XV.

Glory ei ollut koskaan niinkuin nyt tuntenut sen elämän viehätysvoimaa,

josta hän oli luopumaisillaan. Uskollisena uudelle suhteelleen John

Stormiin hän ei mennyt harjoitukseen aamulla, mutta kumminkaan ei hän

ollut tuossa uudessa asemassaan kyllin rohkea ilmoittaakseen Rosalle

oikean syyn, miksi hän jäi kotiin. Rooli oli muka niin rasittava --

se väsytti liiaksi, pieni keskeytys ei tuottaisi mitään häiriötä.

Rosa kirjoitti siis hänen puolestaan kirjeen pyytäen anteeksi, että

Glory terveydellisistä syistä ei voinut tulla. Näin syntyi ensimmäinen

epäsuora suhde Gloryn ja Rosan välille.

Kaksi päivää kului, ja sitten tuli kirje regissööriltä: "Toivon, että

olette levännyt tarpeeksi ja voitte kohta taas tulla tänne. Kuiskaaja

luki teidän roolinne, mutta kaikki menee aivan päin mäntyä, vetelästi,

hengettömästi, haluttomasti, tyhmästi! Ei kukaan näyttele, kaikki

nukkuvat. 'Kyllä se näyttää hyvältä sitten illalla', sanoo joku ja

muita samanlaisia tyhmyyksiä. Kaikki osoittaa, kuinka tärkeä henkilö

te olette meille. Mutta kateelliset ihmiset kuiskailevat, että te

pelkäätte tuota roolia. Hölmöläiset! Jos te onnistutte nyt, on koko

elämänne menestys taattu, hyvä neiti. Ja te _tulette_ onnistumaan! --

Teidän iloinen" j.n.e.

Tämän kirjeen mukana oli kolme teatterille osoitettua kirjettä.

Yksi oli eräältä sanomalehtiuutisten toimistolta, joka pyysi lupaa

saada kirjoittaa uutisia Glorysta eri lehtiin ja oli liittänyt siinä

tarkoituksessa näytekirjoituksen: "Pikku lintunen on kuiskaillut, että

'Gloria' 'Gloriana' on aikaansaava vallan ihmeitä. Ne, jotka ovat

olleet läsnä harjoit... mutta vaiti suuni -- älä lavertele vielä..."

j.n.e. Toinen kirje oli erään kuvalehden toimittajalta, joka pyysi

Glorya lehden valokuvaajan luo saadakseen hänestä kokosivun kuvan

lehteensä. Kolmas sisälsi erään iltalehden toimittajan nimikortin.

Kolme päivää sitten Glory ei olisi välittänyt kaikesta tuosta

vähääkään, mutta nyt hän tahtomattansakin tunsi mitä vilkkainta iloa ja

ylpeyttä.

Drake kävi heidän luonaan oltuaan poissa pari viikkoa. Hän tuli

puhumaan viime käynnistään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja totiset

eivätkä raikkaat ja iloiset kuten tavallista, hänen äänensä värisi ja

hänen käytöksensä oli hermostunutta. Glory ei ollut koskaan nähnyt

häntä niin liikutettuna, ja Rosa oli hämmästyksestä sanatonna.

"Teillä oli syytä suuttua minuun", sanoi hän, "minä tulin sitä

tunnustamaan teille? Se oli kerrassaan kurjaa tuo, että häädimme hänet

pois kirkostaan, ja vielä kurjempaa, että käytimme teitä aseenamme.

Sanotaan, että kaikki on luvallista rak --" Mutta samassa hän punastui

ja vaikeni. Sitten hän jatkoi katkonaisesti: "Oli miten oli -- olen

pahoillani -- hyvin pahoillani. -- Ja jos minä voin millään tavalla

asiaa parantaa --"

Glory koetti vastata hänelle, mutta hänen sydämensä tykytti hurjasti,

eikä hän voinut saada sanaa suustaan.

"Minä olen todellakin jo koettanut tehdä, mitä olen voinut asian

hyvittämiseksi. Lordi Robertilla on papinpaikka avoinna Westminsterissä

ja minä olen pyytänyt häntä antamaan sen piispalle, jotta piispa saisi

tarjota sen isä Stormille --"

"Mutta suostuuko lordi Robert siihen?"

"Hänen täytyy. Se on vähintä, mitä voimme tehdä, jos vähääkään

tahdomme kunnioittaa itseämme enää. Ja paitsi sitä minä olen väsynyt

tuohon _anti-Storm-kiihkoon_. Semmoiset miehet kuin minä ja moni

muu voivat kyllä asettua häntä vastaan -- minä en tunnusta hänen

auktoriteettiaan eikä hän minun mielestäni sovellu meidän vuosisataamme

eikä valtakuntaamme -- mutta kun sellaiset henkilöt ivaavat häntä,

sellaiset, jotka kirjoittavat kirkollisiin aikakauskirjoihin ja

panevat nimikirjaimensa sepustustensa alle, sellaiset paimenet, jotka

ansaitsevat viisituhatta puntaa vuodessa ja ovat seuraavinaan Häntä,

jolla ei ollut kotia eikä toista hametta ja jonka ystävät olivat kurjia

syntisiä, vaikka hän itse oli synnitön -- on se inhottavaa, ilkeää,

se kiihoittaa koko minun luontoni heidän kuollutta uskoansa ja kurjaa

kirkkoansa vastaan. Olkoonpa Stormilla mitä vikoja tahansa, on hänessä

aina jotain suuripiirteistä. Hänellä on Kristuksen oma aate, ja hän on

mies ja _gentleman_, ja minua hävettää, että käyttäydyin niin häntä

kohtaan. Se on nyt ollutta ja mennyttä jo, eikä sitä enää voi auttaa,

mutta jos minä voisin toivoa, että te annatte minulle anteeksi -- ja

unohdatte --"

"Annan", sanoi Glory matalalla äänellä. Sitten seurasi äänettömyys,

ja kun Glory taas kohotti päätään, oli Drake mennyt ja Rosa pyyhki

silmiään.

"Sen hän teki siksi, että hän rakastaa sinua, Glory. Nainen ei voi

vihata miestä, joka rakkaudesta häneen rikkoo", virkkoi vihdoin Rosa.

John Storm tuli Gloryn luo myöhemmin samana päivänä, kun Rosa jo oli

mennyt pois ja Glory oli yksin. Hän oli aivan muuttunut. Hänen poskensa

näyttivät täyteläisiltä, ja hänen mustat silmänsä säkenöivät. Pilvet

näyttivät aivan kadonneen hänen sielustaan ja hän uhkui intoa. Hän

nauroi yhtämittaa, ja oli melkein kiusallista nähdä, kuinka tuo vakava

mies koetti tottumattomalla tavalla laskea leikkiä.

"Arvaapa, mitä on tapahtunut! Piispa kutsui minut luoksensa ja tarjosi

minulle paikkaa Westminsterissä. Se näkyy olevan lordi Robert Uren

virkoja. Eipä siltä, että hän ansaitsisi mitään kiitosta tuosta

tarjouksesta. Lady Robert on ollut kaiken alkuna. Hän on käynyt

tapaamassa piispaa sen asian johdosta. Piispa mainitsi minulle

veljeskunnasta ja puheli meidän kohtauksestamme siellä, St. Jude's

Brown Squarella, pahimman kaupunginosan laidassa koko kristikunnassa.

Arkkidiakoni taisi toivoa Westminsterin paikkaa vävypojalleen

Golightlylle. Josua pastori kävi minun luonani tänä aamuna koettaen

houkutella minua luopumaan siitä virasta, mutta minä lähetin hänet

pellolle aika kyytiä. Hän kertoi minulle, että tuo paikka muka oli

luvattu hänelle -- ilmeinen valhe, tietysti. Sen huomasin pian, koska

valheella aina on lyhyet jäljet. Ha, ha, haa!"

John ei hellittänyt ennenkuin hän sai Gloryn kanssaan katselemaan

heidän tulevan yhteiselämänsä asuinpaikkoja. Don oli heidän

kanssaan, sillä John oli tuonut sen muassaan, mutta se oli pidettävä

kahlehdittuna, sillä se tahtoi yhtämittaa syöksyä pöydän alla olevan

rakin kimppuun. Oli lauantai-ilta, ja heidän astuessaan Westminster

Abbeyn lähistön "slummeihin" loistivat naftalyhdyt räikeästi Old

Pye-kadulla ja Peter-kadulla sekä Duck Lanella, mutta heidän oli

melkein mahdotonta päästä kulkemaan, sillä ne olivat täyteen ahdetut

vihanneksien myyjäin vaunuja. Siellä kuului katukauppiaiden kiihkeitä

huutoja, raakaa naurua, toraa ja kiroilemista sekä teurastajan käheä

ääni, kun hän tarjoili lihapalasia huutokaupalla eniten maksaville,

ja myöskin paistettujen perunain myyjän kirkuminen. Ylt'ympäri levisi

huonojen vihannesten ja paistetun kalan haju. "Hei, hei, mitä sinä

kiskot tomaateistasi?" -- "Kolme penceä. Saman maksoin itse tänä

aamuna." -- "Älä valehtele!" -- "Jumal' auta, se on totta!"

"Eikö tuo ole hirveätä?" sanoi John, ja Glory, joka tunsi omituista

jäähtymistä ja kyllästystä, heräsi aivan toisenlaisessa maailmassa

liikkuneista unelmistaan ja sanoi: "Niin on."

"Ja tätä sanotaan pyhätöksi! [Lähellä Westminsteriä on suuri katu

nimeltä Broad Sanctuary. _Sanctuary_ = pyhättö. Suoment. muist.] Voi

millaisia kissamaisia olentoja me olemme! Nuo syntisraukat pysyvät yhä

vain lujasti kiinni vanhoissa asuinsijoissaan!"

John vei Gloryn kaikille niille kujille ja solille, joitten näemme

kulkevan ristiin rastiin Westminsterin kartalla aivan kuin rypyt

vanhuksen kasvoissa. Siellä hän näytteli "malliasuntoja" ja myöskin

noita kirjavasti koristeltuja helvettejä, joissa nuoret tytöt

sotamiesten kera tanssivat ja joivat.

"Mitä hyötyä siitä on, että sanomme noille ihmisille, 'älä juo, älä

varasta?' He vastaavat: 'Eläisittepä itse näissä slummeissa, niin

varmaan rupeaisitte tekin juomaan!' Mutta me näytämme heille, että me

voimme asua täällä emmekä kumminkaan muutu juopoiksi -- se on oikea

saarnaamistapa."

Ja sitten hän rupesi kuvailemaan sitä täydellistä kieltäymyksen

elämää, jota hän ja Glory yhdessä tulisivat elämään. -- "Sinun täytyy

hoitaa meidän raha-asiamme, Glory. Sinä et voi aavistaa, kuinka minua

petkutetaan. Ja kyllä minä olen koko aasi raha-asioissa -- senhän

tiedät. Ha, ha, haa. Mistäkö saadaan tarpeeksi varoja? Ah, Jumala kyllä

maksaa omat velkansa. Kyllä hän kaikesta huolta pitää."

Heidän piti asua aivan kirkon vieressä, antaa leipää nälkäisille ja

vaatteita alastomille, laittaa "siirtokunta" Sharkeyn pelihelvetistä,

joka nyt oli autiona, auttaa todella tarvitsevia -- sellaisia, jotka

eivät aina valitelleet omia surujaan, juuri sellaisia. Sitten tuli

heidän näyttää, että he eivät olleet publikaaneja eivätkä myöskään

fariseuksia tai kirjanoppineita.

"Meidän on vain vapauduttava kaikesta itsekkyydestä. Meidän täytyy aina

osoittaa, ettemme pienimmässäkään asiassa ajattele omaa etuamme..."

Glory, joka tunsi omituista puserrusta kurkussaan, käänsi samalla pois

päänsä ja kuuli jonkun heidän takanaan sanovan:

"Jesta sentään, tuossa on taas pappi koirineen -- pappi, joka pisti

Sharkey-raukan lukon taakse. Katso tuossa, tuon neidin kanssa!"

"Voi sun ihme, se on hän tosiaankin! Hän on hommannut toisenkin miehen

vankilaan -- ja se on kaikki tuon kirotun koiran syytä."

John ja Glory kävelivät kirkon ympäri. John puheli yhä innokkaammin, ja

Glory kulki hänen vieressään vastahakoisesti aivan kuin rikoksellinen,

jota talutetaan mestauslavalle. Vihdoin he saapuivat Great Smith

kadulle, ja John huudahti: "Katso, tuossa on Herran huone kaiken tuon

telineverkon takana, ja tuossa on Broad Sanctuary, laaja pyhättö --

kyllin laaja tosiaankin vaikka millaisille omilletunnoille! Katso!"

Liuta tyttöjä ja miehiä tuli juuri ulos eräästä huvipaikasta toisella

puolen katua, ja sieltä kuului huutoja ja kiroilua. "Katsopas häntä!"

huusi naisen ääni. "Tuossa hän on, senkin sika! Minut hän vietteli

turmioon, ja nyt hän on pestautunut sotamieheksi ja aikoo lähteä

matkoihinsa toisen naisen kanssa!"

"Sinä olet sikahumalassa, niin olet", sanoi miehen ääni, "ja ellet tuki

suutasi, pääset kotiisi pikemmin kuin luuletkaan!"

"Ettäkö aiot lyödä minua, koira? Koetahan! En minä pelkää!"

"Sinä et ole sotamiestä ansainnut -- tule pois", sanoi toinen naisen

ääni, ja samassa ensimmäinen nainen alkoi syytää kirouksia minkä

ennätti. Juuri silloin sattui pienoinen pappismies kulkemaan ohi -- se

oli pastori J. Golightly -- ja hän virkahti: "Ai, ai, eikö täällä ole

yhtään poliisia?" Ja sitten hän jatkoi matkaansa käsikoukussa pitkän

rouvansa kanssa.

John Storm tunkeutui joukon läpi molempien riitelijöiden väliin.

Lyhdyn valossa saattoi hän nähdä heidät. Mies oli Charles Wilkes

sotilaspuvussa. Nainen, jonka kasvoilta vuoti maali ja jonka otsatukka

oli vallan porhollaan, muu osa tukasta retkottaen irrallaan selässä,

oli Aggie Jones.

"Me emme tarvitse mitään pappia täällä", sanoi Charlie irvistellen.

"Sinä saat kumminkin kohta kokea, että täällä on pappi, ellet joutuun

mene tiehesi!" sanoi John. Charlie vilkaisi ympärilleen, huomasi koiran

ja hävisi silmänräpäyksessä.

Glorykin oli saapunut siihen. "Voi, Aggie, tekö siinä?" huudahti hän,

ja silloin tyttö alkoi nikotellen itkeä juopuneen tavalla.

"Tyttöjä kohdellaan pahasti, neiti", sanoi joku vaimoista, ja toinen

huusi: "Poliisi tulee!" Samassa tulikin poliisi työntäen syrjään

väkijoukkoa ja sanoi: "Eteenpäin! Ei tässä saa seisoa koko yötä."

"Käskekää tänne vaunu", sanoi John poliisille.

"Heti paikalla, isä. Ajuri, hoi!"

"Missä te asutte, Aggie?" kysyi Glory, mutta Aggie oli nyt jo niin

juovuksissa, ettei hän voinut vastata kysymykseen.

"Hän asuu Brown's Squarella", sanoi sama vaimo, joka oli ennenkin

puhunut, ja kun vaunut saapuivat, pyysi John häntä tulemaan heidän

mukaansa Aggiea viemään.

Aggien koti oli St. Juden varrella olevan vuokrakasarmin toisessa

kerroksessa. Tyttö oli vallan tajuton, niin että Johnin piti kantaa

hänet ylös portaita. Huone oli hirvittävässä epäjärjestyksessä,

vaatteita oli heitelty sinne tänne tuoleille, alusvaatteet retkottivat

lattialla, tuli oli sammunut, sikarinpätkiä oli kamiinin edessä,

tyhjään olutpulloon oli pistetty kynttilä, ja pöydällä oli lakastunut

ruusuvihko.

Kun John asetti tytön vuoteelle, mutisi tämä: "Jättäkää minut yksin!"

ja kun John kysyi, millaista hänen elämänsä tulisi olemaan vanhana, jos

hän nuorena käyttäytyi tällä tavalla, änkytti tyttö: "En tahdo tulla

vanhaksi. Kuka minusta silloin enää pitäisi?"

Puoli tuntia sen jälkeen astuivat Glory ja John katuja pitkin Clement's

Inn'iin, jossa kuu paistoi ja kaikki oli hiljaista, jossa kostea

nurmikko tuoksui ja tähdet kimaltelivat, ja valoisissa ikkunoissa oli

punaiset ja valkoiset uutimet laskettu alas. John puheli yhä vielä

innokkaasti. Hän kuvaili sitä osaa, joka Glorylla tulisi olemaan heidän

tulevassa yhteiselämässään. Gloryn piti auttaa ja suojata nuoria

sisariaan, lapsinaisia, turmion partaalla olevia tyttöjä, herättää

heissä jalompia vaistoja ja äidinrakkautta, jonka avulla he voisivat

voittaa kiusaukset.

"Eikö se ole ihanaa? Eikö ole ihanaa elää tosi elämää alituisessa

taistelussa maailman pahuutta ja kurjuutta vastaan. Eikö se ole

suurenmoista? Sinä voit sen tehdä! Sinä menet slummeihin ja noihin

pahuuden luoliin, joita näytin sinulle tänä iltana -- ne ovat kaiken

Lontoon pahuuden kasvattaman synnin ja häpeän kehtoja, Glory -- sinä

menet niihin suojelusenkelinä kohottamaan langenneita ja parantamaan

haavoitettuja! Sinä elät siellä, iloitset siellä, taistelet siellä.

Eikö se ole parempaa, paljoa parempaa, tuhat kertaa parempaa kuin

_näytellä_ elämää, parempaa kuin kaikki elämän hulluus, turhuus,

aistillisuus!" Glory koetti myönnellä ja tuontuostakin hän vastasi

vapisevalla äänellä "on", "tietysti", kunnes he vihdoin saapuivat

kotiovelle. Siellä tapahtui hyvin omituista. Joku lauloi salissa

säestäen pianolla. Se oli Drake. Akkuna oli auki, ja hänen äänensä

kajahteli yli kuutamoisen puiston:

"Du liebes Kind, komm geh' mit mir!

Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."

Äkkiä tuntui Glorysta kuin hänessä olisi herännyt eloon kaksi eri

naista. Toinen rakasti John Stormia ja tahtoi elää ja työskennellä

hänen rinnallaan. Toinen rakasti maailmaa eikä koskaan voinut luopua

siitä. Nuo kaksi naista taistelivat hänen sydämessään koettaen kumpikin

saada sitä ikipäiviksi haltuunsa.

Hän katsoi Johniin, joka hymyili voitonriemuisasti. "Oletko sinä

onnellinen?" kuiskasi Glory.

"Onnellinenko? Minä tunnen satoja miehiä, jotka ovat sata kertaa

rikkaampia kuin minä, mutta en ainoatakaan, jolla olisi sadatta

osaakaan minun onnestani!"

"Rakkaani!" kuiskasi Glory pidättäen kyyneleitään. Sitten hän käänsi

katseensa pois ja sanoi: "Ja sinä luulet tosiaankin, että minä olen

kyllin hyvä elämään tuota uhrautumisen ja kieltäymyksen elämää?"

"Kyllinkö hyvä?" huudahti John, ja silmänräpäyksen ajan hänen iloinen

naurunsa kajahti kovemmin kuin laulu tuolta sisältä.

"Mutta luuletko maailmankin ajattelevan niin?"

"Luulen varmaan. Mutta kuka siitä välittää, mitä maailma ajattelee?"

"Me välitämme, armas -- meidän täytyy välittää!" Ja sitten Glory

rupesi, laulun yhä kajahdellessa, moittimaan itseään matalalla äänellä,

mielessään kalvava tunne siitä, että hän teeskenteli. Hän rupesi

puhumaan, kuinka vaarallista hänen entinen elämänsä Lontoossa olisi

heille. Hän puhui muukalaisklubeista, varietee-teattereista ja kaikesta

tuosta loasta ja liasta, jonka läpi hänen oli pitänyt kahlata. "Kaikki

tietävät tuosta, armaani. Etkö ole koskaan ajatellut sitä? Sinun

velvollisuutesi käskee sinua ajattelemaan sitä."

Mutta John nauroi taas iloisesti. "Ja mitä kaikki tuo merkitsee?"

sanoi hän. "Maailmassa on enimmäkseen alhaisia, itsekkäitä,

lihallisia olentoja, jotka eivät voi käsittää jaloja tarkoitusperiä.

Jokainen tienraivaaja sellaisessa maailmassa panee itsensä alttiiksi

parjaukselle ja pilkalle, uhkaapa häntä sekin vaara, että hänet

suljetaan hulluinhuoneeseen. Mutta kukapa ei kumminkin mieluummin olisi

Pyhänä Theresana kopissaan kuin Katariinana Venäjän valtaistuimella? Ja

mitä sinusta oikeastaan voitaisiin sanoa? Että olet vaeltanut tulisen

pätsin läpi ja tullut ulos vahingoittumattomana. Sitä parempi -- sinä

olet itse elävänä esimerkkinä siitä, että on mahdollista vaeltaa tämän

pahan Babylonin läpi puhtaana, saastatonna."

"Niin, jos olisin mies -- mutta naisen laita on aivan toinen. On kunnia

miehelle, jos hän on voittanut maailman, mutta häpeä naiselle, jos hän

on taistellut maailmaa vastaan. Niin, usko minua, minä tiedän mitä

sanon. Se se juuri on naisen elämän julma tragedia, koettakaapa salata

sitä kuinka tahansa. Ja sitäpaitsi sinä olet huomattu henkilö, ja sinun

täytyy ottaa huomioon perheesi ja setäsi. Kuvittelepas, miltä tuntuisi,

jos maailma osoittaisi sinua sormellaan, ivaisi sinua -- sinun tointasi

-- sinun korkeata, jaloa tarkoitusperääsi -- ja yksinomaan minun

tähteni! Sinä lakkaisit rakastamasta minua -- ja minä -- minä --"

"Kuulepas nyt!" John oli tuskin saattanut pysyä paikoillaan

katukäytävällä. "Tässä minä seison! Tässä seisot sinä! Syöskööt yleisen

opinionin aallot meitä vastaan, me seisomme tai kaadumme yhdessä!"

"Oi, oi!"

Glory itki nojaten Johnin rintaan, mutta voi kuinka sekavia tytön

tunteet olivat! Iloa, tuskaa, riemua, pelkoa, toivoa, pettymystä! Hän

oli koettanut halventaa itseään Johnin silmissä, mutta hänen sydämensä

olisi pakahtunut, jos tuo hänen aikeensa olisi onnistunut. Hän ei ollut

onnistunut, John oli voittanut, ja sitä oli vielä vaikeampi kestää.

Toisesta kerroksesta kaikuivat laulun viimeiset sävelet:

"Erreicht den Hof mit Müh und Noth

In seinen Armen das Kind war todt."

"Hyvää yötä", kuiskasi Glory ja pakeni huoneeseen. Ruokasalin valkeat

paloivat himmeästi, ja uunin reunalla oli hänelle saapunut sähkösanoma.

Se oli Seftonilta ja sisälsi seuraavat sanat: "Tekijä saapunut

Lontooseen tänään. Läsnä harjoituksessa maanantaina. Tulkaa varmaan

silloin."

Maailma veti häntä taas luokseen, mielikuvituksen Gloria houkutteli

häntä loiston ja menestyksen lupauksilla. Mutta Glory hiipi ylös

portaita omaan huoneeseensa kulkien salin ohi varpaillaan. "Ei tänä

iltana", ajatteli hän. "Minä en voi näyttää kasvojani tänä iltana."

Hänen makuuhuoneensa uunissa oli tuli sammumaisillaan, ja hänen

iltapukunsa oli asetettu tuolille tulen eteen. Mutta hän pani tuon

puvun pois laatikkoon ja otti kirstusta sängyn alta aivan toisenlaisen

puvun. Se oli sairaanhoitajattarien ulkopuku, jonka hän oli hankkinut

sairashuoneessa ollessaan. Hän piteli sitä hetkisen hyppysillään ja

katseli sitä, mutta sitten hän pani sen huoahtaen takaisin kirstuun.

"Gloria, oletko sinä siellä?" kuului Rosan ääni portailta, ja Draken

iloinen ääni huusi: "Eikö meidän satakielemme tule alas visertämään

muutamia säveleitä, ennenkuin minä lähden pois?"

"Liian myöhäistä! Olen juuri menemäisilläni nukkumaan. Hyvää yötä!"

vastasi Glory. Sitten hän sytytti kynttilän ja istuutui kirjoittamaan

kirjettä:

"Siitä ei tule mitään, rakas John, minä en voi! Minun astumiseni

pyhään työhön olisi juuri samanlaista kuin väärien rahojen laskeminen

uhriarkkuun! Eipä siltä, etten ihailisi tuota työtä ja rakastaisi sitä

ja jumaloisi sitä. Se on jalointa työtä koko maailmassa, ja viime

viikolla luulin, että voisin pitää kaikkea muuta tyhjänä sen rinnalla

muistaessani vain, että rakastan sinua enkä välitä mistään muusta.

Mutta nyt minä tiedän, että tuo kaikki oli vain turhaa, haihtuvaa

tunnelmaa, ja että sinun työsi tuntuu minusta vastenmieliseltä aivan

niinkuin sairashuone tuntui minusta vastenmieliseltä aikaisin aamulla,

kun osastoja puhdistettiin ja haavoja sidottiin eikä kukkia vielä oltu

aseteltu huoneisiin.

"Voi, anna anteeksi, anna minulle anteeksi! Mutta jos minun pitää tulla

kelvolliseksi jakamaan sinun työtäsi, niin se ei voi tapahtua täällä

Lontoossa. Tuo vanha käärme, jota perkeleeksi sanotaan, tulisi varmaan

kiusaamaan minua liiaksi täällä. Minä en voisi elää Lontoon näkyvissä

ja Lontoon kuuluvilla sitä elämää, jota sinä elät. Lontoo vetäisi minut

takaisin. Minusta tuntuu kuin Lontoo olisi aikaisempi rakastettu,

jota minun nyt täytyy paeta. Onko se mahdollista? Voisimmeko me mennä

jonnekin muualle? Se on vallan järjetön pyyntö, kyllä ymmärrän sen.

Sano että sinä et voi siihen suostua. Sano jyrkästi, niin -- se olisi

oikein minulle."

New Inn'in paksu vahti huusi, että puoliyö oli tullut, kun Glory hiipi

viemään kirjettään postilaatikkoon. Se putosi sinne kolahtaen, ja Glory

hiipi takaisin kuin rikoksellinen.