Pari viikkoa oli kulunut, eikä John vieläkään ollut käynyt Gloryn
luona. Hän oli kumminkin nähnyt Glorysta tietoja sanomalehdissä.
Joka aamu oli hän etsinyt palstoista tuota nimeä, joka näytti
olevan painettu verikirjaimilla. Huhut olivat olleet moninaisia ja
salaperäisiä. Ensin sanottiin, että tuo etevä nuori taiteilija, joka
oli saavuttanut niin suuren menestyksen muutamia kuukausia sitten, oli
palannut Lontooseen ja tulisi kohta jatkamaan lupaavaa uraansa, jonka
keskeytymiseen oli syynä eräs sairastuminen ja kuolemantapaus hänen
perheessään. Seuraava uutinen kertoi, että hän tulisi esiintymään
varsinaisessa teatterissa jonakin Shakespearen henkilönä, joka on aina
ollut mitä vaikeimpia suoritettavia näyttelijätaiteilijoille. Sitten
kerrottiin, että tosin ensin oli ajateltu Romeota ja Juliaa, mutta että
nyt luultavasti kumminkin vielä suurempi suunnitelma tulisi pantavaksi
toimeen. Oli nimittäin aiottu esittää aivan uusi, erään tunnetun
skandinavilaisen kirjailijan kirjoittama kappale, jonka päähenkilö
soveltuisi erinomaisen hyvin nuoren taiteilijan luonteelle ja kyvylle.
Vihdoin ilmoitettiin, että oli tekeillä yhtiö, joka aikoi ostaa erään
vanhan talon sekä rakennuttaa siitä teatterin vartavasten tuota uutta
näyttelijätärtä varten.
John Storm nauroi katkerasti. Hän sanoi itselleen, ettei Glory
ansainnut pienintä ajatustakaan hänen puoleltaan. Johnin velvollisuus
oli jatkaa työtään ja olla ajattelematta Glorya enää.
John oli saanut virallisen käskyn muuttaa. Kirkko oli muutettava
kuukauden kuluessa, pappila tyhjennettävä kahden kuukauden kuluessa,
ja hän uskotteli itselleen, että koko hänen harrastuksensa oli
suuntautunut uuden talon hankkimiseen klubille ja kodille.
Kaksikymmentä nuorta äitiä lapsineen asui nyt yläkerran huoneissa
sisarkunnan valvonnan alaisina, mutta Pollyn poika oli yhä vielä rouva
Pincherin hoidossa. Usein John oli katsellut tuota pikku olentoa,
joka oli vyötäisistään sidottu kiinni tuoliin ja ryömi seinäviertä
pitkin ovelle katsellen maailmaa viisailla silmillään ja laverrellen
omaa kieltään: "luu-luu-laa-mummun." Noissa tummissa pikku kasvoissa
loisti äidin silmät, mutta Johnin mielestä tuo lapsi edusti Glorya.
Nuori pappi katseli sitä niin mielellään. Hän tunsi, ettei hän voisi
erota siitä, ja vaikkapa itse lordi Robert Ure tulisi vaatimaan sitä,
heittäisi John sen miehen ulos ovesta.
Mutta vaunut seisahtuivat rouva Callenderin ovelle eräänä aamuna,
ja lady Robert Ure astui sisälle. Hänen kalpeissa, kärsivällisissä
kasvoissaan näkyi nöyryytetyn, lemmettömän vaimon heikko, hermostunut
hymy.
"Herra Storm", sanoi hän lempeällä äänellään. "Minä olen tullut hyvin
arkaluontoiselle asialle. Minä en voi enää laiminlyödä velvollisuutta,
joka minun jo aikoja sitten olisi pitänyt täyttää."
Asia koski Pollyn lasta. Lady Robert Ure oli kuullut tapahtumasta
sairashuoneessa, ja sanomalehdet, jotka sisälsivät kertomuksia heidän
häistään ja jotka olivat seuranneet heitä Pariisiin, olivat kertoneet
myöskin Pollyn kuolemasta. Palattuaan Lontooseen oli nuori rouva
kysellyt lasta ja saanut selville, että John Storm oli pelastanut sen
ja toimittanut sille hyvän hoidon.
"Mutta _minun_ velvollisuuteni on pitää huolta pojasta, herra Storm,
ja minä pyydän teitä antamaan hänet minulle. Ääni sisässäni sanoo,
etten koskaan itse tule saamaan lapsia ja siis minä en tee kenellekään
vääryyttä ottaessani hänet omakseni, ja minun mieheni ei milloinkaan
tarvitse tietää, kenen lapsen olen ottanut huostaani. Minä lupaan olla
hyvä sille. Minä en koskaan luovu siitä. Ja jos hänestä kasvaa mies
ja jos hän ehkä tulisi rakastamaan minua, voisin helpommin unohtaa
menneisyyden ja antaa anteeksi itselleni oman osani siinä. Oi, minä
en voi tehdä paljoa tuon tyttöraukan hyväksi, joka on kuollut -- hän
rakasti minun miestäni kumminkin, ja minä vein häneltä sen, jota hän
rakasti. Mutta tämä on minun velvollisuuteni, herra Storm, enkä minä
saa unta yöllä enkä lepoa päivällä, ennenkuin tuo velvollisuus on
täytetty."
"En tiedä, onko se teidän velvollisuutenne, hyvä lady, mutta jos te
tahdotte ottaa lapsen, on teillä oikeus siihen", sanoi John Storm, ja
sitten he yhdessä läksivät ajamaan Sohoon.
"Luu-luu-lal-laa-mum-mum." Lapsi oli taas kuten ennenkin sidottu
tuoliinsa ja puheli maailmalle omaan tapaansa. Kun se oli viety ja kun
naiset portailla eivät enää voineet nähdä vilahdustakaan vaunuista
ja tuosta hienosta rouvasta, joka oli tuonut hajuvesien tuoksua ja
silkin kahinaa likaiseen pihaan, ja kun rouva Pincher palasi takaisin
huoneeseensa silmät punaisina itkusta ja lesken myssy kallellaan
päässä, silloin John Storm sanoi itselleen, että kaikki, mitä tapahtui,
oli tapahtunut parhain päin. Viimeinen rengas, joka kiinnitti häntä
Gloryyn, oli nyt murtunut! Kiitos siitä Jumalalle! Nyt voisi John Storm
jatkaa työtään ajattelematta enää Glorya!
Samana päivänä hän meni Clement's Inn'ille.
Rosan asunto oli hyvin sievä. Kahden puolen taloa oli vanha puutarha,
ja huoneet olivat mukavasti sisustetut sekä täynnä uutimia ja mattoja.
Palvelustyttö, joka avasi oven, oli hyvin tuttavallinen, ja tuolla
lyhyellä matkalla porstuasta yläkertaan hän oli jo ennättänyt kertoa
paljon. Hänen nimensä oli Liisa, ja hän oli kuullut pastori Stormin
saarnaavan ja silloin hän oli aivan itkenyt. Neiti "Gloria" oli
tuntenut hänen entisen emäntänsä, ja herra Drake oli toimittanut
hänelle tämän paikan.
Salista kuului naurua sekä Gloryn ääni. Oven avautuessa seisoi Glory
keskellä lattiaa puettuna mustaan pukuun ja kasvot kalpeina, mutta
silmät loistaen. Hän nauroi iloisesti, mutta John Stormin astuessa
sisään hän näytti joutuvan hämilleen. Drake, joka istui nojallaan
sohvassa, nousi seisomaan ja kumarsi, ja Macquarrie, joka juuri luki
korrehtuuria kirjoituspöytänsä ääressä ikkunan luona, astui esiin
lausuen tervetuloa Johnille. Glory puristi hänen kättään tapansa
mukaan ja katsoi häntä suoraan silmiin. Johnin kasvot värähtelivät,
ja Glory punastui, alkoi puhella hermostuneesti ja katkonaisesti ja
moitti Johnia siitä, ettei tämä pitkiin aikoihin ollut käynyt häntä
tervehtimässä.
"En ole joutanut", aloitti John, mutta vaikeni samassa tuntien
teeskentelevänsä. "Tarkoitan, että minulla on ollut paljon huolia ja
vastoinkäymisiä", ja sitten hän vaikeni taas, sillä Drake oli kääntänyt
pois päänsä.
Glory nauroi iloisesti, vaikka ei ollut mitään naurun syytä, ja tarjosi
teetä, laverrellen katkonaisesti sellaisella äänellä, että olisi voinut
luulla kyynelten pian puhkeavan esiin. "Soitanko teetä, Rosa? Oh, sinä
_olet_ siis jo soittanut! Ah, tässä sitä jo onkin! Kiitos Liisa! Aseta
tarjotin tuohon." Sitten hän istuutui jatkaen: "No, kuka tahtoo 'tätä
tyttöä'? Muistattehan?" Ja sitten hän taas nauroi.
Samassa saapui uusi vieras. Se oli lordi Robert Ure. Hän suuteli
Rosan kättä, hymyili Glorylle, nyökäytti tuttavallisesti Drakelle ja
asettui sitten istumaan matalalle jakkaralle teepöydän ääreen kohottaen
housujaan polvien kohdalta ja veti lihakset kasvojensa toisessa
puoliskossa entiseen asemaansa antamalla silmälasinsa pudota alas.
Drake jakeli kuppeja, joita Glory täytti. Vähän väliä hän vilkaisi
Gloryyn ollen pahoillaan siitä ilmeisestä muutoksesta, jonka John
Stormin tulo oli saanut aikaan tytön käytöksessä. Palattuaan takaisin
sohvalle alkoi Drake nykiä korvista rakkia, joka lepäsi sykkyrässä
hänen vieressään. Hän sanoi sitä rumaksi pikku hirviöksi ja ihmetteli,
kuinka Glory viitsi kuljettaa sitä mukanaan. Glory väitti vastaan
sanoen, että hänen rakkinsa oli enkeli kaikkien rakkien seassa, ja
silloin Drake huomautti, että nyt se varmaan uneksii paratiisista
-- kuunnelkaa! -- ja kaikkien kuunnellessa kuului nyt äänekästä
kuorsaamista. Kaikki nauroivat, ja Glory miltei kirkui naurusta.
"Se on totinen tosi, hyvä Glory", sanoi Drake vilkaisten vallattomasti
John Stormiin, "että tämä rakki on paljoa rumempi kuin se koira, joka
oli meidän kanssamme silloin meidän pakoretkellämme."
"Pakoretkellänne?" huudahtivat Rosa ja lordi Robert yhtaikaa.
"Ettekö ole koskaan kuulleet, että Glory karkasi minun kanssani?"
Glory koetti saada häntä vaikenemaan nauraen soinnuttomasti.
"Hän oli seitsenvuotinen, ja minä olin kuusi ja puoli, ja päivää ennen
hän oli kosinut minua hedelmäpuutarhassa."
"Hiukan lisää teetä? Eikö? No kakkua sitten", ja sitten Glory taas
rupesi nauramaan.
"Suu kiinni, Glory! Ei kukaan välitä sinun teestäsi. Me tahdomme kuulla
tuon kertomuksen", sanoi Rosa.
"Tietysti, tietysti", sanoi lordi Robert, ja kaikki rupesivat taas
nauramaan.
"Glory ihaili matkoja ja juhlakulkueita siihen aikaan --"
Glory tukki korvansa ja alkoi laulaa:
"Villi, Villi, vekkuli
Lypsäjätä suuteli
La, la, la, la, laa!"
"Ihmisillä olisi paljon näkemistä, elleivät he menettäisi aikaa työhön
--"
"Villi, Villi, vekkuli
Lypsäjätä..."
"Glory, ellet nyt ole vaiti, ajamme sinut ulos!" Ja Rosa heilutti
uhkaavana korrehtuuriarkkiaan.
"Minä olin ottanut koirani mukaamme ja nimitin sitä --"
Mutta nyt Glory hypähti paikaltaan ja juoksi pois huoneesta. Drake oli
myöskin hypähtänyt ja asettui seisomaan oven eteen nojaten selkäänsä
siihen. Sitten hän korotti ääntään ja jatkoi kertomustaan.
"Joku pelasti meidät, ja Glory istui sitten koko matkan hänen sylissään
suudellen häntä."
Glory rummutti ovea ja lauloi estääkseen Draken ääntä kuulumasta.
Kun kertomus oli lopussa ja tyttö pääsi taas saliin, läähätti hän ja
nauroi aivan kuollakseen, mutta siitä huolimatta oli hänen silmissään
kyyneleitä, ja lordi Robert sanoi vilkaisten syrjästä John Stormiin:
"Tämä olisi todellakin sopiva näytös uudessa 'Sigurdsenissa', eikö
niin?"
John oli ollut omissa mietteissään koko ajan. Hän tunsi kiihkeätä
vihaa noita molempia miehiä kohtaan ja näytti synkältä kuin syvä vesi.
"Näyttelemistä, pelkkää näyttelemistä vain", ajatteli hän, ja sitten
hän sanoi itselleen, että Glory ansaitsi vain hänen ylenkatseensa. Mikä
saattoi kiinnittää häntä tuommoisten miesten seuraan? Ainoastaan heidän
rikkautensa ja heidän yhteiskunnallinen asemansa. Heidän henkinen ja
siveellinen ilmapiirinsä ei voinut herättää muuta kuin inhoa.
Rosan piti mennä sanomalehtitoimistoonsa, ja Drake saattoi häntä
ovelle. John nousi myöskin samalla, ja Glory sanoi: "Joko te menette?"
mutta ei koettanut häntä pidättää. "Toivon, ettette hämmästynyt
kuullessanne minun palaamisestani Lontooseen?" sanoi hän katsoen Johnin
rypistyneitä kulmakarvoja.
John ei vastannut heti, mutta lordi Robert, joka nojautui uunin
syrjään, sanoi kylmällä, vetelällä tavallaan: "Teidän ystävänne on
kaiketi iloinen teidän paluustanne Lontooseen ja siitä, ettette
ruvennut tuhlaamaan koko elämäänne siellä erämaassa."
John ojentautui suoraksi. "Minä en pidä hänen tuloaan Lontooseen
moitittavana", sanoi hän. "Se oli kaiketi välttämätöntä."
"Mitä te siis moititte?"
"Hänen valitsemaansa alaa."
"Mikä sillä alalla on vikana?" sanoi lordi Robert, ja Drake, joka
juuri silloin palasi huoneeseen, lisäsi: "Niin mikä sillä on vikana?
Minun tietääkseni moni maailman parhaimmista miehistä on ollut siinä
toimessa."
"Sanokaa edes yhden nimi, maailman alusta lukien, yhden semmoisen nimi,
joka on elänyt tosi kristityn elämää."
Lordi Robert naurahti ja kääntyen ikkunaan hän rupesi naputtamaan
sormenpäillä ruutua. Drake koetti pysyä vakavana ja vastasi:
"Se ei kuulu heidän _rooliinsa_, herra pastori."
"No niin, jos tuo on liiallinen vaatimus, niin sanokaa edes, kuinka
moni heistä on toimittanut mitään totista elämässä, jotain maailman,
ihmiskunnan hyväksi -- jotain, mitä tahansa, aivan mitä tahansa."
"Te olette järjetön", sanoi Drake. "Samalla tavalla voisitte myöskin
parjata maalaustaidetta ja musiikkia. Taiteilijat ovat ilon lapsia.
Heidän ensi tehtävänsä on huvittaa. Ja huvillakin on epäilemättä
oikeutettu asemansa tosi elämässä, eikö niin?"
"Ja päinvastoin", sanoi John seuraten omaa ajatusjuoksuaan, sillä hän
ei ollut kuunnellut Drakea, "kuinka moni heistä on elänyt hurjaa,
vallatonta elämää itsekkyydessä, vieläpä rikollisuudessakin?"
"Nuo moitteet koskevat mitä aloja tahansa, herra pastori. Ei kirkkokaan
ole niistä vapaa. Mutta eihän nyt, järkevästi puhuen, yksi huono pappi
-- eikä edes satakaan -- voi koko pappissäädyn mainetta turmella."
"Semmoinen toimi", sanoi John "joka vaikuttaa ennen kaikkea
aisteihimme ja jonka elinehtona on tunteitten kiihoittaminen, joka
kasvattaa kateutta ja turhamielisyyttä ja panettelua, joka kehittää
teeskentelyä ja on rakennettu valheelle eikä milloinkaan kehoita
kieltäymykseen eikä vaadi auttamaan kärsivää ihmiskuntaa, semmoinen
toimi on huono ja syntinen!"
"Jos toimi on syntinen mikäli se vaikuttaa meidän aisteihimme ja elää
tunteitten kiihoittamisella ja kasvattaa kateutta sekä turhamielisyyttä
ja panettelua, niin kirkon virat ovat syntisimmät kaikista koko
maailmassa, sillä ei missään ole suurempia kiusauksia Valheeseen, ja ne
ne juuri kasvattavat pahimpia ulkokullatulta ja pettureita!"
"Hyvä herra", vastasi John säkenöivin silmin ja ääni värähdellen
kiihkosta, "se on tuon suuren Valehtelijan ikuinen valhe -- ja te
tiedätte sen!"
Glory seisoi heidän välissään kädet kohotettuina. "Rauhoittukaa,
rauhoittukaa! Autuaat ovat rauhantekijät! Teetä lisää! Eikö kukaan
tahdo teetä? Oi, voi, voi, voi! Emmekö nyt voisi aloittaa alusta
teenjuontiamme?"
"Minä ymmärrän, mitä te tarkoitatte, herra pastori", sanoi Drake.
"Te tarkoitatte, että minä olen tuonut Gloryn takaisin vaarojen,
turhamaisuuden, epäpuhtauden ja aistillisuuden elämään. No niin. Minä
kiellän tuon kaiken. Mutta nimittäkääpä sitä miksi tahansa, minä olen
tuonut hänet takaisin siihen ainoaan elämään, joka soveltuu hänen
taiteilijakyvylleen, ja jos tuo kaikki --"
"Olisitteko menetellyt samoin omaa sisartanne kohtaan?"
"Kuinka te uskallatte vetää minun sisareni tähän asiaan?"
"Ja kuinka te uskallatte kieltää sen? Se, mikä on soveliasta toiselle
naiselle, soveltuu toisellekin."
Glory kääntyi pois, ja Drake näytti häpeävän.
"Tietysti... onhan selvää... minä vain tarkoitin", änkytti hän...
"Jos naisen täytyy ansaita leipänsä, vaikkapa hänen kykynsä ja hänen
lahjakkuutensa olisi miten suuri tahansa... niin se on toista. Mutta
ylemmät luokat, minä tarkoitan riippumattomat luokat --"
"Kirotut riippumattomat luokat!" huudahti John, ja äänettömyydessä,
joka nyt seurasi, etsivät miehet silmillään Glorya, mutta tämä oli
poistunut huoneesta.
Lordi Robert, joka oli vihellellyt ikkunan vieressä, sanoi Drakelle
kyynillisellä äänellä: "Miesraukka on närkästynyt pahanpäiväiseksi. Hän
on jo saanut niin pahan nolauksen, että meidän tulee olla sääliväisiä
häntä kohtaan."
Drake koetti nauraa. "Minä olen kyllä valmis sääliväisyyteen", sanoi
hän huolettomasti, "mutta kun mies puhuu minulle, ikäänkuin...
ikäänkuin aikoisin..." Mutta siinä huoleton ääni murtui, ja kääntyen
Johniin hän tiuskaisi kiihkeästi: "Mitä oikeutta teillä on puhua
minulle tuolla tavalla? Mitä te olette löytänyt minun luonteessani,
minun elämässäni, joka oikeuttaisi teitä siihen? Minkä naisen kunnian
minä olen riistänyt? Mitä minä olen tehnyt, joka ei soveltuisi
englantilaiselle _gentleman'ille_?"
John astui askeleen eteenpäin ja joutui seisomaan silmä silmää vasten
Draken kanssa. "Mitäkö olette tehnyt?" sanoi hän. "Te olette käyttänyt
naista aseenanne voittaaksenne taistelussa ja te olette iskenyt minua
kasvoihin sen naisen kädellä, jota minä rakastan. Sen te olette tehnyt,
ja jos se soveltuu englantilaiselle _gentlemann'ille_, niin Jumala
silloin Englantia armahtakoon!"
Drake kohotti kätensä otsalleen, ja hänen punoittavat kasvonsa
kalpenivat. Mutta lordi Robert astui esiin sanoen hymyillen: "Entäpä
sitten, vaikka olettekin menettänyt kirkkonne. Teitä ei suosita
ollenkaan tuossa kirkollisessa karjassa. Kuka teitä tarvitsee? Teidän
kirkkoherranne ei tarvitse teitä. Teidän piispanne ei tarvitse teitä.
Ei kukaan tarvitse teitä, jos tahdotte tietää minun mielipiteeni."
"Minä en tahdo tietää teidän mielipidettänne, lordi Robert", sanoi
John. "Mutta kaikesta huolimatta on olemassa eräs, joka tarvitsee
minua. Sanonko kuka se on? Se on tuo köyhä, onneton tyttö, jonka
kurja itsekäs mies on pettänyt ja jättänyt yksin taistelemaan elämän
taistelua tai tekemään itsemurhan ja sitten menemään väristen
helvettiin. Hän tarvitsee minua, ja Jumalan avulla aion seistä hänen
rinnallaan!"
"Jos te tarkoitatte minua, hyvä herra, niin sallikaa _minun_
nyt kertoa, millainen _te_ olette", sanoi lordi Robert asettaen
silmälasinsa lujempaan. "Te", huusi hän tutisuttaen päätään, "te
houkuttelette hienosti kasvatettuja naisia heidän suojatuista
kodeistaan lähettääksenne heidät kaikenlaisiin pesiin hakemaan
langenneita naisia ja heidän äpärälapsiaan! Kuules", lisäsi hän
kääntyen Drakeen -- "voitko arvata, mitä on tapahtunut! Minun vaimoni
on joutunut tämän herran vaikutuksen alaiseksi -- yksinkertainen raukka
-- ja noin tuntia ennen kuin läksin tänne, toi hän kotiin lapsen,
jonka tuo herra oli antanut hänelle adopteerattavaksi! Ajatteles tuota
hävyttömyyttä! -- Jostakin Sohon pesistä, taivas tiesi kenen sikiö!"
Nuo sanat oli tuskin lausuttu, kun John Storm tarttui lordi Robertia
olkapäihin. "Niin, taivas tietää sen", sanoi hän, "ja _minä_ tiedän sen
myöskin. Kerronko teille kenen lapsi se on? Kerronko? Se on teidän!"
Lordi Robert näki mitä oli tulossa ja lensi kalpeaksi kuin aave. "Se on
teidän! Vaimonne on ottanut teidän syntinne ja häpeänne kantaakseen,
sillä hän on hyvä nainen, ja te ette ole ansainnut saada elää sen maan
kamaralla, johon hän astuu jalallaan!"
John Storm jätti _molemmat_ miehet mykiksi astuen raskain askelin alas
portaita, Glory odotti häntä ovella. Tytön silmät kiilsivät äsken
vuotaneista kyyneleistä.
"Te ette aio enää tulla tänne", sanoi hän, sillä hän osasi lukea Johnin
ajatukset kuin kirjasta. "Minä näen, että te ette tule enää."
John ei kieltänyt sitä, _ja_ hetken perästä avasi Glory oven ja John
astui ulos äärettömän masentuneen ja toivottoman näköisenä. Sitten
tyttö juoksi huoneeseensa, heittäytyen vuoteelleen ja painaen kasvonsa
patjoihin.
Molemmat miehet salissa alkoivat vähitellen tointua. Lordi Robert
hyräili erästä nuottia, ja Drake käveli edestakaisin.
"Oli tosiaankin mitä katkerinta julmuutta tuo hänen kirkkonsa ostaminen
teatteriksi Glorylle!" sanoi Drake. "Herra Jumala! Mikä minut riivasi?"
"Perisynti, poikaseni!" sanoi lordi Robert rypistäen halveksivasti
huultaan.
"Perisyntikö? Kunhan ei vain olisi ollut myöhemmin opittu synti!"
"No niin! Jos _minä_ autoin sinua tuota syntiä tekemään, niin pitää
minun kai myöskin auttaa sinua sitä hyvittämään. Peruutetaanko kauppa
ja palautetaan jo suoritetut osakemaksut, rakkaan arkkidiakonin rahat
muitten muassa?"
Drake tarttui hattuunsa ja läksi pois. Lordi Robert seurasi häntä
kohta. Sali oli tyhjä ja nyyhkytyksiä kuului yläkerran makuuhuoneesta.
* * * * *
Isä Storm saarnasi sinä iltana kirkossaan sydän katkerana ja ajatukset
muualla. Kiihkeä viha oli vallannut hänet. Hän vihasi Drakea, hän
vihasi Glorya, hän vihasi ennen kaikkea itseään ja hänestä tuntui
kuin seitsemän perkelettä olisi vallannut hänet ja kuin hän olisi
ulkokullattu, jonka pitäisi vaipua hengetönnä alttarin juureen.
"Mutta mistä kohtalosta Kaikkivaltias on minut pelastanut!"
ajatteli hän. Glory olisi aina ollut esteenä hänen työlleen. Hänen
täytyi unohtaa Glory. Glory ansaitsi vain hänen ylenkatseensa.
Mutta kumminkaan ei hän voinut unohtaa, kuinka kauniilta Glory oli
näyttänyt surupuvussaan, kärsimyksen jäljet vielä puhtailla, kalpeilla
kasvoillaan! Tai kuinka viehättävältä tyttö oli näyttänyt kaiken tuon
turmionkin keskellä! Hän, John, oli ollut kuin tenhon vallassa.
Mennessään kotiin tapasi John Storm joukon miehiä pihassa. Yksi heistä
astui Johnin eteen sanoen hävyttömän pöyhkeästi: "Minä ja minun
toverini olemme meinailleet, että täällä on liian monta pappia. Vai
mitä te arvelette, herra pastori?"
"Minun mielestäni täällä on useampia pelaajia ja varkaita, poikaseni",
vastasi John Storm, mutta samassa mies löi häntä vasten kasvoja. John
tarttui kiinni roistoon, puristi häntä kurkusta ja heitti hänet maahan.
Hetken piti pappi piehtaroivaa miestä kiinni, mutta sanoi sitten:
"Nouse ylös nyt ja mene matkoihisi äläkä näytä naamaasi enää minulle!"
"Ei, herra pastori, tällä kertaa hän ei mene matkoihinsa", sanoi ääni
John Stormin takana. Väentungos oli hävinnyt, ja heidän vieressään
seisoi nyt poliisi.
"Minä olen pitänyt häntä silmällä jo viikkokausia, isä", sanoi hän
taluttaen miestä vankilaan.
Se oli Charles Wilkes. Rouva Jupen asiaa tutkittaessa sinä samana
aamuna oli Aggien täytynyt vierasmiehenä mainita Charlien nimi. Kaikki
oli kerrottu iltalehdissä, ja Charlie oli saanut eron toimestaan
valimosta.