_Glenfaba_.
Oi, hyvä John Storm, aiotteko koota hehkuvia hiiliä minun pääni päälle,
vai tulta ja tulikiveäkö? Teidän viimeinen kirjeenne innostusvirtoineen
syöksyi minun ylitseni kuin tulvavesi. Millaiseen työhön te olette
hukuttautunut! Voi, sitä elämää! Voi, noita jaloja tarkoituksia!
Ja minä -- minä virun täällä kuin vanha tallukka, joka on heitetty
merenrannalle. Sielu värähtelee, sydän paisuu! Mitä minuun tulee, on
henkeni puutarha lakastumaisillaan, ja minä hukkaan ne siemenet, joita
minun tulisi kylvää.
Rosa on tullut. Hän on ollut täällä melkein kuukauden ja hän on niin
herttainen, sanokaapa mitä tahansa. Hän toi mukanaan suuren kaupungin
tuulahduksen, ja minusta on niin hauskaa kuulla hänen puhuvan. Totta
on, että hän joskus vaivaa minua, mutta siihen on vain syynä minun
oma kateuteni ja pahuuteni ja ärtyisyyteni. Kun hän kertoo jostakin
Bettystä tai Ellenistä ja heidän ihmeellisistä voitoistaan, tunnen
olevani halvin syntinen tämän maan päällä.
On niin hupsua nähdä, kuinka tädit kohtelevat häntä. Rakel-täti
pitää häntä jonkinmoisena taiteilijana, ollen nähtävästi alituisessa
pelossa siitä, että Rosa-raukka voi milloin tahansa saada jonkinmoisen
hulluuden puuskan. Täti-Anna ei hyväksy hänen tukkaansa, joka on
kammattu ylöspäin aivan kuin miehellä, eikä myöskään hänen hamettaan,
"joka huoleti voisi olla hiukan vähemmin housujen näköinen" (Rosa
on näet tuonut mukanaan polkupyörähameensa). Paitsi sitä Rosa puhuu
sopimattomista asioista, semmoisista, joista ei kukaan uskaltanut
hiiskuakaan tätösien nuorena ollessa. Sitten hän myöskin nimittää
meidän vanhoja neitosia tätösiksi aivan niinkuin minäkin ja isoisää
hän sanoo isoisä-ukiksi sekä asettuu helposti perheoloihin aivan kuin
Endorin noita ennen muinoin. Tietysti minä tuon tuostakin luon häneen
varoittavia silmäyksiä, ettei hän sytyttäisi tulta tappuroihin, mutta
hän on nainen, herra paratkoon, ja on totinen tosi, että nainen voi
säilyttää ainoastaan semmoisen salaisuuden, jota hän ei tiedä.
Niin, naisellisuuden ihanne ei ole enää sama kuin tätösien nuoruudessa,
mutta kuunnellessani Rosaa ja katsellessani sitten täti Rakelia, jonka
tukka riippuu sileinä, mustina kiharoina, sekä täti Annaa ja hänen
vanhanaikuista jakaustaan, täytyy minun väristen kysyä itseltäni:
'Miksi minä pyrin eteenpäin? Minkä palkan siitä saa, jos luopuu elämän
ja maailman viehätyksistä?' Siitä ei saa mitään palkkaa. Ei mitään
muuta ole odotettavana kuin yksinäinen vanhanpiian elämä, ellei
sinulla satu olemaan sisarta, sillä kuka muu viitsisi jakaa häpeätään
sinun kanssasi? Unelmia, unelmia, unelmia vain on odotettavissa!
Uneksia saat rakkaimmasta olennosta, minkä nainen ikinä saa puristaa
syliinsä -- ja sitten sinä heräät eikä sylissäsi olekaan mitään.
Vanhan isän kuoltua odottaa sinua tyttökoulu, mutta ei mitään omia
lapsia, jotka rakastaisivat sinua, ei ketään, joka ajattelisi sinua.
Sitten seuraa säästeleminen ja kitkuttaminen joka asiassa, ja vuosi
vuodelta sinä käyt yhä vanhemmaksi, yhä laihemmaksi, yhä keltaisemmaksi
ja ryppyisemmäksi, aivan kuin omena, jota on pidetty liian kauan
ylähyllyllä, ja sitten... sitten tulee loppu.
Voih, minä olen koettanut niin äärettömän ankarasti pysyä "uskollisena
paremmalle olennolleni", koska eräs henkilö sanoo, että minun
täytyy. Arvatkaapa, mitä minä tein viime viikolla. Armollisena neiti
Hyväntekijänä jakelin vanhoille illallista köyhäinkeittiössä tänne
tuloni kunniaksi. Pihviä ja luumuvanukasta oli yltäkyllin puhumattakaan
piipuista ja tupakasta. Neljäkymmentä vanhusta molempia sukupuolia oli
nauttimassa näitä herkkuja. Illallisen jälkeen seurasi laulutilaisuus.
Chalse (tuo lihava vanha lurjus) istui leveänä nojatuolissa ja piti
minulle, "heidän kauniille hyväntekijälleen", puheen sekä narrasi minut
laulamaan "Mylecharainen" ja johtamaan koko juhlaa, joka lopetettiin
hymnillä. Mutta
'Enpä siinä _ma_ ollutkaan,
Varjoni se oli vaan!'
Ja olkoonpa miten oli, ihminen ei voi elää ainoastaan puuhaamalla
köyhäin keittolassa -- enkä minä myöskään. Ja koska minä tiedän,
millainen kurja, heikko turhamielinen olento minä olen, kysyn itseltäni
joskus, eikö kumminkin olisi tuhat kertaa parempi, jos tottelisin
luontoni ääntä enkä koettaisi väkivallalla toteuttaa veretöntä
ihannetta, jolla ei ole mitään tosi vastinetta minussa, se kun on
ainoastaan minun varjokuvani erään henkilön sydämessä, joka henkilö
luulee minua paljoa paremmaksi kuin todella olen.
Eipä siltä, että kukaan aavistaisi, millainen ulkokullattu olento minä
olen, vaikka eilen viimeksi olin ilmoittamaisillani salaisuuteni. Asia
oli näet semmoinen, että kun minä tottelin John Knox toista ja käänsin
selkäni Lontoolle, vein mukanani kaikki komeat pukuni, paitsi mitä
jätin teatteriin. Mutta minä en uskaltanut ottaa niitä esille täällä,
vaan pidin ne visusti lukon takana kirstussani. Sieltä ne vilkuilivat
minuun kuin väijyvät pahat henget, ja aina kun niiden tuoksu tunkeutui
huoneeseen, tulivat kyyneleet silmiini ja minä himoitsin kurkistaa
niihin vielä kerran! Mutta minä kestin lujasti kaikki viettelykset,
minä voitin, minä riemuitsin -- kunnes eilisiltana Rosa rupesi puhumaan
Shakespearen Juliasta, millainen ihmeellinen hengen luoma hän oli ja
kuinka ei ainoakaan näyttelijätär pystynyt luomaan täysin ihanteellista
kuvaa hänestä.
Mitä luulette minun tehneen? Kerronko? No, minä kerron. Minä kiipesin
yläkertaan, omaan hiljaiseen pikku huoneeseeni, vedin kirstun esiin
piilopaikastaan sängyn alta, otin ulos pukuni -- ihanat, viehättävät,
pukuni -- ja puin ne ylleni! Sitten lausuin Julian monologin
ennenkuin hän juo unijuoman, ensin kuiskaten, sitten yhä kovemmin
ja kovemmin, koko ajan katsellen kuvaani peilissä. Olin sammuttanut
kynttiläni, joten huoneessa ei ollut muuta valoa kuin kuunvalo, joka
loisti kasvoillani, mutta minä olin täynnä hehkua, minun sieluni oli
ilmitulessa, ja lopetettuani monologin ojentauduin suoraksi silmät
kiinni, pää kenossa ja sydän melkein hiljaa sekä huudahdin: "_Minä --
minä_ olen Julia, sillä minä olen suuri näyttelijätär!"
Oi, voi, voi! Minä voisin vallan katketa naurusta muistaessani, mitä
sitten seurasi! Minä kuulin äkkiä jonkun koputtavan oveani (se oli näet
lukossa), ja kimakka ääni huusi levottomasti: "Glory, mikä ihme sinua
vaivaa? Oletko sinä kipeä, Glory?" Se oli pikku tätönen! Ajatellessani,
kuinka hän kauhistuisi, jos hän nyt äkkiä näkisi komean italialaisen
neidon minun vaatimattoman olentoni asemasta, täytyi minun nauraen
pyydellä anteeksi ja samalla aika kyytiä toimittaa kiireen kaupalla
kaikki koreudet entiseen piiloonsa sekä vetää ylleni yksinkertainen
pukuni.
Silloin olin vähällä ilmoittaa salaisuuteni, mutta vielä hullummin
olivat asiat pari päivää sitten. Vanha isoisä raukka! Hän pitää
Rosaa johonkin korkeampaan ihmisrotuun kuuluvana ja kyselee häneltä
alituiseen, mitä hän pitää Glorysta! Ukkoparka on käynyt niin
lapselliseksi jo, ja joka kerta kun hän luulee minun kääntäneen
selkäni, kysyy hän heti: "Ja mitä te arvelette minun pojantyttärestäni,
neiti Macquarrie?" Siihen Rosa vastaa: "Glory tulee tekemään teidän
nimenne kuolemattomaksi, pastori Quayle." Silloin isoisän silmät
säkenöivät ja hän virkkaa: "Niinkö arvelette -- niinkö todellakin
arvelette?" Ja sitten Rosa lavertelee vielä enemmän samanlaista
hassutusta, ja rakas, vanha, isoisä-kulta hymyilee voitonriemuisasti.
Mutta aina tuommoisten tapausten jälkeen nousevat kyyneleet hänen
silmiinsä, hänen päänsä on kumarassa ja hän sanoo tätösille värisevällä
äänellä: "Hän lähtee pois. Saattepa nähdä, että hän lähtee pois. Hänen
kauneuttaan ja taitoaan ei voi riistää maailmalta!" Silloin minä aina
keskeytän heidät ja torun heitä ja sanon, että he eivät saa puhua
sellaisia tuhmuuksia.
Kaikesta huolimatta on vanhus ruvennut katselemaan Rosaa
epäluuloisesti, aivan kuin Rosa olisi noita, joka koettaa houkutella
minua pois, ja eräänä iltana meidän piti hiipiä puutarhaan voidaksemme
puhella rauhassa ja välttääksemme isoisän vartioivia katseita. Aurinko
oli laskenut -- taivas linnan yläpuolella sekä meri sen edustalla
hohti punaiselta, ja me kävelimme polkua pitkin virran reunalla
_fuksia-_aidan varjossa, joka rajoittaa ruohokenttää, muistattehan.
Rosa kertoi tavallisella kiihkollaan, kuinka loistava tulevaisuus
sellaisilla henkilöillä on, jotka saavuttavat Lontoon maailman suosion,
ja kuinka ihmiset ovat valmiit heitä auttamaan eteenpäin. On kosolta
miehiä, jotka hankkivat kehittymistilaisuutta esim. tämmöiselle tytölle
ja vaikkapa vuokraisivat oman teatterinkin hänelle. Ja minä seisahduin
änkyttäen: "Jaa, jaa, jospa minulla olisikin _oikea_ näyttämö... ken
tiesi... ehkei se olisikaan niin hullua..." Samassa _fuksian_ lehdet
kahisivat aivan kuin tuulessa, ja me kuulimme askeleita polulta.
Isoisä oli nojautuen Rakelin käsivarteen tullut ulos ja kuullut
minun viimeiset sanani. "Se on Glory!" änkytti hän, ja sitten minä
kuulin hänen nuuskaavan ja niistävän nenäänsä aivan kuin peittääkseen
liikutustaan. Hän näet luuli, että minä petin heitä kaikkia ja haudoin
salaisia tuumia mielessäni. Minä tuskin tiedän mitä nyt seurasi.
Seuraavien viiden minuutin ajalla "suuri näyttelijätär" sai puhua
ihmisten ja enkelien (Belzebubin) kielillä soaistakseen vanhan miehen,
vanhan naisen ja nuoren naisen silmät. Se oli mainio esitys, sen
saatte uskoa. En elämässäni enää voi saada aikaan mitään senkaltaista,
vaikka minulla silloin olikin yleisönä vain yksi ainoa vanha ukko,
yksi vanha piika ja yksi nuori nainen. Kuulijakuntani hurmaantui,
ja vanha isoisä raukka tyyntyi. Mutta kun olimme palanneet sisään
kuulin hänen sanovan: 'Ei sitä voi auttaa kumminkaan. Hänellä on ikävä
täällä -- onko se ihme? Emme me voi sulkea häkkiin pääskyämme, Rakel,
ja parasta on kaiketi ettemme koetakaan. Laululintunen tuli tänne
meitä ilahduttamaan, mutta sitten se lentää taas pois. Me olemme jo
vanhoja, rakkani -- ei sitä pidä itkeä.' Ja mennessään illalla omaan
huoneeseensa lukitsi hän ovensa ja luki rukouksensa kuiskaamalla, etten
minä kuulisi, kuinka hän nyyhkytti.
Sen perästä hän ei ole noussut vuoteeltaan. Minä pelkään, ettei hän
enää siitä nousekaan. Monen monituista kertaa olen ollut sanomaisillani
hänelle, ettei ollenkaan olisi syytä pelätä vedenpaisumusta, vaikka
minä menisinkin Lontooseen, mutta nyt en enää milloinkaan jätä häntä.
Minä toivoisin kumminkin, ettei Rakel-täti puhuisi niin paljon siitä
ajasta, jolloin minä olin poissa. Hänen puheistaan päättäen isoisä
lienee joka ilta pistäytynyt minun tyhjään huoneeseeni ennenkuin
meni omaan kamariinsa, ja sen jälkeen hänen silmissään aina näkyi
kyyneleitä ja huulet liikkuivat hiljaa. Enhän minäkään ole luonnostani
kovasydäminen, mutta en minä voi rakastaa isoisää sillä tavalla. Voi,
kuinka elämä on julmaa!... Tiedänhän minä, että minun pitäisi olla
toisenlainen, mutta... mutta en minä voi sille mitään!
Minä voisin kumminkin itkeä ajatellessani, kuinka lyhyt tämä elämä on
ja kuinka vähän minulla olisi varaa tuhlata siitä. "Pysy lujasti kiinni
täällä!" huutaa sydämeni minulle, mutta samalla Lontoo kutsuu minua,
houkuttelee minua luokseen kuin meri, ja minusta tuntuu kuin olisin
kuljeskeleva merenneitonen ja kuin Lontoo olisi minun aaltokotini.
_Myöhemmin_.
Rakas vanha isoisäraukka! Minun kirjeeni keskeytyi eilis-iltana, sillä
isoisä sai taas tuommoisen äkillisen kohtauksen. Hän pyörtyi uudelleen,
ja tädit olivat taas hämmästyttävän avuttomia. Sen isoisäkin tietää,
ja kun minä olin tehnyt kaiken voitavani virvoittaakseni häntä jälleen
tuntoihinsa, avasi hän silmänsä ja kuiskasi, että hän tahtoi sanoa
minulle jotain kahden kesken. Vanhat tätiraukat menivät silloin ulos
huoneesta kyynelsilmin ja kasvoissa semmoinen ilme, kuin olisivat
tahtoneet sanoa, että he kyllä arvasivat mitä isoisä tahtoi minulle
ilmoittaa. Vaikeasti hengittäen virkkoi vanhus sitten: "Ethän _sinä_,
Glory, pelkää?" ja minä vastasin "en", vaikka sydämeni tykytti kovasti.
Silloin vanhoille, kuluneille kasvoille hiipi heikko hymy, ja hän
sanoi minulle, että tämä kohtaus oli vain uusi kutsu hänelle. "Kohta
minä lähden ikipäiviksi", sanoi hän, "ja sinun pitää olla uljas ja
voimakas, lapseni, sillä kaikkien meidän täytyy kerran kuolla. Mitä
siinä siis olisi pelättävää?" Minä en koettanutkaan vastustaa häntä --
mitä hyötyä siitä olisi ollut? Ja puhuttuaan tulevista hetkistä kertoi
hän tyynesti menneestä elämästään, kuinka hän oli taistellut myrskyä
vastaan seitsemänkymmentä vuotta, mutta nyt vie Kaikkivaltias Isä hänet
vihdoinkin satamaan. "Minä en enää voi rukoilla jatkoa elämälleni,
Glory", sanoi hän. "Usein sitä rukoilin entisinä aikoina kun minulla
oli pikku lapsenlapseni kasvatettavana, mutta minun tehtäväni on nyt
täytetty, ja kun päivä on lopussa, niin väsynyt työmies ei voi muuta
toivoa kuin rauhaa ja lepoa."
Tohtori on käynyt ja mennyt. Ei ole kysymys mistään erikoisesta
taudista, ei voi mitään tehdä, mutta ei myöskään mitään toivoa.
Vähitellen väsynyt ruumisraukka heikontuu ja vaipuu maata kohti
ja sielu kohoaa taivaaseen, jossa sille on sija valmistettu. Voi,
millaiseksi pakanaksi tunnen itseni hänen rinnallaan! Ja kuinka iloinen
olen, etten ruvennut puhumaan hänelle poislähdöstäni, juuri kun hän on
ennättänyt pitkän matkansa aattoiltaan! Minä olen lähettänyt tätöset
nukkumaan, mutta Rosa on vaatinut minua lupaamaan, että herättäisin
hänet kello neljä aamulla, jolloin hän tahtoo vuorostaan valvoa isoisän
luona.
_Seuraavana aamuna_.
Rosa valvoi minun puolestani lopun yöstä, ja minä läksin huoneeseeni
levolle kylmässä aamuhämärässä. Mutta nyt minä kadun, että annoin
Rosan valvoa, sillä minä en ollenkaan voinut nukkua, ja isoisä näki
levottomia unia. Minusta tuntui kuin vanhusta olisi puistattanut, kun
jätin heidät kahden kesken, ja monesti kuulin seinän läpi, kuinka hän
käheällä äänellä huusi: "Tuokaa hänet takaisin", aivan kuin painajainen
olisi vaivannut häntä. Mutta joka kerta kuulin myöskin, kuinka Rosa
lohdutti häntä, ja siksi rupesin aina uudestaan nukkumaan enkä mennyt
hänen luokseen.
Koska hän oli virkeämpi tänä aamuna, asetimme hänet patjojen nojaan
istumaan vuoteelleen, jossa hän on kirjoittanut kirjettä. Kun hän
pyysi kynää ja paperia, kysyin häneltä, enkö minä voisi kirjoittaa
hänen puolestaan, mutta tuo vanha rakas lapsi oli olevinaan niin kovin
salaperäinen ja koetti näyttää niin vetikkamaiselta kysyessään, onko
tavallista, että vihollista ammutaan sen omalla ruudilla. Tietysti minä
laskin leikkiä hänen kanssaan ja olin olevinani hirveän utelias, vaikka
kyllä luulen arvaavani kenelle tuo kirje on aiottu, huolimatta siitä,
että hän peitti kirjekuoren osoitepuolen silloinkin, kun kirjettä
lakattiin. Hän lakkasi sen oikealla lakalla, ja minä pitelin kynttilää,
kun hän vapisevilla sormiraukoillaan, jotka tuontuostakin olivat tulla
liian lähelle kynttilää, kuumensi lakkatankoa, ja sitten minä painoin
äitini helmisormuksella sinetin ja isoisä pisti kirjeen tyynynsä alle.
Aamiaisesta saakka hän on alituiseen nukahtanut. Meidän luonamme on
käynyt kirkkoväärtejä ja naapuriseurakuntien pappeja, sillä isoisälle
on tietysti hankittava sijainen täksi ajaksi. Kaikki ovat tietysti
kysyneet, mikä tauti isoisää vaivaa, ja kuullessaan, ettei häntä vaivaa
mikään tauti, ovat he eri nuoteilla kaakattaneet ja kotkottaneet:
"Luojalle kiitos siitä!" Minä inhoan semmoisia ihmisiä, jotka aina
veisaavat kiitosvirsiä.
_Kello kaksitoista_.
Tila entisellään, paitsi että hän on hiukan houraillut milloin ei
ole nukkunut. Hän näkyy elävän menneisyydessä. Hän katsoo minuun
tutunomaisesti nimittäen minua "Lancelotiksi", joka oli isävainajani
nimi. Koko aamun on tuota jatkunut. Luulisi melkein hänen vaeltavan
hämärän maassa, jossa ei voi selvään erottaa henkilöiden kasvoja ja
jossa kuolleet ovat yhtä eläviä kuin elävätkin.
Kaikki luulevat, että minulla on aivan tavaton mielenmaltti, koska minä
en itke alituiseen, niinkuin kaikki muut täällä -- Anna-tätikin itkee
esiliinansa suojassa. -- Vaikka minun kyyneleeni muutoin kyllä ovat
valmiit vuotamaan, voin niitä sentään joskus pidättääkin. Mutta totta
puhuen, minä olen peloissani ja sydämeni syvyydessä tunnen kauhua. On
aivan kuin _jotain_ hiipisi tähän taloon hitaasti, vastustamattomasti,
kamalasti, luoden varjonsa jo edeltäkäsin meihin.
Minä olen saanut selville, mitä isoisä huusi eilis-iltana. Rakel-täti
kertoi, että hän uneksi isäni lähdöstä Afrikkaan. Siitä on nyt
kaksikymmentä kaksi vuotta, mutta näyttää siltä kuin muisto tuosta
olisi vaivannut vanhusta paljon viime aikoina. "Ettekö te muista sitä?"
sanoo hän alituiseen. "Silloin ei ollut mitään rautateitä saarellamme,
ja me seisoimme portilla katsomassa kuinka rattaat, joissa hän istui,
lähtivät vierimään. Ja kun hän oli kadonnut näkyvistä, ei maksanut
vaivaa katsella enää. Me palasimme sisälle -- sinä ja Anna ja kaunis
nuori Elise-parka. Poikani ei koskaan palannut takaisin, ja kun Glory
lähtee, ei hän myöskään tule koskaan takaisin."
Puoliselvinä väliaikoina, jolloin hän luulee minua isäkseni, loppuu
minun ihmeellinen mielenmalttini usein ja minä keksin syitä päästäkseni
pistäytymään pois huoneesta. Silloin hiivin hiljaa rakennuksen läpi ja
kuuntelen raollaan olevien ovien takana. Juuri nyt kuulin hänen puhuvan
aivan tajussaan Rakel-tädille, mutta hänen äänensä tuntui ikäänkuin
kaikuvan sisäänpäin eikä ulospäin, kuten ennen. "Ei hän voi sille
mitään, lapsiraukka", sanoi hän. "Kerran hän kyllä saa kokea, miltä se
tuntuu, mutta ei vielä, ei ennenkuin hänellä on omia lapsia. Ihmissuku
katsoo eteenpäin, ei taaksepäin. Jumala tiesi luodessaan meidät, ettei
maailma voisi edistyä ilman pientä julmuutta, ja kuka minä olen, että
valittaisin?"
Minä en voinut kestää tuota enää, vaan juoksin sisään, sydän
pakahtumaisillaan, ja huusin: "Minä en koskaan jätä sinua, isoisä!"
Mutta hän hymyili vain sanoen: "Minä en pidätä sinua enää kauan, Glory,
en pidätä enää kauan", ja silloin minä olisin voinut nääntyä häpeästä.
_Illalla_.
Koko iltapäivän hän on ollut kuin lapsi, ja kaikki näyttää olevan aivan
kuin nurin hänen tajunnassaan. Iäisyyden varjo on pyyhkinyt pois ajan.
Kun minä kohotin hänet istumaan vuoteella, luuli hän olevansa pikku
poikana nuoren äitinsä sylissä. Oi, suloista unelmaa! Vanha mies, otsa
rypyssä ja pää valkohapsinen ja kaikki raskaat vuodet olemattomiin
haihtuneet! Monta kertaa hän on kysynyt minulta, saisiko hän leikkiä,
kunnes pannaan nukkumaan, ja minä olen silittänyt hänen ryppyisiä
käsiään sanoen "saat, saat", sillä minä olen olevinani hänen äitinsä,
joka kuoli vanhana.
Mutta tuo "rooli" on miltei liian vaikea minulle. Minun pitää
alituiseen juosta pois huoneesta, etten ihan purskahtaisi itkuun. Minä
tulen juuri hänen työhuoneestaan. Se on täynnä, kuten aina ennenkin,
tomuisia vanhoja riimukiviä ja niitten kipsijäljennöksiä. Hän on elänyt
koko elämänsä kymmenennessä vuosisadassa, ja nyt hän on lähdössä vielä
paljoa kauemmaksi...
Voi, minua väsyttää, väsyttää! Jos isoisä kuolee, lähden kohta pois
täältä. Täällä ei silloin enää ole mitään, mikä minua pidättäisi,
enkä minä sitäpaitsi _voi_ nähdä alituiseen ympärilläni kaikkia noita
herttaisia muistoja hänestä, niin yksinkertaisia, niin liikuttavia.
Mutta voi kuinka turhanpäiväiseltä hyörivä, meluava Lontoo nyt tuntuu
-- kuinka pieneltä, kuinka säälittävältä!
_Myöhemmin_.
Kaikki on lopussa. Esirippu on laskenut, mutta minä en itke. Jos
itkisin, en itkisi surusta, vaan siksi, että tuo loppu oli niin
kaunis, niin ihana! Aurinko oli juuri laskemaisillaan, ja sen säteet
hiipivät huoneeseen. Isoisä heräsi pitkästä unesta, ja melkein
yliluonnollinen rauha levisi hänen kasvoilleen. Minä näin, että hän oli
täydessä tunnossaan nyt. Kuolema oli taluttanut hänet takaisin hänen
lapsuudestaan asti noitten pitkien vuosien läpi, ja hän tiesi nyt, että
hän oli vanha ja minä olin nuori. "Joko veneet ovat lähteneet?" kysyi
hän tarkoittaen silakkaveneitä, jotka lähtevät ulapalle auringonlaskun
aikaan. "Minä tahtoisin nähdä niiden purjehtivan", sanoi hän, ja minä
kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja nostin hänet istumaan niin
ylös, että hän saattoi nähdä sataman ja meren linnan toisella puolen.
Auringonvalo kimalteli hänen vanhan, hopeanvalkoisen päänsä päällä
luoden taivaallista valoa kasvoille, joita kuolema jo jäähdytti. Ulkona
oli melkein tyyni, ja veneet uivat ulapalle, purjeissa tuskin ollenkaan
tuulta. "Ah", sanoi isoisä, "minä en lähde ulos niinkuin nuo, Glory,
minä tulen satamaan. Minä olen taistellut myrskyä vastaan koko elämäni,
mutta minä näen tyynen satamani vihdoinkin yhtä selvään, kuin Peelin ja
nyt odottelen vain nousuvettä ja satamamestaria, joka kohottaa lippunsa
merkiksi!"
Sitten hänen päänsä vaipui kevyesti minun käsivarrelleni, huulien
väri muuttui, mutta silmät eivät sulkeutuneet, ja hänen autuaille
kasvoilleen levisi vieno hymy. Siten kuoli jalo kristitty --
yksinkertainen, päiväpaisteinen, iloinen, onnellinen, lapsen kaltainen
olento, ja sellaisten on taivaan valtakunta.
Glory.