Seuraavana aamuna kuuli rouva Callender, kuinka John lauleli itsekseen
ennenkuin hän läksi makuuhuoneestaan, ja vanha rouva seisoi portaitten
juuressa, kun John harppaili alas hypäten aina kolme rappua yhdellä
askeleella.
"Taivas siunatkoon, poika", huudahti vanha rouva, "kun näkee sinun
loistavat kasvosi, luulisi todellakin, että olet saanut suuren perinnön
tai lihavan papinviran, eikä suinkaan voisi arvata, että sinulta on
riistetty kirkko."
"Vielä parempaa kuin mainitsitte, täti, olen saanut, ja siitä minun
juuri piti kertoakin!"
"Sinulla näkyy olevan kova kiire sitä kertomaan, koska ryöpsähdät alas
portaita kuin vesiputous."
"Olette tekin kerran elämässänne ryöpsähtänyt kosken lailla alas
portaita, täti, siitä olen aivan varma!"
"Oh, tosiaanko, poikaseni? Eikä siitä niin pitkä aika olekaan! Ja
hullut ja kainostelijat huusivat 'ah, kauheata' ja sanoivat minua
hupakoksi. Mutta minä olinkin vain syntynyt hieman aikani edellä.
Kaikki tytöt ovat hupakkoja nykyään, herra siunatkoon heitä, noita
herttaisia olentoja!"
"Täti", sanoi John lempeästi istuutuen aamiaispöytään, "mitä sinä
arvelet?"
Rouva Callender katsoi häneen tutkivasti. "Minulla on liian paljon
töitä ja hommia jaksaakseni vaivata ajatuksiani. Siis, suu puhtaaksi,
poika!"
John näytti veitikkamaiselta. "Muistatteko, kuinka kerran sanoitte
minulle, että minun työssäni pitäisi olla naisen käsi apuna?"
Rouva Callenderin vanhat silmät välähtivät. "Jospa muistaisinkin, entä
sitten?"
"No niin, minä olen seurannut teidän neuvoanne, ja nyt tulee naisen
käsi johtamaan tuota työtä."
"Se on tietysti oleva oikea käsi, muista se."
"Se _on_ oikea käsi."
"Oh, sehän on suurenmoista", ja taas hänen silmänsä välähtivät
veitikkamaisesti. "Minä muuten ajattelin, että nyt ehkä oli kysymys
_vasemmasta_ kädestä, johon sinulla kenties oli aikomus kiinnittää
vihkimäsormus!" Ja sitten hän alkoi nauraa sydämen pohjasta.
"Kuinka te arvasitte, täti?" sanoi John hämmästyneen näköisenä.
"No, sehän nyt muka on vaikeaa! Rakkautta ja yskää ei voi salata. Ja
nainen muka ei voisi nähdä, mikä sinulla on mielessä! Mutta", ja hän
napsahutti molemmilla käsillään pöytään, "kuka hän on?"
"Arvatkaa."
"Eihän vain joku noista 'sisarista' -- eihän toki?" tiedusteli rouva
Callender epäröiden.
"Ei!" kuului vakuuttava vastaus.
"Joku toinen imeläsuu sitten, -- semmoisiahan ne ovat kaikki
nykyaikaan."
"Mutta äskenhän te sanoitte, että kaikki tytöt ovat vallattomia
hupakkoja nykyään?"
"Entäpä sitten, vaikka sanoinkin? Pitäisikö ihmisen siis aina laulaa
samaa nuottia? Mutta sano nyt, minkä näköinen hän on? Minä tahdon aina
ensin tietää minkä värinen. Millainen hipiä hänellä siis on?"
"Arvatkaa."
"Onko hän vaalea? Mutta voi millainen vanha hupsu minä olen -- tietysti
hän on vaalea."
"Kuinka te sen saatoitte arvata?"
"Hoh! Sanotaan, että tumma mies on jalokivi vaalean naisen silmissä, ja
tietysti pitää myös päinvastainen paikkansa. Mutta mikä hänen nimensä
on?"
Johnin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi, eikä hän ollut kuulevinaan.
"Mikä hänen nimensä on?" Ja rouva Callender polki jalkaansa.
"Hyvänen aika, täti, kuinka ruma myssy teillä on!"
"Ruma!" Ja mennen peilin eteen rouva kysyi: "Kuka voi sanoa tätä
rumaksi?"
"Minä voin."
"Hyh! Tuollainen arvostelija! Mutta kuulepas mies, mitä konstia tuo on,
ettet sano tytön nimeä?"
"Minä tuon hänet tänne, täti."
"No totta kai sinä nyt sen teet, ja teekin se pian."
Tämä tapahtui sunnuntaina, ja ensimmäinen posti maanantaina toi
Johnille Gloryn kirjeen. Se tuli kuin musta pilvi, kuin myrsky, joka
repi hänen sydänjuuriaan. Hän luki sen uudestaan, ja kun hän oli yksin,
purskahti hän nauruun. Hän päätti lukea kirjeen kolmannen kerran
ja lopetettuaan sen tunsi hän kurkussaan jotakin, joka oli aivan
tukahduttaa hänet. Hänen ensimmäinen tunteensa oli raivo. Hän olisi
tahtonut ravistaa Glorya, loukata häntä, kysyä häneltä, oliko hän hullu
vai luuliko hän Johnia hulluksi. Tahtoiko hän tehdä Johnista pelkurin
siksi, että hän itse oli pelkuri ja maailman orja, ja siksi, että hän
kammosi taistella silmästä silmään maailman kanssa? Tahtoiko hän,
että John raukkamaisesti antautuen läksisi Lontoosta, jossa häntä oli
potkaistu, lähtisi kuin lyöty koira häntä koipien välissä?
Tämän perästä seurasi jäinen, hyytävä tunne ja kamala tieto siitä,
että tässä oli mahtavampia voimia liikkeellä kuin pelkkä inhimillinen
heikkous. Maailma itse, suuri, säälimätön maailma tahtoi taas erottaa
heidät kuten ennenkin, mutta tällä kertaa iäksi -- ei ystävällisen
hoitajan tavoin, joka vie lapset hetkeksi toisistaan, vaan niinkuin
valtava koski, joka repii vuoret kahtia. "Jätä maailma, poikani, ja
palaa täyttämään luostarivalaasi." Olisiko mahdollista, että tämä oli
vain toinen muistutus hänen lupauksensa rikkomisesta?
Sitten tuli sääli. Jos Glory oli maailman orja, niin kukapa meistä
ei ollut kahlehdittuna johonkin? Ja pahin orjuus oli itsensä orjana
oleminen. Mutta se oli semmoinen syvä kuilu, jonne hän ei uskaltanut
katsoa. Sitten hän alkoi ajatella Glorya hellästi ja selitellä
itselleen, kuinka paljon Gloryn täytyi uhrata hänen tähtensä. Hän
muisti vihansa ja häpesi.
Viikko kului, ja hän jatkoi työtään toivottomuuden vallassa, aivan kuin
haaksirikkoinen laivan hylky ilman purjeita ja peräsintä, ympärillä
riehuva meri. Joka iltapäivä hänen palatessaan Sohosta tuli rouva
Callender eteiseen häntä vastaan, uusi komealla nauhakkeella koristettu
myssy päässään, ja huomatessaan, että John oli yksin, hän lausui aina:
"Ei siis vielä tänäänkään."
"Ei tänään!" oli Johnin tapana vastata, ja sitten he koettivat
hymyillä. Mutta kun rouva Callender huomasi, mikä kärsimyksen leima oli
painunut Johnin kasvoille, sanoi hän vihdoin: "Kuule, poika! Ne, jotka
kuolevat rakkaudesta, rakastavat liian paljon."
Seuraavana sunnuntaina iltapäivällä John läksi taas Clement's Inn'ille.
Hän oli vihdoinkin päättänyt, mitä hänen tuli tehdä, ja hän oli tyyni,
melkeinpä tyytyväinen. Mutta hänen onnensa oli kuin kurpitsa, joka oli
kasvanut yhdessä päivässä, ja jonka aamuaurinko oli näivettänyt.
Glory oli ollut joka päivä harjoituksissa sen viikon ajalla. Mennessään
teatteriin maanantai-iltana oli hän sanonut itselleen: "Eihän siinä
mitään pahaa ole, että harjoittelen -- eihän minun silti tarvitse
näytellä." Huolimatta Gloryn hermostuksesta tekijä oli kiittänyt
hänen tuntehikasta, vilkasta näyttelemistään, ja mennessään kotiin
mietti Glory: "Voinhan minä näytellä ensimmäisenä iltana ja sitten
luopua kaikesta. Jos onnistun silloin hyvin, olisi kerrassaan ihanaa,
suurenmoista, melkeinpä sankarimaista luopua kaikesta. Se olisi
hurmaavaa." Kun John ei näyttäytynyt ollenkaan, arveli Glory hänen
suuttuneen ja oli pahoillaan siitä. "Hän ei vielä tiedä, kuinka paljon
minä aion uhrata hänen tähtensä", ajatteli hän. Ja näin joutui hän
päivä päivältä yhä lujemmin tuon toisen minänsä, mielikuvituksen
Glorian houkuttelun pauloihin.
Rouva Macrae lähetti lordi Robertin pyytämään Glorya
aamiaispäivällisille sunnuntaina. "Eihän siinä ole mitään pahaa, vaikka
menenkin sinne", ajatteli Glory. Hän läksi siis sinne Rosan kanssa ja
ihastui kovasti tuohon vilkkaaseen, iloiseen, sukkelaan seurueeseen.
Sukkelia ja kauniita naisia, viisaita ja miellyttäviä miehiä, ja
melkein kaikki kuuluivat samaan toimialaan kuin Glory itsekin. Tämän
talon emäntä otti vastaan vieraita "kirkkoparaatin" ["kirkkoparaati"
= Lontoon hienoston kävely Hyde Parkin eteläkäytävällä joka sunnuntai
kello 1-2. Suoment. muist.] jälkeen sunnuntaisin, ja hän istui itse
pöydän päässä puettuna mustaan samettiin, arkkidiakoni oikealla
puolellaan sekä eräs kuuluisa näyttelijä vasemmalla puolellaan. Lordi
Robert istui häntä vastapäätä puhellen erään naisen kanssa, jonka
huomautukset kuuluivat yli koko huoneen. Mutta lady Robert Ure ei
ollut ollenkaan näkyvissä, ja kun hänen nimensä mainittiin, syntyi
omituinen äänettömyys, ja sitten kerrottiin kuiskaillen, että hän oli
riitautunut miehensä kanssa sekä tuottanut ikävyyksiä äidilleen jollain
varomattomalla teolla.
Gloryn kasvot säteilivät, ja ensimmäisen puolen tunnin ajalla näytti
siltä kuin hän olisi tahtonut ihastuneena huutaa "hyvä!" tuolle
kaikelle. Melkein vastapäätä Glorya istui nainen, jonka uneliaat
katseet ja veltto ääni sekä väsähtänyt ilme osoittivat, että häntä
ihailtiin ja että hän itse tiesi olevansa ihailun kohteena. Glorysta
hän oli hyvin naurettava, ja hän herahti vähän väliä iloiseen nauruun,
kun tuo nainen lausui väsyneitä, sarkastisia huomautuksiaan. Tämä veti
muutamien herrojen huomion Gloryyn, ja heidän mielestään molempien
naisten välinen vastakohta oli erittäin huvittava. Puhelu oli ensin
täynnä viittauksia, pikku pistelyä, sukkelaa leikkiä, ja Glory
tarttui niihin halukkaasti kuin kala syöttiin. Sitten kääntyi puhe
pyöräilemiseen ja naisten polkupyöräpukuihin. Veltto neiti puolusti
naisellista hametta ja lausui tuomionsa housuista, mutta Glory selitti,
että ne olivat erinomaisen hauskoja vaatekappaleita. Kun sitten eräs
herra tahtoi tietää, miksi Glory puolusti housuja, selitti tämä, että
"kun tyttö raukka pukeutuu housuihin, tuntuu hänestä aivan kuin hän
opettelisi näyttelemään miehen osaa ja hänessä syntyy toive saada
todella ryhtyä tuon osan esittämiseen toisessa, paremmassa maailmassa."
Syntyi yleinen nauru, ja sitten eräs herrasmies sanoi: "Tehän kuulutte
itse näyttelijäammattikuntaan, neiti, eikö niin?"
"Minä vasta harhailen rajamaillanne", vastasi Glory, ja kun keskustelu
sitten kääntyi erääseen silloiseen oikeudenkäyntiin ja veltto neiti
sanoi, ettei hän voi käsittää, kuinka nainen saattaa olla sellainen
pelkuri suhteessaan mieheen, iski Glory heti siihen väittäen, että
aivan yhtä luonnollisesti nainen pelkää sitä miestä, jota hän rakastaa,
kuin esim. hiiriä ja rottia tai jotain kummituksia sängyn alla.
"_Ma chère_", huudahti hento, pikkuinen neiti, joka istui lähellä (hän
oli tullut Lontooseen esiintyäkseen eräässä pantomimissa), "te kuulutte
olevan puolittain minun maanmiehiäni. Voi, puhukaa vähän ranskaa minun
raukan kanssa!" Ja kun Glory sitten puhui, laputti pikku neiti käsiään
selittäen, ettei hän ikinä ollut kuullut kenenkään englantilaisen
puhuvan niin hyvää ranskaa.
"Sanokaamme irlantilais-ranskaa", sanoi Glory, "tai oikeammin
irlantilais-manilais-ranskaa."
"Originelli hän on, eikö olekin?" sanoi muuan naurajista.
"Aivan kuin lokki kyyhkysten seassa!" lisäsi toinen, ja velttoa neitiä
ympäröivä kasvihuoneilma haihtui pois raittiiseen, suolaiseen meren
tuulahdukseen.
Mutta Gloryn hyvä tuuli hävisi heti kun he olivat astuneet kynnyksen
yli mennäkseen pois. Kotimatkalla kulkivat heidän vaununsa
sairashuoneen ohi ja alas pitkin Piccadillyä, ja Rosa virkkoi ylpeänä
ja onnellisena: "Katsopas Glory, kaikki seuraelämä ei ole typerää eikä
sielutonta. Siellä tapaa myöskin sinun oman ammattisi jäseniä, jotka
koettavat toteuttaa sitä siveellisen luonteen ihannetta, mitä vielä
nytkin vaaditaan englantilaiselta gentleman'ilta."
"Epäilemättä olet oikeassa, Rosa. Mutta on myöskin olemassa aivan
toisenlaatuisia ihmisiä, joiden rakkautta täytyy kunnioittaa kuin
uskontoa -- ja jos minä kerran tapaisin sellaisen miehen -- sellaisen,
joka minun tähteni olisi valmis polkemaan koko maailman jalkainsa alle
-- niin luulen -- niin olen varma siitä, että luopuisin kaikesta ja
seuraisin häntä."
"Luopuisit kaikesta, tosiaankin! Se olisi kaunista! Nyt kun sinulla on
niin täydellinen menestys ja maailma vain odottaa, milloinka se saa
ruveta toitottamaan sinun kiitostasi!"
Rosa oli mennyt toimistoonsa, ja Glory katseli muutamia
näyttämöpukuihin tehtyjä piirustuksia, kun Liisa tuli sisään
ilmoittaen, että "isä" oli tulossa yläkertaan.
"Hän on tullut torumaan minua", ajatteli Glory. Siksi hän rupesi
hyräilemään työnnellen kaikenlaisia esineitä pöydällään ja saaden
aikaan melua huoneessa. Mutta kun hän näki Johnin rasittuneet kasvot ja
suuret, avonaiset silmät, olisi hän tahtonut heittäytyä hänen syliinsä
itkemään.
"Sinä olet tullut sanomaan minulle, ettet voi suostua pyyntööni",
virkkoi Glory. "Tietysti et voi siihen suostua!"
"Ei", sanoi John hitaasti, hyvin hitaasti. "Minä olen miettinyt sitä
tarkkaan ja päättänyt, että voin -- että minun täytyy. Niin, Glory,
minä suostun lähtemään pois täältä, ja olen valmis yhtä pian kuin
sinäkin."
"Mutta minne -- minne --?"
"En tiedä vielä, mutta odotan Jumalan käskyä. Olen valmis seuraamaan
sitä askel askeleelta, mutta en tiedä, minne askeleeni vievät. Olen
valmis menemään sinne, minne Jumala tahtoo, vieköönpä se sitten elämään
tai kuolemaan."
"Mutta sinun työsi Lontoossa -- sinun suuri, suuri työsi -- --"
"Kyllä Jumala siitä huolen pitää, Glory. Hän voi kyllä tulla toimeen
ilman meidän apuamme. Ei kukaan meistä tule toimeen ilman Häntä.
Laskeehan aurinko ilman minun apuani, eikö niin?" Ja nuo kalpeat kasvot
koettivat hymyillä.
"Mutta John, rakas, armas John, sitä sinä et odottanut, sitä sinä et
uneksinut etkä toivonut."
"En", sanoi John, "ja sinun tähtesi olen pahoillani, hyvin pahoillani.
Minä ajattelin niin jaloa uraa sinulle, Glory. Ei ainoastaan
pelastustyötä -- mutta muut tehkööt sen nyt. Onhan niin paljon hyviä
naisia maailmassa -- melkein kaikki naiset ovat hyviä, mutta harvat
vain ovat suuria -- ja Englannin pelastukseksi tarvitaan juuri suuria
naisia... Mitä minuun tulee -- ymmärtää Jumala sen asian parhaiten.
Hänellä on omat tiensä, joilla Hän johtaa meitä pois turhuudesta ja
perkeleen pauloista. Sinä olit vain aseena Hänen kädessään, lapsi, sinä
tuskin tiesit, mitä teit. Ehkä Hän on määrännyt meille työtä jossakin
-- kaukana täältä -- jollakin vieraalla lähetysvainiolla -- kenties."
Omituinen kauhun tunne puristi Gloryn rintaa, ja hän loi pelokkaan
katseen Johniin.
"Oikeastaan minä olen iloinen siitä, mitä on tapahtunut", sanoi John.
"Se auttaa minua voittamaan itseni, luopumaan siitä ikipäiviksi ja
näyttämään maailmalle jättäessäni Lontoon, että en ole ollenkaan
ottanut lukuun omaa itseäni, enkä ajattele muuta kuin työtäni."
Hehkuva puna kohosi Gloryn poskille Johnin puhuessa, ja taas hänen
teki mieli heittäytyä Johnin syliin itkemään. Mutta John oli nyt liian
tyyni, liian vakava, liian henkevä. Kun nuori pappi nousi mennäkseen
pois, ojensi Glory hänelle molemmat kätensä, ja John puristi niitä,
nosti ne huulilleen ja suuteli niitä.
Jäätyään yksin heittäytyi Glory sohvalle huudahtaen: "Oi Herra,
anna minulle voimia seurata tuota miestä, joka luulee rakkautensa
minuun olevan rakkautta Jumalaan!" Mutta nytkin, istuessaan siinä
pää kumarassa ja kädet kasvoilla, tunsi hän taas, kuinka tuo toinen
nainen hiipi hänen sydämeensä tahtoen anastaa sen itselleen. Hänen
parempi minänsä oli voittanut taas, mutta millä hinnalla! Vieraat
lähetysvainiot -- mitä ne häntä liikuttivat? Ei hänellä ollut muuta
yhteistä niitten kanssa kuin muisto isänsä yksinäisestä elämästä ja
kuolemasta ilman ystäviä.
Glory tunsi kylmää ja värisi. Samassa ovi aukeni ja Rosa astui sisään.
"Hän tuli siis takaisin?"
"Tuli."
"Sen kyllä arvasinkin", ja Rosa nauroi kylmästi.
"Mitä tarkoitat?"
"Sitä, että kun uskonnollinen villitys valtaa ihmisen, ei hän valikoi
keinoja päämääränsä saavuttamiseksi."
"Rosa", sanoi Glory punastuen kovasti, "jos sillä tarkoitat, että minun
ystäväni voisi tehdä tai ajatella jotain halpamaista, niin täytyy minun
pyytää sinua heti paikalla peruuttamaan sanasi!"
"Kuten suvaitset, kultaseni. Minä ajattelin vain sinun omaa parastasi.
Me työtä tekevät naiset emme saa turmella omaa elämäämme emmekä
myöskään sallia kenenkään muun turmella sitä. 'Velvollisuus',
'kieltäymys' -- kyllä minä tunnen nuo vanhat opit, mutta minä en
usko niihin. Tottele omaa sydäntäsi, ystäväni, se on ensimmäinen
velvollisuutesi. Sellainen mies kuin Storm voisi riistää sinut omalta
itseltäsi ja keskeyttää kehityksesi ja --"
"Voih, tuo minun kehitykseni, kehitykseni! Minä olen niin kyllästynyt
siihen!"
"Glory!"
"Ja kenties en kumminkaan tule jatkamaan siihen suuntaan enää!"
"Vaikka olisitkin kadottanut kaiken velvollisuudentunnon itseäsi
kohtaan, et suinkaan liene unohtanut velvollisuuttasi herra Drakea
kohtaan. Muistapas, kuinka paljon herra Drake on tehnyt sinun
hyväksesi."
"Herra Drake! Herra Drake! Hänkin inhoittaa minua!"
"Kuinka kummallinen sinä olet tänään, Glory!"
"Olenko? Samoin sinä. Aina vain herra Drake ja herra Drake! Tahtoisitko
sinä pakottaa minua hyppäämään hänen syliinsä?"
"Sinäkö sen sanot, Glory -- sinä! -- ja minulle? Etkö sinä näe, että
tämä on jotain aivan toista? Ja jos minä ajattelisin omia tunteitani --
kysyisin neuvoa omalta sydämeltäni --"
"Rosa!"
"Se on sinusta tietysti hyvin mieletöntä? Hän on nuori ja kaunis ja
rikas ja lahjakas -- ja minä -- minä olen naurettava."
"Ei, Rosa, ei; en minä sitä tarkoita!"
"Mutta minä tarkoitan. Ja kun sinä tulit meidän välillemme -- nuorena,
kauniina, lahjakkaana -- sinulla oli kaikki, mitä minulla ei ollut
ja mitä en koskaan saattanut toivoa saavani -- ja hän kiintyi sinuun
-- mitä minun olisi pitänyt tehdä? Ruveta hellimään toivotonta,
naurettavaa rakkauttani -- vaiko ajattelemaan häntä ja hänen onneaan?"
"Rosa, oma rakas Rosa, anna anteeksi! Anna minulle anteeksi!"
Tuntia myöhemmin, kun päivällinen oli syöty, palasivat Glory ja Rosa
saliin. Rosa kirjoitti pöydän ääressä eikä kuulunut muuta kuin kynän
rapina ja käsikirjoituksen kahina sekä iltarukoukseen kutsuvien
St. Clement's Danesin kellojen kaiku. Glory istui pulpetin ääressä
akkunan luona nojaten otsaansa käteen sekä tuijottaen puutarhaan.
Hänen surullisen sydämensä pohjukasta nousi kysymys: "Voisinko minä
sen tehdä? Voisinko luopua tuosta ainoasta, jota rakastan, jos se
olisi hänelle hyväksi? Voisinko unohtaa itseni ja ajatella yksinomaan
häntä." Ja sitten kavala ulkokultaisuus hiipi hänen sydämeensä, ja hän
ajatteli: "Minä voisin, voisin sen tehdä", ja hän rupesi hermostuneen
kiihkeästi kirjoittamaan kirjettä:
"Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja samoin naisen tahto. Minä en voi
lähteä muille maille sinun kanssasi, armas, sillä minä en saa murtaa
sinun elämääsi -- se _olisi_ sen murtamista, tiedäthän sen itsekin!
On olemassa kymmeniä tuhansia miehiä, jotka kelpaavat työskentelemään
vierailla lähetysvainioilla, mutta koko maailmassa ei ole kuin yksi
ainoa mies, joka kykenee toimittamaan sinun tehtävääsi Lontoossa.
Tämäkin on semmoinen asia, joka on kätketty viisailta ja ilmoitettu
lapsille ja hupsuille. Olisi väärin, jos ottaisin sinut pois suurelta
näyttämöltäsi. Minä en uskalla sitä tehdä. Minun vastuunalaisuuteni
olisi liian suuri. Varmaankin oli omatuntoni kuollut ja haudattu, kun
ajattelin semmoista mahdollisuutta! Jumalan kiitos, että se on noussut
ylös kuolleista, ennenkuin oli liian myöhäistä."
Mutta kun kirje oli pantu kuoreen ja postimerkki liimattu sen päälle
ja lähetetty postiin, ajatteli Glory: "Minä olen aivan hullu, eikä
minun hulluudessani ole mitään metodia. Mitä minä tahdon? -- Tahdonko
jakaa hänen elämäänsä Lontoossa?" Ja kun hän sitten muisti, mitä hän
oli kirjoittanut, tuntui hänestä, kuin olisikin tuo toinen nainen, tuo
haavenainen, kirjoittanut sen, tuo sama nainen, joksi hän oli päivä
päivältä muuttumaisillaan.