"Entä työsi Lontoossa?"
"Ei sillä ole mitään hätää, Glory. Siitä saakka kun sain ensimmäisen
kirjeesi, olen taistellut niitä siteitä vastaan, jotka sitovat minut
Lontooseen, irroittaen muutamia, katkaisten toisia. Nyt olen päässyt
niistä kaikista, eikä minun tarvitse ajatella niitä enää. Minä olen
asettanut oman itseni syrjään ikipäiviksi ja voin seisoa Jumalan edessä
sanoen: 'Tee minulle mitä tahdot; olen valmis kaikkeen -- kaikkeen!'"
"Oh!"
"Itketkö, Glory? Rakas, armas lapsi! Mutta miksi sinä itket?"
"Ei se ole mitään!"
"Oletko varma -- aivan varma? Pyydänkö liian paljon sinulta? Älkäämme
pettäkö itseämme -- mieti --"
"Puhukaamme jostain muusta nyt." Glory rupesi nauramaan. "Katso minua,
John -- enkö ole kaunis tänään?"
"Sinä olet aina kaunis, Glory."
"Mutta etkö huomaa mitään erotusta -- tämä puku esimerkiksi?"
Silloin John sai näkönsä jälleen, ja hänen suuret silmänsä säkenöivät.
"Kuinka ihana sinä olet, armas!"
"Tosiaanko? Olenko todellakin kaunis?"
"Minun kaunis, suloinen tyttöni!"
Gloryn pää oli taipunut taaksepäin, ja hän hehkui ilosta. "Älä tule
vaan liian lähelle, ettet rypistä hamettani."
"En, enhän toki -- minua peloittaisi."
"En minä nyt kumminkaan sitä tarkoita, ettet saisi ollenkaan koskea
minuun."
"Mitähän ne sitten ajattelevat nuo onnettomat, muodottomat, rumat
ihmisraukat?"
"Ja katsopas minun punaista tukkaani. Tämä väri soveltuu siihen, eikö
sovi?"
"He tulevat sanomaan, että sinä olet kuin Madonna, Jumalan Äidin kuva!"
"Pelkäätkö -- pelkäätkö sinä minua tässä puvussa, rakas? Menenkö
muuttamaan toisen puvun ylleni?"
"Ei, ei, anna minun katsoa sinuun vielä kerran."
"Mutta sinä et pidä minusta tänään kumminkaan."
"Minäkö?"
"Tiedätkö, ettet ole kertaakaan suudellut minua vielä sen perästä kun
astuit tähän huoneeseen?"
"Glory!"
"Kulta, oma kulta!"
"Ja sinä", sanoi John lähellä Gloryn huulia, "oletko valmis kaikkeen?"
"Kaikkeen", kuiskasi tyttö.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Glory kietonut kätensä Johnin
kaulaan, mutta vetäytyi samalla itse hiukan erilleen Johnista
voidakseen katsoa häntä silmiin ja nähdäkseen myöskin kauniit
hihapitsinsä. Äkkiä ilmaantui ryppy Johnin otsalle. Hän muisti
luostarin varoituksen ja koetti koota voimiaan.
"Mutta siellä minä rakastan sinua kuin sisarta, Glory."
"Ah!"
"Noitten kurjien raukkojen tähden, joilta kaikki maallinen rakkaus on
kielletty, me tulemme rakastamaan toisiamme niinkuin enkelit rakastavat
toisiaan."
"Niin, se on epäilemättä korkeinta, puhtainta, parasta rakkautta. Mutta
--"
"Mitä sanookaan Talmud? 'Se, joka eroaa maailman iloista, menee
naimisiin paratiisin kunnian kanssa'."
Gloryn silmäripset olivat kosteat. Hän katsoi syvään Johnin silmiin.
"Ja ajattelepas, että saamme yhtyä tulevassa maailmassa, Glory -- mikä
onni, mikä autuus!"
"Rakasta minua tässä maailmassa, armas!" kuiskasi Glory.
"Sinä olet heidän nuoruutensa, Glory, heidän voimansa, heidän sulonsa!"
"Ole minun, kulta, minun omani!"
Mutta ryppy ilmaantui Johnin otsalle toisen kerran, ja hän irtautui
Gloryn sylistä, ennenkuin heidän huulensa ennättivät yhtyä toisen
kerran. Sitten hän alkoi astuskella huoneessa, kuten ennenkin, puhuen
katkonaisesti. Heidän pitäisi lähteä kohta -- hyvin pian -- melkein
heti. Ja nyt hänen täytyi palata Sohoon. Siellä oli niin paljon puuhaa
-- järjestämistä. Ovella hän epäröi -- hän vapisi hellyydestä, tuskin
tietäen, kuinka hän voisi erota. Glory seisoi pää kumarassa, puoleksi
suuttuneena, puoleksi häpeissään.
"Hyvästi", huudahti John luonnottomalla äänellä, ja sitten hän syöksyi
alas portaita. "Isä oli oikeassa", ajatteli hän. "Ei kukaan mies ole
voittamaton. Mutta Jumalan kiitos, se on ohi nyt! Se ei voi enää
koskaan tapahtua!"
Gloryn hehku oli hävinnyt, hän tunsi itsensä kylmäksi ja onnettomaksi.
Sitä ei enää voinut auttaa, hän ei voinut paeta. Hänen täytyi luopua
kaikesta sen miehen tähden, joka oli luopunut kaikesta hänen tähtensä.
Istuen sohvalle painoi hän päänsä patjoihin ja itki kuin lapsi.
Sielunsa syvimmässä pohjukassa tunsi hän selvään, ettei hän ikinä voisi
lähteä pois, mutta hän alkoi kumminkin sydämessään sanoa jäähyväisiä
sille elämälle, jota hän oli tähän saakka elänyt. Lontoon ihanuus,
Lontoon viehätys astui kuin panoraamassa hänen eteensä, mutta kaikki
sen kurjuus ja lika oli hävinnyt. Kuinka suloinen tuo maailma oli,
jonka hän oli jättämäisillään! Hän tulisi muistamaan sitä aina, koko
elämänsä ajan toivottomasti, rajattomasti kaivaten. Hänen kyyneleensä
vuotivat sormien lomitse, joilla hän painoi kasvojaan.
Kirjeenkantajan koputus kuului alakerran ovella. Regissööriltä saapui
kirje, joka oli kirjoitettu teatterielämän humussa ja touhussa aivan
sähkösanoman tapaan: "Teatteri edistyy nopeasti. Miehet tekevät työtä
yöt päivät. Harjoitukset paranevat ja samoin dekoratsionit. Emmekö
voisi päättää, että ensimmäinen näytäntö on kahden viikon perästä?"
Tähän oli liitetty tekijän kirjoittama kirje: "Te olette ennättänyt
suuren menestyksen aattoiltaan, rakas Gloria, ja minun täytyy
kirjoittaa teille onnitellakseni teitä. Voin tosin vielä huomata teissä
muutamia tottumattomuuden piirteitä, hiukan luonnollisuuden puutetta,
mutta nyt jo on teidän esityksessänne niin paljon intohimoa ja voimaa,
että voin ennustaa teille loistavaa menestystä. Suuri tulevaisuus
odottaa teitä. Älkää pelätkö sitä, älkää säikähtäkö sitä! Se on yhtä
varma kuin auringonnousu aamulla."
Glory nosti tuon kirjeen huulilleen, sitten hän nousi sohvalta, kohotti
päänsä pystyyn, sulki silmänsä ja hymyili. Haavenainen valtasi hänet
taas sulkien hänet hiljaa ja lujasti jäädyttävään syliinsä.
Rosa tuli kotiin päivälliselle ja nähdessään Gloryn uuden puvun
hän huusi: "Titianin varjo! Mikä taulu!" Syödessään hän mainitsi
tavanneensa herra Draken, joka oli kertonut, että Walesin prinssi
luultavasti tulisi olemaan läsnä ensi-illassa, koska hän oli kysynyt
päivämäärää ja muita yksityiskohtia.
"Mutta etkö sinä ole kuullut sitä _suurta_ uutista, kultaseni? Se on
kaikissa iltalehdissä."
"Mikä se on?" kysyi Glory, mutta hän näki, mitä oli tulossa.
"Isä Storm aikoo ruveta isä Damienin seuraajaksi. Niin ainakin
sanotaan. Tänä iltana otaksutaan hänen ilmoittavan asiasta klubissaan,
ja minun pitää mennä sinne sanomalehteni puolesta."
Heti päivällisen jälkeen Rosa läksi Sohoon, ja entinen tuska sekä
sisällinen taistelu valtasivat taas Gloryn. Hän tiesi, että hetki oli
nyt tullut, ja kaikki riippui hänen toiminnastaan. Hän tiesi, ettei hän
ikinä voisi murtaa niitä kahleita, joilla maailma ja hänen ammattinsa
sitoivat hänet. Hän tiesi, että tuo toinen nainen nyt oli voittanut,
ja oikean Gloryn täytyi empimättä seurata häntä. Mutta rakkaudesta
luopuminen oli kamalaa.
Päivä oli ollut leuto ja kaunis. Nyt se oli menossa mailleen, ja
unelias tuulen henkäys kiikutti kellastuneita lehtiä, jotka riippuivat
lakastuneina, harventuneissa oksissa kuin sormet vanhan naisen kädessä.
Glory istui pulpetin ääressä ikkunan luona koettaen kirjoittaa
kirjettä. Monesti hän oli repinyt paperin palasiksi, kuivannut silmänsä
ja aloittanut uudestaan. Sitten hän kirjoitti:
"Se on mahdotonta, rakas John. Minä en voi lähteä kanssasi Etelämeren
saarille. Minä olen ajattelemistani ajatellut, mutta minä en voi, en
voi! Se on suurin, jaloin, ylevin tehtävä maailmassa, mutta minä en ole
se nainen, joka kykenisi sellaisiin suuriin toimiin. Minä olisin vain
hedelmätön viikunapuu, petturi, ulkokullattu. Sinä veisit vain kuolleen
ruumiin mukanasi, jos minut veisit, sillä minun sydämeni ei olisi
siellä. Sinä huomaisit sen piankin, armas, ja minä häpeäisin.
"Enkä minä voi luopua tästä elämästä -- minä en voi luopua Lontoosta --
minä rakastan näitä meluavia katuja, loistavia käytäviä, ihmistungosta,
soittokuntia, iltatulituksia ja sykähtelevän elämän ilmauksia.
Minä rakastan menestystä, ihailua ja... vieläpä 'käsien taputusta
teatterissa'. Sinä olet ylempänä kaikkea tuota ja voit suhtautua
ylenkatseellisesti siihen ja pitää sitä turhana roskana. Minä rakastan
sinua sen tähden mutta en kumminkaan voi luopua siitä. Minulla ei ole
kyllin voimaa, se on kuin veressäni, armaani, ja minä kuolen, jos minun
pitää siitä luopua.
"Minua miellyttää se, että minua lellitellään, hyväillään, suudellaan,
ja minä kaipaan -- minä kaipaan ihan äärettömästi rakkautta! Minä
kaipaan sellaista henkilöä, joka aina, joka päivä kertoisi minulle,
kuinka paljon hän rakastaa minua, joka kiittäisi minua, hellisi minua
ja unohtaisi kaiken minun tähteni, kaiken, kaiken muun, oman sielunsa
ja autuutensakin. Sinä et voi, se olisi synti, eikä se sitä paitsi
olisi sitä tunnetta, jota sinä sanot rakkaudeksi ja joka on ainoa
oikea, jos sinä kerran lähdet tuohon ylevään, kamalaan työhön.
"Kun sanoin, että rakastan sinua, puhuin totta, armas, enkä kumminkaan
oikein ymmärtänyt, mitä tuo sana sisälsi, mitä kaikkea se tarkoitti.
Minä rakastan sinua vieläkin -- koko sydämelläni, koko sielullani,
mutta nyt minä ymmärrän, että me olemme niin erilaisia, ettemme
ikinä voi soveltua yhteen. Minä en koskaan voi kohota sinun ylevään
korkeuteesi. Minä olen niin heikko, sinä olet niin väkevä. Sinulla on
kymmenen miehen voimat, sillä sinun sydämesi on puhdas, kun taas minä --
"Minä en ansaitse, että ajatteletkaan minua, John. Jätä minut siihen
elämään, jonka olen valinnut. Se saattaa olla kurjaa ja turhamaista ja
arvotonta, mutta se on ainoa, johon minä sovellun, ja kumminkin minä
rakastan sinua... ja sinä olet rakastanut minua. Jumala kaiketi luo
miehen ja naisen joskus tällaisiksi, eikä maksa vaivaa taistella sitä
vastaan.
"Yksi ainoa suudelma vielä, armas -- viimeinen."