John Storm oli lähtenyt kotoa aikaisin maanantaiaamuna, päivää
ennen pappilasta muuttoa, ja siellä oli nyt paljon puuhaa. Kello
kahdentoista aikaan hän oli mennyt Bishopsgaten kirkolle ensimmäisen
kerran sen jälkeen, kun hän erosi veljeskunnasta. Siellä oli
päiväjumalanpalvelus, jonne oli saapunut paljon virkkusilmäisiä,
eloisia liikemiehiä. Johtaja saarnasi, ja saarnan sisällyksenä oli
hengellinen elämä. Meissä kaikissa on kaksi olentoa, toinen ajallinen,
toinen iankaikkinen, toinen ruumiillinen, toinen henkinen. Elämä on
alituista sotaa noitten molempien, melkein yhtä mahtavien voimien
välillä, ja voitto näkyy kallistuvan milloin millekin puolelle.
Vihollisemme rautavaunuissa on meidän oma minämme. Jokaisessa meissä
on Juudas, joka on valmis pettämään meidät suunannolla. Lihan himot
ovat suurimmat kuolemansynnit, täydellinen siveys kaikkein mieluisin
hyve Jumalalle. Tahdommeko todellakin ymmärtää, millaista henkinen
elämä voi olla? Ajatelkaamme sitten sitä uutista, joka juuri on
saapunut tänne Etelämeren saarilta. Mitkä sanat tänä aamuna ovat
iskeneet ukkosen nuolen tavoin koko kristikuntaan -- taikka oikeammin
taivaallisen pasuunan kaiun tavoin? Isä Damien on kuollut. Ajatelkaapa
hänen yksinäistä elämäänsä tuolla etäisellä saarella, jossa kuolemaan
tuomitut olennot viettävät viimeisiä päiviään. Häntä ei sitonut
maallinen avioliitto, ei kukaan vaatinut hänen hellyyttään samassa
määrässä kuin Kristus. Hän saattoi vapaasti antautua Jumalalle
ja Jumalan onnettomille lapsille. Hän oli todellakin Kristuksen
ylkä. Kristus omisti hänen sielunsa Herrana ja puolisona. Autuas
elämä! Autuas kuolema! Iankaikkinen kunnian kruunu odottaa häntä
iankaikkisessa autuudessa.
Kun jumalanpalvelus oli lopussa, meni John Storm puhumaan johtajan
kanssa. Hänen suuret silmänsä säkenöivät, hän oli nähtävästi hyvin
liikutettu. "Minä tulin kysymään jotain", sanoi hän, "mutta olen
jo saanut vastauksen kysymykseeni. Minä tahdon ruveta isä Damienin
seuraajaksi ja jatkaa hänen työtänsä. Minä olen miettinyt lähetysalaa,
mutta olin epätietoinen siitä, onko Jumala kutsunut minut siihen vai
ei, ja minua peloittaa kovasti lähteä ilman kutsumusta. Jumala johti
minut tänne tänä aamuna, kun en tietänyt mitä minun piti tehdä, mutta
nyt minä tiedän sen ja olen vihdoinkin päättänyt."
Johtaja oli yhtä liikutettu. He menivät yhdessä pihamaalle
käyskennellen siellä edestakaisin, suunnitellen mietiskellen, arvellen,
päätellen.
"Sinä vannot ensin valasi, poikani, eikö niin?"
"Valani?"
"Niin, elinkautiset valasi."
"Mutta -- onko se tarpeellista?"
"Se on parasta. Ajattelepas, mikä erikoinen vaikutus sillä olisi noihin
tuomittuihin ihmisraukkoihin! Kamala sairaus erottaa heidät maailmasta,
mutta sinut erottaa siitä Kristuksen armon synnyttämä puhtaus. He
ovat spitaalisia tautinsa tähden, sinä rupeat spitaaliseksi taivaan
valtakunnan tähden."
"Mutta, isä, jos niin on laita, niin ajattele, kuinka paljon
mahtavammin heihin vaikuttaa, jos -- jos nainen seuraa minua.
Sanokaamme, että hän on nuori ja kaunis ja harvinaisen lahjakas."
"Veli Antero menköön kanssasi, poikani."
"Veli Antero myöskin. Mutta hurskaat miehet ovat kaikkina aikoina
liittyneet hellyyden siteillä hyviin naisiin, jotka ovat eläneet ja
työskennelleet heidän rinnallaan."
"Sisarina, poikani, vanhempina sisarina vain."
"Vaikkapa niinkin! Hän olisi todellakin sisareni, jonka suuri henkinen
rakkaus yhdistää minuun."
"Ei kukaan meistä ole voittamaton, poikani. Älkäämme halveksiko vaaraa."
"Vaaraa, isä! Mitä hyötyä minun uskonnostani olisi, ellei se auttaisi
minua kestämään vaaroja?"
"No niin, no niin, poikani, älkäämme päättäkö liian nopeasti. Minä
tulen luoksesi Sohoon tänä iltana."
"Voi, tulkaa! Tänään on meidän viimeinen iltamme siellä. Minun täytyy
kertoa noille ihmisraukoille aikeistani. Hyvästi siksi, isä, hyvästi!"
"Hyvästi, poikani", ja John Storm läksi pois sydän kevyenä ja reippain
askelin, mutta johtaja astui sisään pää kumarassa ja lausui itsekseen
huoahtaen: "Se, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei hän lankea!"
Oli taas lordi majorin päivä; kaduilla oli kova tungos, ja John
Storm viipyi kauan matkallaan kotiin. Gloryn kirje odotti häntä,
ja hän avasi sen hermostuneesti, mutta luettuaan sen rupesi hän
nauramaan ääneensä. "Jumala häntä siunatkoon! Mutta hän ei tiedä vielä
mitään." Rouva Callender oli ulkona ajelemassa. Hänen piti saapua
kotiin aamiaispäivälliselle, ja palvelustyttö kattoi juuri pöytää.
Mutta John ei malttanut odottaa häntä. Kirjoitettuaan pari riviä
lyijykynällä kertoakseen päätöksestään rouva Callenderille läksi hän
Clement's Inn'ille. The Strand ei ollut varsin täynnä väkeä enää,
ja sanomalehtipojat tarjoilivat iltalehtiä huutaen: "Isä Damienin
täydellinen elämäkerta!"
Tullessaan kotiin harjoituksesta Glory huomasi, että hänelle oli tuotu
puku, jota hänen piti käyttää kolmannessa, valtavimmassa näytöksessä.
Koko päivän hän oli ajatellut kirjettään Johnille, puoleksi häveten,
puoleksi katuen sitä ja toivoen melkein, ettei olisi sitä lähettänyt.
Mutta tuo uusi puku pani hänen sydämensä sykähtelemään, eikä hän
malttanut olla koettamatta sitä. Samassa silmänräpäyksessä, jona hän
sai sen ylleen, haavenainen, jonka osaa hänen piti näytellä, näytti
saavan haltuunsa koko Gloryn olennon, ja sekä häpeä että katumus olivat
pois pyyhityt.
Se oli komea näyttämöpuku, vihreä kuin kevätnurmikko, jota aurinko
valaisee. Hame oli kallisarvoista brokaadia, nelikulmaiseksi leikatun
kaula-aukon sekä olkapäiden ympäri oli ommeltu kullalla kirjailtuja
pitsejä. Vyötäisillä oli kultaharsosta laadittu vyö, jonka pitkiä
päitä smaragdit koristivat. Hänen päässään oli sinisistä kivistä tehty
diadeemi ja sormissa turkoosisormuksia.
Hän meni saliin, pani oven kiinni ja alkoi lausua rooliaan. Hän oli
tullut juuri siihen paikkaan, jossa mielikuvituksen Gloria turhamaisena
ja itsekkäänä polkee kaikki jalkainsa alle voittaakseen maailman etuja.
Glory lausui sanat kovasti, unohtaen aivan, etteivät ne olleet hänen
omia sanojaan, kun hän samassa kuuli äänen, joka sanoi: "Saanko tulla
sisään, Glory?"
Se oli John. Hän seisoi ovella. Glory häpesi pukuaan, mutta hän ei
voinut päästä pakoon. "Tietysti saat tulla", huusi hän vavisten,
puoleksi peläten näyttäytyä ja kumminkin ylpeänä kauneudestaan ja
loistostaan. Johnin astuessa huoneesen naurahti Glory hermostuneesti ja
oli juuri sanomaisillaan: "Katso, tämä tapahtui ennenkuin --"
Mutta John ei huomannut mitään tavatonta, ja Glory tunsi pettymystä
ja pientä närkästystä. John oli vallan hengästynyt, aivan kuin hän
olisi juossut. Hän heittäytyi sohvan kulmaan, viskasi hattunsa toiseen
kulmaan ja sanoi: "Mitä minä sanoin, Glory? Tie avautui itsestään
meille!"
"Todellako?"
"Eikö se johtunut sinun mieleesi, kun luit uutisen sanomalehdissä tänä
aamuna?"
"Minkä uutisen?"
"Että isä Damien on kuollut."
"Mutta voitko sinä -- tarkoitatko todellakin, että -- aiotko --"
"Aion, Glory -- aion!"
"Et siis saanut kirjettäni tänä aamuna?"
"Sain, armas, sain, mutta sinä ajattelit vain minua -- Jumala
sinua siunatkoon --! Sinun mielestäsi minä pakenin suuresta työstä
pienempään. Mutta tämä -- tämä on suurin työala maailmassa,
Glory. Elämä on pieni uhri. Oikea uhri on elävä kuolema, elävä
ristiinnaulitseminen."
Glorysta tuntui kuin joku olisi puristanut häntä kurkusta uhaten
tukahduttaa hänet. John oli hypännyt pystyyn ja käveli nyt
edestakaisin, puhuen kiihkeästi.
"Niin, minä pyydän sinulta suurta uhrausta nyt, rakkaani. Etäinen
saari, nuo kurjat spitaaliset ja elinkautinen maanpakolaisuus.
Mutta Jumala palkitsee sen sinulle moninkertaisesti. Ajattelepas,
Glory! Ajattele, kuinka sinun pelkkä läsnäolosi vaikuttaa noihin
ihmisraukkoihin! Nuori, ihana nainen! Ei koleamielinen vanha hölmö
kuten minä, joka saarnaan ja pauhaan heille, vaan iloinen, lahjakas
tyttö, joka nauraa heidän kanssaan, leikkii heidän kanssaan, ja laulaa
heille enkelten kielillä. Oi, he tulevat rakastamaan sinua, Glory,
he tulevat jumaloimaan sinua -- ja Hänen pyhän Äitinsä jälestä sinä
olet oleva ensimmäinen heille. Minä kuulen jo, kuinka he sanovat
keskenään: 'Taivas häntä siunatkoon! Hänellä voisi olla koko maailma
jalkainsa juuressa, hänen nimensä voisi olla kuuluisa, ja hän omistaisi
rikkauksia, mutta hän luopui kaikesta -- kaikesta, kaikesta -- säälistä
ja rakkaudesta meihin!' Eikö se ole ihanaa, lapsi? Eikö se ole ihaninta
maailmassa?"
Ja Glory pakottautui vastaamaan: "On, epäilemättä -- jalointa
maailmassa."
"Sinä siis suostut? Oi, minä tiesin, että sydämesi puhui ensimmäisessä
kirjeessäsi, jossa sanoit tahtovasi lähteä pois Lontoosta. Sen saatkin
nyt tehdä, sillä Jumalakin tahtoo sitä!"
Glory tointui vähän ja koetti hermostuneesti ja heikosti vetäytyä
takaisin. "Mutta entä tuo paikkasi Westminsterissä?"