Kokouspäivänä oli suuri joukko väkeä rouva Macraen eteisessä Belgrave
Squaren varrella. Lady Robert Ure, joka jo oli palannut häämatkaltaan,
otti vastaan vieraita äitinsä puolesta, sillä rouva Macraen heikko
sydän ja päänkivistys pidättivät häntä yläkerrassa. Lordi Robert
seisoi vaimonsa vieressä pureskellen viiksiään ja katsellen saapuneita
monokkelillaan sangen huvitettuna. Siellä oli useita naisia, kaikki
muodikkaissa puvuissa, ja yhdellä heistä oli hatussaan kalalokin siipi,
jonka tyvi oli jätetty osittain näkyviin ja maalattu punaiseksi,
merkiksi siitä, että se oli nyhtäisty elävästä linnusta. Melkein kaikki
miehet olivat pappeja, joitten eri kuosiin leikatut puvut ja eri
tavalla solmitut kaulahuivit osoittivat mitä uskon vivahduksia kukin
edusti. He vilkaisivat toisiinsa hieman hämillään, ja rouva Callender,
joka ryöpsähti sisään kuin tuulenpuuska Skotlannin kankailta, sanoi
vallan ääneensä, ettei hän ikinä ennen ollut nähnyt "niin monta
varista samassa puussa". Arkkidiakoni oli siellä pää pystyssä puhellen
äänekkäästi lady Robert Uren kanssa. Tämä seisoi liikkumattomana
paikallaan, kääntämättä kertaakaan päätänsä John Stormiin päin, mutta
kumminkin koko ajan seuraten häntä silmillään. Monta kertaa huomasi
John tuskan ilmeen nuoren ladyn kasvoissa, ja häntä säälitti tuo
nainen, jonka hän otaksui menneen naimisiin ilman rakkautta. Mutta John
oli iloisella mielellä. Hän tervehti kaikkia ja laski leikkiä rouva
Callenderinkin kanssa, joka sanoi, ettei hän välittänyt koko tästä
tällaisesta hommasta.
Arkkidiakoni antoi merkin ja astui sitten seurueen etunenässä lady
Robert Urea taluttaen saliin, jossa rouva Macrae hajuvesituoksujen
kyllästyttämänä loikoili sohvalla armaan rakkinsa kanssa. Kun seurue
oli istuutunut, nousi arkkidiakoni yskäisten äänekkäästi:
"Arvoisat naiset ja herrat", aloitti hän, "meille ei ole annettu
muuta vakuutusta Herran siunauksesta kuin tämä: 'Rukoilkaa, niin te
saatte'. Siksi on meidän velvollisuutemme Kristuksen suuren perheen
jäseninä ensi työksemme rukoilla Kaikkivaltiaan Jumalan siunausta tälle
aikeellemme."
Nyt seurasi hiljainen kahina, ja kaikki hatut ja höyhenet kumartuivat
alaspäin, mutta äkkiä kuului äänekäs kysymys: "Herra arkkidiakoni,
sallikaa minun kysyä, kuka on rukoileva tuota siunausta?"
"Minä arvelin tehdä sen itse", sanoi arkkidiakoni lempeästi hymyillen.
"Siinä tapauksessa täytyy minun unitarilaisena panna vastalause
semmoista rukousta vastaan, jota en usko."
Puoleksi tukahdutettu naurun hymähdys kuului peräseinän puolelta, missä
lordi Robert seisoi monokkeli toisessa silmässään.
"No niin, jos Herramme nimi on loukkauskivenä meidän unitarilaiselle
veljellemme, voimme epäilemättä lukea rukouksemme tällä kertaa
lisäämättä siihen tuota tavallista kristillistä siunausta."
"Se on juuri teidän tapaistanne", sanoi samassa lihava partaniekka
oven suussa. "Koko elämänne iän te olette silitellyt kaikkia ja nyt te
koetatte silitellä pois Herramme Jesuksen Kristuksen nimenkin."
"Jos meidän alakirkollinen veljemme arvelee itse voivansa paremmin
lukea..."
Mutta nyt astui John Storm väliin. Hän oli näyttänyt jäähdyttävän
tyyneltä, vaikka hänen alahuulensa värähtely osoitti, että sisällä
leimusi palava tuli.
"Arvoisat naiset ja herrat", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minä
pyydän anteeksi, että olen kutsunut teidät tänne kokoon. Minä arvelin,
että jos todellakin toivomme kristikunnan yhteyttä, niin voisimme
ainakin yhtyä tositaisteluun pahaa vastaan. Mutta minä huomaan, että se
on ollut turha unelma. Me emme ole totta tarkoittaneet, eikä ainoakaan
meistä toivo kristikunnan yhteyttä muulla ehdolla kuin että hänen oma
sauvansa on oleva Aaronin sauva, joka nieli kaikki muut! Se oli minun
erehdykseni, ja minä pyydän teiltä sitä anteeksi."
"Niin, herra Storm", sanoi arkkidiakoni, "se _oli_ erehdys, ja jos
te olisitte seurannut minun neuvojani alusta alkaen rukoillen Herran
siunausta ja kääntyen ainoastaan kunnon yläkirkollisten puoleen --"
"Jumala ei odota mitään erikoisia anomuksia", sanoi John punastuen
hiusrajaa myöten. "Hän antaa antimensa vapaasti yläkirkollisille,
alakirkollisille ja kirkottomille."
"Jos teidän mielipiteenne on semmoinen, hyvä herra, niin ette ole
ollenkaan parempi kuin muutamat noista ystävistänne, enkä minä ainakaan
enää aio panna kortta ristiin tässä asiassa!"
"Niinkuin haluatte, herra arkkidiakoni", sanoi John, ja sitten seurue
erosi.
Rouva Macrae oli kuin ukkospilvi, kun _John_ kumarsi hänelle mennessään
ulos, mutta rouva Callender huusi riemuitsevalla äänellä: "Johda nyt
tästälähin itse laivaasi, poikaseni!" Sitten hän lisäsi ollessaan
ainoastaan parin kyynärän päässä arkkidiakonin leveästä selästä heidän
kulkiessaan alas portaita: "Jos eräistä täkäläisistä tulee taivaan
perillisiä, niin kyllä siellä on oleva aika tungos kultaporttien
edustalla, se on varma!"
John Storm palasi Sohoon sydän raskaana. Kulkiessaan pitkin
Viktoria-katua näki hän joukon ryysyisiä ihmisiä, jotka koettivat
päästä kadun poikki vaunujen välitse. Kaksi poliisia talutti miestä
ja vaimoa Rochester Rowin poliisikonttoriin. Vangit olivat Sharkey,
pelihuoneen isäntä ja hänen vaimonsa, enkelientekijä, kasvattilasten
hoitaja.
Viikon perästä oli John taasen paremmalla mielellä kuin koskaan ennen.
Hän kirjoitti Glorylle:
"Arkkidiakoni on hylännyt minut, mutta vähätpä siitä! Minun setäni on
antanut minulle vielä tuhat puntaa äitini rahoista, joten tavallansa
voi kuitenkin sanoa, että ristiretkeni pysyy _omin voimin elossa_.
Millainen hupsu minä olen! Kysykää Anna-tädiltä, mitä hän pitää
minusta tai vaikkapa vanhalta Chalselta tai joltakin muulta saaren
viattomalta asukkaalta. Teitä huvittaisi varmaan nähdä, kuinka West
Endin naiset harrastavat tätä liikettä -- muun muassa lady Robert
Ure. He ovat liittyneet sisarkunnaksi ja ristineet meidän pappilamme
'siirtokunnaksi'. Eräs minun kreikkalaisista isännistäni tuli eräänä
iltana katsomaan, mitä muutoksia me olimme saaneet aikaan. Hänen
silmänsä loistivat, kun hän näki, kuinka kaikki oli muuttunut, ja hän
pyysi lupaa tuoda erään ystävänsä myöskin sinne. Minä toivon, että te
voitte hyvin ja järjestätte kaikki asiat siellä parhaiten ja että neiti
Macquarrie on lähtenyt. Täällä sataa kuin taivas olisi auennut, mutta
minulla ei ole aikaa ajatella pahoja säitä. Joskus kulkiessani suurten
puistojemme läpi, joissa linnut visertelevät kellastuneiden lehvien
välissä, siirtyy mieleni teidän suloiseen, päivänpaisteiseen kotiinne,
ja kun käyskentelen noilla pimeillä kaduilla ja käytävillä, missä
kalpeakasvoiset, ryysyiset lapset leikkivät, silloin ajattelen, että
kerran koittaa se päivä, ja Jumalan avulla se on jo lähellä, jolloin
hellä suojelusenkeli kulkee auringonpaisteena kaiken tuon kurjuuden
keskellä. Mutta minä olen varmempi kuin koskaan ennen siitä, että te
menettelette aivan oikein karttaessanne vastaiseksi Lontoon meluavaa
elämää, jossa tuskin kukaan on onnellinen, vaikka tuhannet ovat
olevinaan onnellisia."
Seuraavana sunnuntai-iltana oli Crook Lanen pappilan edustalle
kokoontunut aivan ahdinkoon asti meluavaa väkeä molempia sukupuolia.
Siellä oli m.m. joukko "Skeletoneja", jotka puhuivat edellisenä päivänä
tapahtuneesta Sharkeyn vangitsemisesta. "Kuusi kuukautta tuomittiin
kumpaisellekin", sanoi eräs. "Se on kaikki noitten pappipirulaisten
syytä", sanoi toinen, ja Charlie Wilkes, joka oli erityisen kuuluisa
sukkeluudestaan, tanssi pari harakanhyppyä laulaen:
"Isä Storm on hurskas ja virkeä,
Tekee pahaa minkä kerkiää!"
Tuon tungoksen läpi kulki kaksi herrasmiestä pappilaa kohti, joka oli
kirkkaasti valaistu. Toinen heistä oli talon kreikkalainen omistaja,
toinen oli lordi Robert Ure. Astuessaan ensin alakerran laajaan saliin
tapasivat he ensimmäiseksi John Stormin, jolla oli yllään kauhtana
ja nelikulmainen lakki ja joka seisoi oven suussa antaen kättä sekä
tulijoille että menijöille. Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän,
tervehti vain talonomistajaa ja lordia kohteliaasti ja kääntyi sitten
toisaalle. Joka hetki hänen ajastaan oli tärkeä. Huone oli täynnä
ympäristön nuoria tyttöjä, ja siellä täällä näkyi vallasnaisia aivan
kuin toisen maailman ilmiöinä. Muutamat lukivat, toiset puhelivat,
jotkut naureskelivat, toiset soittivat pianoa ja muutamat lauloivat.
Heidän äänensä täytti huoneen kuin lintujen viserrys, ja heidän
kasvoistaan loisti ilo ja onni. Tullessaan huoneeseen jokainen
tervehti: "Hyvää iltaa, isä", ja lausui mennessään ulos: "Hyvää yötä,
isä!"
Lordi Robert Ure ja talonomistaja seisahtuivat pariksi minuutiksi
katselemaan ympärilleen. Lordi Robert ei ottanut lakkia päästään.
Hän pureskeli taittunutta sikaria, jonka toinen puoli retkotti hänen
leuallaan. Eräs vallasnaisista kuuli hänen sanovan: "Kyllä tästä tulee
luultavasti hyvä pienillä muutoksilla." Sitten hän läksi pois yksin, ja
kreikkalainen omistaja astui John Stormin luo.
John ei voinut heti kiinnittää huomiotansa häneen, mutta saadessaan
siihen vihdoinkin hiukan aikaa alkoi innokas pappi heti puhua omia
asioitaan. "Katsokaa", sanoi hän iloisesti hymyillen ja osoittaen
ympärilleen, "katsokaa, kuinka ahdasta meillä on! Meidän täytyy
varmaankin kohta revityttää pois tuo väliseinä."
"Isä Storm", sanoi kreikkalainen, "minulla on hyvin vakava asia, vaikka
te tietysti saatte virallisen ilmoituksen siitä toista tietä."
Johnin kasvot synkistyivät aivan kuin viljavainio synkistyy auringon
peittyessä pilviin.
"Minusta tuntuu ikävältä ilmoittaa teille, että koska tämän talon
omistajille on tehty edullinen tarjous, -- niin --"
"Mitä?" Johnin suuret, tuijottavat silmät olivat keskeyttäneet
kreikkalaisen.
"Niin -- me olemme päättäneet myydä tämän talon!"
"_Myydä!_ Sanoitteko myy...? Kenelle?... Mitä?"
"Suoraan sanoen eräälle varieteeteatteri-yhtiölle."
John horjahti taaksepäin hengittäen kuuluvasti. "Jos minun pitäisi
uskoa tuota... Tiedättekö, jos todellakin uskoisin, että semmoista
_voi_ tapahtua --"
"Ja tippa konjakkia ei ole ollenkaan haitaksi -- pienoinen tippa vain."
"Yksi asia on selvä -- Jumala on nähnyt, etten sovellu tuohon työhön,
ja siksi on Hän ottanut sen pois minulta."
Rouva Callender kääntyi pois pöydästä, ja illallinen jäi koskematta.
Seuraavassa postissa tuli Johnille kirje Glorylta.
_The Garden House
Clements Inn, W. C_.
Anteeksi! Minä olen palannut Lontooseen! Minä en voinut sille mitään,
en voinut, en voinut! Lontoo veti minut takaisin. Mitä minun piti
tehdä, kun kaikki asiat oli järjestetty eikä tätösiltä puuttunut
mitään? Pitikö minun ruveta apuopettajaksi tyttökouluun tai aloittaa
taistelu patakoukuilla ja kauhoilla? Oh, minä olin kuolla ikävään --
kuolla, kuolla, kuolla!
Ja minä sain niin houkuttelevia tarjouksia. Ei enää varieteehen
-- älkää uskoko semmoista! Te olitte vallan oikeassa mitä
varieteeteattereihin tulee. Ei, vaan oikeaan teatteriin, säännölliseen
teatteriin! Herra Drake on ostanut jonkin vanhan hökkelin, josta nyt
laitetaan komea teatteri minulle, nimenomaan minulle! Minä tulen
näyttelemään Julian osaa. -- Ajatelkaa -- Julian! -- ja _omassa_
teatterissani! Minulla on nyt jo sama tunne kuin vapautetulla orjalla,
joka on päässyt Punaisen Meren poikki.
Älkää nyt ollenkaan uskoko, että naisen suru seuraa noita vanhoja,
tuhmia lakeja ja kestää ainoastaan kolme päivää. _Hänet_ on haudattu
minun sydämeeni eikä kirkkomaahan, ja minä tulen aina rakastamaan ja
kunnioittamaan häntä! Ja ettekö sitäpaitsi itse sanonut minulle, että
olisi väärin, jos antaisin hänen kuolemansa ehkäistä elämääni?
Kirjoittakaa ja sanokaa, että annatte minulle anteeksi, John. Vastatkaa
heti ja ruvetkaa itse kirjeenkantajaksi. Te löydätte minut täältä Rosan
luota. Tulkaa, tulkaa, tulkaa! Minä en koskaan anna teille anteeksi,
ellette tule kohta -- en koskaan, en koskaan!
Glory.