"Oh, eikö muuta? Sittenpä", ja hän nauroi väkinäisesti, "minä tulen
teitä katsomaan sen sijaan. Niin, sen tosiaankin teen."
"Ei, Glory, sitä ette saa tehdä. Se kiusaisi vain --"
"Kiusaisi! Taivas siunatkoon! Miksi se kiusaisi teitä?" Ja äkkiä
leimahti omituinen liekki Gloryn silmissä.
"Siksi, että" -- John puhui vaivaloisesti, ja Glory saattoi nähdä,
kuinka hänen huulensa vavahtelivat. Mutta sitten jatkoi nuori pappi
tyynesti, hyvin tyynesti, lausuen joka sanan hitaasti ja äänellä, joka
tuntui jäädyttävän kylmältä: "Siksi, että rakastan teitä!"
"Te?"
"Ettekö ole tiennyt sitä?" Johnin ääni tuntui tulevan syvältä
kurkusta. "Ettekö ole aina tietänyt sitä? Miksi teeskentelette? Te
olette pakottanut minut sanomaan sen. Tahdoitteko siten vain näyttää
voimaanne?"
"Oh!"
Glory oli kuullut sen, minkä hän tahtoi kuulla, ja vaikka hänelle olisi
luvattu maailman kalleudet, ei hän olisi tahtonut olla kuulematta sitä,
mutta kumminkin häntä peloitti ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
"Me molemmat olemme erilaisia luonteita, Glory, se se juuri erottaa
meidät ja se on aina ollut meidän onnettomuutemme. Meillä ei ole mitään
yhteistä -- ei kerrassaan mitään. Te olette valinnut elämänne uran,
eikä se ole minun urani. Minä olen valinnut oman urani eikä se ole
teidän. Teidän ystävänne eivät ole minun ystäviäni. Me olemme kaksi
vallan erilaista olentoa, ja kumminkin -- kumminkin minä rakastan
teitä. Siksi en voi tulla tänne enää."
Se oli suloista, mutta samalla kamalaa. Se oli aivan toista kuin Glory
oli uneksinut: "Minä rakastan sinua! -- Sinä olet minun elämäni! -- En
voi elää ilman sinua!" Mutta John oli oikeassa. Glory oli surmannut
hänen rakkautensa jo ennenkuin se oli syntynytkään -- se oli kuolleena
syntynyt. Värähtelevällä äänellä, joka äkkiä muuttui omituisen
hillityksi, sanoi Glory:
"Epäilemättä te olette oikeassa. Minun täytyy antaa teidän päättää.
Ehkä te olette jo miettinyt kaikki perinpohjin."
"Älkää uskoko, että se on helppoa minulle, Glory. Minä olen kärsinyt
paljon ja vielä enemmän tulen kärsimään. Mutta minä koetan kestää.
Työni tähden --"
"Ah... Tietysti minä en voi odottaakaan... Tietysti te rakastatte
työtännekin --"
"Minä _rakastan_ työtäni, ja siksi ei kannata käyttää aikaa turhaan.
'Jos sinun silmäsi pahentaa sinun --'"
Glory oli loukkaantunut. "No niin, kun se asia siis ei ole
autettavissa, ei meillä liene muuta neuvoa kuin lyödä kättä ja erota."
John ei ollut siihen saakka huomannut -- siihen saakka, kun hän itse
lausui tuomionsa ja Glory hyväksyi sen -- kuinka hurmaavan kaunis
Glory oli. John tunsi jotakin kurkussaan ja hän olisi tahtonut huutaa
ääneensä.
"Sitä minä en odottanut, Glory -- aivan toista minä olen vuosikausia
uneksinut --"
"Mutta se on kai parasta -- se on parasta."
"Minä koetin hankkia vaikutusalaa teillekin, mutta te ette huolinut
siitä -- te ette välittänyt siitä. Te piditte toisenlaista työtä
parempana."
Glory muisti Josephsin ja Seftonin ja sanomalehden ja roolinsa. -- Hän
peitti kasvonsa käsillään.
"Kuinka minä voisin, Glory, nähdä teitä yhä edelleenkin ja panna
alttiiksi... Se on vaarallista, äärettömän vaarallista."
"Niin, tietysti, te olette pappi ja minä näyttelijätär. Tietysti teidän
täytyy muistaa se. Ihmiset ovat niin pahoja, niin julmia; minä pelkään,
että huhuja jo on liikkeellä."
"Luuletteko todellakin, että välittäisin semmoisesta, Glory?" Glory
otti pois kädet kasvoiltaan. "Luuletteko, että välittäisin vähääkään,
vaikka koko juorunhaluinen maailma puhuisi --"
Glory taisteli haluaan vastaan, joka tahtoi pakottaa hänet
heittäytymään John Stormin syliin, ja hän lausui hiljaa: "Te olette
oikeassa, aivan oikeassa. Minä olen valinnut osani elämässä ja minun
täytyy tyytyä siihen."
"Siis..." John ojensi molemmat kätensä.
Mutta Glory piiloitta kätensä selkänsä taakse miettien: "Ei, jos annan
käteni hänelle, en voi kestää enää."
"Hyvästi!" -- Ja John läksi pois, äärettömän toivoton ilme kasvoissaan.
Glory ei itkenyt. Kun Rosa hetkisen perästä tuli alakertaan, hymyili
Glory ja hänen silmissään oli kirkas loiste.
"Oliko se sinun ystäväsi herra Storm? Oliko? Varo häntä, kultaseni. Hän
voisi keskeyttää sinun kehityksesi, luullen siten tekevänsä Jumalalle
otollisen työn."
"Ei ole pelkoa siitä, Rosa. Hän kävi vain sanomassa, ettei hän enää
tule tänne", ja sitten jotain välähti hänen silmissään, sammui ja
välähti taas uudelleen.
"Niin se on", ajatteli Rosa, "hänessä on kummallinen viehätysvoima,
jonka vuoksi kaikki muut naiset tuntuvat mitättömiltä hänen
rinnallaan." Ja sitten Rosa muisti erästä henkilöä ja huokasi.
John Storm palasi Sohoon Clare Marketin kautta, ja kun ihmiset
tervehtivät häntä kadulla sanoen: "Hyvää huomenta, isä", ei hän
vastannut, sillä hän ei nähnyt heitä. Mennessään kirkkoon sinä iltana
tapasi hän joukon Charlien juomaveikkoja, jotka juuri löivät arpaa
siitä, pääsisikö Charlie vapaaksi vai ei, ja kirjavaan pukuun puettu
tyttö oli odottamassa pastoria. Se oli Aggie. Hän tuli puhumaan
Charlien puolesta.
"Se on väkijuomien syy, herra pastori. Hän on hyvä poika silloin kun
hän ei juo. Mutta minä pyytäisin anteeksi hänen puolestaan, ja jos te
vain ette tahtoisi syyttää häntä --"
John häpesi itseään nähdessään kuinka uskollinen tuo tyttö oli
kunnottomalle rakastajalleen.
"Ja te, lapseni -- mitenkä teidän laitanne on?"
"Oh, ei minulla ole hätää. Se mikä kerran on särkynyt, ei tule
paikkaamalla ehyeksi."
Kirkonkellot soivat, ja vaunuja vyöryi teattereihin.