I.

Kuusi kuukautta oli kulunut, ja ääretön kauhu oli vallannut Lontoon. Se

oli noita kulkutaudin tapaisia kauhun kohtauksia, jotka ennen muinoin

vanhoina aikoina kävivät suurten kaupunkien kimppuun. Kansan mieleen

oli hiipinyt usko, että suuri vaara uhkasi Lontoota, että kamala

käännekohta oli odotettavissa, että kaupunki oli perikadon partaalla.

Merkit olivat samanlaiset kuin ne, joiden ylipäänsä otaksutaan

käyvän Messiaan toisen tulemisen edellä -- pieni maanjäristys, joka

kaasi vanhan muurin (jossakin Sohossa), ja pyrstötähden odotettu

ilmaantuminen. Mutta nyt ei tulisikaan mikään toinen adventti, vaan

tuho Lontoolle.

Jumala tulisi rankaisemaan Lontoota sen syntien tähden. Se oli maailman

pahin kaupunki, siinä Lontoon häpeä. Koneellisen tieteen kehityksen

ohessa, joka antoi ihmiselle melkein enkelin voiman ja aseman, vallitsi

siveellinen rappeutuminen, joka alensi hänet eläinten tasolle.

Yhteiskunnallisen ja filantrooppisen edistyksen kasvaessa turmeltui

yleinen omatunto ja kovettui sydän. Lontoo oli tämän hämmästyttävän

vastakohdan ilmeisenä kuvana.

Jumalattomuus, vääryys, saastaisuus ja valheellisuus olivat siellä

ylimmillään, ja joko täytyi Englannin kadottaa asemansa kansakuntien

seassa taikka sitten täytyi Kaikkivaltiaan tulla väliin, ja Lontoon

pahuuden palkka oli lähellä.

Paljon teorioita oli olemassa siitä, millä tavalla Lontoon häviö oli

tapahtuva, ja kansan pelko ja kauhu esiintyi eri tavalla. Muutamat

odottivat suurta maanjäristystä, joka panisi Paavalin katedraalin

vapisemaan ja Westminster Abbeyn tornit huojumaan ja kaatumaan

tomupilvien ympäröiminä. Toiset odottivat koston tulta, joka polttaisi

poroksi tuon suuren kaupungin Euroopan silmäin edessä todistuksena

Jumalan vihasta ihmisten syntien tähden. Toiset taasen odottivat

Thamesin paisuvan yli äyräittensä ja nielevän kaupungin, huuhtoen pois

ja hävittäen kymmeniä tuhansia taloja ja satojatuhansia ihmisiä.

Mitä taasen aikaan tuli, oli kansalla varmempi käsitys. Tuho tulisi

tapahtumaan Epsomin kilpa-ajojen suurena päivänä. Derby-päivä oli

Englannin kansallispäivä. Tämä urheilulle, pelille, juoppoudelle ja

epäsiveellisyydelle omistettu Derby-päivä oli Englannin kansallispäivä

suuremmassa määrin kuin mikään muu päivä, johon liittyi tärkeän

valtiollisen tapahtuman, voitokkaan taistelun tai henkisen saavutuksen

muisto. Siksi Kaikkivaltias oli valinnut juuri sen, osoittaakseen

kauhealla tavalla voimaansa ihmisille.

Siten oli Lontoon sydän taaskin järkytetty, ja häpeä ja kauhu levisivät

siinä kulkutaudin tapaan. Seuraukset olivat samat kuin aina muulloinkin

tällaisissa tapauksissa. Turhaan julkaisivat sanomalehdet kirjoituksia,

joissa koetettiin ehkäistä tuota hulluutta viittaamalla ennen muinoin

Lontoossa raivonneisiin samanlaisiin villityksiin. Oli syntynyt yleinen

hyökkäys pankkeihin, ihmiset möivät liikkeensä, osakeyhtiöt hajosivat,

useat muuttivat rahaksi tavaransa ja muuttivat asumaan maalle. Kaikki

yhteiskuntakerrokset kärsivät suuria tappioita, ja hyvin suoriutuivat

ainoastaan pörssijuutalaiset, joiden pelastuksena oli heidän

uskottomuutensa.

Kun ihmiset kysyivät itseltään, kuka oli tuon kauhun alkuunpanija,

ajattelivat he kaikki vaistomaisesti ja yksimielisesti erästä

yksinäistä, mustasilmäistä miestä, joka astuskeli Lontoon katuja

puettuna muukin tummaan kauhtanaan ja jolla oli vyöllään kolmisolmuinen

nuora merkkinä elinkautisista valoista. Ei mikään puku olisi voinut

soveltua paremmin hänen tummiin, ruskeahipiäisiin kasvoihinsa ja

komeaan vartaloonsa. Tuota miestä ympäröi jonkinmoinen majesteettisuus.

Hänen suuret, loistavat silmänsä, hänen heikko, surumielinen hymynsä,

hänen vaitiolonsa, hänen saarnojensa hehkuva kaunopuheisuus näkyivät

valloittaneen kansan mielikuvituksen, ja varsinkin näkyi kaikki tuo

pitävän kuin pihdeissä naisten tunteellisia sieluja.

Omituinen salaperäisyys, joka ympäröi hänen elämäänsä, enensi paljon

tuota harvinaista viehätystä. Kun koko Lontoo rupesi hänestä puhumaan,

sanottiin, että hän oli ylhäinen aatelismies ja pappi, joka oli

luopunut kaikista maailman iloista ja rikkauksista Jumalan valtakunnan

tähden. Hän oli pyhittänyt elämänsä köyhille ja kurjille, varsinkin

Magdalenoille ja heidän onnettomille lapsilleen. Vaikka hän oli munkki,

joka eli kuuliaisena erään Anglikaanisen veljeskunnan säännöille,

oli hän samalla pappina yhdessä Westminsterin seurakunnista. Hänen

kirkkonsa oli hengellisen elämän keskipisteenä tässä kurjassa piirissä,

ja siihen oli yhdistetty kokonaista kolmekymmentä seurakunnan

hyväksi muodostettua seuraa, nimittäin klubeja, raittiusyhdistyksiä,

säästöpankkeja ja ennen kaikkea turvakoteja ja orpolasten koteja

tytöille ja heidän pikku lapsilleen, jotka pastori oli ottanut

erityiseen suojaansa.

Hänen pääapulaisinaan oli joukko hurskaita naisia, etupäässä noista

komeista kaupunginosista, jotka ympäröivät Westminsterin kurjaa

aluetta. Nämä naiset olivat yhtyneet sisarkunnaksi. Papillista

apua hän sai vain veljeskuntansa munkeilta, ja kaikki rahat, jotka

hänelle annettiin vapaaehtoisina lahjoina, hän jakoi köyhille,

sairaille ja onnettomille. Omia rahoja hänellä ei ollut ollenkaan,

ja hänen kukkaronsa oli aina tyhjänä hänen suuren anteliaisuutensa

tähden. Huhu kertoi monen tuhannen punnan omaisuudesta, jonka hän

oli uhrannut kokonaan toisten hyväksi rakentamalla tai ylläpitämällä

kouluja ja sairashuoneita, turvakoteja ja hoitolaitoksia. Hän eli

mitä ankarimmassa kristillisessä yksinkertaisuudessa eikä välittänyt

vähääkään omasta mukavuudestaan. Hän asui kahdessa huoneessa (joita

ennen oli käytetty kuoron harjoituksiin) kirkkonsa alapuolella

olevassa pohjakerroksessa ja kerrottiin hänen nukkuvan telttasängyssä

kääriytyneenä samaan päällystakkiin, jota hän talvella käytti kaapunsa

päällä. Hänen ainoana palvelijanaan tässä luostarintapaisessa asunnossa

oli eräs hänen veljeskuntaansa kuuluva maallikkoveli -- suuri,

kömpelö, lapsellisen näköinen poika, joka palveli häntä ja rakasti

häntä ja seurasi häntä uskollisesti kuin koira. Paitsi sitä hänellä

oli toisenkinlainen koira -- verikoira, jonka rakkaus isäntäänsä oli

kaikkien niitten kauhuna, jotka jollakin lailla olivat herättäneet

koirassa luulevaisuutta tai vihaa isännässä. Ihmiset sanoivat, että tuo

pappi oli oppinut täydellisen kieltäymyksen ja oli eniten Kristuksen

kaltainen olento, minkä he ikinä olivat tunteneet. Häntä nimitettiin

isäksi.

Sellainen oli se mies, jota yleinen mielipide piti raivoavan kauhun

alkuunpanijana, vaikka ei kukaan voinut selittää millä erityisillä

perusteilla juuri häntä syytettiin tuho-ennustuksista. Jälestäpäin

muistettiin, että kaikki uudet hullutukset pantiin hänen syykseen. "Isä

sanoo niin tai niin", tai "isä sanoi niin, ja niin tapahtuu varmaan",

ja sitten kerrottiin ennustuksista, joita isä ei ikimaailmassa ollut

ajatellutkaan. Olipa asia kuinka mieletön tahansa, jos se vain pantiin

isän suuhun, oli aina olemassa sen uskojia, sillä niin tavattoman

mahtavasti oli tuo mustakauhtanainen pappi, jota verikoira aina

seurasi, vaikuttanut kansan mieleen, ja niin varmasti olivat kaikki

vakuutetut siitä, että hänessä asui Jumalan henki.

Se tiedettiin varmaan, että isä saarnasi aikakauden epäpuhtautta ja

vääryyttä vastaan äärettömän kiivaasti, ja hänen puhuessaan maailman

pahuudesta naisia kohtaan, kaikista sen viettelyksistä naisille --

pukujen, loiston, väärän maineen viettelyksistä -- ja selittäessään,

kuinka julmalla tavalla naiset heitetään oman onnensa nojaan, sitten

kun heidän kesänsä on kulunut ja talvi ehtinyt, hänen huulensa

näyttivät imeneen hehkua alttarin tulesta ja hänen silmänsä säkenöivät

kuin helluntain pyhät liekit. Kaupungit ja kansakunnat, jotka sietivät

ja kannattivat sellaista väärän sivistyksen turmelusta, saivat kokea

Jumalan vihaa. Jumalan tuomio oli lähellä, se oli tuossa paikassa

tapahtuva, ja ellei noitten rikkaiden, ylhäisten ja mahtavain elämässä

olisi ollut useita tosi jalouden piirteitä, olisi tuo naurettava

pilanäytelmä Englannin kansallisesta olemuksesta jo aikoja sitten

loppuun näytelty -- ellei Sodomassa vielä olisi ollut muutamia hyviä

ihmisiä, olisi tämä kauhujen kaupunki jo aikoja sitten hävitetty.

Oli ihmisiä, jotka nauroivat näille ennustuksille, mutta he vain

kaasivat öljyä tuleen, joka leimusi entistä suuremmalla liekillä.

Vähitellen syntyi isän ympärille jonkinmoinen yliluonnollinen ilmakehä,

ja häntä pidettiin Jumalan lähettämänä profeettana. Eräänä päivänä

hän kävi katsomassa sairasta lasta, joka sai hampaita. Hän kosketti

lapsen suuta sanoen: "Kyllä se kohta paranee". Lapsi paranikin aivan

heti, ja siitä päivin pidettiin isää tautien parantajana. Ihmiset

jäivät odottamaan häntä saadakseen koskettaa hänen kättään. Joskus

saarnan jälkeen hänen täytyi odottaa puoli tuntia, kunnes seurakunta

oli kulkenut hänen ohitsensa. Viisaiden ihmisten, jotka olivat hyvin

järkeviä ja arvostelukykyisiä jokapäiväisessä elämässä, kuultiin

väittävän, että sähkövirta syöksyi heidän lävitsensä heti kun hän

puristi heidän kättään. Sairaat sanoivat parantuneensa nähtyänsä hänet,

ja kaikenlaiset puoskarit myyskentelevät nenäliinoja, jotka hän muka

oli siunannut. Alituiseen hän koetti tuota kaikkea vastustaa selittäen,

ettei ollut ollenkaan tarpeellista koskettaa häntä, tai edes katsoakaan

häneen. Teidän uskonne vain teidät terveiksi tekee. Mutta villitys

kasvoi, ihmisiä tulvaili tulvailemalla hänen ympärilleen seuraten häntä

kaduilla ja anoen häneltä siunausta.

Joku sai selville, että hän oli syntynyt joulukuun 15 p:nä ja oli

nyt juuri 33 vuoden vanha. Silloin nousi hulluus ylimmilleen. Hänen

kasvoissaan ja pään muodossa huomattiin yhtäläisyyttä perinnäisen

Kristus-tyypin kanssa, ja kansa tahtoi välttämättömästi panna hänet

jonkinmoiseen salaperäiseen yhteyteen Jumalan Pojan kanssa. Hysteeriset

naiset suutelivat hänen käsiään ja tervehtivät häntä Vapahtajanaan.

Hän vastusti ja koetti estää hullutusta, mutta turhaan. Hurjuus kasvoi

kasvamistaan, ja hänen vastustuksensa antoi sille yllykettä.

Kun se päivä läheni, jolloin tuo suuri tuho oli kohtaava Lontoota,

joutui hänen kirkkonsa, joka ennenkin oli ollut tulvillaan väkeä,

täydelliseen piiritystilaan. Kerrottiin, että hän ilmoittaisi

saarnassaan Jumalan säästävän muutamia hurskaita tuossa suuressa

tuhossa, niinkuin hän säästi Israelin lapsia Egyptin vaivoista. Oli

tuhansia, jotka olivat liian köyhiä lähteäkseen pois Lontoosta; he

olivat päättäneet viettää yön vasten tuhopäivää taivasalla, ja nyt

heitä jo tulvaili Hampsteadin, Highgaten ja Blackheathin kentille ja

puistoihin. Kauhu alkoi muuttua vallan kammottavaksi, ja sanomalehdet

vaativat viranomaisia ryhtymään asiaan. Pelättiin yleisen rauhan

häiriintyvän, ja viranomaisten velvollisuus oli saattaa heti vastuuseen

se mies, joka oli pääsyynä tuohon kaikkeen. Vähät siitä, ettei hän

millään tavalla itse asiassa ollut kiihoittanut kansaa, vähät siitä,

että hän oli uhrannut elämänsä uskonnollisille ja hyvää tarkoittaville

uudistuksille, vähät siitä, että hänen elävä uskonsa ja luottamuksensa

Jumalaan sekä hänen kuuliaisuutensa taivaalliselle Isälle olivat

pimeässä loistavana valona, ja vähät siitä, ettei hän millään lailla

ollut syynä ihailijainsa hurjiin ennustuksiin -- "isä" oli vaarallinen,

hän oli häiriön synnyttäjä ja siis hänet oli vangittava ja pidettävä

kiinni.

Derby-päivän aamu koitti harmaana, painostavana ja autereisena. Se oli

sellainen kesäaamu, joka ennustaa ukkosilmaa ja kovaa kuumuutta. Lontoo

heräsi silloin kahden kovan kuumeen vallitessa -- taikauskoisen pelon

kuumeen ja peli- ja urheilukuumeen.