XIV.

Harjoitukset teatterissa alkoivat aikaisin aamulla kestäen tavallisesti

myöhään iltaan saakka. Glorysta ne tuntuivat rasittavilta, masentavilta

ja usein nöyryyttäviltä. Itse teatterisali oli alempana kadun

pintaa ja päiväiseen aikaan se oli tuskin suurta kellaria parempi.

Jos hän tuli sisään pääovesta, kompastui hän tuoliriveihin ja näki

etäällä häämöittäviä mies- sekä naishaamuja ja kuuli haudankumeilta

kajahtelevia ääniä kaukaa. Jos hän taasen astui sisään takaoven

kautta, näki hän ensimmäiseksi kuiskaajan pöydän keskellä näyttämöä

ja sen yläpuolella loimottavan kaasuliekin. Pöydän eteen oli jätetty

parinkymmenen neliöjalan kokoinen tyhjä paikka, jossa näytelmän

kuviteltujen intohimojen tuli riehua.

Glory huomasi myöskin, että nuo intohimot eivät kaikki olleetkaan

kuviteltuja, vaan usein suorastaan hirvittävän tosia. Kateus,

mustasukkaisuus, viha -- kaikki elämän katkeruus, joka esiintyy

siellä, missä olemisen taistelu on kiihkein, tulvi häntä vastaan

koettaen käyttää hyväkseen hänen kokemattomuuttaan, tahtoen riistää

häneltä hänen johtavan asemansa näyttämöllä ja vähentää hänen

parhaimpien repliikkiensä vaikutusta. Kaikki tuo sekä rasittava

odotus, puolihämärä, kolkko ilma, tyhjä sali vaatteella peitettyine

tuoliriveineen, mikä herätti sellaisen tunteen kuin sali olisi ollut

täynnä äänettömiä aaveita, ja sitten tieto siitä, että ulkona oli

kirkas, touhuisa, meluava tosi maailma -- kaikki tuo masensi häntä,

sai aikaan päänkivistystä ja sydämenpakotusta ja ajoi kyyneleitä hänen

silmiinsä.

Ja kun hän sitten vihdoinkin oli voittanut kaiken tuon tai tottunut

siihen sekä edistynyt niin paljon osassaan, että saattoi heittää pois

käsikirjoituksen, silloin palasi taas uudella voimalla hänen vanha

kauhunsa sitä naista kohtaan, joksi hänen piti muuttautua. Näytelmän

Gloria oli hyvin ylpeä, turhamielinen ja itsekäs sekä polki kaikki

jalkainsa alle hankkiakseen itselleen maailman etuja.

Sillä välin sai todellinen Gloria esittää aivan toisenlaista osaa. Joka

aamu hän haki ääretön kolkkous sydämessään sanomalehdistä uutisia John

Stormista. Hänen ei tarvinnut niitä kauan hakea. John Stormia ympäröi

jonkinmoinen karkea romanttisuus, aivan kuin hän olisi ollut uusi Don

Quixote, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan. Hänen nimeänsä käytettiin

kaikenlaisissa huonoissa sukkeluuksissa, hänestä tehtiin pilakuvia,

leikkijuttuja y.m. sellaista, joka ei ole leikkiä siksi, että se on

solvausta.

Joskus Glory läksi salaa katsomaan John Stormin työvainiota.

Sunnuntai-aamuina hän usein kulki Sohon halki katsellen kuinka

ihmiset istuivat portaillaan lukien sunnuntailehtien nerontuotteita

ripustettuaan ensin lintuhäkkinsä naulaan oven ulkopuolelle. Hän saapui

vihdoin kirkolle ja kuuli sieltä laulua ja näki, kuinka joku oli

liidulla kirjoittanut seinään: "Jumala siunatkoon isää!"

"Omituinen syytös pappia vastaan!" -- Niin seisoi eräässä

huononpuoleisessa sanomalehdessä, ja syytös koski siveellisyysrikosta.

Eräs nuori lurjus (se oli Charles Wilkes) oli otettu kiinni hänen

koettaessaan loukata isä Stormia, ja kun Wilkes tuomittiin viikon

vankeuteen huolimatta isä Stormin armonpyynnöstä sekä takuun

tarjouksesta hänen puolestaan, syytti hän pappia luvattomasta suhteesta

hänen morsiameensa Agatha Jonesiin.

Gloryn suuttumus maailman pahuudesta John Stormia kohtaan muuttui

syväksi, suureksi rakkaudeksi tuohon masennettuun mieheen, jota kaikki

ymmärsivät väärin. Hän näki ilmoituksen John Stormin viimeisestä

saarnasta ja päätti mennä sinne. Kirkko oli täpösen täynnä kansaa,

enimmäkseen köyhiä, ja ilma oli täynnä appelsiinin ja oluen tuoksua.

Nyt oli arki-ilta, ja kun kuoro astui sisään ja John Storm seurasi

jälessä puettuna mustaan kauhtanaan, tunsi Glory fyysillistä iloa

tietäessään olevansa niin lähellä häntä.

Tekstinä oli: "Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te

ulkokullatut! Sillä te olette valkeaksi sivuttujen hautain kaltaiset,

jotka ovat ulkoa kauniit, mutta sisältä täynnä kuolleitten luita ja

kaikkea riettautta." Ensimmäinen osa saarnasta oli moite ihmisten

epäsiveellisyyttä vastaan. Me puhdistamme ulkokuoren, mutta Englannin

n.s. puhtaus ei ole muuta kuin mädätykselle ja synnille rakennettua

häpeällistä petosta. Meidän keskellämme kulkee miehiä, viheliäisiä

lihallisuuden orjia, joita yleinen mielipide on liian laiska

ahdistamaan ja jotka eivät edes tiedä, missä heidän lapsensa ovat.

Menkööt he paheitten luoliin ja hakekoot sieltä lapsiansa ja -- Herra

heille suokoon anteeksi -- lastensa äitejä kurjien hylkiöiden ja

rikoksellisten seasta. Saarnan toinen puoli oli naisen puolustusta.

Maailman synnit naista kohtaan ovat aikamme häikäilemättömimpänä

paheena. Onko maailma koskaan ajatellut naisten urheutta, heidän

kieltäymystään, heidän palkatonta työtään? Oi, miksi naista pidetään

niin halpana tässä meidän nykyaikaisessa siveettömässä Lontoossamme?

Harvoin on nainen rikkonut luonnon lakeja, ja jos hän on joskus sen

tehnyt, on siihen aina ollut suurimpana syynä mies. Miehet viettelevät

naisia komeilla puvuilla, mukavuudella, rahalla ja kunnialla unohtamaan

tosi tarkoituksensa, mutta jokainen tosi nainen löytää kumminkin

lopulta oikean alansa ja rupeaa mieluummin äidin hiljaiseen työhön kuin

maallisen kunnian petolliseen, tyhjään palvelukseen, jolle hän ei anna

mitään arvoa. "Niin, te naiset, äidit, tyttäret, teidän käsissänne

on Englannin pelastus! Eläkää sen asian hyväksi, ja palkitkoon teitä

Jumala ja Hänen siunattu Äitinsä tässä vaivaloisessa elämässä ja

suokoon teille ikuisen onnen!"

Sitten seurasi kulkue, jossa kannettiin lippuja, ristejä, tähtiä

ja sinisiä liljoja, mutta Glory ei nähnyt mitään siitä. Hän oli

polvistunut pää kumarassa ja sydän pakahtumaisillaan liikutuksesta. Hän

ei tiennyt mitään ennenkuin jumalanpalvelus oli lopussa ja seurakunta

poistunut. Vanha eukko vain, lesken myssy päässään, oli jäänyt kirkkoon

ja kalisteli nyt avainkimppua.

"Onko isä mennyt jo?"

"Ei, neiti, hän on vielä sakaristossa."

"Viekää minut sinne."

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi vavisten ja katse uhkuen

pelokkaan kunnioituksen sekaista rakkautta John Stormin edessä kirkon

pienessä, kolkossa sakaristossa.

"Glory, miksi te tulitte tänne?"

"En voinut olla tulematta."

"Mutta mehän sanoimme jo jäähyväiset ja erosimme."

"_Te_ sanoitte, en minä. Se ei ole niin helppoa --"

"Helppoa! Sanoinhan teille, että se ei olisi helppoa minulle, lapseni.

Eikä se ole ollut helppoa. Minä sanoin, että tulisin kärsimään, ja minä

olen kärsinyt. Mutta minä olen kestänyt sen -- te näette, että olen

kestänyt sen. Älkää kysykö, mitä se on maksanut minulle!"

"Oi, oi, oi!" Glory peitti kasvonsa.

"Niin, perkele kiusasi minua ensin rakkaudella. Minä näin teidät, minä

kuulin teidän äänenne kaikkialla ja kaikessa, Glory. Mutta minä voitin

sen, ja sitten kiusasi perkele minua säälillä. Minä olin jättänyt

teidät maailman armoille. Minun velvollisuuteni oli pitää huolta

teistä. Senkin tein."

Glory vilkaisi häneen nopeasti.

"Ah, te ette koskaan aavistanut sitä! Mutta mitäpä siitä! Kaikki on ohi

nyt, ja minä olen muuttunut, perin pohjin muuttunut nyt. Mutta miksi te

palaatte taas minua kiusaamaan? Tämä kaikki ei merkitse teille mitään,

ei kerrassaan mitään. Te voitte pudistaa sen pois milloin tahansa. Se

johtuu teidän luonteestanne, Glory, te ette voi sille mitään. Mutta

ettekö te tunne mitään sääliä? Te löydätte minut täällä koettamassa

auttaa avuttomia -- noita tyttöraukkoja, joilla on kyllin siveyttä

pysyäkseen köyhinä, kyllin uljuutta ollakseen heikkoja ja rohkeutta

elämään ilman ystäviä. Miksi ette voi antaa minun olla yksin? Mitä minä

olen teille? En kerrassaan mitään. Te ette välitä minusta vähääkään,

ette hiukkaakaan."

Glory vilkaisi häneen taas, ja nyt oli hänen katseessaan rakkaus jo

paljoa voimakkaampi kuin pelko. John huomasi sen ja tunsi, kuinka

valtavasti se vaikutti häneen.

"Palatkaa takaisin omaan maailmaanne, onneton tyttö! Te rakastatte sitä

-- te ette voi olla sitä rakastamatta. Te olette uhrannut sydämenne

parhaat tunteet sille!"

Glory hymyili. Se oli tuota vanhaa, säteilevää hymyä, mutta nyt siinä

oli myöskin voitonriemua, jommoista John ei milloinkaan ennen ollut

nähnyt. Se vaikutti kuin hulluus nuoreen pappiin, ja hän koetti taas

tahallaan loukata tyttöä.

"Palatkaa takaisin omaan seuraanne, noitten ihmisten pariin, jotka

_näyttelevät_ tosi elämää, jotka rakentavat nukketaloja ja uhraavat

ruumiinsa sekä sielunsa saadakseen aplodeja teattereissa. Palatkaa

takaisin seurapiirinne valheisiin ja ulkokullaisuuteen ja noitten

aivottomien narrien luo, jotka ovat sen kaunistuksena! He tanssivat

mainiosti ja ovat kuin kotonaan kaikissa hienoston saleissa sekä

tuntevat kaikki urheilu-uutiset ja teatteriasiat. Minä en pysty

sellaiseen ja minua vainotaan, häväistään, pilkataan ja halveksitaan

kuin epäsiveellistä miestä ja kartetaan kuin spitaalista! Miksi te

olette tullut luokseni?" huusi hän käheästi ja kiihkeästi.

Mutta Glory ojensi vain kätensä hänelle sanoen: "Siksi, että rakastan

teitä!"

"Mitä te sanotte?" John värisi tuskasta.

"Minä rakastan teitä, olen aina rakastanut teitä, ja te rakastatte

minua -- eikö niin -- rakastattehan vieläkin minua!"

"Glory!"

"John!"

"Jumalan tähden, Glory!"

Hurjasta ilosta huudahtaen syöksyi John hänen luokseen ja puristi hänet

syliinsä peittäen hänen kasvonsa ja kätensä suudelmillaan. Hetken

perästä hän kuiskasi: "Ei täällä, ei täällä", ja Glorykin tunsi, että

tuo huone oli vallan tukahduttaa heidät. Heidän täytyi mennä ulos

kedolle, puistoon.

Joku koputti ovelle. Se oli rouva Pincher. Ulkona oli eräs mies

odottamassa isää. He tapasivat hänet kadulla. Se oli viinuri Jupe.

Hänen yksinkertaisissa kasvoissaan oli omituinen pelon ja ilon sekainen

ilme, aivan kuin hänen olisi tehnyt mieli hymyillä, mutta ei uskaltanut.

"Minun rouvani on päässyt vapaaksi ja tahtoisi tulla kotiin, herra

pastori, ja siksi minä tulin nyt tänne kysymään herra pastorilta, mitä

minun pitäisi tehdä."

"Ottakaa hänet luoksenne ja antakaa hänelle anteeksi, hyvä mies, se on

kristillistä."

John Stormin rakkaus oli nyt aivan rajaton. Hänen laaja tunteensa

käsitti kaikki. Heidän kulkiessaan hän tervehti kaikkia: "Hyvää iltaa,

rouva Pincher. Hyvää yötä, Lydia."

"Hän _on_ todellakin kaikkien meidän isä!" sanoi joku, kun hän poistui

Gloryn kanssa.

Nyt oli kirkas kuutamo, ja heidän kulkiessaan katuja pitkin se näytti

taistelevan puodin ikkunoista loistavien kaasuvalojen kanssa aivan kuin

valkean liekki kilpailee auringon kanssa, mutta heidän saapuessaan

puitten alle hohti se kuin morsian valkoisessa loistossaan. Ääretön

taivaankansi heidän päänsä päällä oli täynnä kimaltelevia tähtiä,

ja se oli niin syvä, niin äärettömän syvä. Riemuisa maa ja taivas

hymyilivät lemmen hymyä. Vinha tuuli heilutteli puiston puita, ja koko

tämä luonnon pyhättö keskellä meluavaa kaupunkia tuntui laulavan lemmen

säveleitä!

Heidän kätensä yhtyivät, ja he kulkivat äänettöminä, peläten häiritä

unelmiensa tenhoa ja heräävänsä tosi elämään. Johnista tuntui niin

ihmeelliseltä, että he kulkivat yhdessä, hän tuskin saattoi uskoa

sitä todeksi, vaikka Gloryn käden kosketus herätti hänessä omituista

fyysillistä hurmausta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.

Hänestä tuntui ikäänkuin hän kävelisi pilvissä, ja Glory leijaili hänen

vieressään kevyenä, kuin rakkaus olisi antanut hänelle siivet. Glory

pyyhki silloin tällöin säkenöiviä silmiään ja kerran hän seisahtui

Johnin eteen, katsoi häneen kauan, lähensi kasvonsa Johnin kasvoihin ja

suuteli häntä.

"Tahdoitpa tai et, on sinun elämäsi sidottu minun elämääni ikuisesti!"

kuiskasi Glory.

"Niin on", vastasi John. "Nyt sen ymmärrän. Minä en voi enää pettää

itseäni."

"Ja me tulemme onnellisiksi, tulemmehan, kaikesta siitä huolimatta,

mitä sinä sanoit?"

"Tulemme. Me unohdamme kaiken sen, Glory."

"Ja annamme anteeksi", sanoi Glory ja hiljaa huoaten ja punastuen pyysi

hän Johnia suutelemaan häntä vielä kerran.

"Rakkaani!"

"Minun elämäni."

Tuuli heitti Gloryn olkavaipan liepeen hänen päänsä yli, ja John tunsi

hänen tukkansa tuoksun.

John koetti ajatella, millä hän oli ansainnut semmoisen onnen, mutta

hänestä tuntui nyt kuin kaikki hänen kärsimyksensä olisivat olleet

mitättömän pieniä tällaisen riemun rinnalla. Westminsterin iso kello

kajahutti kumeat sävelensä, ja tuuli kuljetti niitä kuin urkujen

säveleitä, milloin valtavina ja täyteläisinä, milloin vienoina kuin

lapsen kuiskaus. Glory ja John kuulivat mahtavan kaupungin etäisen

humun, tuon suuren kaupungin, joka hyrskyävän meren lailla ympäröi

heidän pyhää saartaan, ja yhteenliittyneiden käsiensä valtimoissa he

luulivat tuntevansa maailman valtasuonen tykytyksen. Enkeli oli tullut

alas taivaasta ja henkäissyt vetten pinnalle, ja katso, tämä oli

kaikesta huolimatta Jumalan oma ihana maailma.

John saattoi Gloryn kotiin, ja he erosivat Gloryn ovella. "Älä tule

sisään tänä iltana", kuiskasi Glory. Hän tahtoi olla yksin voidakseen

ajatella ja muistella kaikkea uudestaan, joka sanaa, joka katsetta.

Yksi ainoa pitkä kädenpuristus, ja sitten he erosivat.

John palasi kotiinsa puiston kautta ja koetti astua juuri niitä kohtia

myöten, joita Gloryn jalat olivat koskettaneet. Saavuttuaan Buckingham

Gaten luo hän kääntyi takaisin ja kulki puiston ympäri ja sitten

vielä kerran sen ympäri ja sitten samoin uudestaan. Kellot ilmaisivat

lyönneillään ajan kulun, vaunut kiitivät länteen päin kuljettaen

juhlapukuisia naisia, jotka palasivat kotiin teattereista, vyöryvä

liike eteni etenemistään häviten vihdoin kokonaan, mutta yhä vielä John

käyskenteli, ja tuuli lauloi hänelle lauluaan.

"Ei Jumala meitä siitä moiti", ajatteli hän. "Me olemme luodut

rakastamaan toisiamme." Hän otti hatun päästään antaen tuulen puhaltaa

tukan läpi, ja hän oli onnellinen, onnellinen! Joskus hän sulki

silmänsä, ja silloin hänen taas täytyi uskoa, että Glory käveli hänen

vieressään astuen tasaisin askelin hänen rinnallaan kuutamossa, Glory,

tuo säteilevä, vieno naisolento.

Päivän sarastaessa oli tuuli tyyntynyt, puisto oli aivan hiljaa, ja

Johnin askeleet kuuluivat hiekkakäytävällä. Idässä ilmaantui keltainen

loimo taivaalle, ja kylmä tuulenpuuska lehahti puistossa ennustaen

päivän tuloa ja pannen puitten latvat vavahtelemaan, lammen pinnan

väräjämään, linnut visertelemään ja koko maailman heräämään unestaan.

"Rauhan huone se ja pyhä paikka,

missä lepää vieno tyttö tuo."

Johnin kulkiessa kotiin Birdcage Walkia pitkin oli puisto vielä

kuin Unen horroksissa, ja kodittomat kulkijat loikoilivat vielä

puistonpenkeillä. Vaalea utupeite oli laskeutunut Lontoon yli, mutta

Westminster Abbeyn tornit näkyivät selvästi usvan yläpuolella ja

kyyhkyset liitelivät niitten ympärillä niinkuin vesilinnut kiertelevät

merenkallioita. Mikä yö tämä oli ollut! Unelmien, lemmen, tenhon yö!

Kadut olivat tyhjät ja hyvin hiljaiset. Ainoastaan rikkakärryjen

ratina ja poliisin tasaiset askeleet häiritsivät äänettömyyttä. Pitkiä

siintäviä näköaloja ja haudan hiljaisuus kaikkialla, aivan kuin

kuolon lempeä veli, uni, olisi valtikallaan hallinnut koko maailmaa.

Westminsterin kello löi kuusi.

Hiljaisessa eteisessä oli kirje Johnille. Se oli Lontoon piispalta ja

kuului: "Tulkaa tapaamaan minua St. James's Squarelle."