Mies, joka oli syynä kaikkeen tuohon sekasortoon, istui sillävälin
yksin koppimaisessa kamarissaan kirkon kellarikerroksessa. Huone
oli kolkko, siinä ei ollut mattoja eikä uutimia, ja huonekaluina
oli ainoastaan telttasänky, pieni pesukaappi, kaksi tuolia, pöytä,
rukoustuoli ja risti sekä seinällä kuva, joka esitti Neitsyt
Maariata ja Jeesuslasta. Hän kuuli kansan laulavan ulkona, mutta se ei
tuottanut hänelle innostusta eikä lohdutusta. Luonto ei enää totellut
pakkokeinoja, ja John Storm oli syvästi onneton. Hänellä oli tuommoinen
masennuksen hetki, joita vahvinkin sielu saa kokea, kun se päästyään
toiveittensa perille tai melkein niitten perille kysyy itseltään:
"Mitä se kaikki hyödyttää?" Suloisten muistojen virta syöksyi hänen
mieleensä. Hän muisteli menneisyyttä, tuota onnellista menneisyyttä,
lemmen ja viattomuuden aikaa, jonka hän oli viettänyt Gloryn kanssa.
Hän muisteli tuota pientä vihreätä saarta Irlannin meressä ja siellä
elettyjä suloisia päiviä, ennenkuin maailma vietteli Gloryn häneltä
pois ja ennenkuin hän itse oli joutunut kovan, vaikka tosin ylevän
kutsumuksen uhriksi. Voi, miksi hän oli kieltänyt itseltään ne ilot,
jotka tulivat kaikkien muitten osaksi? Miksi hän oli uhrannut elämän
sulon, jota kurjin, heikoin, köyhinkin sai nauttia? Lempi, naisen
lempi! Miksi hän oli sen hylännyt? Miksi hän oli uhrannut oman itsensä?
Oi, Jumala! Jos kaikki olikin ollut ihan turhaa!
Veli Antero pisti päänsä sisään ovenraosta. Hänen veljensä,
panttilainaaja, oli siellä ja tahtoi hiukan puhutella isää. Pincher
kurkisti Anteron olkapään yli. Hänen silmänsä hehkuivat uskonnollista
kiihkoa.
"Minä olen juuri myynyt toimeni, isä, eikä meillä ole kattoa päämme
päällä enää", huusi hän äänellä, joka osoitti, että hän luuli tehneensä
sankarityön.
John kysyi häneltä, minne hänen äitinsä nyt joutuisi.
"Hyvänen aika, isä, eikö maailman loppu ole tulossa? Eikö evankeliumi
ilmoita sitä? 'Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä --'"
Pincherin takana näkyi toinen mies, joka keskeytti hänet ja työnsi
hänet syrjään huutaen tuijottavin silmin: "Katso, isä! Katso!
Kaksikymmentä vuotta kävin kainalosauvojen varassa, ja katso minua
nyt! Herralle olkoon kiitosi! Minä olen parannettu! Se ei ole mikään
erehdys! Minä olin kuin kekäle, joka temmaistiin pois palavasta
pätsistä, kun liekit jo nuolivat sitä. Kiitos olkoon Herralle! Amen!"
John nuhteli heitä ja käski heidät pois huoneesta, mutta itse hän
oli melkein yhtä suuressa hurmiotilassa. Lukittuaan oven antoi hän
ajatustensa taas palata Gloryyn. Glorykin lähestyi tuomiopäivää, joka
tulisi kohtaamaan tätä pahuuden kaupunkia. John oli koettanut pelastaa
häntä, mutta turhaan. Mitä nyt oli tehtävä? Hän tahtoi tehdä jotain --
jotain muuta, jotain tavatonta.
Hänen istuessaan vuoteellaan muistuivat Gloryn kasvot taas hänen
mieleensä semmoisina kuin hän oli nähnyt ne kilpa-ajoissa. Hän
kauhistui, sillä nehän olivat niin erilaiset kuin ennen Gloryn ollessa
nuorena tyttönä. John luuli huomanneensa niissä jotain arkipäiväistä,
mitä niissä ei ollut ennen, jotain karkeata niitten ilmeessä, jotain
selittämätöntä alaspäinmenoa, vaikka niiden kauneus olikin nyt täysin
kehittynyt. Glory hymyili miehelle, joka istui hänen rinnallaan,
täyteläisin, punaisin huulin, valkokauloin ja säteilevin silmin. Hänen
hymynsä oli niin tarkoittavaa ja miehen kiihkeä, riemuisa katse oli
myöskin täynnä tarkoitusta. John saattoi lukea heidän ajatuksensa. Mitä
oli tapahtunut? Olivatko kaikki aidat rikotut? Joko kaikki asiat olivat
selvillä heidän välillään?
Tämä teki aivan hulluksi. Hän syöksyi seisaalleen hillittömässä
raivossa. Yhtäkkiä hän vavahti tuntien, että jotain kamalaa oli
tekeillä hänen mielessään. Häntä vilutti ja koko ruumis värisi. Mutta
tuo ajatus, jota hän oli hakenut, oli tullut itsestään hänen sieluunsa.
Ensin se peloitti ja herätti ääretöntä kauhua, mutta se anasti hänen
mielensä ja vei häneltä kaiken vallan. Hän oli muistanut tekstin: "Hän
annetaan saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi
tulisi Herran Jeesuksen päivänä."
"Miksikä ei?" ajatteli hän. "Se on sanottu itse Pyhässä Kirjassa. Pyhä
Paavali on sen sanonut. Ensimmäiset kristityt käyttivät nähtävästi
sellaisia keinoja." Mutta sitten tunsi hän ikäänkuin ruumiillista
tuskaa. Tuo kaunis elämä, niin täynnä rakkautta, armautta, hehkuvaa
iloa ja suloa! Se oli hirveätä! "Olenko minä tulemaisillani hulluksi?"
kysyi hän itseltään.
Ja sitten hän rupesi taas suremaan sekä itseään että Glorya. Kuinka hän
saattaisi elää maailmassa ilman Glorya? Vaikka hän oli kadottanutkin
Gloryn, vaikka pohjaton kuilu heidät erotti, vaikka hän ei ollut nähnyt
tyttöä kuuteen kuukauteen, oli kumminkin jonkinmoinen lohdutus tuossa
tiedossa, että Glory oli elossa ja että John saattoi öisin lähestyä
sitä paikkaa, missä Glory asui ja katsoa hänen ikkunaansa ja ajatella:
"Tuolla hän on." -- "Minä tulen varmaan hulluksi", ajatteli hän
vavisten.
Hänen mielensä häilyi tuollaisten ristiriitaisten mietteiden välillä,
kunnes hän taas muisti tuon innoittavan näyn, kuinka Drake ja Glory
hymyilivät toisilleen. Veri syöksähti hänen päähänsä, ja ankara
mielenliikutus vei voiman hänen järjeltään. Kun hän kysyi itseltään,
oliko oikein menetellä yhdeksännentoista vuosisadan Englannissa
samalla tavalla kuin mahdollisesti oli menetelty ensimmäisen
vuosisadan Palestiinassa, vastasi hänen omatuntonsa heti, että se
_oli_ oikein. Glorya uhkasi tuho. Hän hoiperteli helvetin partaalla.
Se ei ollut väärin, päinvastoin oli jalo velvollisuus estää tuollaisen
hirveän kohtalon mahdollisuus. Paljon parempi oli kuolla kuin elää
turmeluksessa ja saattaa sielunsa perikatoon.
Sitä sofismia hän jauhoi. Totta on, että maailma menettäisi Gloryn.
Glory menisi iäksi pois hänenkin luotaan, Glory, joka oli hänen ilonsa,
hänen ajatuksensa päivällä, hänen unelmansa yöllä. Mutta saattoiko
John olla niin julma, että hän tahtoi pidättää Gloryn lihassa ja
siten antaa hänen sielunsa alttiiksi iankaikkiselle kadotukselle?
Toisessa maailmassa Glory olisi Johnin oma iäti, ja yksin hänen. Niin,
tässäkin maailmassa olisi Glory hänen omansa sillä kuollutta Glorya
hän rakastaisi iäti. "Mutta, oi Jumala, pitääkö _minun_ se tehdä?"
kysyi hän itseltään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vastasi: "Minun
täytyy, sillä minä olen Jumalan käskyläinen."
Tämä johti hänet takaisin hänen tekstiinsä. "Hän annetaan _saatanan_
haltuun..." Mutta tuon raamatunlauseen alla oli viittaus Paavalin
epistolaan Timoteukselle, ja John haki sen kohdan esille vapisevin
käsin. Siinäkin seisoi "_saatanan_ haltuun". Mutta parannetussa
englantilaisessa käännöksessä seisoi "Herran palvelijalle", ja siis
John saattoi lukea: "Hän annetaan Herran palvelijan haltuun lihan
kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran päivänä." John
huudahti ääneensä. Hän ikäänkuin juopui noista sanoista. Asia oli
päivänselvä. Hän oli oikeassa, hänellä oli valta, hän oli aseena
määrätyssä tarkoituksessa. Ei mikään saanut häntä estää enää.
Hänen sydämensä ja ohimonsa tykyttivät hurjasti, ja hänestä tuntui kuin
hän olisi kulkenut palavassa pilvessä. Hän luuli näkevänsä profeetta
Jesaian näyn, lempeän karitsan, joka muuttui ankaraksi kostajaksi
tullessaan alas Edomin kukkulalta. Taivaan käskystä sai vertakin
vuodattaa, niin, se oli välttämätöntä, se oli pakko. Samoin kuin Jumala
oli käskenyt Aabrahamia teurastamaan Iisakin, jota hän rakasti, samoin
käski Jumala nyt häntä, John Stormia, surmaamaan Gloryn pelastaakseen
siten tytön iankaikkisesta kadotuksesta.
Hänen kuuloaistinsa oli hetkeksi menettänyt tehonsa, sillä vasta nyt
hän älysi, että joku puhui hänelle oven takaa.
"Onko siellä ketään?" kysyi John, ja ääni vastasi:
"On, on kyllä, ja on ollut jo ainakin viisi minuuttia, mutta minä en
uskaltanut tulla sisään, kun otaksuin, että puhelit jonkun kanssa. Eikö
siellä ole ketään? Eikö?"
Se oli rouva Callender, joka tuli kantaen pientä laukkua.
"Ah, tekö siellä olette?"
"Niinpä kyllä, minä täällä olen, ja paha kyllä minä tuon sinulle pahoja
uutisia."
"Mitä sitten?" kysyi John, mutta hänen äänensä ilmaisi täydellistä
välinpitämättömyyttä.
Rouva Callender lukitsi oven ja vastasi kuiskaten: "Vangitsemiskäsky!
Ellen aivan erehdy, on annettu käsky vangita sinut."
"Eikö muuta?"
"Herra varjelkoon, mitä muuta sinä vielä tahtoisit, poika? Mutta nyt
sinun kumminkin täytyy vetäytyä johonkin suojapaikkaan kunnes myrsky on
ohi."
"Minun on suoritettava eräs työ täällä, täti."
"Työ! Sinä olet tehnyt jo liiankin paljon työtä -- siinähän koko kiusa
onkin."
"Se on Jumalan työ täti, ja minun täytyy se tehdä."
"No kyllä Jumala sen sitten itse tekee pyytämättä kunnon poikaa
uhraamaan elämänsä sen tähden. Muutoin Hän ei ole vanhurskas,
jommoisena minä olen aina Häntä pitänyt. Mutta katsopas", lisäsi hän
avaten laukkunsa ja kuiskaten sitten, "sinun vanha takkisi ja hattusi!
Minä löysin ne sinun entisestä huoneestasi, jonne sinä nyt saat muuttaa
takaisin. Sinä olet ollut niin kauan toisen näköinen ettei kukaan tule
sinua tuntemaan, kun rupeat omaksi itseksesi jälleen. Soh, pois tuo
ruma kaapu päältäsi!"
"En voi, täti."
"Etkö voi?"
"En tahdo. Kun Jumala käskee, täytyy minun täyttää velvollisuuteni."
"Voi voi, kuinka monimutkaisia kaikki miehet ovat! Minä olen usein
sanonut sinua omaksi pojakseni, mutta olisinpa minä sinun oma äitisi,
niin kyllä tietäisin, mitä nyt tekisin -- saisit aika selkäsaunan. Minä
jätän nyt kumminkin nämä vaatteet tänne. Ehkäpä sinä muutat mielesi,
kun minä olen mennyt pois. Hyvästi nyt, poika! Sinun pääraukkasi on
aivan kuuma! Mikä sinua vaivaa, John? Mikä ihme sinuun on tullut'."
John näytti tuskin tietävän rouva Callenderin läsnäolosta. Seisottuaan
kotvan aikaa ovessa katsellen Johnia hellästi ja säälivästi läksi vanha
rouva pois.
John oli itsekseen miettinyt, kuinka hän voisi täyttää aikeensa Kun
hän istui vuoteellaan pää käsien nojassa, tuntui hänestä kuin hän
olisi suuressa laivassa ja kuuntelisi myrskyisen meren raivoa. Kansan
kiihko oli nyt aivan hillitön, ja ihmisten huudot ja huokaukset
täyttivät ilman. Johnin olisi pitänyt kulkea tungoksen läpi, mutta
silloin väki huomaisi hänet, ehkäpä rupeaisi häntä seuraamaankin.
Hänen kärsimättömyytensä oli nyt aivan kuumeentapaista. Hänen täytyi
toimittaa tehtävänsä tänä iltana, heti paikalla. Mutta ensiksikin oli
välttämätöntä päästä ulos huomaamatta. Kuinka se olisi mahdollista?
Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hänellä jonkinmoinen himmeä
aavistus siitä, että joku sanoi hänelle hyvää yötä. "Ah, hyvää yötä,
hyvää yötä!" huudahti hän anteeksipyytävällä kädenliikkeellä. Sitten
hän huomasi olevansa yksin huoneessa ja käännyttyään ympäri hän näki
vaatekopan lattialla ja muisti, mitä oli tapahtunut. Sitten tapahtui
aivan ihmeellistä. Kaksi ristiriitaista tunnetta valtasi hänet
kokonaan. Toinen oli kiihkeä uskonnollinen innostus, toinen alhainen,
rikoksellinen viekkaus.
Kaikki oli edeltäkäsin määrätty. Hän oli vain määrätyn tarkoituksen
ase! Nuo vaatteetkin todistivat sen. Ne tuotiin hänen käteensä juuri
sinä silmänräpäyksenä, jona hän tarvitsi niitä, kun ei mikään muu olisi
voinut häntä auttaa. Ja rouva Callender oli ollut sokea ase korkeimman
kädessä, Herran käskyjen täyttäjä. Ja hänkö, John Storm, pakenisi ja
piiloutuisi? Sitä ei Jumala tarkoittanut. Vangitsemiskäskykö? Entäpä
sitten, vaikka veisivät hänet polttoroviolle kuin Cranmerin! Mutta tämä
oli vallan eri asia, tämä oli Jumalan tahto ja tarkoitus, tämä --
Kesken ajatuksiaankin hän naurahti pahasti, veti esiin vaatteet kopasta
vapisevin käsin ja alkoi valmistautua pukeutumaan niihin. Hän oli juuri
riisunut kauhtanansa kun joku avasi oven.
"Kuka siellä?" huudahti hän hätäisesti.
"Minä vain", sanoi kaino ääni, ja veli Antero astui sisään kalpean ja
pelästyneen näköisenä.
"Ah, sinäkö! Tule sisään ja pane ovi kiinni, minulla on sinulle
sanottavaa. Kuulepas! Minä menen nyt ulos enkä tiedä koska palaan.
Missä koira on?"
"Porstuassa, veli."
"Kahlehdi se kiinni, ettei se pääse ulos seuraamaan minua. Pane pois
tämä kauhtana, ja jos joku tulee kysymään minua, niin sano, ettet
tiedä, minne olen mennyt -- ymmärräthän?"
"Kyllä ymmärrän. Mutta oletteko sairas, veli Storm? Te näytätte aivan
siltä kuin olisitte juossut kovaa."
Pesukaapilla oli pieni peili; John otti sen käteensä ja vilkaisi siihen
ohimennen, mutta laski sen heti pois. Hänen sieraimensa värisivät,
hänen silmänsä hehkuivat, ja koko kasvojen ilme oli kammottava.
"Mitä nuo ihmiset tekevät tuolla ulkona? Katso enkö voisi päästä täältä
kenenkään huomaamatta."
Veli Antero meni ulos katsomaan.
Kirkon kellarikerroksesta meni tie pimeälle, kapealle takakadulle,
mutta sinnekin oli kokoontunut väkeä, jota houkutteli John Stormin
ikkunoista loistava valo. Väkijoukon äänet kuuluivat ovelle, jonka veli
Antero oli jättänyt raolleen, ja John seisoi siellä kuunnellen. Ihmiset
puhuivat hänestä -- kiittäen häntä, siunaten häntä -- ja kertoen hänen
pyhästä elämästään ja hänen lempeydestään.
Veli Antero kertoi, että useimmat ihmiset olivat kirkon edustalla
ja että he olivat vallan hurjina uskonnollisesta kiihkosta. Naiset
tunkeutuivat aitauksen luo, johon isä oli hetkisen nojannut päätään
lopetettuaan rukouksensa, ja siihen he nyt koskettivat nenäliinojaan ja
huivejaan.
"Mutta teitä ei voisi kukaan nyt tuntea, veli Storm -- kasvonnekin ovat
erinäköiset."
John nauroi taas, mutta sitten hän sammutti valkeat karkoittaakseen
siten pois nekin harvat, jotka vielä viivyskelivät takakadulla.
Kepponen onnistui, ja sitten tuo Jumalan mies läksi ulos täyttämään
korkeaa tehtäväänsä Hän hiipi ulos, varastautui ulos, luikerteli ulos
aivan kuin konna, joka rientää rikosta tekemään.
Hän kulki syrjäkatuja ja puistokäytäviä Westminster Abbeyn ohi ja
sitten "Bell"-, "Boar's Head"- ja "Queen's Arms"-kapakkojen ohi, joilla
on ollut samat nimet aina niiltä ajoilta asti, jolloin Westminster
Abbey vielä oli luostarina. Kilpa-ajoista palanneita miehiä, punaiset
kaulahuivit vinossa, sireeninkukkia napinlävessä ja tammenlehtiä
lakissa, meni kapakkojen ovista sisään. Yltympäri kuului juopuneiden
lallatusta, riitaa, hävyttömiä sanoja ja kirouksia. Silloin tällöin
jyrähti ukkonen, ja salamat välähtelivät, ja yli kaiken kuului
kirkkopuistossa kokoontuneen ihmisjoukon kumea humu.
Kulkiessaan Parliament-kadun poikki oli John vähällä joutua hevosten
jalkoihin, kun ratsastavia poliiseja kiiti aika kyytiä Broad Sanctuarya
kohti. Välttääkseen huomiota hän kääntyi kulkemaan Whitehallin puiston
suojaan, meni Charing Crossin aseman ohi ja Templestä vievää katua
ylöspäin.
Clement's Innin portti oli lukossa, mutta ovenvartia tuli sitä avaamaan.
"Garden House."
"Sitäkö haette, herra? Se on puiston perällä, vasemmassa kulmassa."
John kulki eteenpäin. "Tuo seikka muistetaan jälestäpäin", ajatteli
hän, "mutta vähätpä siitä, kaikki on silloin jo ohi."
Ja kun hän tuli ahtaitten katujen hälinästä tuonne viileään puutarhaan,
jossa kostea nurmi tuoksui ja tähdet kimaltelivat taivaankannella
puitten latvojen välistä, johtui hänen mieleensä äkkiä toinen yö,
jolloin hän oli kulkenut samaa tietä Gloryn kanssa.
Hänet valtasi omituinen hellyyden puuska, ja hänen kurkkunsa tuntui
puristautuvan kokoon. Hän saattoi melkein nähdä ja tuntea, kuinka Glory
asteli hänen vieressään nuorekkaana, raikkaana ja notkeana. "Oi Jumala,
pitääkö minun tehdä se -- täytyykö minun -- täytyykö minun?" mutisi hän
itsekseen.
Mutta hän muisti myöskin toisen seikan samasta yöstä; hän kuuli Draken
äänen, joka kaikui hiljaisen puiston yli. Ja samassa hän tunsi taas
samaa kiihkeätä vihaa, jota hän oli ennenkin tuntenut. Tuo mies oli
tytön turmio. Hän oli vietellyt Gloryn loiston, maineen, maailman
turhuuden ja kaikenlaisen hekuman avulla. Ensimmäisen kerran johtui nyt
John ajattelemaan, missähän tilassa hän löytäisi Gloryn. Saattaisihan
Glory olla yhdessä Draken kanssa. He palaisivat tietysti yhdessä
Derby-kilpailusta. Drake saattaisi Gloryn kotiin, ja sitten he söisivät
illallista yhdessä. Talo olisi valaistu ja ikkunat auki, he laulaisivat
ja nauraisivat yhdessä, ja heidän ilonsa kuuluisi alas kadun pimeyteen,
missä John seisoi.
Ah, sitä parempi, sitä parempi! Hän toimittaisi tehtävänsä tuon
miehen silmäin edessä. Ja kun kaikki olisi ohi, kun se oli tehty, kun
Glory makaisi siinä... siinä... siinä... silloin kääntyisi John tuon
miehen puoleen sanoen: "Katsokaa häntä! Hän on suloisin tyttö, joka
on ikinä hengittänyt maan päällä, hän oli parhain, vilpittömin nainen
maailmassa! Te olette tuon tehnyt -- te -- te -- te -- olkaa iäti
kirottu!"
Hänen kiusattu sydämensä liekehti, ja hänen aivonsa kiehuivat.
Ennenkuin hän tiesikään, missä hän oli, oli hän jo saapunut
sisäpuistoon. "Tässä se on, tässä on hänen kotinsa", ajatteli hän.
Mutta koko talo oli melkein pimeä, muutamia kaasuliekkejä tosin paloi,
mutta ne olivat väännetyt hyvin pieniksi. Ikkunat olivat kiinni ja
uutimet alhaalla, eikä mistään kuulunut hiiskaustakaan. John seisoi
hetkisen koettaen koota ajatuksiaan, ja samassa hänen raivonsa hävisi
ja alhainen viekkaus sai vallan. Hän soitti ovikelloa.
"Kuka siellä?" kuului ääni sisältä.
"Minä se olen, avatkaa ovi", vastasi John.
"Kuka minä?" sanoi ääni, ja John vastasi kärsimättömästi:
"No, Liisa, avaa nyt pian ja katso itse."
Ovi avautui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä John seisoi eteisessä
vetäen oven kiinni jälkeensä, ja Liisa tuijotti häneen puolittain
pelokkaana, puolittain tyytyväisenä.
"Herranen aika, herra pastori, miksi ette sanonut, että te olitte
tullut?"
"Missä emäntäsi on?"
"Hän on mennyt toimistoonsa eikä tule kotiin ennenkuin aamulla, ja
neiti Gloria ei ole vielä palannut kilpa-ajoista."
"Minun täytyy tavata hänet tänä iltana. Minä menen yläkertaan
odottamaan."
"Antakaa nyt anteeksi, herra pastori -- isä, tarkoitan, mutta jos minä
vaan olisin tuntenut teidän äänenne -- se oli niin muuttunut. Ja minua
torkutti niin kovasti, kun piti nousta ylös jo kello kuusi tänä aamuna
--"
"Mene vain levolle, Liisa. Sinä kai makaat keittiössä, eikö niin?"
"Niin, herra pastori, kiitoksia vain kysymästä. Ja kyllä minä
mielelläni menenkin maata. Gloria-neiti pääsee kyllä sisään omalla
avaimellaan niinkuin teatterista tullessaankin. Mutta voinko mitenkään
palvella teitä? Enkö? Löydättehän itse tien yläkertaan, herra pastori?"
"Kyllä, kyllä. Hyvää yötä, Liisa."
"Hyvää yötä, isä!"
Hän astui portaille mennäkseen saliin, mutta samassa iski häneen se
ajatus, että vaikka hän olikin Jumalan palvelija, käytti hän nyt
saatanan aseita. Entä sitten! Asian laita olisi tietysti vallan toinen,
jos hän nyt olisi tekemäisillään tavallisen rikoksen. Mutta tämä ei
ollut mikään rikos, eikä hän liioin ollut mikään rikoksellinen. Hän oli
Jumalan armon ase sitä naista vastaan, jota hän rakasti. _Hänen piti
murhata tuon naisen ruumis pelastaakseen hänen sielunsa!_