Viikko oli kulunut. Aamiainen oli juuri syöty rouva Callenderin luona,
ja John Storm katseli erästä viikkolehteä. "Kuulkaapa!" huudahti hän
ja alkoi sitten lukea ivallisen pontevalla äänellä, joka vähitellen
kumminkin muuttui käheäksi kuiskaukseksi:
"'Se myötätuntoisuus, jota Sohon yhtiökirkon myynti teatteriksi on
herättänyt, todistaa hyvin hyvää yleisön tunteista --'"
"Ooh, todellako?" keskeytti rouva Callender. "-- ja epäilemättä toivoo
jokainen hartaasti, että isä Storm voisi unohtaa sen harmin, jonka
tuommoinen häätö on hänessä tietysti herättänyt --'"
"Niinpä kyllä. On niin helppo kestää toisen harmia, poikaseni."
"'Mutta se vaara on kumminkin olemassa, että aikamme altruismi tässä
tapauksessa voi synnyttää sentimentaalisuuden, joka ei ole aivan
edullista yleiselle siveellisyydelle --'"
"Kun härkä kerran on tapettu, on aina useita teurastajia sen ympärillä,
tiedättehän!"
"'Meidän asiamme ei ole nyt puhua siitä tarkoituksesta, johon kirkkoa
vastaisuudessa käytetään, mutta tahdomme kumminkin varoittaa yleisöä
liian herkästi kuuntelemasta siveellisyys-amatöörien kovin kiihkeitä
puhtaussaarnoja. Mitä taaskin siihen toimintaan tulee, jota nyt Sohossa
harjoitetaan, epäilemättä mitä parhaimmassa tarkoituksessa --'"
"Ah! On kovin mukavaa ensin varastaa hanhi ja sitten antaa sisälmykset
almuina."
"'-- saattaa todellakin kysyä, eiköhän liene seurakunnalle eduksi,
että tuo toiminta nyt saadaan mitä pikemmin lopetetuksi. Isä Storm on
jokseenkin lahjakas nuori mies, jolla on hyvä yhteiskunnallinen asema,
mutta ei mitään erityistä kokemusta eikä maailmantuntemusta, sanalla
sanoen, hän on heikko, liian sangviininen ja jokseenkin narrimainen
intoilija --'"
"No niin, hän on maassa, polkekaa ja potkikaa nyt vaan minkä ennätätte."
"'-- ja siksi olisi vallan mieletöntä sallia hänen kääntää nurin
yhteiskunnallisen elämän järjestystä sekä järkyttää järjellisen ja
käytännöllisen uskonnon lujaa, leveätä perustusta --'"
"Vähätpä siitä, poikaseni. Kovat tuulet puhaltavat vain korkeilla
vuorilla!"
"'-- Ja mitä taaskin tuohon 'langenneeseen sisareen' tulee, jonka hän
on ottanut erityisesti siipiensä suojaan, tuntuu meistä, kuin hän olisi
saanut jo vallan liian paljon myötätuntoa osakseen. Hänen askeleensa
johtavat helvettiin, hänen asuntonsa on haudan tie, joka kulkee kuolon
kammioihin --'"
Rouva Callender hypähti tuoliltaan. "Tämä on sitä armasta
arkkidiakonia, pukinjalka pistää esiin!"
John Storm oli heittänyt lehden pois. "Voi millainen pelkuri tämä
maailma on!" huudahti hän. "Mutta lopulta Jumala antaa hyvän voittaa.
Sen täytyy voittaa, niin totta kuin Jumala elää!"
"So, so, poika, älä nyt taas kiihoitu. Et sinä voi kiivetä
alpeille pyöräluistimilla, ymmärräthän sen! Mutta voi, voi, sitä
arkkidiakonia! En minä ole kovinkaan ihastunut sinun 'sisarkuntaasi' ja
'siirtokuntiisi' ja muihin hassutuksiisi, mutta sen minä sanon, että
olisipa ollut hienoston viikkolehtiä siihen aikaan, jolloin Herramme
eli maan päällä, niin varmaan Simon farisealainen olisi ollut vallan
viheliäisen leppeä kriitikko meidän nykyisiin herroihimme verraten."
Hetken perästä katsahti rouva Callender ulos ikkunasta ja samassa hän
kohotti molemmat kätensä, huudahtaen: "Hyvänen aika! Se on hän itse! Se
on pääministeri!"
Laiha, vanha mies, jolla oli hienot viikset ja päässään leveälierinen
hattu sekä yllään musta, vanhanaikainen puku, astui juuri katuovelle.
"Niin, se on setäni", sanoi John, ja vanha rouva syöksyi ulos huoneesta
vaihtamaan toista myssyä päähänsä.
"Minä olen kuullut, mitä on tapahtunut, John, ja siksi minä tulin sinua
tapaamaan", sanoi pääministeri.
Ajattelikohan hän rahoja? Johnia hävetti, ja hän oli hieman levoton.
"Minä olen pahoillani, poikaseni, hyvin pahoillani!"
"Kiitos, setä!"
"Mutta kaikkeen on syynä tuo sinun hullu kuvittelusi, että me
olemme kristitty kansakunta! Semmoista ei kukaan olisi voinut tehdä
pakanallisen epäjumalan alttarille."
"Se oli vain vuokrattu kirkko, setä. Minä menettelin kovin tyhmästi."
"Myönnän, poikaseni, että et menetellyt viisaasti, mutta eihän se
muuta asiaa. Tuon kirkon myynti tuntuu mitä likaisimmalta asian
häpäisemiseltä, mutta yhtä pahaa sattuu ympärillämme joka päivä.
Jos tahdot tietää, millainen kirkon alennustila on, niin katsele
kirkollisten lehtiemme ilmoitusosastoa. -- Orjakauppaa, John, pahempaa
orjakauppaa kuin Afrikassa, sillä siellä myydään vain ruumiita eikä
sieluja, kuten täällä!"
"Se on rikos, joka huutaa taivaan kostoa", sanoi John, "mutta siihen on
syynä valtio eikä kirkko, setä."
"Me olemme koronkiskurikansakuntaa, poikaseni, ja kirkko on kaikkein
pahin koronkiskuri kaikkine viisaine jumaluusopintohtoreineen, joilla
on osakkeita varieteeyhtiöissä, ja kirkkoherroineen, jotka elävät
mukavasti ja antavat vuokralle kapakoita. _Sinäkin_ olet lainannut
rahoja, mutta epävarmaa vakuutta vastaan. Mitä sinä nyt aiot tehdä?"
"Jatkaa työtäni, setä, ja tehdä yhdessä tunnissa sen, minkä ennen tein
kahdessa."
"Saadaksesi samanlaiset potkut ja häpäisyt yhä uudestaan?"
"Vaikkapa niinkin! Jos Jumala antaa raskaan kuorman ihmisen
kannettavaksi, antaa hän myöskin voimaa sen kantamiseen."
"John, John, minä tunnen itseni väsyneeksi ja masentuneeksi enkä voi
enää kauan kestää paljon tämän tapaista. Minä alan käydä vanhaksi,
ja elämäni on niin yksinäistä. Paitsi isääsi olet sinä minun ainoa
sukulaiseni, ja minusta näyttää siltä kuin meidän vanha sukumme nyt
tulisi kuolemaan sukupuuttoon. Voi, poikaseni, heitä nyt jo nuo
surulliset naamiaiset! Eikö koko maailmassa ole ainoatakaan naista,
joka voisi auttaa minua saamaan sinut toiselle mielelle? Minä en
välittäisi siitä, kuka hän on tai mistä hän tulee."
John oli punastunut korviaan myöten ja änkytti jotain todellisesta
papista, joka ei saisi ajatella maallista avioliittoa, se kun estäisi
häntä vapaasti antautumasta työhönsä. Rouva Callender tuli samassa
takaisin sievänä ja hienona, hymyillen ja kumarrellen. Pääministeri
tervehti häntä samanlaisella vanhanaikaisella kohteliaisuudella, ja
sitten he kuhertelivat kuin kaksi vanhaa kyyhkystä, kunnes komeat
vaunut ajoivat ovelle ja herttainen vanha herra läksi pois.
"Eikö hän ollut herttainen minulle?" sanoi vanha rouva yhä uudelleen
ja uudelleen, ja kun John ei vastannut mitään, mutisi hän: -- "Hyi!
Millaisia mörököllejä nuoret miehet ovat vanhoihin herroihin verraten
käytöksessään naisia kohtaan!"
Mennessään Sohoon samana päivänä tunsi John omituista liikutusta
nähdessään vähän matkan päässä erään vanhan miehen kulkevan katua
samaan suuntaan kuin hänkin puettuna kauhtanaan ja nuora vyöllään. Se
oli veljeskunnan johtaja-isä; Johnin sydämessä tuntui omituiselta, kun
hän kiirehti saavuttaakseen hänet ja tervehti häntä.
"Ah, minä olin juuri menossa sinua tapaamaan, poikani."
"Olette siis kuullut, mitä on tapahtunut."
"Olen; perkeleen nuolet lentävät nopeasti." Sitten hän tarttui Johnin
käsivarteen jatkaen: "Maalliset vastoinkäymiset muistuttavat meitä
vain Hänestä, aivan samoin kuin munkin jouhipaita muistuttaa Hänen
kärsimyksistään, ja tämä sinun vastoinkäymisesi, poikani, on Jumalan
muistutus sinulle rikkomasi lupauksen tähden. Mitä minä sanoin sinulle
sinun lähtiessäsi pois meiltä -- että palaisit takaisin ennenkuin vuosi
on umpeen kulunut. Ja sinä palaat! Jätä maailma, poikani. Se kohtelee
sinua pahasti. Ihmishenki vallitsee sitä, ja kirkkokin on kristillinen
yhteys, joka on taivaan hengen piirin ja ohjauksen ulkopuolella. Jätä
kaikki tuo ja palaja täyttämään valaasi."
John pudisti päätään ja vei isän pappilaansa, jonne tytöt juuri
kokoontuivat illanviettoon. "Kuinka minä voin jättää maailman, isä,
jossa on tällaista työtä niin kosolta? Yhteiskunta tarjoaa näille
herttaisille olennoille melkein aina valittavaksi: 'Myy itsesi tai
kuole nälkään!' Mutta Herra sanoo: 'Elä, tee työtä ja rakasta!' Siksi
yhteiskunta on tuomittu, ja sen ruumisarkku, valtio, on myöskin
tuomittu, mutta kirkko tulee elämään, ja siitä on muodostuva uuden
järjestelmän kulmakivi, ja se on seisova naisen ja maailman välillä,
kuten se vanhoista ajoista saakka on seisonut köyhien ja rikkaiden
välillä."
Isä saarnasi Johnin puolesta sinä iltana. Hän käsitteli tekstiä: "Liha
sotii Henkeä vastaan ja Henki lihaa vastaan." -- Erotessaan Johnista
sakariston ovella sanoi hän: "Hengellinen työ, poikani, voi ainoastaan
silloin olla hyväksi, kun se tähtää etupäässä sielujen pelastukseen.
Mitä sanoisit, jos Herra armossaan siirtäisi sinut täältä pois --
käännytystyöhön -- lähetysvainiolle?"
John kalpeni. "En usko, että minun täytyisi täältä paeta"; sanoi
hän pelon loistaessa silmistä. "Lontoo on epäilemättä kyllin laaja
lähetysvainio kenelle tahansa."
"Kuka tietää? Ehkäpä se olisi välttämätöntä sinun oman sielusi tähden,
jottei turhamaisuus pääsisi sinussa vallalle taikka kunnianhimo taikka
-- taikka jokin muu saatanan pauloista pääsisi sinua sitomaan! Mutta
hyvästi nyt ja Jumala olkoon kanssasi!"
* * * * *
John Stormin tullessa kotiinsa, oli siellä kirje odottamassa häntä. Se
oli Glorylta.
"Oletteko kuollut ja haudattu? Jos niin on laita, niin pyytäisin teitä
ilmoittamaan siitä minulle, jotta voisin toimittaa hautakirjoituksen:
'Tässä lepää...' Niin juuri, lepää ja odotuttaa itseään turhaan, sillä
vaikka te ette luvannut tulla, olisi teidän tietysti pitänyt tulla,
ja siis te olette odotuttaneet itseänne turhaan. Te ette saa ajatella
pahaa herra Drakesta. Minä nimitän häntä ihmisystävyyden kukaksi ja
lordi Robertia sen okaaksi. Hänen mielialansa on kuin Kaspianmeri,
jossa vuoksi ja luode eivät tunnu ollenkaan, kun taaskin teidän
mielialanne on kuin Biskajanlahti! Ei voi siis odottaakaan, että te
molemmat vetäisitte yhtä köyttä. Mitä minuun tulee, saatan kyllä olla
vikapää seitsemään kuolemansyntiin, mutta minä en ymmärrä, miksi minua
siitä syystä pitäisi näin boikottata. On olemassa eräs asia, josta
minulla ei ollut mitään vihiä silloin, kun te olitte meillä, ja minä
tahtoisin selittää sen nyt vihdoinkin. Tulkaa siis heti paikalla.
Koska minä olen hidas vihaan ja runsas armosta, niin minä annan teille
anteeksi, jos tulette kohta tänne. Ellette tule, niin -- niin minä
rupean ajamaan polkupyörällä -- joka on naisille samaa kuin miehille
juoppous. Jos nyt tunnustan aivan suoraan, niin olen jo vikapää
siihen syntiin, sillä minä olen pyöräillyt ympäri puistoa varhaisella
aamupuhteella, ylläni Rosan polkupyöräpuku, jossa minä todellakin
olen yhtä hämmästyttävä kuin ihana näky, sillä Rosan puku on pari
kyynärää liian laaja lanteiden kohdalta ja sitäpaitsi on sen kuosi
mitä merkillisin. Jos kaikki tuo, mitä olen kertonut, ei houkuttele
teitä tulemaan, niin aion ensi työkseni ruveta harjoittelemaan
nyrkkitaistelua, ja kun vedän komeat taistelukintaat kouriini, on
vaikutus epäilemättä mahtava.
"Mutta, oi, John Storm, oletteko todellakin kokonaan hylännyt minut?
Aiotteko jättää minut aivan tykkänään? Ettekö luule, että minulla enää
on mitään pelastuksen mahdollisuutta? Ja aiotteko todellakin antaa
minun vaipua tähän lokaan ojentamatta pelastavaa kättä minulle? Oi,
voi, voi, voi! Minä en ymmärrä mikä tätä tyhmää, vanhaa maailmaa nyt
on vaivannut sen jälkeen kun minä tulin Lontooseen. Sen ankarista
puremista päättäen se paraikaa kaiketi saa hampaita, ja minun tekisi
mieli antaa sille lieventäviä rohtoja."
Johnin lukiessa tätä kirjettä värähtelivät hänen silmäluomensa, ja kova
piirre hänen suunsa ympäri heltyi. Sitten hän luki sen uudelleen, ja
hänen otsansa synkistyi.
"Minä en voi jättää häntä kokonaan tuollaisten miesten valtaan",
ajatteli hän.
Taivas tiesi kuinka semmoiset miehet voisivat käyttää hyväkseen hänen
viatonta rohkeuttaan, hänen lapsellista välinpitämättömyyttään kaikista
terveellisistä etiketin säännöistä. Johnin täytyi mennä heti häntä
tapaamaan, varoittamaan, neuvomaan. Se oli hänen velvollisuutensa --
hän ei saanut sitä laiminlyödä.
* * * * *
Tämä oli ollut kiusallinen päivä Glorylle. Aikaisin aamulla lordi
Robert oli käynyt hakemassa häntä uuden kappaleen lukuharjoitukseen.
Sitä tarkoitusta varten oli vuokrattu eräs käyttämätön teatteri
Strandilla. Sinne oli kokoontunut joukko kokeneita näyttelijöitä ja
näyttelijättäriä, jotka kohtelivat Glorya ystävällisen suvaitsevasti,
kuten ainakin henkilöä, jonka huomattavaan asemaan ei ollut syynä
taito ja kyky, vaan muut seikat. Tuo harmitti Glorya, hän tunsi
asemansa luonnottomaksi, ja häntä suututti se, että hän oli sallinut
Robertin tulla häntä hakemaan. Mutta kaikki tämä oli vain alkua hänen
nöyryytyksiinsä.
Heidän odottaessaan teatterin johtajaa, joka oli myöhästynyt, astui
Gloryn luo herra, viikset vahattuina ja yllään turkiskauluksella
koristettu päällystakki, levitellen ympärilleen hajuveden ja huonon
tupakan tuoksua. Hän ojensi nimikorttinsa. Glory tunsi hänet
silmänräpäyksessä.
"Nimeni on Josephs", sanoi mies tuttavallisella äänellä. "Jos voin
jollakin tavalla palvella teitä -- hankkia paikkoja -- mitä tahansa --
olisin hyvin onnellinen."
Glory punastui vastatessaan: "Te ette näy muistavan, että olemme
tavanneet toisemme ennen."
Mies hymyili kohteliaasti.
"Kyllä muistan. Minä olen koko ajan seurannut teidän kehitystänne.
Silloin, kun me tapasimme toisemme, ette vielä ollut esiintynyt, enkä
minä tietysti voinut tehdä paljoa teidän hyväksenne, mutta nyt -- jos
te _nyt_ soisitte minulle ilon --"
"Paikanvälittäjä on siis semmoinen henkilö, joka ei voi tehdä mitään
silloin kun joku todellakin tarvitsisi hänen apuaan, mutta silloin kun
häntä _ei_ tarvita --"
Mies rupesi nauramaan peittääkseen nolouttaan.
"Hm, minä olen agentti -- tiedättehän, että agentti johtuu sanasta
_agere_, tehdä, toimia, ja me toimimme aina, toimeliaasti, kun
tiedämme, että se tuottaa jotain. Ha, ha, haa! Mutta jos te suostutte
unohtamaan entiset, niin olen valmis mihin hyvänsä."
Gloryn posket hehkuivat. "Tahtoisiko joku mennä hakemaan ovenvartiaa?"
sanoi hän, ja eräs seurueesta läksi toimittamaan asiaa. Sitten hän
lausui jokseenkin kovalla äänellä:
"Herra Josephs, kun minä olin aivan tuntematon ja koetin pyrkiä
eteenpäin ja sain taistella vaikeuksia vastaan, kuten kaikki muutkin,
silloin te petitte minut mitä ilkeimmällä tavalla, vaikka minä olen
nainen. Minä en kanna mitään vihaa teitä kohtaan, mutta kaikkien
Lontoossa työskentelevien köyhien tyttöjen vuoksi aion nyt toimittaa
teidät ulos tästä huoneesta."
"Mi... mitä!"
Ovenvartia oli tullut sisään. "Ovenvartia, näettekö tuon herran tuossa?
Hän ei saa milloinkaan astua jalallaan tähän teatteriin niin kauan kun
me olemme täällä, ja jos hän koettaisi tulla väkisin, tulee teidän
pyytää poliisi avuksenne ja viskata hänet kadulle."
"Kyllä ymmärrän." Ja vahatut viikset irvistelevän suun yläpuolella
näyttivät aivan leikkaavan kasvot kahtia.
Kun Josephs oli kadonnut, huomasi Glory, että välinpitämätön ilme
jokaisen kasvoista myöskin oli kadonnut. "Hänestä tulee jotain", sanoi
eräs. "Hänessä on hyviä aineksia", sanoi toinen, mutta Glory itse
värisi pelosta, eivätkä hänen ikävyytensä vieläkään olleet lopussa.
Pikkuinen lihavanläntä herrasmies astui sisään, paperikäärö kädessä.
Hän astui lordi Robertin luo, pyysi anteeksi viipymistään ja pyyhki
kaljua päätään sekä punakoita kasvojaan. Se oli Sefton.
"Tässä on meidän regissöörimme", sanoi lordi Robert, ja Sefton
nyökäytti päätään, vilkuili silmillään ja huudahti:
"Olen ihastunut tästä kunniasta, olen vallan ihastunut!"
Glory olisi voinut vaipua maan alle häpeästä, mutta siinä
silmänräpäyksessä hän käsitti tuon masentavan totuuden, että kun
naista on loukattu kaikkein arimpaan kohtaan -- hänen kunniaansa -- on
kaikkein parasta, ettei ole huomaavinaan koko asiaa.
Seurue istui ympäri salia, ja ensimmäinen lukeminen alkoi. Ensin
luettiin henkilöiden nimet sekä niitä esittävien näyttelijäin nimet.
Kaikkein viimeisenä siinä luettelossa oli Gloryn nimi ja rooli, ja
hänen hermonsa värähtelivät äkillisestä tuskasta, kun regissööri luki
"ja _Gloria_ -- neiti Glory Quayle."
Nyt seurasi hiukan hälinää, mutta sitten seurue asettui kuuntelemaan.
Se oli Glorian kappale. Tämä päähenkilö oli jokseenkin kevytmielinen.
Ensimmäisen näytöksen perästä arveli Glory, että siitä tulee Neil
Gwynnen tarina sovitettuna nykyaikaan. Toisen näytöksen perästä hän
arveli, että se kuvaisi lady Hamiltonin vaiheita ja kolmannen näytöksen
loputtua, missä Gloria viettelee ja saattaa turmioon valtakunnan
ensimmäisen miehen, hän tiesi, että koko kappale olikin "Harlot's
Progress" ["Harlot's Progress" on William Hogarthin maalaama kuvasarja,
joka esittää langenneen naisen elämää. Suoment. muist.] uudessa asussa
ja sen täytyi myöskin loppua samalla tavalla.
Näyttelijät kuuntelivat jännittyneen tarkkaavaisina omia osiaan ja
osoittivat merkitsevillä silmäyksillä, mitkä paikat olivat erittäin
vaikuttavia, mutta Glory oli aivan hämillään. Kuinka hän saattaisi
näytellä tuon huonon naisen osaa? Myrkky tunkeutui aivan luihin
saakka, ja jos hyvän naisen piti esittää tuommoista naista, täytyi
hänen muuttaa koko olentonsa. Lukeminen loppui vihdoinkin, ja kukin
seurueessa onnitteli jotakin toveriaan, mikä mistäkin syystä. Sefton
tuli Gloryn luokse kysyen, eikö tuo kappale ollut ihmeen voimakas ja
eikö etenkin hänen osansa ollut loistava.
"On", sanoi Glory, "mutta ainoastaan huono nainen voi esittää tuon
roolin kunnollisesti."
"_Te_ tulette onnistumaan mainiosti, rakas neiti, te käsitätte sen
aivan omalla tavallanne!" vastasi Sefton iloisesti, ja Glory palasi
kotiinsa hämillään, surullisena, masentuneena ja häpeissään.
Eräs sanomalehti oli heitetty hänen ovelleen. Se oli jonkinmoinen
huononpuoleinen teatterilehti, jonka painomuste ei vielä ollut
ennättänyt kunnollisesti kuivua. Päällekirjoitus oli Josephsin
käsialaa, ja eräs palsta oli merkitty sinisellä kynällä. Siinä
kerrottiin Gloryn lyhyestä näyttelijäurasta ja siinä oli mainittu
kaikki seikat -- ohjelmien myynti, Gloryn olo Betty Bellmanin
pukijattarena, ulkomaalaisten klubit -- kaikki hänen entisen elämänsä
pimeimmät kohdat. Niistä kerrottiin ilkeällä tavalla, jotta jokainen
voisi selvästi käsittää Gloryn olleen hyvin huonossa seurassa, vaikkei
hänestä itsestään sanottu mitään suoranaista pahaa. No, mitäpä siitä!
Hän oli itse valinnut uransa ja sai siis tyytyä osaansa. Mutta voi
kuinka kova maailma on naisia kohtaan, kun heidän menestystäänkin
käytetään heidän häpäisemisekseen! Glory tunsi, että menneisyys oli
jälleen tarttunut kiinni häneen -- tuo armoton menneisyys -- hän ei
ikinä pääsisi kohoamaan siitä loasta.
Samana iltana hän kirjoitti John Stormille, ja aamulla jo ennenkuin
Rosa oli noussut ylös -- Rosan näet täytyi toimistotyönsä vuoksi
iltaisin valvoa kauan ja siksi hän nousi ylös myöhään -- Glory kuuli
tutun äänen alakerrasta. Hänen rakkinsa kuuli sen myös ja alkoi
haukkua. Seuraavassa silmänräpäyksessä John astui huoneeseen, ja Glory
nauroi herttaisesti katsoen suoraan Johnin loistaviin mustiin silmiin,
sillä John oli yllättänyt Gloryn juuri kun tämä heittäytyi sohvalle
tukkien rakin kuonoa ja koettaen kuunnella.
"Tekö se olette? Kuinka ystävällistä, että tulitte niin aikaisin. Mutta
tämä rakki" -- ja nyt hän alkoi puhua Manin murretta -- "se on niin
hirveä!"
Sitten hän nousi ylös ja rupesi vakavaksi.
"Minä olin aikeessa kertoa teille, etten minä tiennyt ollenkaan mitään
siitä kirkkojutusta. Minulla ei ollut pienintä aavistustakaan siitä...
He eivät kertoneet minulle sanaakaan siitä -- se oli niin väärin. Minä
en aavistanut mitään ennenkuin näin sen sanomalehdistä."
John nojautui uunin syrjään. "Jos he pettivät teidät sillä tavalla,
kuinka siis voitte jatkaa seurusteluanne heidän kanssaan?"
"Te tarkoitatte" (Glory oli asettunut toiselle puolen uunia ja puhui
katkonaisesti) -- "te tarkoitatte, että minun pitäisi luopua siitä
kaikesta. Mutta se on nyt liian myöhäistä. Se oli jo myöhäistä
silloinkin, kun sain siitä ensin tiedon. Sitäpaitsi ei siitä olisi
mitään hyötyä. Te olisitte samassa asemassa kuin nytkin, ja mitä minuun
tulee -- hm -- joku toinen ottaisi teatterin haltuunsa -- ja mitä se
hyödyttäisi?"
"Minä ajattelin tulevaisuutta, Glory, enkä menneisyyttä. Ne ihmiset,
jotka pettävät meidät yhden kerran, voivat pettää toisenkin kerran."
"Se on totta -- totta -- mutta -- mutta --" Gloryn ääni sortui, ja John
käänsi päänsä pois hänestä sanoen: "No niin, kaikki on lopussa nyt,
sitä ei voi enää auttaa."
"Niin, sitä ei voi enää auttaa."
John koetti miettiä, mitä hän oikeastaan oli aikonut sanoa, mutta
hän ei voinut muistaa. Heti kun hän katsoi Gloryyn, katkesi hänen
ajatuksensa lanka, sillä Gloryn läsnäolon sulo, Gloryn ruumiillinen
läheisyys vaikutti vastustamattomasti Johniin. Hän nyppi hattuaan ja
liikahti.
"Joko te aiotte mennä?"
"Minulla on niin paljon töitä, ja --"
"Oh, teillä mahtaa todellakin olla paljon töitä nyt."
"Ja paitsi sitä, miksi... miksi jatkaisimme kiusallista keskustelua,
Glory?"
Glory vilkaisi häneen syrjäkatsein. Johnin silmissä oli tuskallinen
ilme, mutta niissä loisti myöskin jotain, joka pani Gloryn sydämen
sykkimään.
"Onko se niin kiusallista, siis?"
"Glory, minä aioin sanoa teille, etten voi enää tulla tänne."
"Ettekö? Eihän teillä kumminkaan liene niin paljon työtä, vai mitä?
Ettehän" (ja nyt seurasi taas Manin murretta ja hengitys muuttui
nopeaksi) "ettehän ole niin ahkera sentään, ettette joutaisi hiukan
pistäytymään silloin tällöin tyttöraukan luo."