Tuona samana aamuna John Storm läksi kello seitsemän aikaan kirkkoon
jakamaan ehtoollista. Lakaisija, pitkä luuta kädessä, ei vielä ollut
lopettanut kiertokulkuaan pihamailla ja käytävillä kirkon ympärillä,
mutta vihannesten myyjät kärryineen ja aaseineen, vaimoineen ja
lapsineen olivat jo lähdössä Epsomiin. Nyt oli monta ehtoollisvierasta,
ja kello oli jo kahdeksan ennenkuin John Storm saapui takaisin
asuntoonsa. Postintuoja oli juuri käynyt siellä ja tuonut hänelle
kirjeen pääministeriltä. Se sisälsi: "Tule heti luokseni tämän kirjeen
saatuasi. Minun täytyy tavata sinua aivan paikalla."
Syötyään karkeata leipää ja maitoa aamiaisekseen John Storm sanoi
hyvästi veli Anterolle ilmoittaen, ettei hän ennätä takaisin ennen
iltajumalanpalvelusta. Sitten hän vihelsi koiran luokseen ja läksi
astumaan pitkin katua. Mutta häneen oli tarttunut jonkinmoinen
taikauskoinen pelko, aivan kuin valtavan tärkeä tapahtuma hänen
elämässään olisi lähestymäisillään, ja ennenkuin hän noudatti setänsä
kutsua läksi hän käymään perustamissaan hyväntekeväisyyslaitoksissa
kirkon naapuristossa. Ensin hän meni kouluun. Lapset olivat koolla,
ja "sisaret" olivat juuri asettaneet ne järjestykseen aloittaakseen
rukouksen ja virren.
"Hyvää huomenta, isä."
"Hyvää huomenta, lapset."
Monella lapsella oli lahjoja isälle. Mikä antoi kukan, mikä vehnäkakun,
eräs lapsista pisti hänelle marmoripallon, toinen antoi vanhan
joulukortin. "Jumala heitä siunatkoon ja varjelkoon", ajatteli John
lähtiessään koulusta sydän tulvillaan.
Viimeiseksi hän kävi miesten suojakodissa, jota hänen entinen
"posetiiviukkonsa", herra Jupe hoiti. Se oli kolkko huone, entinen
liiteri, johon oli jälestäpäin rakennettu lattia ja välikattto.
Laivoissa käytettävien makuulavojen kaltaisia tiloja oli pitkin seiniä,
ja kun ne sattuivat olemaan täynnä, täytyi toisten maata lattialla.
Makuuvaatteina oli ainoastaan peite. Miehet nukkuivat vaatteisillaan
käärien ainoastaan takkinsa päänalukseksi. Huoneessa oli tulisija,
jossa he saivat keittää ruokansa, jos heillä oli rahaa, millä ostaa
ravintoa. Kortteli teetä ja siihen hiukan sokeria, palanen leipää ja
hiukan voita oli heille kuninkaallinen ateria.
Mennessään puiston halki, jossa hänen kirkkonsa oli, tuli hän kulkemaan
hienojen kiessien ohi erään ravintolan edustalla kadun kulmassa.
Ravintoloitsija, puettuna juhlapukuun, nousi juuri kuskipenkille, ja
nuori soturi, sikari hampaissa, istui hänen viereensä. "Huomenta, isä,
voitteko ennustaa meille, kuka voittaa tänään?" sanoi ravintoloitsija
irvistellen, kun taaskin soturi suu julkeassa hymyssä huusi "hei-hei"
eräälle pöhönaamaiselle nuorelle naiselle, joka juuri pisti
käherryspaperilla peitetyn päänsä ulos ikkunasta korkean vuokrakasarmin
toisesta kerroksesta.
Kello oli yhdeksän, kun John Storm saapui pääministerin kotiin. Pieni
ihmisliuta seurasi häntä ovelle asti. "Hänen ylhäisyytensä odottaa
teitä puutarhassa, herra pastori", sanoi palvelija, näyttäen Johnille
tietä.
Downing-kadun ja Horse Guards Paraden välillä olevassa pienessä,
varjoisassa puutarhassa käveli pääministeri edestakaisin. Nähdessään
Johnin munkkipuvun säpsähti hän epämiellyttävän tunteen valtaamana.
Mutta hän istahti heti Johnin kanssa puun juurelle ja kääntäen pois
katseensa toipui hän pian entiselleen ja sanoi:
"Minä käskin sinut tänne, poikaseni, varoittaakseni ja neuvoakseni
sinua. Sinun täytyy luopua tuosta ristiretkestä. Se aikaansaa yleistä
häiriötä, ja taivas tietää, mitä seurauksia siitä voisi olla. Älä
luule, etten minä ymmärrä sinua. Jossain määrin olen samaa mieltä
kuin sinäkin. Äläkä myöskään luule, että syytän sinua kaikista tuon
naurettavan sekasorron hulluuksista. Minä olen seurannut sinua
ja pitänyt sinua silmällä, ja minä tiedän, että yhdeksänkymmentä
yhdeksän sadasosaa tuosta hurjuudesta ei ole sinun syytäsi. Mutta
yleisön silmissä sinä olet vastuunalainen kaikesta, ja maailma katsoo
aina niin tuollaisia asioita. Innostus on hyvä asia, poikani, se on
kuin sateenkaari nuoruuden taivaalla, mutta se ei saa mennä liian
pitkälle. Se voi tuottaa tuskaa sille, joka tuollaista innostusta
itsessään kasvattaa, ja se voi käydä vaaralliseksi yhteiskunnalle.
Maailma lukee sen, samoin kuin mielipuolisuuden, rakkauden j.n.e.
elämän hermostuneeseen puoleen, ja jokapäiväinen, proosallinen yleisö
sanoo hulluksi tai narriksi tai intoilijaksi tai joksikin muuksi
mielettömäksi semmoista ihmistä, jossa ihmisluonnon suuri erehtyväisyys
ilmenee ponnistuksena -- sallitko minun sanoa _turhana_ ponnistuksena?
-- toteuttaa suurta ihannetta."
Johnin kasvot värähtelivät hermostuneesti.
"Ja nyt, poikaseni, rauhan, levon nimessä, heitä nuo tuumat, ettei
niistä seuraisi häiriöitä ja ehkäpä verenvuotoakin. Ajattelepas,
poikaseni, että me muut tahdomme pitää yhtä hyvää huolta maailmasta
kuin sinäkin, ja meillä on vielä suuremmat velvollisuudet ja suurempi
vastuunalaisuus. _Minä_ en voi liikuttaa sormeakaan auttaakseni sinua,
John. Asian luonne estää minua puolustamasta sinua. Minä pyysin sinua
tänne, sillä... sillä sinä olet äitisi poika. Älä pane raskaampaa
kuormaa minulle kuin voin kestää. Pelasta itsesi ja säästä minua."
"Mitä vaadit minua tekemään, setä?"
"Lähtemään Lontoosta heti paikalla ja pysymään poissa kunnes meteli on
tyyntynyt."
"Ah, se on mahdotonta."
"Mahdotontako?"
"Aivan mahdotonta, ja vaikka minä en ole mitään ennustanut Lontoon
perikadosta, luulen kumminkin, että olemme suurten mullistusten
partaalla."
"Luuletko?"
"Luulen, ja vaikka ette olisi kutsunutkaan minua luoksenne, olisin
tullut tänne pyytämään teitä määräämään yleisen rukouspäivän, jolloin
kaikki saisivat yhdessä rukoilla Jumalaa armossaan säästämään meitä
tuosta suuresta tuhosta, joka tuleva on, tai kääntämään sen meidän
pelastukseksemme. Kansakunnan siveys on vajoamaan päin, setä, ja
jos siveys häviää, silloin on loppu lähellä. Englanti on vaipunut
laiskuuteen, komeuteen, turhuuteen ja huvituksiin -- huvituksiin ja
yhä vain huvituksiin. Juoppous, pelihimo, nuo kotkat ne raatelevat
rikki kansamme elimistön. Katsokaamme maaseudun loistoa -- naurettava
irvikuva kansan mahtavuudesta! Katsokaamme aikakautemme tapoja --
ne ovat kaiken tosi uskonnon verivihollisia! Ja katsokaamme minkä
hinnan saamme maksaa perkeleelle uhraamalla 'yhteiskunnan papittaria'
tyydyttääksemme lihamme himoja."
"Mutta poikaseni, rakas poikaseni!"
"Niin, niin, setä, kyllä minä ymmärrän -- paljon filantrooppisia
suunnitelmia on tekeillä emmekä me luule olevamme välinpitämättömiä
köyhien olosuhteista. Mutta verratkaammepa East-Endin työnaisia Hyde
Parkin laiskureihin Lontoon sesongin aikana. Muutkin kansakunnat
ovat huulillaan puhuneet kauniita sanoja, vaikka heidän sydämensä on
himoinnut rikkauksia ja huvituksia. Ja semmoiset kansat ovat aina
sortuneet. Niin, setä, sekä vanhassa Aasiassa että uudessa Euroopassa
ne ovat aina sortuneet. Ja ellemme me vapaudu niistä paheista, jotka
tuottavat tuhoa meille, täytyy meidänkin sortua. Nautinnonhimo ja
rahanhimo tuottavat itse kostonsa. Kansassa samoin kuin yksityisessä
ihmisessäkin Kaikkivaltias hävittää nuo himot samalla tavalla kuin
entisinä aikoina."
"Totta -- totta!"
"Kuinka minä siis voisin pysyä tyynenä tai paeta, kun jokaisen
kristityn ja isänmaanystävän velvollisuus on huutamalla varoittaa
vaarasta? Tuo velvollisuus on kaikkien meidän omallatunnollamme, ja
kuka minä olen, että pakenisin sitä? Ah, jos kirkko vain ymmärtäisi
vastuunalaisuutensa, jos se vain pitäisi silmänsä auki --"
"Sillä on pätevät syyt pitää ne suljettuina, poikaseni", sanoi
pääministeri, "ja niin tulee aina olemaan niin kauan kuin koko laitos
on olemassa. Kerran se kukistuu, mutta siihen asti ole varuillasi.
Papit eivät ole sinun ystäviäsi, John. Valtiomiehet tuntevat liian
hyvin tuon papillisen julmuuden; joka hiipii maallisen vallan taakse
suojaan. Se on vanha juttu, niin minä ainakin luulen, ja samanlaisia
esimerkkejä löytänet kai vanhasta Palestiinastakin. Mutta varo,
poikaseni, varo --"
"Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää hänen ennen minua vihanneen
kuin teitä."
Johnin kiihko näytti yhä kohoavan, ja pääministeri kävi taas
levottomaksi, aivan kuin hän olisi pelännyt, että nuori munkki
seuraavassa silmänräpäyksessä pyytäisi häntä polvistumaan viereensä ja
rukoilemaan.
"Ah, niin", sanoi hän nousten ylös, "sitä tuskin voinee auttaa, ja
asioiden täytyy mennä omaa menoaan." Sitten hän rupesi puhumaan muista
asioista, kertoen veljestään, Johnin isästä, josta hän äskettäin oli
kuullut. Lordi Stormin terveys oli huonontunut, eikä voinut enää kestää
kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa. John kääntäisi ehkä kirjeellään
kaikki asiat hyvin taas.
John istui vaiti, pää kumarassa, mutta pääministeri saattoi nähdä,
etteivät hänen sanansa mitään vaikuttaneet. Vanhat kalpeat kasvot
hymyilivät talvista hymyä, ja sitten hän sanoi:
"Mutta sinä et paranna tapojasi yhdessä suhteessa ollenkaan, poikaseni.
Tiedätkö, ettet ole kertaakaan käynyt luonani sen perästä kun kerroit
meneväsi naimisiin ja rupeavasi isä Damienin seuraajaksi!"
John vavahti, ja hänen kasvonsa värähtelivät taas hermostuneesti.
"Se oli mahdoton tuuma, John. Ei ollut kumma, jos tuo nuori neito ei
voinut seurata sinua sinne. Mutta hän olisi kumminkin voinut sallia
sinun käydä joskus katsomassa vanhaa sukulaistasi." Johnin kalpeat
kasvot synkistyivät, ja hän hengitti nopeaan. "No niin", sanoi
pääministeri tarttuen Johnin käsivarteen, "en tahdo moittia sinua,
John. On olemassa sielun tunteita, jotka nielevät kaikki muut, sen
tiedän vallan hyvin, ja kun mies on sellaisen tunteen vallassa, ei
hänellä ole isää, ei äitiä, ei setää, ei sukulaista. Hyvästi... Ei,
mene tätä tietä ulos, tätä tietä."
Palvelija oli kuiskannut pääministerille, että oven edustalla oli
väentungos, ja John päästettiin puutarhasta takaoven kautta puistoon.
Kolme tuntia myöhemmin näkivät Epsomin kilpailuun tulleet ihmiset
mustaan kauhtanaan puetun miehen nousevan tyhjään vaunuun ja
valmistautuvan puhumaan. Hän seisoi "kukkulan" harjanteella vastapäätä
suurta katsojalavaa, ja hänen ympärillään oli tiheä tungos jos
jonkinlaisia ajoneuvoja, joissa istui loistavan punaisiin ja keltaisiin
pukuihin puettuja naisia juoden samppanjaa sekä syöden sandwichejä ja
antaen univormupukuisten palvelijain tarjoilla. Nyt oli juuri kahden
kilpailun väliaika, ja ajoneuvojen takaa näkyi joukko vedonvälittäjiä,
joilla oli yllään siniset silkkitakit tai vihreät alpakkatakit. He
seisoivat äärettömän suurten päivänvarjojen suojassa huutaen vedon
ehtoja hikoilevain, käyskenteleväin ihmisten kirjavalle tungokselle.
"Miehet ja naiset", alkoi saarnaaja, ja viisituhatta päätä näkyi
kohoutuvan kuullessaan hänen äänensä. Vedonvälittäjät jatkoivat kimeitä
huutojaan:
"Viisi yhtä vastaan kaikista, yhtä lukuunottamatta!" Mutta joukko
kääntyi pois heidän luotaan saarnaajan puoleen. "Se on isä Storm",
kuului kansa sanovan nauraen ja tirskuen, laskien leikkiä, jotkut
kiroillenkin, mutta kaikki kiirehtivät kumminkin yksimielisesti hänen
luokseen, kunnes koko ala hänen ympärillään aina kärrytiehen saakka
kukkulan juurella oli tasaisena laattana vilkkaita kasvoja.
"Vanha neiti kulta!" ja sitten taas naurun purskahdus. "Mitenkäs sen
maailman lopun käy, muijaseni?" Tuo oli viittaus saarnaajan pitkään
kauhtanaan, n.s. "alushameeseen", ja se herätti vielä enemmän naurua.
"Viisishillingiä ylösnousemuksesta! Kuka suostuu vetoon?" Ja sitten
seurasi kirkuvaa naurua.
Saarnaaja seisoi hetkisen ääneti ja liikahtamatta. Sitten hänen tyyni
arvokkuutensa ja joukon oikeudentunto antoi hänelle tilaisuutta lausua
lausuttavansa. Hän alkoi puhua kaikkien ollessa vaiti:
"En tiedä rikonko sääntöjä seistessäni tässä puhumassa, mutta uskallan
ne rikkoa siksi, että hetki on kallis ja sanomani teille tärkeä. Miehet
ja naiset, te olette väärällä asialla. Te luulottelette itsellenne
ja muille, että olette tulleet tänne rakkaudesta urheiluun, mutta
se ei ole totta, sen te tiedätte. Urheilu on raitista huvitusta ja
hevosiin mieltyminen ja niiden nopean juoksun ihaileminen on hyvin
anteeksi annettavaa turhuutta, mutta te olette tulleet harjoittamaan
anteeksiantamatonta pahetta. Te olette tulleet pelaamaan ja teidän
pelivimmanne seuralaisina ovat kaikki juoppouden ja epäsiveellisyyden
muodot. Minä en pelkää sanoa sitä teille, sillä Jumala itse on käskenyt
minua sitä sanomaa viemään, ja minä aion täyttää velvollisuuteni. Nämä
hevoskilpailut eivät ole _hevos_-kilpailuja, vaan ahneuden, juoppouden
ja prostitutsionin kilpailuja. Älkää luulkokaan", ja hän katsoi suoraan
keltaisiin ja punaisiin puettujen naisten maalattuihin kasvoihin,
ja nämä koettivat hymyillä huvitettuina, "älkää luulkokaan, että
aion tuomita noita tyttöparkoja, joita turmeltunut sivistys pakottaa
hankkimaan elatuksensa ulkomuotonsa avulla. He ovat minun ystäviäni,
puolet elämästäni olen elänyt heidän parissaan. Minä olen tuntenut
semmoisia heidän joukossaan, joiden sydämessä asuu taivaallinen
puhtaus, ja ajatellessani, mitä he ovat kärsineet miesten takia, minua
hävettää, että itse olen mies. Mutta sisareni, teillekin on minulla
tärkeä sanoma. Teillä on nyt täysi kesä istuessanne tuossa kauniissa
puvuissanne, tänä kirkkaana päivänä, mutta talvi tulee jokaiselle
teistäkin, ja silloin ei enää päivä paista, ei ole enää loistoa,
huvituksia, imartelua. Silloin nuo kurjat rypijät, jotka nyt ottavat
parhaat vuodet elämästänne --"
"Halloo siellä! Hei, hei! Tarara-ra-ra-rara!"
Nelivaljakkovaunut kiitivät täyttä vauhtia ylös mäkeä tomupilvien
ympäröiminä. Pyörät ratisivat, ajuri huusi ja puhalsi torveensa, ja
tiellä seisova kansa kiirehti eteenpäin tehdäkseen tilaa vaunuille.
"Se on Gloria!" huudahtivat ihmiset, jotka katsottuaan vaunuissa
istujiin olivat tunteneet Gloryn.
Saarnaajan tenhovoima oli murtunut. Hän vaikeni, käänsi päätään ja
näki Gloryn. Tyttö istui siinä komeana, kauniina ja iloisena ajurin
istuimella Draken vieressä. Auringon säteet valaisivat häntä, ja hän
hymyili katsoen Drakea silmiin.
Saarnaaja aloitti uudelleen, epäröi ja vaikeni. Kello soi suuren
katsojalavan vieressä. "Numerot julaistaan", huudahti jokainen, ja
ennenkuin kukaan ymmärsi, mitä tuli tapahtumaan, oli John Storm jätetty
ypö yksin ja tungos poistui hänen ympäriltään.