V.

Ennen kilpa-ajojen loppua oli yksinäinen mies kulkenut kentän poikki

matkalla rautatieasemalle. Mustasukkaisuus ja raivo täyttivät hänen

sydämensä, mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä, hän luuli tunteitaan

kauhuksi, sääliksi ja häpeäksi. John Storm oli nähnyt Gloryn

kilpa-ajoissa Draken seurassa, Draken suojassa. Drake oli ylpeä ja

täynnä riemua, Glory iloinen ja onnellinen.

"Oi Herra, auta minua! Auta minua, oi Jumalani!"

Ja kulkien raskain askelin pitkin tietä näki hän taas edessään Gloryn

tuon miehen uhrina, leikkikaluna, ajanvietteenä, jonka saattoi ottaa

tai jättää aivan mielivaltaisesti. Glory ei ollut parempi kuin nuo

toiset naiset hänen ympärillään, ja minne he menivät, sinne meni

hänkin. Kerran John löytäisi Gloryn sieltä, mistä hän oli löytänyt nuo

muutkin, hylkynä, jätettynä, petettynä, kadotettuna, elämän loassa,

kirouksen ja ylenkatseen alaisena.

"Oi Herra, auta häntä! Auta häntä, oi Herra!"

Junassa oli hyvin vähän matkustajia menossa takaisin Lontooseen, sillä

melkein koko liike kulki vielä päinvastaiseen suuntaan, ja John Storm

istui aivan yksin eräässä vaunussa. Hän heittäytyi vaunun nurkkaan

sydän täynnä katkeruutta ja omituista häpeän tunnetta. Hän näki taas

nuo kirkkaat silmät, punaiset huulet, nuo säteilevät nuoret kasvot,

ja mustasukkaisuuden puuska oli repiä hänen sydämensä pirstaleiksi.

Glory oli hänen. Vaikka pohjaton kuilu oli heidän välillään, oli Gloryn

sielu hänen, ja siksi tunsi hän niin ääretöntä vihaa sitä miestä

kohtaan, joka omisti Gloryn ruumiin. Kaikkea tuota vastaan nousi sekä

hänen ylpeytensä että hänen uskontonsa. Hän koetti masentaa tuon

tunteen ja johtaa ajatuksensa uuteen uomaan. Kuinka hän voisi pelastaa

Gloryn? Jos Glory menisi kadotukseen, olisivat hänen, Johnin, tuska ja

itsesyytökset vaikeammat kestää kuin tuli ja tulikivi. Kuta kurjempi

Glory oli, sitä suurempi syy oli Johnilla koettaa pelastaa hänen

sielunsa ikuisen piinan kauhuista.

Junan kohina keskeytti nuo näyt, ja John hypähti ylös astuen

edestakaisin kuin karhu häkissä. Ja aivan kuin karhu puristaa

saalistaan varmasti ja hitaasti, niin hänkin tuntui pitävän Glorya

kiinni raivollaan, ja hän virkkoi: "Sinä et saa syöksyä perikatoon,

sinä et saa, sillä minä -- minä -- minä kiellän sen!" Sitten hän vaipui

istuimelleen melkein nääntyneenä tuosta ristiriidasta, jonka henkisten

ja aistillisten intohimojen riehunta synnytti hänen sielussaan. Joka

jäsen vapisi ja värisi. Hän rupesi pelkäämään itseään, ja hänen teki

mieli paeta jonnekin. Kun hän nousi junasta Victorialla, kalisivat

hänen hampaansa, vaikka ilma oli paahtavan kuuma ja taivas oli mustien,

uhkaavien pilvien peitossa.

Välttääkseen ihmisten katseita, jotka aina seurasivat häntä hänen

astuessaan katuja, poikkesi hän kapealle sivukäytävälle palaten Brown's

Squarelle puiston halki. Mutta puisto oli kuin laaja leiri. Tuhansia

ihmisiä liikkui ruohokentillä niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja

työväkeä vaimoineen ja lapsineen tulvaili joukoittain etäisemmille

kentille. He olivat kamalan kauhun valtaamina. Jälestäpäin laskettiin,

että viisitoistatuhatta henkeä kaikista osista Lontoota oli lähtenyt

pois tuosta tuhoon tuomitusta kaupungista odottamaan tuomion täytäntöä

taivasalla.

Kiihkeän intohimon ilme oli hävinnyt John Stormin kasvoista hänen

saapuessaan kirkolle, mutta siellä odotti häntä uusi kiirastuli.

Vaikka iltajumalanpalveluksen piti alkaa vasta tunnin perästä, oli

suuri ihmispaljous jo kokoontunut kirkon edustalle. Hän koetti

välttää huomiota, mutta ihmiset tunkeutuivat hänen luokseen, toiset

puristamaan hänen kättänsä, toiset koskettamaan hänen kauhtanaansa.

Useat heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja peittivät hänen

jalkansa suudelmillaan. Häveten ja tuntien itsensä ikäänkuin

petturiksi hän riistäytyi vihdoinkin irti mennen veli Anteron luo

sakaristoon. Tuon yksinkertaisen poikaraukan aivot oli ahdettu

täyteen mitä merkillisimpiä juttuja. Sinä päivänä oli Pyhä Henki

mitä ihmeellisimmällä tavalla ilmaissut voimansa. Kadun lakaisija,

jonka ruumiista toinen puoli oli halvautunut, oli sinä aamuna kotiin

mennessään puristanut isä Stormin kättä, ja nyt hän oli heittänyt pois

kainalosauvansa ja kulki suorana ylistäen Jumalaa.

Kirkko oli suuri, nelikulmainen, koruton rakennus ja näytti ahkeraan

käytetyltä temppeliltä, joka oli auki aina ja kaiket päivät. Seurakunta

oli kovin liikutettu, mutta saarna näytti hiukan tyynnyttävän sitä.

Kirkonmenot olivat juhlalliset ja luostarimaiset juhlakulkueineen

ja suitsutuksineen, vaikka puvut eivät olleet katoliset. John Storm

saarnasi. Päivän epistola oli otettu Paavalin ensimmäisestä epistolasta

korinttilaisille, ja hän valitsi tekstinkin samasta raamatunpaikasta:

"Hänet annettiin saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki

autuaaksi tulisi Herran Jeesuksen päivänä."

Ihmiset sanoivat jälestäpäin, etteivät he olleet ikinä sellaista

saarnaa kuulleet. Ja John Storm lausui sanottavansa matalalla äänellä,

joka värisi liikutuksesta. Saarnan aiheena oli rakkaus. Rakkaus oli

Jumalan parhain lahja ihmiselle, puhtain, korkein, suloisin lahja.

Mutta ihminen oli alentanut, turmellut tuon perintönsä saatanan

viettelyksen ja maailman himojen tähden. Meidän ensimmäisten

esivanhempaimme karkoittaminen Edenistä oli vain runollinen vertaus

siitä, mitä tapahtuu kaikkina aikoina ja mitä tapahtuu nytkin. Ja

Lontoota, tätä uutta Sodomaa, kohtaa yhtä varmaan kosto kuin noita Idän

vanhoja kaupunkeja. Ei tarvitse ajatella vedenpaisumusta tai tulta tai

tuhomyrskyä eikä mitään määrättyä päivää tai määrättyä tuntia. Tuomio,

joka kohtaa Englantia, kuten Egyptin vaivat ennen muinoin, on samaa

laatua kuin rikoskin. Ihminen on rikkonut rakkauden lakia vastaan, ja

kuka voi tietää, vaikka Jumala rankaisisi häntä ottamalla ihmissuvulta

pois koko tuon tunteen, joka oli syynä sen lankeemukseen -- hävittäisi

tuon tunteen kokonaan sekä kaiken, mikä on sen yhteydessä, niin hyvän

kuin pahankin, henkisen ja aistillisen, pyhän ja turmeltuneen.

Mustat ukkospilvet näyttivät laskeutuneen aivan kirkkoon asti, ja yhä

synkkenevässä pimeydessä tuo kiihkeä saarnaaja, jonka kasvot hehkuvine

silmineen näkyivät selvästi, loi kuulijoilleen kamalan kuvan sellaisen

kirouksen alaisesta maailmasta. Silloin katoaisi kaikki epäitsekkyys,

uhrautumiskyky, uljuus, ritarillisuus, uskollisuus, ilo ja lapset!

Jokainen ihminen olisi yksin, eristettynä, keskittyneenä itseensä,

kirottuna, laittomana, lemmettömänä, aviottomana, syöksyen suoraa päätä

turmioon ja kuolemaan! Sillä tavalla voisi Jumala rangaista tätä julmaa

hirveätä Lontoota sen lihallisten syntien tähden.

Sitten ei saarnaaja enää voinut hallita mielikuvitustaan, vaan alkoi

kertoa kuulijoilleen, kamalia ennustuksiaan. Kansa oli kauhun vallassa,

eikä kalpeus kadonnut kuulijain kasvoilta, ennenkuin viimeinen virsi

oli veisattu. Kaikki lauloivat kuin yhdestä suusta, ja kun siunaus oli

luettu ja kuulijat tulvailivat pois pitkin pääkäytävää, aloittivat he

virren uudestaan.

Vaikka he poistuivatkin kirkosta, eivät he voineet erota. Pienessä

puistossa kirkon ulkopuolella olivat kaikki ne tuhannet, jotka eivät

olleet mahtuneet kirkkoon, ja tungos kasvoi kasvamistaan. Joka paikka

oli täynnä väkeä, viereisten talojen ikkunat olivat auki ja täynnä

kasvoja. Moni oli kiivennyt kirkon aidalle, vieläpä huoneitten

katollekin.

Joku meni sakaristoon kertomaan isälle mitä ulkona tapahtui. Isä

oli nyt aivan suunniltaan. Hän astui kirkon portaille, jossa kaikki

saattoivat nähdä hänet, nosti kätensä sekä rukoili kaikuvalla,

kiihkeällä äänellä:

"Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan? Jumalan helmasta, jossa lepäät,

katso alas tähän maailmaan, jossa itse kerran ihmisenä astuit. Etkö

opettanut meitä rukoilemaan 'lähestyköön Sinun valtakuntasi'. Etkö

sanonut, että valtakuntasi on lähellä, että muutamien, jotka seisovat

Sinun kanssasi, ei tarvitsisi kuolemata maistaa, ennenkuin he näkisivät

sen tulevan kaikessa voimassaan? Etkö sanonut, että kun se tulee,

tulevat köyhät siunatuiksi, isoovat ravituiksi, sokeat näkeviksi,

raskautetut virvoitetuiksi, ja sinun Isäsi tahto tapahtuu niin maassa

kuin taivaassa? Mutta lähes kaksituhatta vuotta on kulunut, oi Herra,

eikä Sinun valtakuntasi ole lähestynyt. Sinun nimessäsi fariseus

nytkin jakelee almuja köyhille antaen toitottaa torvea edellään. Sinun

nimessäsi leviitta nytkin kulkee miehen ohi, joka on joutunut ryövärien

käsiin. Sinun nimessäsi papit nytkin ostavat ja myyvät iloista sanomaa

Sinun valtakunnastasi, neuvoen ihmisten käskyjä Jumalan evankeliumin

asemesta, eläen rikkaiden taloissa, viettäen päivänsä hekumassa ja

rukoillen huulillaan 'anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen

leipämme', mutta ajatellen sielussaan: 'minulla on tavaroita kerättynä

monen vuoden varalle, ole rauhassa sieluni, syökäämme, juokaamme ja

olkaamme iloiset'. Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan?"

Tuskin oli John Storm vetäytynyt pois, kun synkät pilvet alkoivat

kumeasti jyrähdellä. Ensin nuo jyrähdykset olivat niin heikkoja, että

niitä tuskin saattoi kuulla yleisen hälinän vallitessa, mutta ne

uudistuivat yhä kovempina ja kovempina, ja samalla kansan kauhu kasvoi

kasvamistaan. Tuntui siltä kuin taivas itse olisi tahtonut vakuuttaa,

että tuo ennustettu tuho oli tulossa.

Ensin alkoi eräs vaimo voivotella kuin synnytystuskissa. Sitten

nuori tyttö rupesi huutamaan armoa syyttäen itseään lukemattomista

rikoksista. Sitten koko joukko näkyi puhkeavan nyyhkytyksiin ja

huokauksiin ja äärettömiin epätoivon valituksiin. Kaiken tuon ohessa

kaikui hurjaa naurua ja mieletöntä kiitosta. -- "Anteeksi, anteeksi!"

-- "Oi, Jesus, pelasta minut!" -- "Oi, syntisten Vapahtaja!" -- "Oi,

Jumala, armahda minua!" -- "Voi sydäntäni, sydäntäni!" --

Muutamat heittäytyivät maahan jäykkinä, liikkumattomina kuin kuolleet.

Toiset kumartuivat heidän ylitsensä rukoillen, että Herra pelastaisi

heidät saatanan vallasta. Muutamat saivat kouristuskohtauksia, ja

toiset riemuitsivat sielunsa pelastuksesta, tuijottaen ympärilleen

hurjasti hehkuvin silmin.

Nyt oli melkein pilkkosen pimeä, ja muutamat Derbykilpailussa olleet

saapuivat kotiin vaunuissaan nauraen, laulaen ja useimmat ollen aika

lailla humalassa. Se oli hurjaa joukkoa. Nuori soturi (se oli Charlie

Wilkes) näki panttilainaaja Pincherin ja huudahti: "Hei veikko! Milläs

te täällä lystäilette?"

"Vaiti, sinä syntinen, sinä pelaaja, sinä Belialin poika!"

"Suu kiinni, mies, vai tahdotko mustelman silmäsi alle tai paksun nenän

itsellesi?"

Kello yhdeksän aikaan läksi Westminsterin poliisi, joka turhaan oli

koettanut hajoittaa joukkiota, hakemaan ratsastavaa poliisia Scotland

Yardilta.