III.

Tuona samana aamuna John Storm läksi kello seitsemän aikaan kirkkoon

jakamaan ehtoollista. Lakaisija, pitkä luuta kädessä, ei vielä ollut

lopettanut kiertokulkuaan pihamailla ja käytävillä kirkon ympärillä,

mutta vihannesten myyjät kärryineen ja aaseineen, vaimoineen ja

lapsineen olivat jo lähdössä Epsomiin. Nyt oli monta ehtoollisvierasta,

ja kello oli jo kahdeksan ennenkuin John Storm saapui takaisin

asuntoonsa. Postintuoja oli juuri käynyt siellä ja tuonut hänelle

kirjeen pääministeriltä. Se sisälsi: "Tule heti luokseni tämän kirjeen

saatuasi. Minun täytyy tavata sinua aivan paikalla."

Syötyään karkeata leipää ja maitoa aamiaisekseen John Storm sanoi

hyvästi veli Anterolle ilmoittaen, ettei hän ennätä takaisin ennen

iltajumalanpalvelusta. Sitten hän vihelsi koiran luokseen ja läksi

astumaan pitkin katua. Mutta häneen oli tarttunut jonkinmoinen

taikauskoinen pelko, aivan kuin valtavan tärkeä tapahtuma hänen

elämässään olisi lähestymäisillään, ja ennenkuin hän noudatti setänsä

kutsua läksi hän käymään perustamissaan hyväntekeväisyyslaitoksissa

kirkon naapuristossa. Ensin hän meni kouluun. Lapset olivat koolla,

ja "sisaret" olivat juuri asettaneet ne järjestykseen aloittaakseen

rukouksen ja virren.

"Hyvää huomenta, isä."

"Hyvää huomenta, lapset."

Monella lapsella oli lahjoja isälle. Mikä antoi kukan, mikä vehnäkakun,

eräs lapsista pisti hänelle marmoripallon, toinen antoi vanhan

joulukortin. "Jumala heitä siunatkoon ja varjelkoon", ajatteli John

lähtiessään koulusta sydän tulvillaan.

Viimeiseksi hän kävi miesten suojakodissa, jota hänen entinen

"posetiiviukkonsa", herra Jupe hoiti. Se oli kolkko huone, entinen

liiteri, johon oli jälestäpäin rakennettu lattia ja välikattto.

Laivoissa käytettävien makuulavojen kaltaisia tiloja oli pitkin seiniä,

ja kun ne sattuivat olemaan täynnä, täytyi toisten maata lattialla.

Makuuvaatteina oli ainoastaan peite. Miehet nukkuivat vaatteisillaan

käärien ainoastaan takkinsa päänalukseksi. Huoneessa oli tulisija,

jossa he saivat keittää ruokansa, jos heillä oli rahaa, millä ostaa

ravintoa. Kortteli teetä ja siihen hiukan sokeria, palanen leipää ja

hiukan voita oli heille kuninkaallinen ateria.

Mennessään puiston halki, jossa hänen kirkkonsa oli, tuli hän kulkemaan

hienojen kiessien ohi erään ravintolan edustalla kadun kulmassa.

Ravintoloitsija, puettuna juhlapukuun, nousi juuri kuskipenkille, ja

nuori soturi, sikari hampaissa, istui hänen viereensä. "Huomenta, isä,

voitteko ennustaa meille, kuka voittaa tänään?" sanoi ravintoloitsija

irvistellen, kun taaskin soturi suu julkeassa hymyssä huusi "hei-hei"

eräälle pöhönaamaiselle nuorelle naiselle, joka juuri pisti

käherryspaperilla peitetyn päänsä ulos ikkunasta korkean vuokrakasarmin

toisesta kerroksesta.

Kello oli yhdeksän, kun John Storm saapui pääministerin kotiin. Pieni

ihmisliuta seurasi häntä ovelle asti. "Hänen ylhäisyytensä odottaa

teitä puutarhassa, herra pastori", sanoi palvelija, näyttäen Johnille

tietä.

Downing-kadun ja Horse Guards Paraden välillä olevassa pienessä,

varjoisassa puutarhassa käveli pääministeri edestakaisin. Nähdessään

Johnin munkkipuvun säpsähti hän epämiellyttävän tunteen valtaamana.

Mutta hän istahti heti Johnin kanssa puun juurelle ja kääntäen pois

katseensa toipui hän pian entiselleen ja sanoi:

"Minä käskin sinut tänne, poikaseni, varoittaakseni ja neuvoakseni

sinua. Sinun täytyy luopua tuosta ristiretkestä. Se aikaansaa yleistä

häiriötä, ja taivas tietää, mitä seurauksia siitä voisi olla. Älä

luule, etten minä ymmärrä sinua. Jossain määrin olen samaa mieltä

kuin sinäkin. Äläkä myöskään luule, että syytän sinua kaikista tuon

naurettavan sekasorron hulluuksista. Minä olen seurannut sinua

ja pitänyt sinua silmällä, ja minä tiedän, että yhdeksänkymmentä

yhdeksän sadasosaa tuosta hurjuudesta ei ole sinun syytäsi. Mutta

yleisön silmissä sinä olet vastuunalainen kaikesta, ja maailma katsoo

aina niin tuollaisia asioita. Innostus on hyvä asia, poikani, se on

kuin sateenkaari nuoruuden taivaalla, mutta se ei saa mennä liian

pitkälle. Se voi tuottaa tuskaa sille, joka tuollaista innostusta

itsessään kasvattaa, ja se voi käydä vaaralliseksi yhteiskunnalle.

Maailma lukee sen, samoin kuin mielipuolisuuden, rakkauden j.n.e.

elämän hermostuneeseen puoleen, ja jokapäiväinen, proosallinen yleisö

sanoo hulluksi tai narriksi tai intoilijaksi tai joksikin muuksi

mielettömäksi semmoista ihmistä, jossa ihmisluonnon suuri erehtyväisyys

ilmenee ponnistuksena -- sallitko minun sanoa _turhana_ ponnistuksena?

-- toteuttaa suurta ihannetta."

Johnin kasvot värähtelivät hermostuneesti.

"Ja nyt, poikaseni, rauhan, levon nimessä, heitä nuo tuumat, ettei

niistä seuraisi häiriöitä ja ehkäpä verenvuotoakin. Ajattelepas,

poikaseni, että me muut tahdomme pitää yhtä hyvää huolta maailmasta

kuin sinäkin, ja meillä on vielä suuremmat velvollisuudet ja suurempi

vastuunalaisuus. _Minä_ en voi liikuttaa sormeakaan auttaakseni sinua,

John. Asian luonne estää minua puolustamasta sinua. Minä pyysin sinua

tänne, sillä... sillä sinä olet äitisi poika. Älä pane raskaampaa

kuormaa minulle kuin voin kestää. Pelasta itsesi ja säästä minua."

"Mitä vaadit minua tekemään, setä?"

"Lähtemään Lontoosta heti paikalla ja pysymään poissa kunnes meteli on

tyyntynyt."

"Ah, se on mahdotonta."

"Mahdotontako?"

"Aivan mahdotonta, ja vaikka minä en ole mitään ennustanut Lontoon

perikadosta, luulen kumminkin, että olemme suurten mullistusten

partaalla."

"Luuletko?"

"Luulen, ja vaikka ette olisi kutsunutkaan minua luoksenne, olisin

tullut tänne pyytämään teitä määräämään yleisen rukouspäivän, jolloin

kaikki saisivat yhdessä rukoilla Jumalaa armossaan säästämään meitä

tuosta suuresta tuhosta, joka tuleva on, tai kääntämään sen meidän

pelastukseksemme. Kansakunnan siveys on vajoamaan päin, setä, ja

jos siveys häviää, silloin on loppu lähellä. Englanti on vaipunut

laiskuuteen, komeuteen, turhuuteen ja huvituksiin -- huvituksiin ja

yhä vain huvituksiin. Juoppous, pelihimo, nuo kotkat ne raatelevat

rikki kansamme elimistön. Katsokaamme maaseudun loistoa -- naurettava

irvikuva kansan mahtavuudesta! Katsokaamme aikakautemme tapoja --

ne ovat kaiken tosi uskonnon verivihollisia! Ja katsokaamme minkä

hinnan saamme maksaa perkeleelle uhraamalla 'yhteiskunnan papittaria'

tyydyttääksemme lihamme himoja."

"Mutta poikaseni, rakas poikaseni!"

"Niin, niin, setä, kyllä minä ymmärrän -- paljon filantrooppisia

suunnitelmia on tekeillä emmekä me luule olevamme välinpitämättömiä

köyhien olosuhteista. Mutta verratkaammepa East-Endin työnaisia Hyde

Parkin laiskureihin Lontoon sesongin aikana. Muutkin kansakunnat

ovat huulillaan puhuneet kauniita sanoja, vaikka heidän sydämensä on

himoinnut rikkauksia ja huvituksia. Ja semmoiset kansat ovat aina

sortuneet. Niin, setä, sekä vanhassa Aasiassa että uudessa Euroopassa

ne ovat aina sortuneet. Ja ellemme me vapaudu niistä paheista, jotka

tuottavat tuhoa meille, täytyy meidänkin sortua. Nautinnonhimo ja

rahanhimo tuottavat itse kostonsa. Kansassa samoin kuin yksityisessä

ihmisessäkin Kaikkivaltias hävittää nuo himot samalla tavalla kuin

entisinä aikoina."

"Totta -- totta!"

"Kuinka minä siis voisin pysyä tyynenä tai paeta, kun jokaisen

kristityn ja isänmaanystävän velvollisuus on huutamalla varoittaa

vaarasta? Tuo velvollisuus on kaikkien meidän omallatunnollamme, ja

kuka minä olen, että pakenisin sitä? Ah, jos kirkko vain ymmärtäisi

vastuunalaisuutensa, jos se vain pitäisi silmänsä auki --"

"Sillä on pätevät syyt pitää ne suljettuina, poikaseni", sanoi

pääministeri, "ja niin tulee aina olemaan niin kauan kuin koko laitos

on olemassa. Kerran se kukistuu, mutta siihen asti ole varuillasi.

Papit eivät ole sinun ystäviäsi, John. Valtiomiehet tuntevat liian

hyvin tuon papillisen julmuuden; joka hiipii maallisen vallan taakse

suojaan. Se on vanha juttu, niin minä ainakin luulen, ja samanlaisia

esimerkkejä löytänet kai vanhasta Palestiinastakin. Mutta varo,

poikaseni, varo --"

"Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää hänen ennen minua vihanneen

kuin teitä."

Johnin kiihko näytti yhä kohoavan, ja pääministeri kävi taas

levottomaksi, aivan kuin hän olisi pelännyt, että nuori munkki

seuraavassa silmänräpäyksessä pyytäisi häntä polvistumaan viereensä ja

rukoilemaan.

"Ah, niin", sanoi hän nousten ylös, "sitä tuskin voinee auttaa, ja

asioiden täytyy mennä omaa menoaan." Sitten hän rupesi puhumaan muista

asioista, kertoen veljestään, Johnin isästä, josta hän äskettäin oli

kuullut. Lordi Stormin terveys oli huonontunut, eikä voinut enää kestää

kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa. John kääntäisi ehkä kirjeellään

kaikki asiat hyvin taas.

John istui vaiti, pää kumarassa, mutta pääministeri saattoi nähdä,

etteivät hänen sanansa mitään vaikuttaneet. Vanhat kalpeat kasvot

hymyilivät talvista hymyä, ja sitten hän sanoi:

"Mutta sinä et paranna tapojasi yhdessä suhteessa ollenkaan, poikaseni.

Tiedätkö, ettet ole kertaakaan käynyt luonani sen perästä kun kerroit

meneväsi naimisiin ja rupeavasi isä Damienin seuraajaksi!"

John vavahti, ja hänen kasvonsa värähtelivät taas hermostuneesti.

"Se oli mahdoton tuuma, John. Ei ollut kumma, jos tuo nuori neito ei

voinut seurata sinua sinne. Mutta hän olisi kumminkin voinut sallia

sinun käydä joskus katsomassa vanhaa sukulaistasi." Johnin kalpeat

kasvot synkistyivät, ja hän hengitti nopeaan. "No niin", sanoi

pääministeri tarttuen Johnin käsivarteen, "en tahdo moittia sinua,

John. On olemassa sielun tunteita, jotka nielevät kaikki muut, sen

tiedän vallan hyvin, ja kun mies on sellaisen tunteen vallassa, ei

hänellä ole isää, ei äitiä, ei setää, ei sukulaista. Hyvästi... Ei,

mene tätä tietä ulos, tätä tietä."

Palvelija oli kuiskannut pääministerille, että oven edustalla oli

väentungos, ja John päästettiin puutarhasta takaoven kautta puistoon.

Kolme tuntia myöhemmin näkivät Epsomin kilpailuun tulleet ihmiset

mustaan kauhtanaan puetun miehen nousevan tyhjään vaunuun ja

valmistautuvan puhumaan. Hän seisoi "kukkulan" harjanteella vastapäätä

suurta katsojalavaa, ja hänen ympärillään oli tiheä tungos jos

jonkinlaisia ajoneuvoja, joissa istui loistavan punaisiin ja keltaisiin

pukuihin puettuja naisia juoden samppanjaa sekä syöden sandwichejä ja

antaen univormupukuisten palvelijain tarjoilla. Nyt oli juuri kahden

kilpailun väliaika, ja ajoneuvojen takaa näkyi joukko vedonvälittäjiä,

joilla oli yllään siniset silkkitakit tai vihreät alpakkatakit. He

seisoivat äärettömän suurten päivänvarjojen suojassa huutaen vedon

ehtoja hikoilevain, käyskenteleväin ihmisten kirjavalle tungokselle.

"Miehet ja naiset", alkoi saarnaaja, ja viisituhatta päätä näkyi

kohoutuvan kuullessaan hänen äänensä. Vedonvälittäjät jatkoivat kimeitä

huutojaan:

"Viisi yhtä vastaan kaikista, yhtä lukuunottamatta!" Mutta joukko

kääntyi pois heidän luotaan saarnaajan puoleen. "Se on isä Storm",

kuului kansa sanovan nauraen ja tirskuen, laskien leikkiä, jotkut

kiroillenkin, mutta kaikki kiirehtivät kumminkin yksimielisesti hänen

luokseen, kunnes koko ala hänen ympärillään aina kärrytiehen saakka

kukkulan juurella oli tasaisena laattana vilkkaita kasvoja.

"Vanha neiti kulta!" ja sitten taas naurun purskahdus. "Mitenkäs sen

maailman lopun käy, muijaseni?" Tuo oli viittaus saarnaajan pitkään

kauhtanaan, n.s. "alushameeseen", ja se herätti vielä enemmän naurua.

"Viisishillingiä ylösnousemuksesta! Kuka suostuu vetoon?" Ja sitten

seurasi kirkuvaa naurua.

Saarnaaja seisoi hetkisen ääneti ja liikahtamatta. Sitten hänen tyyni

arvokkuutensa ja joukon oikeudentunto antoi hänelle tilaisuutta lausua

lausuttavansa. Hän alkoi puhua kaikkien ollessa vaiti:

"En tiedä rikonko sääntöjä seistessäni tässä puhumassa, mutta uskallan

ne rikkoa siksi, että hetki on kallis ja sanomani teille tärkeä. Miehet

ja naiset, te olette väärällä asialla. Te luulottelette itsellenne

ja muille, että olette tulleet tänne rakkaudesta urheiluun, mutta

se ei ole totta, sen te tiedätte. Urheilu on raitista huvitusta ja

hevosiin mieltyminen ja niiden nopean juoksun ihaileminen on hyvin

anteeksi annettavaa turhuutta, mutta te olette tulleet harjoittamaan

anteeksiantamatonta pahetta. Te olette tulleet pelaamaan ja teidän

pelivimmanne seuralaisina ovat kaikki juoppouden ja epäsiveellisyyden

muodot. Minä en pelkää sanoa sitä teille, sillä Jumala itse on käskenyt

minua sitä sanomaa viemään, ja minä aion täyttää velvollisuuteni. Nämä

hevoskilpailut eivät ole _hevos_-kilpailuja, vaan ahneuden, juoppouden

ja prostitutsionin kilpailuja. Älkää luulkokaan", ja hän katsoi suoraan

keltaisiin ja punaisiin puettujen naisten maalattuihin kasvoihin,

ja nämä koettivat hymyillä huvitettuina, "älkää luulkokaan, että

aion tuomita noita tyttöparkoja, joita turmeltunut sivistys pakottaa

hankkimaan elatuksensa ulkomuotonsa avulla. He ovat minun ystäviäni,

puolet elämästäni olen elänyt heidän parissaan. Minä olen tuntenut

semmoisia heidän joukossaan, joiden sydämessä asuu taivaallinen

puhtaus, ja ajatellessani, mitä he ovat kärsineet miesten takia, minua

hävettää, että itse olen mies. Mutta sisareni, teillekin on minulla

tärkeä sanoma. Teillä on nyt täysi kesä istuessanne tuossa kauniissa

puvuissanne, tänä kirkkaana päivänä, mutta talvi tulee jokaiselle

teistäkin, ja silloin ei enää päivä paista, ei ole enää loistoa,

huvituksia, imartelua. Silloin nuo kurjat rypijät, jotka nyt ottavat

parhaat vuodet elämästänne --"

"Halloo siellä! Hei, hei! Tarara-ra-ra-rara!"

Nelivaljakkovaunut kiitivät täyttä vauhtia ylös mäkeä tomupilvien

ympäröiminä. Pyörät ratisivat, ajuri huusi ja puhalsi torveensa, ja

tiellä seisova kansa kiirehti eteenpäin tehdäkseen tilaa vaunuille.

"Se on Gloria!" huudahtivat ihmiset, jotka katsottuaan vaunuissa

istujiin olivat tunteneet Gloryn.

Saarnaajan tenhovoima oli murtunut. Hän vaikeni, käänsi päätään ja

näki Gloryn. Tyttö istui siinä komeana, kauniina ja iloisena ajurin

istuimella Draken vieressä. Auringon säteet valaisivat häntä, ja hän

hymyili katsoen Drakea silmiin.

Saarnaaja aloitti uudelleen, epäröi ja vaikeni. Kello soi suuren

katsojalavan vieressä. "Numerot julaistaan", huudahti jokainen, ja

ennenkuin kukaan ymmärsi, mitä tuli tapahtumaan, oli John Storm jätetty

ypö yksin ja tungos poistui hänen ympäriltään.