"Aggie", vastasi tyttö.
"Kuka on siellä kanssasi?"
"Eräs Charlien ystävä."
Silloin ovi avautui.
John astui ensin sisään, ja koira seurasi häntä. Sitten tuli tyttö.
Kun ovi oli sulkeutunut, tuijotti ovea vartioiva nuori mies Johniin
kynttilä kädessään ja suu ammollaan, aivan kauhistuneena.
"Vaiti! Ei sanaakaan! Don, vartioi miestä!"
Nuori mies vilkaisi verikoiraan ja kalpeni.
"Missä on rouva Sharkey?"
"Alakerrassa, herra pastori."
Alhaalta kuului miesten ääniä ja ylhäältä erään oven takaa lapsen
sydäntäsärkevä nyyhkytys.
"Antakaa minulle kynttilänne."
Mies antoi sen.
"Jos uskallatte puhua tai hievahtaa, niin --"
John katsoi koiraan, ja mies vapisi.
"Tulkaa nyt yläkertaan, lapsi", sanoi hän, ja tyttö seurasi häntä ylös.
Saapuessaan sen huoneen kohdalle, josta lapsen itku kuului, koettivat
he avata oven. Se oli lukossa. John koetti väkivoimalla työntää sitä,
mutta se ei auennut. Lapsen nyyhkytykset muuttuivat vähitellen uniseksi
hyminäksi.
Toisen huoneen ovi oli auki, ja he astuivat sinne. Kattila kiehui
poristen tulella, mutta ei ketään ihmistä näkynyt missään. Huonekaluina
oli pöytä, muutamia tuoleja ja epäsiisti sohva. Hujan hajan oli
joitakuita tauluja. Muutamat taulut kuvasivat kilpajuoksijoita, toiset
olivat muistikortteja. Yhdessä oli kirjoitus: "Taivaallinen Isä ottaa
heidät helmaansa." Aggie vapisi kylmästä, sillä joku tuntematon pelko
tuntui häntä hyytävän.
"Meidän täytyy mennä alas kellarikerrokseen -- ei tässä nyt muu auta",
sanoi John Storm.
Eteisessä ollut mies ei hiiskunut eikä hievahtanut. Hän tuijotti
yhä vielä kauhun valtaamana verikoiran vertyneisiin silmiin, jotka
kiiluivat pimeässä. John antoi kynttilän tytölle ja alkoi astua hiljaa
alakertaan. Koko talossa ei kuulunut hiiskaustakaan. Westminsterin
kello löi juuri kaksitoista.
Hetken perästä John Storm oli jo puolivälissä portaita ja saattoi
nyt selvästi nähdä koko luolan. Se oli pesutupa, ja sen vieressä oli
holvikattoinen hiilikellari, joka ulottui kadun alle. Viisitoista tai
parikymmentä miestä, etupäässä muukalaisia, oli suuren, vihreällä
kankaalla verhotun pöydän ääressä, jolla paloi pienoinen lamppu.
Muutamat miehistä istuivat pöydän ympäri asetetuilla tuoleilla, toiset
seisoivat heidän takanaan kaksittain. He pelasivat korttia, nimittäin
faraopeliä. Tulitikkuja oli asetettu rivittäin pöydälle, puolikruunun
kappaleita oli niiden päällä, ja kortteja juuri nostettiin sekä
jaettiin. Lukuunottamatta, pankinpitäjää, joka oli keski-ikäinen mies
ja hurjasta katseesta päättäen ankara juoppo, olivat kaikkien kasvot
kääntyneet poispäin portaista.
He eivät polttaneet eivätkä myöskään juoneet; he puhuivat toisilleen
ainoastaan silloin kun voitot ja tappiot selvitettiin. Silloin he
riitelivät ja kiroilivat englanninkielellä. Sen perästä seurasi taas
jäähdyttävä, hirveä hiljaisuus, aivan kuin jotain kamalaa olisi
tapahtumaisillaan. Lamppu valaisi kirkkaasti pöytää, mutta muu osa
huoneesta oli varjojen vallassa.
Hiilikellari oli muutettu jonkinmoiseksi ravintolahuoneeksi, ja
tarjoilupöydän takana oli suuri pullokaappi. Sen varjossa istui
eräs nainen kutoen sukkaa. Hänellä oli karkeat, punakat kasvot, ja
holvikatossa hänen päänsä yläpuolella oli rautainen luukku, joka aukeni
ulos katukäytävälle. Joku kulki kadulla sen yli saaden aikaan omituisen
kumean kaiun, aivan kuin multaa heitettäessä kirstulle.
John Storm ei ollut pelkuri, mutta äkillinen kauhu valtasi hänet,
kun hän huomasi olevansa yksin tuossa maanalaisessa luolassa, jossa
asukkaat olivat petoja pahemmat. Hän seisoi ainakin minuutin verran
huomaamatta. Sitten hän kuuli vaimon kuiskaavan sähisten: "Kissa on
pöydällä!" ja silloin hän tiesi olevansa huomattu. Miehet kääntyivät
katsomaan häntä, ei ollenkaan äkkiä, vaan salaisesti, varovasti,
hitaasti. Pankinpitäjä lyyhistyi hämmästyneen näköisenä pöydän ääreen,
koettaen piilottaa korttipakkaa.
John seisoi tyynenä, ja koko hänen olemuksensa henki rohkeutta ja
uljuutta. Miesryhmä alkoi hajota. "Nyt on piru merrassa", sanoi joku.
Ei kukaan muu virkkanut mitään, ja vähitellen he alkoivat hävitä. He
poistuivat takaoven kautta pihaan, sillä aivan samoin kuin rotilla on
myöskin vahingollisilla ihmiseläimillä kaksi käytävää luolissaan.
Puolessa minuutissa oli kellari melkein tyhjentynyt. Ainoastaan
pankinpitäjä ja vaimo sekä eräs nuori mies olivat jälellä. Tuo nuori
mies oli Charlie.
"Mitäs tekisi mielesi, hyvä veli?" sanoi hän hävyttömän näköisenä.
"Tahtoisitko saarnapostilloja? Tässä on!" ja samassa hän heitti
korttipakan Johnin eteen.
"Se tuo sinun perhanan naikkosesi on tämän tehnyt", sanoi vaimo.
"Vai niin, vai on se siis edeltäkäsin sovittu asia", sanoi Charlie ja
astuen tiskin luo hän otti sieltä juomalasin sekä särki siitä reunan.
Sitten hän kääntäen terävät särmät Johniin päin tähtäsi ja aikoi
viskata.
Samassa kuiskasi toinen mies jotain naiselle, joka silloin ojensi tälle
puukon.
John Storm ei ollut vielä puhunut sanaakaan, mutta äkillinen vaisto
varoitti häntä nyt. Hän vihelsi, ja koira juoksi alas. Nuori mies
heitti särkyneen lasinsa lattialle huutaen kapakan isännälle: "Älä
hiidessä hievahda! Jos vähänkään liikut, saat tuon pedon hampaat
kurkkuusi!"
Kuullessaan Charlien äänen hiipi Aggie alas portaita. "Charlie!"
huusi hän. Charlie aukaisi takkinsa ja pisti peukalonsa liiviensä
hihanreikiin huutaen vihasta, intohimosta ja raivosta kähisevällä
äänellä: "Mene helvettiin!" Sitten hän hoiperteli ulos takaovesta.
Isäntä näkyi myöskin tekevän lähtöä, mutta John käski häntä jäämään.
Mies vilkaisi koiraan ja totteli. "Mitä te tahdotte?" tiuskaisi hän.
"Minä tahdon tämän tytön lapsen. Se on ensimmäinen asia, mikä on
toimitettava. Loput saatte sittemmin tietää."
"Soo-oh, vai sitä te tahdotte!" Miehen irvistys oli hirveä.
"Se on poissa, hyvä herra. Me olemme kadottaneet sen", sanoi vaimo, ja
hänen kasvojensa ilme oli kamala.
"Se juttu ei mene minuun, eukko. Menkää yläkertaan ja avatkaa ovi. Mies
myöskin -- mars!"
Minuuttia myöhemmin he olivat makuuhuoneen ovella yläkerrassa. Kolme
kaiken hoidon puutteessa olevaa lasta makasi nukuksissa käärittyinä
ryysyihin. Yksi vuoden vanha oli pajukopassa, toinen kolmevuotias oli
puukehdossa, ja nuorin lapsi makasi vuoteella. Aggie oli tullut sisään
viimeisenä ja seisoi nyt ovella vavisten ja itkien.
"No, tyttöseni, hakekaa nyt lapsenne", sanoi John, ja nuori äiti
kiirehti kiihkeästi kehdon luota kopan luo ja kopan luota vuoteelle.
"Tässä se on", huudahti hän. "Ei -- voi, ei, ei!" Ja hän alkoi väännellä
käsiään.
"Sanoinhan minä sen", sanoi eukko ja osoitti ilkeästi irvistellen
seinällä näkyvää raamatunlausetta.
Aggien lapsi oli kuollut ja haudattu. Diarrhoea! Piirilääkäri
oli antanut kuolemantodistuksen, ja Charlie oli saanut puolet
vakuutussummasta. "Suokoon Jumala, että ne rahat jo olisivat lopussa",
oli Charlie sanonut. Sen jälkeen hän oli ollut yhtämittaa humalassa.
Tyttöraukka oli aivan lamaantunut. Hän ei enää itkenyt. "Voi, voi, voi!
Mitä minun pitää tehdä?" vaikeroi hän.
"Kenen lapsi tämä on?" sanoi John osoittaen pajukoppaan. Pieni raukka,
jonka kita oli aivan tulehtunut, oli itkenyt itsensä uneen.
"Se on oikean ladyn lapsi", sanoi vaimo. "Rouva Jupe käski meitä
pitämään hyvää huolta siitä. Sen isä on oikea lordi."
"Tyttöraukkaseni", sanoi John kääntyen Aggien puoleen, "Jaksaisitteko
kantaa tämän lapsen kotiin?"
"Voi, voi, voi", valitteli tyttö, mutta hän kääri kumminkin
villahuivinsa lapsen ympäri ja nosti sen syliinsä nukkuvana.
"E-hei, sitä te ette vie!" sanoi mies asettuen oven eteen vahdiksi. "Se
lapsi on monen sadan punnan arvoinen minulle ja --"
"Pois tieltä, peto!" huusi John astuen ulos talosta tytön kanssa, jolla
oli lapsi sylissään.
Katuovi oli auki, ja naapurit olivat heränneet. Likaisia naisia
alushameisillaan ja hapset hajallaan oli kokoontunut kadunkulmaan.
Aggie itki ääneensä, ja John tunkeutui joukon läpi mitään virkkamatta.
He palasivat kotiin Broad Sanctuaryn kautta, missä yksinäinen
poliisimies astuskeli edestakaisin kaikuvalla katukäytävällä.
Westminsterin kello löi puoli yksi. Lapsi yski yhtämittaa ja Aggie
vaikeroi: "Voi, voi, voi!"
Rouva Pincher istui valveilla heitä odottamassa lesken myssy päässään
ja valkoinen esiliina edessään. John antoi lapsen hänen huostaansa.
Sitten hän sanoi Aggielle, joka käänsi pois päänsä: "Lapsiraukka,
te olette saanut kärsiä paljon, mutta jos te lupaatte luopua tuosta
miehestä, niin minä koetan auttaa teitä niin, että voitte aloittaa
uuden elämän, ja jos te tarvitsette rahaa, hankin sitä teille!"
"Hän on todellakin oikea isä meille kaikille!" sanoi rouva Pincher,
mutta tyttö vastasi toivottomasti:
"En minä tarvitse rahaa enkä minä voi aloittaa elämääni uudestaan."
He kuulivat kuinka Aggie mennessään pihan poikki huoneeseensa
valitteli: "Voi, voi, voi!"
* * * * *
Ennenkuin John rupesi levolle, kirjoitti hän Glorylle:
"Hurraa! Olen löytänyt Pollyn lapsen, joten voitte olla huoleti siitä.
Koko elämäni ajan minua on sanottu uneksijaksi, mutta on vallan
ihmeellistä, kuinka paljon mies voi tehdä, kun hän ryhtyy toimimaan
jonkun toisen tähden. Teidän entinen emäntänne näkyy olevan minun
'posetiiviukkoni' vaimo, ja vallan murheellista on nähdä, kuinka tuo
yksinkertainen miesraukka on ihastunut viekkaaseen, ilkeään eukkoonsa.
Tietysti minä olen menettänyt miehen, mutta eihän sille mitään voi.
"Minä sain käsiini Pollyn lapsen erään toiset uhrin avulla. Tuo raukka
on jonkinmoinen balettityttö, ja oli sydäntäsärkevää nähdä nuoren
tyttöparan kantavan Pollyn lasta, hänen omansa kun näet oli kuollut ja
haudattu hänen tietämättään. Ellei Jumala ihmeen avulla häntä pelasta,
on hän nyt turmion oma. Oi, milloinka maailma oppii ymmärtämään, että
Jumala tietää parhaiten, mitenkä Hän vaikuttaa omaksi kunniakseen
noitten raukkojen kaipaavissa sydämissä? Olkoon lapsi äitinsä luona
ja kasvattakoon äidin rakkautta, siten naissuku parhaiten jalostuu.
Jos lapsi erotetaan äidistään, joutuu se hunningolle, ja äiti joutuu
perkeleen omaksi.
"Mutta Pollyn lapsi on nyt hyvässä turvassa rouva Pincherin luona,
jonka vanha mummonsydän kiintyy siihen kuin omaan lapseensa. Koko
matkan kulkiessani kotiin olen miettinyt, että minun pitäisi itse
ryhtyä puuhaamaan lastenkasvatuslaitoksia. Se, joka tekee väärin lasta
kohtaan, tekee samalla rikoksen valtiota kohtaan. Olkoonpa nainen
langennut kuinka syvälle tahansa, on hän kumminkin kruunun alamainen,
ja jos hän on äiti, on hän myöskin velkoja. Nämä ovat minun ensimmäiset
periaatteeni; niitten sovelluttaminen on tapahtuva tulevaisuudessa. Te
olette kuin olettekin antanut minulle uuden tehtävän, ihanan työalan!
Kiitos siitä ikuisesti Jumalalle ja Glory Quaylelle! Sitten -- kenties
-- tekin kerran palaatte tänne takaisin ja ryhdytte samaan työhön. Kun
ajattelen tuota kallista aikaa, jonka menetin luostarissa... Mutta ei,
ei, ilman sitä en olisi nyt täällä.
"Oi, elämä on ihmeellistä! Mutta minua peloittaa, että herään -- ehkä
jossakin kadulla -- ja huomaan, että kaikki onkin ollut unta. Kovin
ikävää oli kuulla isoisän sairaudesta. Toivon, että hän voi paremmin
nyt. Mutta ellei, niin olen varma siitä, että kaikki hänen asiansa ovat
hyvin, ja hän luottaa ainoastaan Jumalaan.
"Toivon, että te voitte hyvin ja vaellatte tyynesti tämän erämaan halki
välttäen okia niin hyvin kuin voitte. Glenfaba saattaa tuntua ikävältä,
mutta hyvä on, että pysyttelette poissa Lontoon hyörinästä nyt. Teidän
kotinne on niin rauhallinen, että muistaakseni lokitkin hakivat sieltä
suojaa myrskyn aikana... Mutta miksi Rosa? Onko Peel ainoa paikka,
missä kesälomaa voi viettää?"