kiinni tuolin selkämykseen huudahtaen heikosti.

"Ah, sinäkö täällä olet?" sanoi hän sitten koettaen hallita ääntään.

"Kuinka minä säikähdin! Kuinka saatoin aavistaa näkeväni sinut täällä!"

John koetti vastata, mutta hänen äänensä ei totellut häntä. Glorya

kammotti tämä hiljaisuus.

"Liisa kaiketi avasi oven -- missä Liisa on?"

"Levolla", sai John vaivaloisesti sanotuksi.

"Entä Rosa -- oletko nähnyt Rosaa?"

"En."

"Et tietysti! Tietysti et! Hän on arvatenkin toimistossa eikä palaa

moneen tuntiin. Siis me olemme aivan kahden kesken!"

Glory ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän tuon sanoi, ja vaikka hän

koetti teeskennellä iloa, värisivät hänen huulensa. Sitten hän

naurahti, vaikkei mitään ollut naurettavaa, mutta sydämensä syvyydessä

hän pelkäsi. Hän alkoi liikkua huoneessa koetellen tyyntyä ja näyttää

levolliselta.

"Etkö aio auttaa takkia pois yltäni? Etkö? No sitten minun täytyy tehdä

se itse."

Heittäen pois päällysvaatteena Glory astui huoneen poikki ja istuutui

sohvalle, jonka vieressä John seisoi.

"Oh, kuinka minua väsyttää! Voi, millainen päivä tämä on ollut! Toista

kertaa ei semmoista enää jaksaisi! Missä sinä luulet minun olleen?"

"Minä tiedän, missä sinä olet ollut, Glory -- minä näin sinut siellä."

"Sinä? Tosiaanko? Sinä siis kumminkin olit se, joka... Olitko sinä

kukkulalla?"

"Olin."

John oli hiukan poistunut välttääkseen koskettaa Gloryyn, mutta

seisoessaan siinä uunin vieressä tunsi nuori pappi väkisinkin tuon

hienon maailmannaisen kasvoissa saman tytön piirteet, joka kerran oli

ollut niin kallis hänelle. Hän näki samat säteilevät silmät, pitkät

silmäripset, värähtelevät luomet ja huulten alituisen liikkeen.

Hellyyden puuska valtasi taas John Stormin, ja hänestä tuntui kuin maa

luistaisi pois hänen jalkainsa alta.

"Luetko rukouksesi tänä iltana, Glory?" sanoi John.

"Miksi en lukisi?" vastasi Glory koettaen naurahtaa.

"Rukoile sitten heti, lapseni."

"Miksi?"

John oli saanut Gloryn vapisemaan. Siitä huolimatta tyttö nousi ylös,

astui lattian poikki Johnin luo, katsoi häntä silmiin hetkisen ja

lausui vihdoin:

"Mitä tämä merkitsee? Miksi olet niin kalpea, John? Sinä et ole terve!"

"En; en ole terve", vastasi John.

"John, John, mitä kaikki tämä tarkoittaa? Mitä sinä mietit? Miksi tulit

tänne nyt illalla?"

"Tulin pelastamaan sieluasi, lapsi. Se on suuressa, suuressa vaarassa."

Ensin Glory luuli tätä uskonnollisten tavalliseksi puhetavaksi, mutta

katsottuaan vielä kerran Johnin kasvoihin ymmärsi hän, että tässä oli

tosi kysymyksessä, ja hänen pelkonsa muuttui kauhuksi. Siitä huolimatta

hän puhui huolettomasti, tuskin tietäen, mitä sanoi.

"Olenko minä siis niin hirveän paha? Taivas ei tarvinne minua vielä,

John. Kerran... varmastikin... toivon --"

"Tänä yönä, tänä yönä, _nyt!_"

Gloryn posket kalpenivat, ja hänen huulensa kävivät valkoisiksi ja

verettömiksi. Hän oli palannut sohvalle ja nousi nyt puolittain

seisaalleen, istuutui jälleen ja ojensi toisen kätensä aivan kuin

välttääkseen iskua, mutta tuijotti koko ajan tiukasti Johnin kasvoihin.

Kerran hän vilkaisi ovelle ja koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt.

Tuota sanatonta kauhua kesti vain hetkisen. Sitten hän toipui taas

entiselleen ja katsahti pelotonna Johniin. Gloryn terävä järki oli taas

toiminnassaan ja tunkeutui heti asian ytimeen.

"Tuo on mustasukkaisuuden hulluutta", ajatteli hän, "ja sitä saa

kohdella vain yhdellä tavalla. Jos minä huudan -- jos minä näytän

pelkääväni -- jos minä kiihoitan häntä, on kaikki menetetty."

Silmänräpäyksessä hän käsitti, että tässä saattoi auttaa ainoastaan

hilpeys, hellyys, järkevyys ja rakkaus.

Vavisten kiireestä kantapäähän astui Glory taas Johnin luo ja alkoi

vienosti, hellästi puolustautua.

"John, rakas John, vaikka tapaatkin minut tuollaisten ihmisten seurassa

ja semmoisissa paikoissa, ei sinun siltä pidä luulla että --"

Mutta John keskeytti hänet sanatulvalla.

"Minä en voi ajatella sitä, Glory. Kun katson tulevaisuuteen, en näe

mitä sinuun tulee muuta kuin häpeää ja kurjuutta ja lankeemusta. Tuo

mies tuhoaa sekä ruumiisi että sielusi. Hän johtaa sinut perkeleen

valtaan ja helvettiin ja kadotukseen, enkä minä voi seistä tyhjin

toimin sitä katsomassa."

"Usko minua, John, sinä erehdyt -- erehdyt täydellisesti."

Mutta synkässä raivossaan John huusi:

"Voitko sinä väittää sitä vastaan?"

"Minä voin itse suojella ja pitää huolta itsestäni, John."

"Vaikka tuon miehen viimeiset sanat vielä kaikuvat korvissasi, niin

sittenkin kiellät sen!"

Äkkiä Glory muisti, mitä Drake oli viimeksi kuiskannut auttaessaan

häntä vaunuun, ja hän peitti kasvonsa käsiinsä.

"Sinä et voi enää kieltää sitä! Se on totta! Tuo mies vie sinut

turmioon, ja sinä tiedät sen. Sinä olet aina tietänyt sen, ja siksi

sinä olet ansainnut kaiken, mitä ikinä sinulle tapahtuu. Tiedätkö mihin

sinä olet syypää? Sinä olet syypää itsemurhaan, sielun itsemurhaan!

Mitä on sellaisen kurjan, murtuneen raukan rikos, sellaisen, joka

valitsee kuoleman välttääkseen nälkäännääntymistä ja häpeää, verrattuna

tuommoisen onnettoman naisen syntiin, joka murhaa sielunsa maailman

himojen ja turhuuksien tähden? Edellistä tuomitkoon ihmislaki,

jälkimmäistä odottaa Jumalan kosto."

Glory itki peittäen kasvonsa, ja John rupesi tuntemaan syvää sääliä,

niin suureen raivoon kuin hän olikin itsensä kiihoittanut. Hänestä

tuntui kuin kaikki hänen päätöksensä valuisivat pois vähitellen ja

hän itse seisoisi vyöryvällä laviinilla. Mutta hän koetti vakuuttaa

itselleen ettei hän nyt kumminkaan horjuisi, hän täyttäisi aikomuksensa

ja seisoisi vakavana kuin kallio. Syvään huokaisten hän käveli

edestakaisin huoneessa.

"Voi Glory, Glory! Etkö sinä ymmärrä mitä se on minulle, että Jumala on

määrännyt minut tuomionsa täyttäjäksi?"

Glory hengitti syvään, ja nyt tiesi hän varmaan sen, mitä hän tähän

asti oli vain hämärästi aavistanut. John oli tullut sinne kamalassa

aikeessa, luullen itseään Jumalan lähettilääksi, vaikka hänen

sydämessään ei ollut mitään muuta kuin mustasukkaisuutta.

"Minä olen koettanut tehdä kaiken voitavani, mutta kaikki on ollut

turhaa. Minä olen koettanut pelastaa sinua noista vaaroista, mutta sinä

et tahtonut minua kuulla. Minä olin valmis mihin muutokseen, mihin

uhriin tahansa. Kerran tahdoin luopua koko maailmasta sinun tähtesi,

Glory -- sinä tiedät sen varsin hyvin -- ystävistä, sukulaisista,

isänmaasta, kaikesta, jopa työstäni ja velvollisuuksistanikin -- itse

Jumalastakin, vaikka Jumalan armo minut siitä pelasti!"

Johnin hellyys puhkesi taas moitetulvaan. "Minä kadotin sinut

kumminkin. Viime hetkessä minä kadotin sinut -- aivan viime

hetkessä! Et tyytynyt oman sielusi murhaan, sinun täytyi koettaa

murhata toisenkin sielu. Tiedätkö mitä sellainen työ on? Se on

anteeksiantamaton synti! Sinä itket. Miksi?" Mutta hänen sitä

sanoessaankin jokin ääni hänen sisässään kuiskasi, että hän vain

odotteli noitten ihanien silmien taas kohoavan ja luovan loistavaa

valoansa häneen.

"Mutta kaikki on nyt ollutta ja mennyttä! Se oli erehdys, ja kuilu

meidän välillämme on ylipääsemätön. Minun tilani on nyt paljoa, paljoa

parempi kuin silloin. Ilman ystäviä, ilman sukulaisia, ilman isänmaata

voin pyhittää elämäni Herralle erilläni maailmasta ja yksin!"

Glory tiesi, että nyt oli hänen hetkensä tullut ja että hänen täytyi

voittaa tuo mies ja saada hänet luopumaan aikeistaan, olkootpa ne

sitten millaisia taliansa. Ja tuohon tarkoitukseen saattoi käyttää vain

yhtä ainoata asetta -- Johnin rakkautta häneen.

"En minä väitä, ettei sinulla olisi syytä olla suuttunut minuun",

sanoi tyttö, "mutta älä luule, etten minä ole ollenkaan mitään

uhrannut. Siihen aikaan, josta sinä nyt puhut, jolloin minä valitsin

tällaisen elämän enkä lähtenyt sinun kanssasi Etelämeren saarille,

minä uhrasin hyvin paljon -- minä uhrasin rakkauteni. Etkö luule, että

ymmärsin, mitä se on? Etkö luule minun käsittäneen, että tuottakoonpa

taiteeni minulle mitä iloja tahansa, mitä kiitosta, kunniaa, aplodeja

tahansa, niin on olemassa iloja, joita en koskaan saisi tuntea --

en saisi koskaan tuntea sitä onnea, jonka jokainen naisraukka voi

saada osakseen -- vaimon ja äidin onnea, en koskaan saisi tuntea,

että minulla on paikkani elämässä, vaikkapa pienikin ja vaatimaton ja

tuntematon, ja että olen osallisena sukupolven liittämisessä toiseen

sukupolveen! Ja vaikka maailma onkin ollut niin hyvä minulle, niin

luuletko minun koskaan lakanneen suremasta tekoani! Luuletko, etten

usein muistele sitä silloinkin, kun yleisö minua kiittelee, tai illalla

kotiin tultuani tai herätessäni keskiyöllä? Ja etkö luule, että minä

huolimatta kaikesta menestyksestä, mitä maailmassa olen saavuttanut,

janoan tuota yhtä ainoata, mitä en voi millään menestyksellä ostaa --

kunnon miehen rakkautta, sellaisen miehen, joka rakastaisi minua koko

sielullaan, koko voimallaan ja kaikella, mitä hänellä on?"

Kurkku kuivana, karkeana vastasi John:

"Minä soisin ennen kuolevani tuhat kuolemaa kuin koskettaisin

hiuskarvaakaan sinun päässäsi, Glory... Mutta Jumalan tahto on ankara!"

lisäsi hän vavisten. Valtava intohimo oli temmata hänet, mutta hän

taisteli sitä vastaan. -- "Ja tuo sinun menestyksesi -- se on sinulle

kallis yhä vieläkin!" huusi hän väkinäisesti nauraen.

"Niin on", sanoi Glory pyyhkien pois kyynelet, jotka olivat ruvenneet

vuotamaan. "Minä en voi luopua siitä -- en voi, en voi!"

"Mitä sinun katumuksesi siis hyödyttää?"

"Ei se ole katumusta. Se on sitä, mitä sanoit kerran tässä samassa

huoneessa aikoja sitten... Me olemme kaksi en luonnetta, John, siinä

pahin paha nyt ja aina Mutta tahdommepa tai ei, on elämämme liitetty

yhteen ikipäiviksi. Me emme voi tulla toimeen ilman toisiamme. Jumala

luo miehen ja naisen joskus semmoisiksi."

Johnin huulilla oli säälin hymy. -- "Minä en ole koskaan epäillyt sinun

tunnettasi minua kohtaan, Glory -- en silloinkaan, kun haavoitit minua

kipeimmin."

"Ja jos Jumala on meidät sellaisiksi luonut --"

"Minä en koskaan tulisi antamaan anteeksi itselleni Glory, vaikka

taivas minulle antaisikin anteeksi!"

"Jos Jumala panee meidät rakastamaan toisiamme huolimatta kaikista

esteistä, jotka koettavat meitä erottaa --"

"Minulla ei koskaan tule olemaan onnen hetkeäkään tässä elämässä,

Glory, ei koskaan!"

"Miksi me ponnistelemme vastaan? Se on meidän kohtalomme, josta emme

pääse. Sinä et voi luopua omasta elämästäsi, John, enkä minä omastani,

mutta meillä on yksi sydän!"

Hänen äänensä kaikui kuin soitto Johnin korvissa, ja hänen pakottavassa

sydämessään kuului kuiske: "Mitä ihmislait merkitsevät verrattuina

niihin lakeihin, joita Jumala meille säätää?" -- Äkkiä tunsi John

jotain lämmintä. Se oli Gloryn henkäys hänen kädellään. Pyhän

suitsutuksen kaltainen hyvä tuoksu tuntui ympäröivän Johnia Hän veti

henkeään aivan kuin tukehtumaisillaan oleva ihminen ja istuutui

sohvalle.

"Sinä erehdyt, armas, jos luulet minun välittävän tuosta miehestä,

josta puhut. Hän on ollut hyvin hyvä minulle ja auttanut minua

eteenpäin, mutta hän ei merkitse mitään minulle -- ei kerrassaan

mitään... Mutta me olemme niin vanhoja ystäviä, John! Minun on mahdoton

muistaa sellaista aikaa, jolloin emme olisi olleet tovereita, sinä

ja minä! Joskus uneksin noista pikku saarella vietetyistä rakkaista

entisistä ajoista. Oi, ne olivat niin, niin ihania! -- Muistatko

venettäsi -- _Gloriata_ -- muistatko sitä?"

John puristi nyrkkiään aivan kuin pitääkseen kiinni päätöksestään,

mutta se solui pois sormien lomitse kuin hieta.

"Voi niitä aikoja! Kun sousimme linnan takaa kesäöinä, ja lahdelma

ja taivas olivat kuin kaksi hopeapeiliä jotka heijastivat toisiaan,

silloin sinä ja minä lauloimme 'John Peel'. (Värisevällä äänellä hän

lauloi pari säettä.) 'Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman?

Tunnetko John Peelin?'... Muistatko, John?"

Glory vuoroin itki, vuoroin hymyili. Hän oli taas oma entinen itsensä,

ja nuo julmat vuodet näyttivät ikipäiviksi menneen. Mutta John taisteli

yhä vielä. "Mitä on ruumiiseen kohdistuva rakkaus verrattuna sielun

rakkauteen?" sanoi hän itselleen.

"Sinulla oli silloin flanellipaita ja minulla valkoinen jersey-röijy --

tällainen, näetkö", ja Glory sieppasi uunin reunalta saman valokuvan,

jota John oli katsellut. "Siinä puvussa minä opin ensimmäiset

matkimis-alkeeni, ja usein vieläkin palaa mieleni kesken kaikkea tuohon

suloiseen menneeseen aikaan, ja minun täytyy itkeä."

John työnsi pois valokuvan.

"Miksi sinä muistutat minulle noita aikoja?" sanoi hän. "Siksikö vain,

että paremmin huomaisin, kuinka sinä siitä ajasta olet muuttunut?"

Mutta silläkin hetkellä nuo ihmeelliset silmät tunkeutuivat hänen

sisimpään olemukseensa.

"Olenko minä niin paljon muuttunut, John? Olenko minä? Ei, ei armas!

Minun tukkani on vain kammattu eri lailla, Katso nyt!" Ja hän irrotti

vapisevin sormin tukan solmun. Kiharat valuivat tuuheina hänen

hartioilleen ja kasvoilleen. John tahtoi silittää niitä kädellään, ja

hän kääntyi Gloryyn päin, mutta samassa taas pois, taistellen itsensä

kanssa kuin vihollista vastaan.

"Vai tämä inhoittava pitsiriepuko se on niin erilainen kuin vanha

jersey-röijyni? Tuossa -- tuossa se on!" huusi tyttö repien pitsin

pois kaulastaan ja heittäen sen lattialle sekä polkien sitä jalallaan.

"Katso minuun nyt, John -- katso minuun! Enkö minä nyt ole sama kuin

ennenkin? Miksi sinä et katso?"

Glory taisteli henkensä puolesta. John syöksyi seisaalleen astuen

Gloryn luo hammasta purren ja tuijottavin silmin. "Tämä on vain

saatanan viettelyä. Rukoile rukouksesi, lapsi!"

Hän tarttui oikealla kädellään Gloryn vasempaan käteen. Se vei Glorylta

melkein kaikki voimat ja hän oli pyörtyä. Liikutuksen puuskassa valtasi

Johnin äkillinen hurja hävittämisen halu. Hän tahtoi fyysillisesti

purkaa tunteitaan.

"Rukoile rukouksesi, rukoile, rukoile!" huusi hän. "Jumala on

lähettänyt minut surmaamaan sinut, Glory."

Omituinen kauhun ja samalla riemun tunne valtasi Gloryn. Hän sulki

silmänsä puoleksipa kiersi toisen käsivartensa Johnin kaulaan.

"Ei, vaan rakastamaan minua!... Suutele minua, John!"

John huudahti niinkuin mies, joka heittäytyy äkkijyrkänteeltä

syvyyteen. Hän puristi Gloryn syliinsä, ja tytön hajallaan olevat

kiharat valahtivat Johnin kasvoille.