X.

Gloryn kirje ja sen sisällä oleva toinen kirje vaikuttivat John

Stormiin aivan kuin sade, joka pieksää ratsastajan kasvoja -- hän

kannusti ratsuaan ja kiirehti eteenpäin.

"Kuinka minä saatan löytää sanoja", kirjoitti hän, jotka voisivat

ilmaista mitä tunsin kuullessani surullisen uutisenne? Mutta miksi

sanon sitä surulliseksi? Hänen elämänsä työ oli päättynyt, hänen

kuolemansa oli rauhallinen voitto, ja meidän tulee iloita siitä,

että hänen viimeinen lähtönsä oli niin helppo. Toivon, että te ette

sure häntä liian katkerasti ettekä anna hänen kuolemansa vaikuttaa

ehkäisevästi elämäänne. Se ei olisi oikein. Ei mikään rauhattomuus

vaivannut hänen puhdasta sydäntään eikä mikään synnin varjo. Hänen

vanhuutensa oli kuin yksi ainoa rauhallinen päivä, jota kesti

auringonlaskuun saakka. Hänen olentonsa sopusointua ei häirinnyt

ainoakaan epäpuhdas sävel, hänessä ei ollut mitään teeskentelyä.

Hän pysyi semmoisena tämän monimutkaisen, epätoden elämän keskellä

tietämättä mitään kaikesta siitä onttoudesta, turhamielisyydestä ja

viekkaudesta, joka ympäröi häntä -- suvaitsevana ja ystävällisenä

kaikille. Miksi siis surisimme häntä? Hän on saavuttanut päämääränsä --

hän on varmassa satamassa.

"Hänen kirjeensä oli niin liikuttava viisaassa yksinkertaisuudessaan.

Sen tarkoituksena oli saada minut hakemaan hänen virkaansa. Mutta

minun velvollisuuteni on täällä, ja Lontoo saakoon parhaimman osan

voimistani. Enemmän kuin koskaan ennen tunnen nyt vastuunalaisuuteni

teitä kohtaan. Ei ole vielä tullut aika minun antaa teille neuvoja.

Minä olen ennättänyt suuren kokeen aattoiltaan. Monta koetta on

tehty, monta ponnistusta tehtävä. Se on tavallaan mannan keräämistä

-- pikkuisen joka päivä. En voi muuta kuin sulkea teidät Jumalan

huomaan ja turviin. Lohduttakaa tätejänne ja ilmoittakaa minulle voinko

jollakin lailla palvella heitä."

Tämän kirjeen muste oli tuskin ennättänyt kuivua, kun John jo oli

muissa touhuissa. Hän oli alituisessa tulisessa puuhassa tätä nykyä.

Ennen kaikkea oli hän palavasti kiintynyt uuteen suunnitelmaansa

naisten ja lasten pelastamiseksi ja suojaamiseksi. Hän nimitti

sitä Gloryn tuumaksi, kun hän itsekseen mietti sitä. Se olisi ehkä

korvapuusti yhdeksännentoista vuosisadan siveellisyydelle, mutta entä

sitten? Se oli sopusoinnussa Kristuksen opin kanssa, sillä Kristus

antoi anteeksi syntiselle vaimolle ja häpäisi ulkokullatulta. Hän

vaikka lainaisi rahaa tuumansa hyväksi, hän kerjäisi sen hyväksi,

saattoipa olla tilaisuuksia, jolloin hän voisi vaikka varastaa sen

hyväksi. Rouva Callender pudisti päätään. "Ellen vallan erehdy,

poikaseni, tulee tästä skandaali. Minun käsittääkseni tuo on naisen

työtä."

"'Vaikka olisit saastaton kuin jää ja puhdas kuin lumi', täti...

Mutta mitäpä siitä! Minä aion nostattaa yhdistettyjen kirkkojen koko

voiman taisteluun tuota suurta pahuutta vastaan. Puhutaan kristikunnan

yhteydestä! Jos sitä todellakin vakavasti tarkoitettaisiin, yhtyisivät

kaikki suojelemaan ja vapauttamaan naisia."

"Mutta mistäs ne kolikot otetaan, poikaseni?"

"Mistä tahansa -- kaikkialta! Sitä paitsi on minulla oma pankkiirini,

joka on aina valmis auttamaan minua, täti."

"Ethän nyt vain taas tarkoittane pääministeriä, poika?"

"Tarkoitan Kuningasten Kuningasta. Herra auttaa minua tässä niinkuin

muussakin."

Hänen hillitön intonsa murti kaikki esteet, ja kaikkien hänen

ajatustensa syvimmässä pohjukassa piili Glory. John oli valmistava

tietä Glorylle. Glory oli palaava takaisin Lontooseen suureen, ylevään

työhön. Hänen kirkas sielunsa oli loistava kuin tähti. Hän tulisi

huomaamaan, että John oli ollut oikeassa ja uskollinen, ja sitten...

sitten... Mutta se vaikutti kuin tulinen viini hänen suonissaan -- hän

ei uskaltanut ajatella sitä.

Kolmetuhatta puntaa oli saatava kokoon, joilla ostettaisiin tai

rakennettaisiin koteja, ja John läksi kerjäämään noita rahoja.

Ensimmäiseksi hän meni rouva Macraen luo. Kun hän lähestyi taloa, tuli

häntä vastaan rouvan sylirakki puettuna vaaleaan, kellertävään vaippaan

ja miespalvelija seurassaan, sillä rakki oli juuri menossa tavalliselle

jaloitteluretkelleen puistoon.

John Storm astui sisään ja käski palvelijan ilmoittaa, että "isä Storm"

pyysi tavata emäntää. Palvelija palasi parin minuutin perästä sanoen,

että rouvaa vaivasi päänkivistys, josta syystä hän ei tänään ottanut

vastaan ketään.

"Sanokaa hänelle, että pääministerin veljenpoika pyytää puhutella

häntä", sanoi John.

Ennenkuin palvelija ennätti palata, kuului silkin kahinaa portailta, ja

rouva itse huusi: "Hyvä herra Storm, astukaa sisään! Minun palvelijani

ovat todellakin surkeita, kun he alituiseen sekoittavat nimiä!"

Aika oli iskenyt leimansa rouva Macraehen. Hän oli vanhentunut, ja

silmiä ympäröivät rypyt eivät enää olleet peitettävissä. Mutta hänen

otsatukkansa oli käherretty kuten ennenkin, ja tuntui kuin hän olisi

uinut hajuvesissä.

"Minä kuulin teidän paluustanne, hyvä herra Storm", sanoi hän hienon

naisen venytetyllä äänellä, mutta murretta käyttäen, mennessään Johnin

kanssa saliin. "Minun tyttäreni kertoi siitä minulle. Tiedättehän, että

hän on aina seurannut hartaasti teidän työtänne... Oi, kiitos, hän voi

erittäin hyvin ja viihtyy mainiosti Pariisissa. Kai tiedätte, että hän

on naimisissa. Tietysti se oli suuri uhraus minulle, mutta tapahtukoon

Herran tahto, ja minä tunsin velvollisuuteni äitinä..." Sitten seurasi

liikuttava kertomus hänen äidillisistä tunteistaan, joita vain se tieto

saattoi lohduttaa, että hänen vävynsä kuului "Englannin parhaimpiin

perheisiin" ja että rouva alituiseen sai sanomalehtiä "meren toiselta

puolen", joissa kerrottiin tarkkaan häistä ja kaikista hääpuvuista.

John käänteli hattuaan ja kuunteli.

"Ja mitä te ystävinenne nyt puuhaatte Sohossa?" kysyi rouva.

John kertoi toimistaan työnaisten hyväksi, ja arvoisa rouva Macrae

koetti näyttää syvästi hartaalta kuulijalta. "Kohtahan he tulevat

paremmiksi kuin yläluokat", sanoi hän.

John arveli, että se kyllä oli mahdollista, mutta hän jatkoi vain

kertomustaan suunnitelmistaan ja selitti, kuinka pieni se summa on,

jonka hän tarvitsisi niiden toteuttamiseksi.

"Ainoastaan kolmetuhatta! No se on varmaan helposti koottu!" huudahti

rouva Macrae.

"Armeliaisuus on rikkauden suola, armollinen rouva, ja jos rikkaat

ihmiset muistaisivat, että heidän rikkautensa on vain uskottu heille

hoidettavaksi --"

"Minä aina muistan -- aina minä sen muistan 'Älkää kootko maailman

aarteita' -- oi, mikä ihana lause se on!"

"Olen iloinen kuullessani teidän puhuvan niin, armollinen rouva. Moni

kristitty ihminen myöntää kyllä, että Jumala on leskien ja orpolasten

Jumala, mutta siitä huolimatta he palvelevat omana jumalanaan hopea- ja

kulta-aarteitaan."

"Mutta minä rakastan niin paljon lapsia, ja minusta on hyvin hauskaa

mennä lastenkoteihin, joissa näen heidän niiailevan niin sievästi

valkoisissa, siisteissä esiliinoissaan. Mutta se, mitä äsken sanoitte,

herra Storm, on aivan totta. Tiedättekö, että minä olen sen perästä,

kun palasin St. Louisista, nähnyt tavattoman joukon ihmisiä, jotka

ovat hullaantuneet kissoihin..." Ja sitten seurasi pitkä kertomus

eräästä rouva Macraen ystävästä, jolla kerran oli ollut persialainen

lemmikkikissa, mutta se kuoli, ja sen emäntä pukeutui surupukuun, eikä

kukaan sen jälkeen uskaltanut mainita mitään kissoista hänen kuullensa,

sillä hän ei voinut sitä kestää.

Samassa rakki tuli kotiin jaloitteluretkeltään, ja rouva Macrae kutsui

sen luokseen hyväillen sitä hellästi ja kertoen, että se oli lahja

hänen armaalta miesvainajaltaan. Mutta nyt oli rouva niin levoton sen

terveydestä, sillä se oli niin hento ja kylmettyi niin kovin helposti

huolimatta siitä, että Regent-kadun kuuluisa koirain räätäli oli

ommellut sille vaipan.

John nousi sanoakseen hyvästi. "Saanko siis luottaa teidän

ystävälliseen apuunne toimissani Sohon vaimojen ja lapsiraukkojen

hyväksi?"

"Tosiaankin... On nähkääs niin, että arkkidiakoni auttaa minua aina

semmoisissa asioissa -- niin, minä odotan häntä juuri tänään -- enkä

minä koskaan tee mitään kysymättä häneltä neuvoa. Minähän olen niin

kivulloinen -- minulla on heikko sydän", ja sitten hän pani päänsä

kallelleen ja nosti hajuvedessä liotetun nenäliinan nenäänsä. "Mutta

onko pääministeri tehnyt mitään sen asian hyväksi?"

"Hän on antanut kaksituhatta puntaa minun käytettäväkseni."

"Todellako?" huudahti rouva Macrae nousten ylös ja potkaisten

laahustimensa pois tieltä. "Kuten jo sanoin, tulisi meidän heti

paikalla päättää jotain siinä asiassa. Emmekö voisi pitää kokousta

minun salissani? Kaikki lahkotko yhdessä, niinkö? Niin, kyllä minun

puolestani -- kun on tällainen asia." Ja hän katseli ympärilleen aivan

kuin miettien, että saattoihan aina desinfisioida huoneet jälestäpäin.

Joku yskäisi kovasti eteisessä, kun John astui alas portaita.

Se oli arkkidiakoni, joka oli juuri tullut. "Ah", huudahti hän

heiluttaen kättään ja tervehtien Johnia, aivan kuin he olisivat

eronneet eilispäivänä ja mitä ihanimmassa sovussa. Niin, paljon

muutoksia _oli_ tapahtunut, ja hänet oli ylennetty korkeampaan

vaikutuspiiriin. Tosin hänen ystävänsä olivat toivoneet hänelle jotain

vielä korkeampaa paikkaa, mutta olihan hän nytkin jo valtakunnan

ensimmäinen arkkidiakoni, ja kirkossa, jos missä, kompromissin henki

hallitsi kaikkea. Hän kysyi mitä John nyt hommasi ja kuultuansa

hänen toimistaan, lisäsi hän jokseenkin maallisella tavalla: "Olkaa

varuillanne, rakas Storm, älkää yllyttäkö pahetta. Minä puolestani olen

vallan väsynyt tuohon 'langenneeseen sisareen'. Totta puhuen minä en

tunnusta tuota nimitystä ollenkaan. Piccadillyn maalattu Jezebel ei ole

minun sisareni."

"Me emme itse valitse sukulaisiamme, herra arkkidiakoni", sanoi John.

"Jos Jumala on meidän kaikkien Isä, silloin ovat myöskin kaikki miehet

veljiämme ja kaikki naiset sisariamme, olkoonpa se meille mieluista tai

vastenmielistä."

"Ah! Sama kuin ennenkin, huomaan minä! Mutta älkäämme sanoja

saivarrelko. Oletteko tavannut pääministeriä nykyään? Ei _aivan_

nykyään, niinkö? Hm -- niin" -- lisäsi hän ylhäisesti hymyillen --

"Downing-kadun ilman sanotaan heikontavan muistia", ja yskähtäen

äänekkäästi astui arkkidiakoni ylös portaita.

John Storm astui kotiinsa sinä päivänä kukkaro kevyenä, mutta sydän

raskaana.

"Kerjääminen on huono virka paastopäivänä, poikaseni", sanoi rouva

Callender. "Istupas nyt ja maista hiukan päivällistä."

"Kuinka nuo ihmiset uskaltavat rukoilla 'Isä meidän, joka olet

taivaassa'? Se on pilkkaa, se on pettämistä!"

"Jaa, jaa, he kyllä mielellään pettäisivät Jumalankin ilmoittamalla

tulonsa väärin, ellei Jumala voisi katsoa heidän kassakaappeihinsa."

"Heidän rahansa on vähäpätöisin asia, jonka taivas heille antaa. Jos

minä pyytäisin heiltä heidän terveyttään tai heidän onneaan, hyvä

Jumala, mitä he silloin sanoisivat?"

Seuraavana sunnuntai-iltana John Storm saarnasi täydelle kirkolle

tekstistä: "Tämä kansa lähestyy minua suullaan ja kunnioittaa minua

huulillaan, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta."

Mutta muutamia viikkoja myöhemmin hänen kasvonsa olivat valoisat ja

hänen äänensä iloinen. Hän kirjoitti toisen kirjeen Glorylle:

"Täydessä toimessa vihdoinkin, Glory. Minun piti saada sedältäni

kolmetuhatta puntaa vielä lisää äitini rahoista. Hän antoi ne

iloisesti, sanoen vain, että hän oli utelias näkemään, kuinka lähelle

kristittyä ihannetta nykyinen sivistyskanta salli meidän päästä. Mutta

rouva Callender on hapan. Joka kerta kun minä annan kuusi penceä omia

rahojani kirkkoni hyväksi, lausuu hän teräviä pisteliäisyyksiä, koska

hän muka on vain 'vanha hupakko', ja silloin minun pitää aina taputella

ja hyväillä häntä.

"Sanomalehdet pilkkasivat pahasti minun 'vauvakokoelmian', kunnes

ne saivat vihiä siitä, että pääministeri oli samassa köydessä.

Nyt ne nimittävät niitä 'pastori Stormin suojakodeiksi' ja ovat

ristineet minun yölliset retkikuntani 'valkoisen ristin armeijaksi'.

Itse arkkidiakonikin on ruvennut kertomaan maailmalle, kuinka hän

alusta alkaen on ollut 'intressoitu herra Stormista' ja auttoi minua

ensimmäiseen alkuun urallani. Minä tapasin hänet erään rikkaan

rouvan kodissa, jossa meillä oli vain pienoinen kahakka, mutta

eilen hän kirjoitti minulle kehoittaen 'ryhtymään suurenmoisen

yritykseni järjestelyyn' sekä pitämään julkiset päivälliset laitokseni

vihkiäisiksi. Vaikkakaan minun mielestäni semmoiset henkilöt, jotka

syövät suurissa laumoissa ja tyhjentelevät samppanjapulloja; eivät

ole omiaan suorittamaan työtä Jumalan vainiolla, en minä näyttänyt

mitään tyytymättömyyttä. Päinvastoin suostuin tulemaan kokoukseen,

joka pidetään tuon rikkaan rouvan salissa ja jonne kutsutaan pappeja,

maallikoita ja kaikenlaisten lahkokuntain jäseniä, sillä tämä seikka on

kaikkien dogmien ja erimielisyyksien yläpuolella, ja minä aion koettaa,

minkä verran voidaan edistää yksimielisen kristikunnan syntymistä

yhteiskunnalliselle perustukselle. Rouva Callender epäilee tätäkin

seikkaa ja huomauttaa minulle, että missä haaska on, sinne kotkat

kokoontuvat. Arkkidiakonin mielestä meidän tulee pitää kokouksemme joko

ennen elokuun 12 päivää taikka sitten vasta syyskuun loppupuolella,

ja rouva Callender selittää tämän seikan siten, että 'Pyhä Henki aina

nukahtaa peltopyiden metsästyksen ajaksi.'

"Minun tyttöklubini edistyy sen sijaan kuin kulovalkea. Me olemme

vihdoinkin päässeet muuttamaan korjattuun pappilaamme, ja kaikki on

varsin mukavasti järjestetty. Kaksisataa jäsentä kuuluu jo klubiimme,

etupäässä ompelijattaria sekä hillo- ja tulitikkutehtaitten tyttöjä.

Oi noita iloisia, nuoria olentoja, jotka juuri nauttivat lyhyttä

kukoistusaikaansa tyttö-iän ja täysin kehittyneen naisen iän välillä

-- voi kuinka mielelläni minä olen heidän parissaan ja katselen

heidän säihkyviä silmiään! Rouva Callender koettaa sammuttaa tätäkin

innostuksen tulta sanoen, että se ei sovellu 'pojalle'; puhukoon hän

mitä puhuu, minä en sano mitään, minä pysyn vain käsityksessäni.

"Meidän tärkein iltamme on sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen. Niin

juuri, sunnuntaisin! Kun silloin kaikki perkeleen huoneet ovat avoinna

meidän ympärillämme, miksi Jumalan huone suljettaisiin? Voi soveltua

hyvin sellaisille ihmisille, joilla on vain yksi sapatti viikossa,

että he pitävät sen täydellisesti pyhänä, mutta minulla on seitsemän,

sillä minä olen Kristuksen seuraaja enkä Mooseksen. Seurakunnan

kirkkoherra on kuitenkin ruvennut valittamaan minun 'häiritsevää

vaikutustani' hänen alueellaan ja sanomaan piispalle, että minun tulisi

joko tehdä parannus tahi luopua toiminnastani. Minun puuhani ovat näet

'sopimattomia ja tarpeettomia', ja minun saarnani ovat kaiken pyhän,

kaiken moraalisen ja kainon loukkaamista. Minäpä väitän, ettei maailma

koskaan ole muuttunut paremmaksi siitä, että alistutaan elämän pahuuden

mahtiin eikä myöskään siitä, että ollaan vaiti kaikesta.

"Voi, kuinka minä toivoisin, että te olisitte täällä kaikessa tässä

työssä ja touhussa! Ja -- ken tietää -- ehkä te vielä kerran tulettekin

tänne. Älkää vaivatko itseänne vastaamalla tähän kirjeeseen -- minä

kirjoitan kohta uudestaan, ja silloin minulla ehkä on käytännöllisempi

esitys teille. Hyvästi!"