John Storm palasi takaisin Victoria Squarelle ilosta loistavin kasvoin
ja löysi rouva Callenderin odottamassa häntä ankarana kuin tuomari.
John saattoi nähdä, että rouva Callenderin silmät olivat punaisina
itkusta, ja heti paikalla hyökkäsi vanha rouva hänen kimppuunsa
käyttäen katkeraa ivaa:
"No vihdoinkin sinä tulit. On tämä nyt taas kaunis juttu! Mitä sinä
ajattelet? Oletko noiduttu, vai mitä? Luuletko sinä, että asioita noin
vaan voi käännellä miten sattuu? Sinä todellakin olet luotu menemään
spitaalisten saarelle!"
"Minä olen kutsuttu, täti, ja kun Jumala kutsuu ihmistä, niin mitä hän
voi tehdä muuta kuin vastata Samuelin kanssa --"
"Älä lörpöttele tyhjiä. Samuelilla oli ainakin jonkun verran järkeä.
Hän odotti kunnes sai kolme kutsua, mutta minä en ole kuullut, että
tämä olisi sinun kolmas kutsusi."
John Storm nauroi, ja tämä sai rouva Callenderin aivan suunniltaan.
"Hyvä Jumala! Mitä sinä aiot, mies? Entä tuo tyttöraukka -- sinä aiot
kaiketi karata pois hänenkin luotaan? Se on häpeällistä, kiittämätöntä,
se on väärin. Sellaista en olisi mitenkään odottanut sinulta."
"Ei teidän tarvitse siitä huolehtia, hyvä täti", sanoi John, "tyttö
tulee minun mukaani!"
"Mitä?" huudahti rouva Callender, ja hänen kasvonsa ilmaisivat
ääretöntä hämmästystä.
"Nii-in", sanoi John. "Teissä naisissa on runsaasti uljasta mieltä,
Jumalan kiitos, ja hän on kaikista teistä uljain."
"Mutta sinä et ikimaailmassa liene niin mieletön, että vaadit tuota
tyttöraukkaa tulemaan sinne kurjuuden pesään."
"Hän tahtoo itse sinne... ainakin hän tahtoo pois Lontoosta."
"Tahtooko hän? Vai niin, vai niin! Enkö minä jo sanonut, että hän on
joku noista sinun 'sisaristasi' tai ainakin sinne päin?... Ja sinä
annat tuommoisen tytönhuitukan houkutella sinua pois omasta työstäsi ja
omista velvollisuuksistasi... ja sinä olet olevinasi mies!"
John rupesi lepyttelemään häntä, ja vähän ajan perästä näkyivät jo
noissa vanhoissa kasvoissa kyyneleet ja hymy taistelevan.
"No mene nyt, poika! Minä tahtoisin... Kyllä minä kumminkin tahtoisin
nähdä hänet... Missä hän asuu täällä Lontoossa?"
"Miksi te tahtoisitte sen tietää, täti?"
"Mitä se sinua liikuttaa, poika? Enkö minä nyt saisi mennä sanomaan
hyvästi tyttöraukalle sekä viedä hänelle pienoista lahjaa ennenkuin hän
lähtee pois, kysymättä lupaa keltään mieheltä?"
"En minä vain menisi teidän sijassanne."
"Miksikä et, jos sallit minun kysyä?"
"Hän on kirkas kuin tähtönen ja terävä kuin timantti, ja hän voisi
paikalla oivaltaa aikeenne, hyvä täti. Paitsi sitä minä en neuvoisi --"
"Pidä neuvosi, kuten suolasikin, itselläsi, kunnes niitä pyydetään,
hyvä mies... Ja kun ajattelee, että järkevä ihminen jättää työnsä
Lontoossa tuommoisen tähden... tuommoisen --"
"Monet kunnon miehet ovat ennenkin lähteneet lähetystyöhön, täti."
"Mokomaa narripeliä! Se on vallan samanlainen ala kuin parturin tuoli,
joka soveltuu kelle tahansa."
"Eikä tämä sitäpaitsi olekaan mikään tavallinen lähetysala."
"Sitä pahempi! Silloin sinä et ainakaan syöksyisi silmät ummessa
ennenaikaiseen kuolemaan."
"Sitä ei kukaan meistä voi tehdä, täti, sillä taivas on kaikkia
ylempänä."
"Suuret sanat tulevat tyhjästä vatsasta, poikaseni, joten sinä voit
säästää ne ja jäähdyttää soppaasi. Mutta voi, voi sentään! Vanhan Jane
Callender-raukan sinä aivan unohdat."
"En koskaan, täti!"
"Unohdat. Älä väitä vastaan."
"En koskaan!"
"Minä näen sinut viimeisen kerran, poika. Minä tiedän sen... ja minä
pidän sinusta kuin omasta pojastani."
"Täti, täti, älkää ottako asiaa niin murheelliselta kannalta."
"Ja on sekin, että pikkuinen tytönheiskale saa aikaan tuommoisen
häiriön!"
"Ei, täti, se on aivan minun oma tuumani -- täydellisesti minun."
"No niin, tietysti! Mies on vaimon pää, mutta vaimo sitä päätä kääntää!"
He söivät päivällistä yhdessä ja läksivät sitten ajamaan Sohoon. John
puheli koko ajan kiihkeän innokkaasti, mutta vanha rouva istui synkkänä
ja äänetönnä, hiukan vain huoahtaen silloin tällöin. Downing-kadun
kulmassa John astui pois vaunuista mennäkseen tervehtimään
pääministeriä, ja vaunut läksivät edeltäkäsin Sohon pappilaan.
Sanomalehtipoika kulki alas Whitehalliin päin tarjoillen iltalehtiä.
John osti yhden ja huomasi heti ensi sivulla oman nimensä. Siinä
seisoi: "Toisessa paikassa mainitsemamme uutinen, että isä Storm
aikoo jatkaa sitä työtä, josta urhoollinen isä Damien juuri on
muuttanut manalan majoille, herättää varmaankin sekä iloa että surua
-- iloa siksi, että on vielä olemassa tuollaista jaloa innostusta,
joka aikaansaa sellaisia päätöksiä, surua siksi, että Lontoon kirkko
kadottaa niin paljon, kun tuo urhoollinen, harras, itsenäinen ja
uhrautuva pappi eroaa... Jo sekin oli hyvin huomiotaherättävä
seikka, että lordin poika, kreivikunnan perillinen vapaaehtoisesti
rupesi elämään köyhänä Sohossa, joka on väkirikkaimpia, kurjimpia ja
huonoimmin hoidettuja nurkkia koko kristikunnassa --"
John Storm puristi lehden kouraansa ja heitti sen kadulle, mutta pari
minuuttia myöhemmin hän näki samanlaisen lehden pääministerin kädessä
astuessaan sisään vastaanottohuoneen ovesta tervehtimään setäänsä.
Vanhan miehen kasvot olivat lempeät, ja hänen äänensä vapisi hiukkasen.
"Pelkään, että sinulla on huonoja uutisia, John."
John nauroi äänekkäästi. "Siltäkö minä näytän? Vai pahoja uutisia!
Eihän toki, päinvastoin parhaimpia uutisia maailmassa."
"No mitä sitten, poikaseni?"
"Minä aion mennä naimisiin. Te olette niin usein sanonut, että minun
pitäisi naida, ja nyt minä aion seurata tuota neuvoanne."
Kalpeat vanhat kasvot hymyilivät. "Tuo sanomalehdissä kerrottu huhu on
siis perätön?"
"Ah, se on kyllä tosi, ja minun vaimoni tulee kanssani!"
"Mutta oletko miettinyt sitä tarkoin? Etkö vaadi liian paljon naiselta?
Naiset ovat uskonnollisempia kuin miehet, mutta he ovat samalla
materialistisempia. Uskonnollisessa kiihkossaan he voivat tehdä suuria
uhrauksia -- mutta kun kiihko on jäähtynyt --"
"Oh, älkää pelätkö sitä, setä", sanoi John, ja sitten hän kertoi
pääministerille saman kuin rouva Callenderillekin -- että Glory oli
tahtonut pois Lontoosta ja että John ei ehkä muutoin olisi keksinyt
tätä nykyistä tuumaansa. Kalpeat kasvot yhä hymyilivät, mutta
pääministeri kysyi itseltään: "Mitä tämä tarkoittaa? Onko tytöllä _omat
syynsä_, joiden tähden hän tahtoo pois Lontoosta?"
"Tiedätkö poikaseni, että sinä et vielä ole edes maininnut minulle,
kuka hän on?"
John kertoi sen, ja sitten ministeristä tuntui kuin etäinen humina
toisesta maailmasta olisi sukeltautunut hänen mieleensä hetkeksi.
"Siis hän on tätä nykyä näyttelijätär, sanot?"
"Jotain sentapaista, mutta valmis luopumaan kaikesta tuon suuren
tehtävän tähden."
"Hyvin uljasta, epäilemättä, hyvin kaunista, mutta entä sinun nykyiset
velvollisuutesi -- sinun velvollisuutesi Lontoossa?"
"Siitä minä juuri aioin puhua", sanoi John. Hänen innosta loistavat
kasvonsa kävivät vakaviksi, ja hän koetti tehdä selkoa Sohon
käytännöllisistä asioista. Siellä hänellä oli tyttöklubi ja lastenkoti.
Molempien piti muuttaa pois pappilasta huomenna, ja hän oli vuokrannut
niille kodin Westminsteristä. Mutta niiltä puuttui vieläkin varoja,
ja jos mahdollisesti hänellä vielä oli jotain saatavia, joita voisi
käyttää tuohon tarkoitukseen... jos oli riittävästi varoja... jos hänen
äitinsä perintö ei vielä ollut loppuun kulutettu --
Pääministeri katseli, kuinka ilme vaihteli Johnin kasvoissa, mutta
kuunteli tuskin ollenkaan hänen sanojaan. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi
hän yhä itseltään vanhaan tapaansa, kuten ainakin mies, jonka tehtävänä
on ottaa selkoa salatuista motiiveista.
"Siis sinä olet kumminkin valmis lähtemään Lontoosta, John?"
"Miks'en lähtisi, setä? Lontoo ei semmoisenaan ole mitään minulle,
se on vähemmän kuin ei mitään, ja kun kerran uljas tyttö, joka koko
sydämellään on kiintynyt Lontooseen --"
"Kuusi kuukautta sitten tarjosin sinulle tilaisuutta siihen, mutta
silloin --"
"Silloin minun pääni oli täynnä unelmia, setä. Ne ovat nyt, Jumalan
kiitos, haihtuneet, ja minä olen vihdoinkin herännyt."
"Mutta kirkko -- minä arvelin, että sinun velvollisuutesi ja harras
kiintymisesi kirkkoon --"
"Kirkko on suuri sekamelska, setä, kokoelma pirstaleita, jotka ovat
irrallaan ilman keskinäistä yhteyttä, ilman periaatetta, ilman
elämää. Siinä ei yksikään mies tätä nykyä voi saada jalansijaa, ellei
hän alista velvollisuuksiaan ja vakaumustaan leipähuolien alle.
Siinä eläminen on kariääriä eikä ristiretkeä. Kerran luulin voivani
elämälläni panna vastalauseen tuota kaikkea vastaan, mutta se oli
unelma vain, tyhjänpäiväinen, naurettava unelma."
"No, entä sinun naisliikkeesi --."
"Toinen unelma, setä! Kokonainen asestettu ja hyvin johdettu armeija
ei voisi voittaa taistelussa sitä vääryyttä vastaan, jota maailma
harjoittaa naisia kohtaan! Miksi ei? Siksi että vihollinen on meissä
itsessämme ja ainoastaan Jumala voi sellaisen vihollisen voittaa.
Hän sen vielä voittaakin! Jumala kostaa vielä tälle kurjalle,
epäsiveelliselle Lontoolle kaiken sen julmuuden naisia kohtaan. Minä
näen koston lähenevän, se ei ole enää kaukana, ja Herra silloin
auttakoon niitä, jotka --"
"Mutta, rakas poikaseni, ei suinkaan sinun liene välttämätöntä paeta
maailmasta voidaksesi haihduttaa unelmasi? Ja juuri nyt, kun kaikki
alkoi käydä valoisaksi sinulle. Vielä eilen sinua pilkattiin, ivattiin,
sinulle naurettiin --"
"Ja huomenna minua taas potkitaan, pilkataan ja ivataan. Voi, maailma
on viheliäinen pelkuri, setä, ja onnellinen on se mies, joka ei sitä
ollenkaan kaipaa! Hän on sen herra, sen itsevaltias herra, ja kaikki
muut ovat surkeita orjia! Ajatelkaapa ihmisiä, jotka ajavat takaa
mainetta ja arvonimiä ja kunniamerkkejä ja hovikutsuja! Kerran he
kaikki saavat tyytyä ahtaaseen hautaan vain. Ja ajatelkaapa rikkaita,
jotka palkkaavat salapoliiseja vartioimaan heidän lapsiaan, ettei
kukaan saisi niitä varastaa voidakseen vaatia lunnaita, ja itse
he sillaikaa kävelevät kuin ihmishahmoon pukeutuneet vetojuhdat
kassaholveissaan rikkauksiensa keskellä! Voi sitä kurjaa erehdystä,
että kansa muka on suuri, jos se on rikas! Kerran minä uskoin, että
kirkko on se turvapaikka, jonne saattaa paeta tuon aikakautemme
pahimman henkisen vaaran alta, ja tietysti kirkko voisi olla semmoisena
turvapaikkana, jos se olisi rakennettu evankeliumin perustukselle.
Mutta se ei ole. Se rakastaa maailman valtaistuimia ja kumartaa
kultaista vasikkaa. Köyhyys! Lahjoita minulle köyhyys ja riistä minulta
kaikki muu. Jeesus, meidän rakas Vapahtajamme, Hän tiesi, mitä Hän teki
ruvetessaan köyhäksi, ja ihmisenä hän oli jaloin, mitä koskaan on maan
päällä elänyt."
"Mutta eihän tuo spitaalisten luokse lähteminen ole sama kuin pelkkä
köyhyys, rakas John -- se on sama kuin kuolema, varma kuolema, ennemmin
tai myöhemmin, ja taivas tiesi, mitä uutisia ensi posti tuo meille."
"Mitä siihen tulee, tunnen olevani Jumalan kädessä, setä, ja Hän
tietää parhaiten, mikä meille on hyödyllisintä. Ihmiset puhuvat paljon
ennenaikaisesta kuolemasta, mutta ei kukaan voi eikä koskaan ole voinut
kuolla ennen aikojaan, ja on suorastaan Jumalan pilkkaa ajatella
niin. Kuka meistä voi pitentää elämäänsä minuutillakaan? Mutta Jumala
voi kaiken sen tehdä. Kuinka ihanaa on heittäytyä kokonaan hänen
huostaansa, kohottaa kohti taivasta kätensä, joita maailma tahtoisi
kahlehtia, ja huudahtaa: 'Tee minulle mitä itse tahdot, minä olen
valmis kaikkeen -- kaikkeen'."
Rypyt vanhan miehen silmäin ympärillä värähtelivät, ja hän ajatteli:
"Kaikki tuo on itsepetosta. Hän ei usko sanaakaan siitä. Poikaraukka!
Hänen sydämensä yksin johtaa häntä, ja hän on itse surkein orja meistä
kaikista."
Sitten hän sanoi ääneensä: "Asiat eivät ole kehittyneet niinkuin
minä toivoin, John, ja se surettaa minua hyvin kovasti. Elämän lait
ja rakkauden lait eivät aina ole sopusoinnussa keskenään -- sen minä
tiedän varsin hyvin."
John hätkähti, mutta ei vastannut.
"Minusta tuntuu kuin kadottaisin äitisi toisen kerran kadottaessani
sinut, poikani. Totta puhuen olen pitänyt sinua silmällä ja ajatellut
sinua, vaikka sinä et ole sitä tietänyt. Sinä olet ollut hiukan
välinpitämätön vanhasta miehestä. Minä luulin, että sinä kerran toisit
vaimosi luokseni ja että minä saisin nähdä sinun lapsesi. Mutta kaikki
tuo on nyt mennyttä, eikä sitä voine enää auttaa... Sanotaan, että
jaloimmat, ylevimmät asiat maailmassa on, suoritettu jonkinmoisessa
kuumetilassa, ja ehkä tämä sinun kuumeesi... Hm... Mitä rahoihin tulee,
ovat ne käytettävinäsi milloin tahansa."
"Niitä ei voi olla paljoa jälellä, setä. Minä olen kaiketi jo saanut
suurimman osan."
"Ei, John, ei. Ne rahat, mitä tähän asti olet saanut, olivat minun --
sinun rahasi ovat kaikki vielä koskematta."
"Te olette liian hyvä, setä, ja jos minä olisin voinut aavistaa, että
olisitte tahtonut tavata minua useammin --"
"Niin, niin, kyllä ymmärrän! Viisas mies on sanonut, että on hyvin
vaikeaa rakastaa naista ja samalla tehdä jotain muuta; silloin tuskin
voi rakastaa Jumalaakaan."
Johnin pää vaipui alas, ja hän nousi mennäkseen pois.
"Mutta käy täällä ennenkuin lähdet Lontoosta -- jos lähdet -- ja
hyvästi nyt! Jumala sinua siunatkoon!"
* * * * *
Uutinen John Stormin aikeesta ruveta isä Damienin seuraajaksi oli
liikuttanut Lontoon sydäntä, ja siksi olivat kadut ja pihamaat St. Mary
Magdalen-kirkon ympärillä täpösen täynnä väkeä. Heidän silmissään John
oli antautumaisillaan suurenmoiseen tehtävään, ja häntä piti elähdyttää
ja tukea. "Hyvästi, isä!" huusi joku. "Jumala teitä siunatkoon!" huusi
toinen. Nuori, kainonnäköinen nainen ojensi kätensä hänelle, ja sitten
kaikki koettivat tehdä samoin. John koetti vastata heille iloisesti,
mutta hänen kurkkunsa tuntui pusertuvan kiinni ja hänen äänensä oli
hermostunut. Rouva Pincher seisoi pappilan ovella itkien peittelemättä
ja pyyhkien silmiään. "Eikö täällä Lontoossa ole tarpeeksi spitaalisia,
herra pastori, tarvitseeko niitä mennä maailman ääristä hakemaan?" John
nauroi ja koetti vastata leikillisesti, mutta syystä tai toisesta hän
ei saanut sanaakaan suustaan ja ajatukset tuntuivat vallan sekavilta.
Klubihuone oli täpötäynnä väkeä, ja tyttöjen ja sisarten joukossa
näkyi useita vieraita kasvoja. Rouva Callender istui pienen estraadin
toisessa päässä katsellen synkästi huoneen toiselle puolelle, jossa
seisoi johtaja-isä mustassa kauhtanassaan, äänetönnä ja tarkkaavana,
ja hänen vieressään veli Antero, lapselliset kasvot hymyilevinä.
Tytöt lauloivat Johnin astuessa sisään, ja heidän äänensä paisuivat
voimakkaiksi, kun he näkivät hänen kulkevan väkijoukon läpi. Kun hymni
oli lopetettu, syntyi hetken äänettömyys, aivan kuin olisi odotettu
Johnin puhuvan, mutta hän ei noussut ylös, ja sitten alkoi harmonion
edessä istuva neiti taas soittaa. Muutamat turvakodin nuorista äideistä
olivat tuoneet lapsensa mukanaan, ja heidän ohuet äänensä kaikuivat
muitten mukana veisaten:
"Kodissa taivaan sinisen
On isä pienten lapsien."
John oli taistellut urhoollisesti, mutta nyt hänen mielenmalttinsa
alkoi murtua. Kaikki muut olivat nousseet seisomaan; hän ei
voinut nousta. Hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja samalla häpeä.
Epämääräisesti, puolitietoisesta melkein katuen hän rupesi miettimään
asemaansa. Oikeastaan hän sittenkin lähti vartiopaikaltaan ja pakeni
työmaaltaan. Tämä oli hänen oikea työalansa, hänen tosi toimintansa, ja
jos hän siitä luopuisi, seuraisi häntä ikuinen katumus. Ja kumminkin
hänen täytyi mennä, hänen täytyi jättää kaikki -- sen hän vain ymmärsi
ja tunsi.
Yhtäkkiä, ties miksi, hän muisti tapauksen, joka oli sattunut hänen
lapsuudessaan. Hän kulki isänsä kanssa Duddonin hiekkarannikkoa pitkin.
Pakovesi oli vienyt aallot kauas, kauas, mutta vuoksi oli alkanut
ja syöksyi heitä kohti. He saattoivat jo kuulla vaahtoavat aallot
takanaan. "Juokse, poika, juokse! Pidä kiinni kädestäni ja juokse!"
Sitten hän taas solui entisten ajatusten uomaan. "Mitä minä
mietinkään?" kysyi hän itseltään, ja kun hän muisti mietteensä,
ajatteli hän: "Minä pidän kiinni Taivaallisen Isäni kädestä ja jatkan
matkaani pelotta." Toista värssyä laulettaessa hän koetti toipua, nousi
seisomaan ja yhtyi lauluun. Jälestäpäin kerrottiin, että hänen syvä
äänensä kaikui kaikkia ylinnä, mutta hän lauloi nopeasti eikä pysynyt
tahdissa, vaan kiirehti yhä enemmän ja enemmän joka säkeeltä.
He olivat ennättäneet lähinnä viimeiseen värssyyn, kun John näki
erään nuoren tytön tunkeutuvan väkijoukon läpi hänen luokseen, kirje
kädessä. Tyttö hymyili, nähtävästi ylpeänä siitä, että hän sai palvella
John Stormia. John oli panemaisillaan kirjeen pois, mutta hän sattui
vilkaisemaan siihen, eikä voinutkaan laskea sitä kädestään. Siinä
seisoi "Tärkeä", ja päällekirjoitus oli Gloryn käsialaa. Vaahtoavat
aallot kohisivat taas hänen takanaan. Ne lähestyivät lähestymistään.
Paha aavistus hiipi häneen, hän aukaisi kirjeen ja luki sen. Sinä
hetkenä hänen elämänsä särkyi pirstaleiksi. Sen tyhjyys, toivottomuus,
turhuus, mielettömyys, maailma petollisine iloineen, rakkaus julmine,
suloisine petoksineen -- kaikki tuo vyöryi hänen ylitsensä kuin myrskyn
ajama hyökyaalto. Totuus iski häneen siinä silmänräpäyksessä, ja hän
ymmärsi vihdoinkin oman itsensä. Gloryn tähden hän oli uhrannut kaikki
ja pettänyt oman itsensä Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kumminkin
oli Glory luistanut häneltä pois ja jättänyt hänet ja solunut hänen
käsistään. Vuoksi oli saavuttanut hänet ympäröiden häntä joka taholla,
ja tyttöjen ja lasten äänet kohisivat kuin meren aallot hänen
korvissaan.
Mutta mitä tämä on? Miksi he lakkasivat laulamasta? Äkkiä hän huomasi,
että kaikki muut istuivat, hän yksin vain seisoi estraadin reunalla,
Gloryn kirje kädessään.
"Hst! hst!" Syntyi odottava äänettömyys, ja hän koetti muistella,
mitä hänen tuli tehdä. Jokainen silmä oli tähdätty häneen. Muutamat
vieraista avasivat muistikirjansa valmistautuen kirjoittamaan. Sitten
hän toipui ja ymmärsi, mitä hänen piti tehdä, koetti hallita ääntänsä
ja alkoi puhua:
"Tytöt!" sanoi hän, mutta siihen hänen puheensa loppui ja hän saattoi
tuskin hengittää. "Tytöt", aloitti hän uudestaan, mutta hänen voimakas
äänensä vapisi niin ettei hän voinut jatkaa.
Yksi tytöistä alkoi nyyhkyttää. Sitten toinen ja taas toinen.
Jälestäpäin kerrottiin, ettei kukaan voinut itkuun puhkeamatta katsoa
hänen kalpeisiin kasvoihinsa, jotka olivat täynnä toivottomuutta ja
ääretöntä surua ja katkeruutta. Mutta vihdoin hän toipui.
"Ystäväni, te tulitte tänä iltana toivottamaan minulle Jumalan
siunausta pitkälle matkalle, ja minä tulin sanomaan teille hyvästi.
Mutta korkeampi voima johtaa meidän tekojamme ja me tiedämme itse vähän
tulevaisuudestamme ja kohtalostamme. Jumala käskee minua kertomaan
teille, että spitaali-saarenani on oleva Lontoo ja että minun työni
teidän keskuudessanne ei vielä ole lopussa."
Tämän sanottuaan hän seisoi vielä hetkisen ikäänkuin aikoen jatkaa,
mutta hän ei virkkanut mitään. Hän puristi kirjettä sormissaan
ja katsoi siihen. Toivoton ilme levisi hänen kasvoilleen, ja hän
rupesi istumaan. Sitten tuli johtaja-isä hänen luokseen, istui hänen
viereensä, tarttui hänen käteensä ja koetti lohduttaa häntä kuin pientä
lasta.
Läsnäolijat koettivat laulaa, mutta hymni ei enää ottanut sujuakseen,
sillä muutamat tytöistä itkivät, tuskin tietäen miksi, toiset
kuiskailivat keskenään ja vieraat läksivät pois. Kaksi naista astui
alas portaita.
"Minä tiesin varmaan, ettei hän lähtisi", sanoi toinen.
"Kuinka niin?" kysyi toinen.
"En voi sitä selittää sinulle. Minulla oli omat syyni luulooni."
Se oli Rosa Macquarrie. Kulkiessaan pitkin synkkää katua huomasi hän
naisen, joka oli kuljeskellut rakennuksen ulkopuolella viimeisen
puolentunnin ajan, nähtävästi väliin aikoen astua sisään ja taas
seuraavassa silmänräpäyksessä mennen pois. Nainen veti nopeasti harson
silmilleen Rosan lähestyessä, mutta tämä oli jo tuntenut hänet.
"Glory! Sinäkö siinä olet?"
Glory peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti.
"Mitä sinä täällä teet?"
"Älä kysy minulta, Rosa. Oi, minä olen hukassa! Jumala minulle antakoon
anteeksi! Mitä minä olen tehnyt?"
"Lapsiraukkani!"
"Saata minut kotiin Rosa äläkä jätä minua tänä iltana -- ei tänä
iltana, Rosa."
Ja Rosa tarttui hänen käteensä ja talutti hänet takaisin Clements's
Inn'ille.
Seuraavana aamuna ennen päivän koittoa oli Pyhän Getsemanen veljeskunta
kokoontunut aamurukoukseen kirkkoonsa Bishopsgaten varrelle. Ainoastaan
kuori oli valaistu, muu, osa kirkosta oli pimeänä; mutta aarniin
ensi valo hiipi jo sisään itäisen ikkunan läpi koettaen taistella
alttarin kynttiläin valoa ja kuorin kaasuliekkejä vastaan. John Storm
seisoi alttarin portailla, ja johtaja-isä oli hänen vieressään. John
oli puettu veljeskunnan kaapuun, ja kolmisolmuinen nuora oli sidottu
hänen vyötäisilleen. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, kaupunki
nukkui vielä, liikevirta ei vielä ollut herännyt sinä päivänä.
Aamujumalanpalvelus oli lopussa, veljet olivat polvillaan, ja isä luki
viimeisiä sanoja vihkimäluvusta.
"Amen! Amen!"
Kellon ääni kajahti, ovi paiskattiin kovasti kiinni ja urut alkoivat
soittaa:
"Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala Kaikkivaltias."
585
Veljet nousivat laulamaan, heidän äänensä täyttivät tuon kolkon paikan,
ja urkujen värisevät sävelet kohosivat näkymättömään kattoon.
"Pyhä, pyhä, pyhä, armias ja voimakas,
Pyhä Kolmiyhteys!"
Isän posket olivat kosteat, mutta hänen silmänsä säteilivät ja hänen
kasvoistaan loisti suuri ilo. John Storm seisoi pää kumarassa. Hän
oli tehnyt köyhyyden, puhtauden ja kuuliaisuuden valan ja pyhittänyt
elämänsä Jumalalle.