Mutta Lontoo on jättiläishirviö, jolla on monta sydäntä, ja niissä
sykähtelevät erilaiset tunteet. Tänä kiihkon aikana tulvaili siellä
toisenkinlainen virta. Sen oli synnyttänyt eräs uusi näytelmäkappale ja
uusi näyttelijä. Kappale oli "uskalias", se kun näet kuvasi langennutta
naista jyrkän realistisella tavalla eikä vain tahran saaneena
kyyhkysenä tai senttimentaalina leikkikaluna. Tuon osan näyttelijätär
herätti yhtä paljon huomiota. Hän oli vasta-alkaja näyttämöllä, eikä
hänestä paljoa tiedetty, mutta huhu kertoi, että hänellä oli paljon
yhteistä sen luonteen kanssa, jota hän näytteli. Hän oli saavuttanut
menestystä heti paikalla, hänen muotokuvansa oli puotien ikkunoissa,
sen sai nähdä kaikissa kuvalehdissä, kuuluisat maalarit olivat
maalanneet hänestä kuvia, jotka öljyväritauluina riippuivat Burlington
Housen seinillä. [Burlington House = Kuninkaallinen Akatemia, jossa
Lontoon suurimmat taidenäyttelyt ovat. Suoment. muist.]
Kappale oli erään skandinavilaisen draamankirjoittajan viimeinen teos,
ja näyttelijätär oli Glory Quayle.
Kello yhdeksän aikana Derby-päivän aamuna odotti Glory salissa,
puettuna komeaan, vaaleanharmaaseen kävelypukuun, joka välkkyi
erivivahteisena kuin lainehtiva niitty. Hän näytti kalpeammalta ja
hermostuneemmalta kuin ennen, ja joskus hän vilkaisi uunin reunalla
olevaan kelloon, joskus tuijotti tyhjin katsein eteensä vetäessään
käteensä pitkiä, valkoisia hansikkaitaan. Rosa Macquarrie astui sisään
kiireisesti. Hän oli kauniissa mustassa puvussa, punaisia ruusuja
rinnassa, ja näytti reippaalta ja onnelliselta.
"Hän on lähettänyt Bensonin tänne hakemaan meitä vaunuilla", sanoi
Rosa. "Hänellä on varmaankin itsellään este. Lähdetäänkö jo, kultaseni?
Aika alkaa jo olla täpärällä."
"Lähdenköhän minä?" sanoi Glory omituisen vakavasti.
"Tietysti, kultaseni. Miksi et lähtisi? Sinä et ole ollut hyvällä
tuulella viime aikoina, ja tämmöinen matka virkistäisi sinua.
Sitäpaitsi sinä kyllä ansaitset lupapäivän kuuden kuukauden työn
jälkeen. Ja onhan tämä _hänellekin_ niin tärkeä päivä --"
"Hyvä on, minä tulen", sanoi Glory, ja samassa hänen hermostuneet
sormensa nykäisivät napin irti hansikkaasta. Hän veti pois hansikkaat
kädestään, heitti ne pöydälle ja otti toisen parin sekä seurasi
Rosaa alas portaita. Avonaiset vaunut odottivat heitä oven edessä,
ja kymmenen minuuttia myöhemmin he ajoivat pitkin kapeata katua
Whitehallista päin ja sitten suuren holviportin läpi suurelle
hiljaiselle nelikulmiolle sisäasiain ministeriön edustalle. Vaunut
olivat tulleet Drakea hakemaan.
Drakenkin elämässä oli tapahtunut muutoksia. Hänen isänsä oli kuollut,
ja paronetin arvonimi siirtynyt pojalle. Hän oli myöskin perinyt
kilpa-ajotallin, jota Draken suku oli jo kauan ylläpitänyt, ja tänä
päivänä tuli Derby-juoksuun ottamaan osaa hevonen, jota oli kolme
vuotta siellä harjoitettu vartavasten tätä kilpailua varten. Sen
nimi oli Ellan Vannin; se ei ylipäänsä ollut kilpa-ajojen suosikki.
Huolimatta siitä, että hän nyt oli perinyt suuret rikkaudet, Drake yhä
vielä pysyi virassaan sisäasiain ministerin yksityissihteerinä, mutta
huhuttiin, että hän piankin joutuisi julkiseen elämään hallituksen
siipien suojassa ja tulisi saamaan ensimmäisen vapaaksi joutuvan
tärkeän viran. Ministerit ennustivat hänelle loistavaa uraa. Ei ollut
sitä asemaa, jota hän ei voinut toivoa ja myöskin saavuttaa.
Parlamentilla oli loma istunnoista Derbypäivän kunniaksi; ja sisäasiain
ministeri oli alahuoneessa lausunut, että kilpa-ajot ovat "jaloa ja
oivallista urheilua, joka on kunniaksi kansallislepopäivälle." Mutta
ministerin ja tietysti myöskin hänen kirjurinsa oli täytynyt siitä
huolimatta pistäytyä virkapaikkaansa. Siellä oli näet tärkeitä asioita
odottamassa, jotka täytyi heti tarkastaa.
Sisäasiainministeriön suuressa vihreässä salissa, jonka ikkunat
olivat suureen tyhjään nelikulmioon päin, istui ministeri puettuna
urheilupukuun ja vastaanotti kuusimiehisen pappislähetystön, jonka
puheenjohtajana oli arkkidiakoni Wealthy. Komealla äänellä ja astuen
askeleen eteenpäin sekä kohennellen silmälasejaan selitti arkkidiakoni
lähetystön asian. He olivat tulleet epäröiden ja täynnä tuskaa, surua
ja nöyryytystä puhumaan eräästä virkaveljestään, nimittäin tuosta
tunnetusta herra Stormista -- "isä"-Stormista -- hän kun veti kansan
mielen katolisuutta kohti. Hän saattoi uskonnon pilkan sekä ylenkatseen
alaiseksi. Jokainen, joka rakasti kirkkoa, oli pakotettu --
"Anteeksi, herra arkkidiakoni, mutta meillä ei ole mitään tekemistä
tuon asian kanssa", sanoi ministeri. "Teidän pitäisi kääntyä piispan
puoleen. Hän on varmaankin oikea henkilö --"
"Me olemme olleet siellä, teidän ylhäisyytenne", sanoi arkkidiakoni,
ja nyt seurasi kertomus siitä, kuinka voimaton piispa on tässä
asiassa. Kirkolla ei ole mitään säädöksiä, jotka suojelisivat piispaa
syytteeltä, jos hän erotti virasta narrimaisesti käyttäytyvän papin.
"Mutta tuon miehen voi saattaa siviilivirastojen tuomittavaksi, teidän
ylhäisyytenne, sillä hän yllyttää kansaa alituiseen luvattomiin
kokouksiin ja häiritsee siten yleistä turvallisuutta."
"Mitä? Mitä?"
"Niin, hän on intoilija, mieletön, ja hän on saarnannut naurettavia
ennustuksia Lontoon häviöstä saattaen siten hurjia joukkoja
kerääntymään hänen kirkkonsa ympärille. Kadut ovat täpötäynnä, ihmisiä
tyrkitään ja loukataan. Asiat ovat todellakin joutuneet sille kannalle,
että nyt... tänään --"
"Anteeksi vielä kerran, herra arkkidiakoni, mutta tämä näyttää vallan
yksinkertaiselta poliisiasialta. Miksi ette kääntynyt Scotland Yardin
poliisipäällikön puoleen?"
"Me kävimme siellä, teidän ylhäisyytenne, mutta hän sanoi -- teidän on
vaikea uskoa sitä, mutta hän todellakin vakuutti, ettei tuo mies ole
julkisesti rikkonut mitään poliisisäädöksiä --"
"Aivan niin, sitä minäkin arvelen."
"Ja pitääkö meidän siis, teidän ylhäisyytenne, odottaa meteliä,
kuolemaa, murhia, ennenkuin laki voi ryhtyä asiaan? Eikö ole olemassa
mitään keinoja, joilla voidaan estää niin vakavia... tahtoisin sanoa
vaarallisia --"
"Hyvät herrat", sanoi ministeri katsoen kärsimättömänä kelloaan,
"minä en voi luvata muuta kuin että asia otetaan käsiteltäväksi.
Poliisipäällikölle lähetetään sana, ja jollei varoitus --"
"Aivan myöhäistä, teidän ylhäisyytenne. Tuo mies on vaarallinen hullu,
joka olisi heti paikalla vangittava ja pantava lukon taakse."
"Tunnustan, etten ymmärrä, mitä pahaa hän on tehnyt, mutta jos --"
Arkkidiakoni ojentautui suoraksi. "Vaikka hänellä onkin mahtavia
sukulaisia -- ylhäisiä virallisia suojelijoita, niin... Mutta
varmaankin olisi parempi panna _yksi_ mies valvonnan alaiseksi,
olkoonpa hän kuka tahansa, kuin sallia koko kirkon ja kansan joutua
vaaran ja häpeän alaisiksi."
"Ah... Hm!... Hm! Minä muistan kuulleeni tuon saman jossakin muualla
ennen, herra arkkidiakoni. Mutta minä en tahdo pidättää teitä enää.
Jos vangitsemiskäsky käy tarpeelliseksi..." Ja epämääräisin lupauksin
sekä kohteliain lausein saattoi ministeri kumarrellen lähetystön ulos
huoneesta. Sitten hän pihisten ja puhisten ripusti kenttäkiikarin
kaulaansa ja valmistautui lähtemään.
"Kuinka helkkarin hellästi nuo kristityt rakastavat toisiaan! Minä
jätän koko asian teidän huostaanne, Drake. Kun siitä tuli puhe
pääministerin luona, käski hän meitä menettelemään aivan vapaasti ja
ottamatta huomioon hänen suhdettaan tuohon nuoreen pappiin. Jos näyttää
siltä, että katumeteli on pelättävissä, niin antakaa poliisipäällikölle
vangitsemiskäsky... Hoh-hoi! Puoli yksitoista! Minä lähden nyt!
Hyvästi!"
Muutamia minuutteja sen jälkeen Drake itse kirjoitettuaan muutamia
rivejä Scotland Yardiin seurasi päällikköään yksityistä käytävää myöten
nelikulmiolle, jossa Glory ja Rosa odottivat vaunuissa holviportin
luona.
Sen tapahtuman kunniaksi, että hänen hevosensa tuli ottamaan osaa
Derby-kilpailuun, Drake oli tilannut suuret vaunut, joilla kokonaisen
ystävysseurueen piti mennä The Downs'ille. Heidän oli kokoonnuttava
erääseen hotelliin Buckingham Palace Roadin varrelle. Siellä oli lordi
Robert, viimeisen muodin mukaan puettuna, jalassaan pariisilaiset,
uusimman kuosin mukaan tehdyt kengät ja kaulassa räikeän kirjava liina.
Betty Bellman oli hänen kanssaan valkoisen ja punaisen kirjavassa
puvussa, päässään suuri punainen hattu. Paitsi näitä oli siellä vielä
eräs vaalean vihreään pukuun ja vaaleaan pikku hattuun puettu neito,
toinen harmaassa, valkoisella koristetussa puvussa ja kolmas helakan
sinisessä. Tämä oli hieno, jopa komeakin seurue, jonka jäsenistä
useimmat olivat näyttelijöitä. Ennen kello yhtätoista vyöryivät vaunut
jo pitkin Kennington Roadia Epsomiin päin.
Drake itse ajoi, ja Glory istui kunniasijalla hänen vieressään,
Hän näytti iloisemmalta nyt, hymyili ja laski leikkiä vastatessaan
vierustoverinsa puheisiin. Drake kertoi Glorylle perinpohjin päivän
merkityksestä. Derbykilpailu oli suurin koko maailmassa. Siinä oli
palkintona noin 6,000 puntaa, mutta varmaan sinä päivänä liikuteltiin
miljoonia. Siksipä Derby-päivä oli jo liike-elämänkin kannalta katsoen
suuri kansallinen juhla, ja puritaanit, jotka tahtoivat poistaa sen,
voisivat ajatella tuotakin seikkaa. Kilpajuoksijain ylläpito maksoi
noin kolmesataa puntaa vuodessa, mutta tietysti ei kukaan voinut
ylläpitää kilpatalliaan voitoillaan. Melkein jokaisen täytyi lyödä
vetoa, eikä sellainen peli ole ollenkaan niin suuri synti kuin muutamat
ihmiset väittävät. Koko maailman liike oli luonteeltaan peliä, elämä
itse oli peliä, ja kilpa-ajot olivat ainoat markkinat maailmassa, missä
ei ainoakaan mies voinut tehdä konkurssia eikä kieltäytyä maksamasta.
He kulkivat nyt Clapham Commonia pitkin loppumattomassa ajoneuvojen
virrassa -- siinä oli vaunuja, kiessejä, omnibusseja ja jos jotakin
-- ja kaikissa ajoneuvoissa oli torvi, johon puhallettiin kunkin
kylän kohdalla. Aurinko paahtoi kuumana, ja maantie oli pölypilvenä.
Drake näytti Glorylle muutamia ajajia. Nuo suuret ajoneuvot tuolla,
jotka ajoivat hurjaa vauhtia, olivat "Army and Navy"-klubin vaunut;
nuo kiessit tuolla, joita harmaat hevoset kiidättivät, olivat
tunnetun rikkaan viinikauppiaan; nuo vaunut tuolla, joitten komeat
juoksijat olivat monen sadan punnan arvoiset, olivat erään rikkaan
ravintoloitsijan; tuo omnibussi kulki tavallisesti Northumbertand
Avenuen ja Virginia Waterin väliä, ja paikat siinä olivat nyt
vuokratut niin ja niin paljosta, arvattavasti puotipalvelijoille,
jotka jonkin viattoman kepposen avulla olivat päässeet tänä päivänä
pakenemaan Citystä. Nuo sotamiehet tuolla omnibussissa olivat
Wellington-kasarmeista, ja heille oli nyt annettu Derby-loma. Nuo
iloiset meripojat henttuineen tuossa täyteen ahdetussa omnibussissa,
olivat ainoat oikeat urheilu-ihmiset koko maantiellä, vaikka he
luultavasti eivät olleet uhranneet edes ryypyn hintaakaan kilpa-ajoja
koskeviin vedonlyönteihin. Oli vallan vanhanaikuista lähteä maanteitse
Derby-kilpailuun. Hienot ihmiset tekivät hyvin harvoin niin, mutta se
oli kumminkin sangen hauskaa, ja moni vanha urheilija tahtoi vielä itse
ohjata valjakkoaan maantiellä.
Glory kävi iloisemmaksi hetki hetkeltä. Kaikki miellytti, huvitti ja
hämmästytti häntä. Tuolla vilkkaalla elämän-intressillään hän loi
tyytyväisyyttä koko seurueeseen. Hän oli taas osapuolin maalaistyttö,
hänen sielunsa värähteli ympäröivän maailman ihanuudesta ja hän
huudahti kuin lapsi nähdessään kastanjat ja pähkinäpuut tai punaisen
orapihlajan, tai tuntiessaan kevättuoksua ilmassa. Jotkut ihmiset
tunsivat hänet Gloriaksi ja nostivat hänelle hattuaan, eikä Drake
ollenkaan koettanut salata ylpeyttään siitä. Hän kumartui Rosaan päin
ja kuiskasi: "Entisellään taas tänään, eikö niin?"
"Miksei hän olisi, kun koko maailma polvistuu hänen jalkainsa juureen
ja tulevaisuus hymyilee kirkkaana?" sanoi Rosa.
Mutta omituinen surumielinen varjo levisi Gloryn kasvoille, aivan kuin
tuo iloinen maailma huvituksineen ei olisi kokonaan voinut täyttää
jossakin hänen sydämensä sopukassa vallitsevaa tyhjyyttä. He ajoivat
juottamaan hevosia vanhalle Suttonin juottopaikalle, ja ruskeakasvoinen
nainen, suuret hopeaiset korvarenkaat korvissa ja leveä höyhenillä
koristettu hattu päässä, tuli vaunuille ja pyysi povata.
"Oi, annetaan hänen povata, Glo", huusi Betty. "Minusta se olisi niin
hirmuisen vitsikästä!"
Mustalainen ojensi kätensä Glorylle. "Antakaa minun katsoa kämmentänne,
kaunis neiti."
"Pitääkö minun pistää siihen ensin hopeata?"
"Kiitoksia tuhansia. Mutta täytyykö minun sanoa teille totuus?"
"Tietysti, muijaseni. Miksi ette tahtoisi sanoa minulle totuutta?"
"No niin, te tulette menettämään rahaa tänään, neiti, mutta vähätpä
siitä, lopulta te tulette onnelliseksi ja saatte sen, jota rakastatte."
"Se on oikein se!" huusivat herrat kuin yhdestä suusta.
Naiset tirskuivat, ja Glory kääntyi Drakeen sanoen: "Pari hansikkaita
vetoa, että Ellan Vannin häviää kilpailussa."
"Olkoon menneeksi!" sanoi Drake, ja kaikki nauroivat.
Mustalainen piti vielä kiinni Gloryn kädestä, ja vilkaisten Drakeen
kulmakarvojensa alta hän sanoi: "Minä en kerro teille minkä värinen
hän on, kaunis neiti, mutta hän on nuori ja pitkä, ja vaikka hän on
hieno herra, on hän kumminkin sellainen, että mustalaistyttökin voisi
mennä kuoloon hänen edestään. Paljon huolia tulee teillä olemaan
hänen tähtensä. Hänen järjettömyytensä ja teidän oman epäystävyytenne
tähden tulette eroamaan kauas, kauas toisistanne. Te rakastatte omaa
elämäänne, neiti, ja samoin kuin miehet upottavat huolensa juomiin,
samoin te upotatte omanne huvituksiin. Mutta lopulta kaikki selviää,
neiti, ja ne, jotka nyt kadehtivat ja vihaavat teitä, tulevat
suutelemaan sitä maatakin, jonka päällä te astutte."
"Glo", sanoi Betty, "minua todellakin ihmetyttää, että viitsit
kuunnella tuommoista roskaa."
Glory ei enää saanut takaisin hyvää tuultansa ennenkuin he saapuivat
lähelle The Downs'ia. -- Sillävälin ajurit olivat toitottaneet torviin
monen kylän kohdalla, joita pilkotti vihreitten puitten välissä
viehättävissä lehdoissa. Vaunut olivat tulleet lähelle ihmisjoukkioita,
jotka olivat lähteneet jalkaisin Lontoosta kilpa-ajoihin. Siellä oli
jos jonkinlaista väkeä, puolikasvuisia poikia, merimiehiä, työväkeä,
posetiivinsoittajia, rihkamakauppiaita ja kerjäläisiä, kaikki
laulellen, soitellen, kerjäten ja meluten. Koko tuo rääsyjoukko tulvi
päivän juhlaan.
Kaiken tuon kurjuuden keskellä huomasivat he ohi ajaessaan erään
henkilön, joka oli kaikkia muita suurempi. Se oli Puolan juutalainen,
joka puettuna pitkään kauhtanaan ja kulunut sabattilakki päässä
käyskenteli yksin, korottomat tohvelit läpsyttäen jaloissa. Lordi
Robert kiusoitteli juuri Bettyä nimittäen häntä "elefantiksi", sillä
pistellen hänen lihavuuttaan. Mutta joku huusi samassa lordi Robertia
katsomaan juutalaista, ja hän kohotti monokkelin silmälleen huudahtaen:
"Kautta Jupiterin! Isä Storm!"
Muut vaunuissa yhtyivät tuohon nimeen, ja toisissa vaunuissakin
kuultiin sama nimitys. "Isä Storm" kajahteli nyt ainakin parilta
kymmeneltä taholta ukkorahjusta vastaan. Gloryn posket alkoivat
punastua, ja Drake hyräili laulua peittääkseen hänen hämilläoloaan.
Mutta Betty kysyi: "Kertokaa, kuka on isä Storm?" Siihen vastasi lordi
Robert: "Oi taivas! On olemassa vielä yksi viaton olento, joka ei tiedä
kuka isä Storm on! Rakas elefantti, isä Storm on profeetta, uusi Joona,
joka ennustaa Niniven s.o. Lontoon tuhoa, ja se on tapahtuva juuri tänä
päivänä!"
"Hän on kai hassahtava?" sanoi Betty, ja sinisiin puettu neito
purskahti nauruun.
"Niin", sanoi lordi Robert, "ja tuho tapahtuu yksinomaan siitä syystä,
että pahat miehet, semmoiset kuin me, tahtovat välttämättömästi
huvitella sievien tyttöjen kanssa, semmoisten kuin te."
"Huh, hän on yskäpilleri!" huudahti Betty. Sinisiin puettu neito kysyi
mitä "yskäpilleri" merkitsee, ja lordi Robert selitti:
"Betty tarkoittaa, että tuo hyvä isä on hupsu... hassu... tuhma... pää
hiukan pehmennyt, sanalla sanoen --"
Mutta Glory ei voinut kestää tätä enää. Oli loukkaavaa, että tuollaiset
naiset uskalsivat puhua John Stormista. Hän kääntyi heihin kiivaasti ja
sanoi: "Vahinko, ettei täällä ole useampia hiukan pehmenneitä päitä.
Ehkä taivaan valo sitten pääsisi hiukan tunkeutumaan niihinkin."
"Oh, silläkö kannalla asiat ovat..." alkoi Betty vilkaisten ympärilleen
tarkoittavasti, ja lordi Robert sanoi: "Ne _ovat_ sillä kannalla, rakas
elefantti, ja jos teidän armollinen tuulispäänne suo minulle anteeksi,
vakuutan, etten ollenkaan hämmästynyt sitä, että tuo mies on esiintynyt
uutena Messiaana. Ja ellei poliisi ryhdy asiaan --"
"Pidä suusi, Robert", sanoi Drake. "Kuunnelkaa kaikki!"
He kiipesivät juuri ylämäkeä The Downsille ja saattoivat kuulla
väkijoukon melun kilpakentällä. "Hoh!" huudahti Betty. "Ah!" sanoi
sinisiin puettu neito. "Se on kuin mehiläispesä, jonka kansi on
nostettu pois", sanoi Glory.
Heidän kulkiessaan rautatieaseman ohi tulvaili juuri junassa tullut
väki maantielle, ja vaunujen täytyi hiljentää vauhtiaan. "He näkyvät
tulevan kaikilta ilmansuunnilta", arveli Glory.
"Odottakaapa vielä hiukan", sanoi Drake.
Muutaman minuutin perästä henkäisi jokainen syvään. He olivat
saapuneet kukkulan harjalle ja saattoivat nähdä koko kilpakentän.
Siinä oli laaja ihmismeri niin pitkälle kuin silmä saattoi kantaa
-- musta vyöryvä valtameri, jonka keskellä ei näkynyt ruohoa eikä
maata. Itse kilparata oli ihmisvirtana, suuri katsojalava moninaisine
penkkiriveineen oli täpösen täynnä väkeä ja vastapäätä oleva "kukkula"
oli kuin kivikkoranta vaunuineen, rattaineen, myymälöineen ja vyöryvine
ihmisjoukkoineen. -- Gloryn silmät suurenivat ihastuksesta. "Siinä on
kokonainen kansakunta!" huudahti hän tykkivin sydämin. "Keisarikunta!"
He ajoivat tuon aaltoilevan, pauhaavan ihmismeren läpi, joka kaikui
puhetta ja naurua. Samassa Glory huomasi heidän edessään laaksossa
tumman olennon, joka näytti olevan kaikkia muita pitempi, mutta juuri
silloin Drake huusi:
"Istukaa vakavasti. Me ajamme täyttä juoksua mäkeä alas!"
Piiska vingahti, ajuri huusi hevosille ja puhalsi torveensa, ja hevoset
juoksivat kuin tuulispää. Betty kirkui, Rosa puhki ja Glory nauroi
katsoen Draken silmiin. Vaunujen saapuessa toiselle puolen laaksoa
kuului kellon ääni, joka ilmaisi uuden kilpailun juuri alkavan eikä
äskeistä tummaa olentoa näkynyt enää laaksossa.