John Storm sai Gloryn kirjeen lauantai-aamuna ja saman päivän iltana
hän läksi hakemaan rouva Jupea. Hänen asuntoaan ei ollut helppo löytää,
ja kun John vihdoinkin keksi sen, tunsi hän tuskaa ajatellessaan,
että Glory oli asunut tuossa likaisessa luolassa. Tullessaan pienen
tupakkapuodin ovelle kuuli hän kimeän äänen sisällä huutavan: "Lapsella
ei ole mitään hätää, ja koska te ette voi maksaa mitään, ei teidän
myöskään tarvitse tulla tänne rettelöimään." Samassa nuori nainen tuli
John Stormia vastaan kynnyksellä. Se oli pieni, hento olento, kuin
kukkanen, jonka sade on murtanut. John tunsi hänet samaksi tytöksi,
joka oli kanniskellut lasta Crook Lanella sinä päivänä, jolloin John
ensi kerran kävi Sohossa. Tyttö itki nyt ja peittääkseen turvonneita
silmiään painoi hän päänsä alas kulkiessaan nuoren papin ohi, mutta
tämä huomasi hänen virttyneet hatunnauhansa ja likaisen olkihattunsa.
Keski-ikäinen nainen tiskin takana kumarsi kunnioittavasti papin pukuun
puetulle herralle, ja pikkuinen tyttö sisähuoneen kynnyksellä vilkaisi
häneen salaa, pää kallellaan.
"Isä Storm, varmaankin. Astukaa sisään ja istukaa, herra pastori! Vahdi
sinä puotia, Booboo. Minun mieheni on kertonut minulle teistä. 'Sinä
tuntisit hänet heti paikalla, Lyydi', sanoo hän aina. Hän ei ole vielä
palannut kotiin klubista, mutta hän voi tulla millä hetkellä tahansa."
John Storm oli istuutunut pieneen, pimeään vierashuoneeseen katsellen
ympärilleen ja muistellen Glorya.
"Ei sillä ole väliä, minulla onkin asiaa teille, rouva Jupe", vastasi
pappi, ja samassa rouva Jupen paksut posket, jotka tähän saakka olivat
olleet yhtenä ainoana hymynä, jäykistyivät ja silmistä välähti pelokas
ilme.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän vetäen puodin oveni kiinni.
"Ei mitään, toivoakseni, hyvä rouva", sanoi John selittäen asiansa.
Rouva Jupe kuunteli tarkkaan ja näkyi miettivän itsekseen, kuka oli
papin lähettänyt.
"Nuori äitiraukka on nyt kuollut, kuten ehkä tiedätte, ja --"
"Mutta isä ei ole kuollut", tiuskaisi vaimo kiivaasti, "ja, anteeksi
herra pastori, mutta jos hän tahtoo tietää, missä lapsi on, voi hän
tulla itse, eikä lähettää toisia puhumaan puolestaan!"
"Jos lapsi voi hyvin ja on hyvässä hoidossa, hyvä rouva --"
"Se _on_ hyvässä hoidossa ja se on semmoisen henkilön luona, johon minä
luotan."
"Mitä teillä siis on salattavaa? Sanokaa minulle, missä se on ja --"
"E-hei, en ollenkaan! Jos se on hänen lapsensa ja hän tahtoo sen
itselleen, niin maksakoon hän myös siitä ja sen hoidosta tähän päivään
saakka. Nuo keikarit ovat aina niin valmiit lähettämään pappeja ajamaan
heidän kirjavia asioitaan."
"Jos otaksutte, että olen täällä puhumassa isän puolesta, erehdytte
kokonaan, sen voin vakuuttaa teille."
"Oh, todellako? Vai niin!"
Asiat olivat ennättäneet näin pitkälle, kun ovi aukeni ja herra
Jupe astui sisään. Hattu lensi miehen päästä kunnioittavaan
tervehdykseen, mutta huomatessaan pilven vaimonsa otsalla keskeytti
mies tervehdyshommansa. Rouvan esiliinan nurkka kohosi silmille heti
paikalla.
"Mikä nyt on hätänä?" kysyi mies. John Storm koetti selittää asian,
mutta eukko piti parhaana jatkaa itkuaan.
"Se on nyt sillä lailla, isä-Storm, että minun vaimoni pitää niin
hirveästi lapsista, ja hänen sydämensä pakahtuu jos --"
Oliko tuo mies hullu vai ulkokullattu?
"Herra Jupe", sanoi John nousten ylös, "pelkään, että teidän rouvanne
on menetellyt laittomasti ja epärehellisesti --"
"So, soh, herra pastori", sanoi mies pudistellen päätään. "Minä
kunnioitan herra pastori John Stormia paljon, mutta minä kunnioitan
vielä paljoa enemmän rouva Lyydi Jupea, ja mitä laittomaan sekä
epärehelliseen menettelyyn tulee, niin --"
"Älä välitä hänestä, Henry", sanoi vaimo, itkien nyt ääneensä.
"Ja älä sinäkään pane sitä niin pahaksesi, Lyydi", sanoi mies, ja
sitten he katsoivat toisiinsa sillä tavoin, että sopi otaksua heidän
kohta syleilevän toisiaan.
John Storm ei voinut tätä enää kestää. Mennessään alas kapeata katua
hän tunsi katkeruutta ajatellessaan, että Gloryn oli täytynyt elää
kuukausia tuon petturin luona. Samassa joku koski hänen käsivarteensa
pimeässä. Se oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt mennessään
tupakkapuotiin. Tyttö itki yhä vielä.
"Minä satuin näkemään teidät Crook Lanella, herra pastori, sinä
päivänä, jolloin minun lapseni ristittiin, ja nyt minä jäin odottamaan,
koska arvelin, että te ehkä voisitte auttaa minua."
"Tulkaa tätä tietä", sanoi John, ja kulkien Johnin rinnalla Lincoln's
Inn Fieldsin paljaan muurin vartta kertoi tyttö tarinansa. Hän asui
John Stormin pappilassa kirkon; takana. Koska hänen täytyi työllään
elättää itsensä, oli hän vastannut erääseen sunnuntailehdessä olleeseen
ilmoitukseen, ja siten rouva Jupe oli tullut ottaneeksi hänen lapsensa
hoitoonsa. Oli kyllä totta, että hän (tyttö) oli luopunut kaikista
oikeuksistaan lapseen, mutta hän ei malttanut olla menemättä katsomaan
sitä -- se oli niin suloinen ja herttainen. Sitten hän sai selville,
että rouva Jupe oli antanut sen jollekin toiselle. Hän (tyttö) ei olisi
ikinä enää saanut kuulla lapsestaan, ellei hänen "ystävänsä" olisi
sattumalta löytänyt sitä eräästä talosta Westminsteristä. Se oli kamala
paikka, jonne miehet menivät korttia pelaamaan. Sen paikan isäntä
oli juuri päässyt vapaaksi kahdeksantoista kuukauden vankeudesta, ja
miehensä ollessa vankilassa oli tuon talon emäntä ruvennut hoitamaan
kasvattilapsia. Se oli vallan hirveä nainen, ja isäntä oli myöskin
kauhea ihminen, ja molemmat löivät ja pieksivät lapsiraukkoja ihan
julmasti. Naapurit kuulivat alituiseen lyöntejä ja valitusta, joten
se heidän mielestään oli ilmeinen häpeä. Tyttö olisi tahtonut ottaa
lapsensa pois sieltä, mutta vaimo ei antanut sitä, koska kolmen viikon
vuokra oli maksamatta eikä tytöllä ollut rahaa sitä maksaa.
"Voisitteko viedä minut tuohon taloon?"
"Kyllä, herra pastori."
"Tulkaa sitten kirkkoon huomenna jumalanpalveluksen jälkeen."
Tytön itkettyneet kasvot loistivat kuin kevätauringon paiste. "Ja te
autatte siis minua saamaan takaisin pikku tyttöni? Voi, kuinka hyvä te
olette! Jokainen sanoo, että nyt me todellakin olemme saaneet isän..."
Tyttö vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten tyynemmin: "Ehkä joku lainaa
minulle villahuivin, johon voin kääriä hänet. Pantiksi kuuluu kelpaavan
vaikka mikä, ja minä voisin pantata sen sievän valkoisen hameen, jonka
ostin tytölleni... Voi, en milloinkaan enää päästä pienoistani luotani,
en milloinkaan!"
"Mikä teidän nimenne on, tyttöseni?"
"Agatha Jones", vastasi tyttö.
Kello oli jo yksitoista sunnuntai-iltana ennenkuin he pääsivät
lähtemään asialleen. Sillä välin Aggie oli esiintynyt kahdessa
muukalaisklubissa ja John Storm oli johtanut kulkueensa kerran
Crown-kadun toisesta päästä toiseen, jolloin eräs "skeleteistä" oli
heittänyt häntä kivellä. Siitä huolimatta pappi ei ollut antanut
heittäjää poliisin huostaan. -- John ja Aggie seisahtuivat puiston
nurkkaukseen, ja nuori pappi meni rouva Pincherin luo pyytämään
häntä valvomaan, kunnes hän, John, palaisi. Silloin Aggie huomasi
laastarilapun papin ohimolla.
"Mutta tahdotteko todellakin tulla kanssani, herra pastori?" sanoi
tyttö.
"Aika on jo täpärällä", vastasi John. Verikoira oli hänen kanssaan,
sillä hän oli lähettänyt hakemaan sitä kotoaan tuon edellisen
katumetelin jälkeen.
Heidän kulkiessaan Westminsteriin päin Aggie kertoi John Stormille,
missä hän oli käynyt ja paljonko hän oli ansainnut. Hän oli saanut
kokonaista kymmenen shillingiä ja sillä hän voisi ostaa paljon tavaraa
lapselle.
"Huomenna minä ostan hänelle vaunut -- semmoiset rottinkiset; rautaiset
ovat niin kalliit. Hän tarvitsee myöskin parin sukkia, ja kohta jo
laitan hänelle lyhyet hameet."
John Storm ajatteli Glorya. Hänestä tuntui ikäänkuin hän nyt astuisi
samoja askeleita Lontoossa, joita Glory ennen häntä oli astunut. Koira
pysytteli isäntänsä kintereillä.
"Hän on ollut jo kuukauden poissa -- niin, huomenna siitä on juuri
kuukausi. Lieneeköhän hän kasvanut paljon -- niin, onhan hän kasvanut!
On aivan väärin, että ihmiset päästävät lapsiaan pois luotaan. Minä
en ikinä enää mene ulos öisin, en vaikka minun täytyisi ansaita
elantoni ompelemalla vaatepuoteihin. Katsokaapa tätä!" Ja nauraen
hermostuneesti hän näytti villahuivia, joka oli hänen käsivarrellaan.
"Tähän minä käärin hänet kantaessani hänet kotiin -- yö on niin kylmä
pikkulapselle."
Johnin sydäntä pakotti hänen nähdessään noita pikku valmistuksia, mutta
nuori äiti oli iloinen.
Kuljettuaan Westminster Abbeyn ohi sekä sen telinemetsän läpi he
kääntyivät Millbankia kohti ja tunkeutuivat köyhälistön kortteereihin,
jotka ovat tuon synkän vankilan varjossa. Siellä tuli heitä vastaan
sotamiehiä läheisistä kasarmeista käsikädessä lemmittyjensä kanssa,
ja nähdessään heidät rupesi Aggie puhumaan "ystävästään" kertoen
itkusilmin, että siitä oli jo viikko, kun hän viimeksi oli nähnyt
ystävänsä, ja häntä peloitti niin hirveästi, että Charlie mahdollisesti
oli ruvennut sotamieheksi. Charlie oli kyllä tuhma joskus ihmisiä
kohtaan, ja Aggie pyysi pastorilta anteeksi hänen puolestaan, mutta
hän ei ollut ollenkaan paha poika eikä hän myöskään ryhtynyt tappeluun
muulloin kuin ollessaan juovuksissa.
Talo, jonne he olivat menossa, oli Angel Courtissa, ja koska sen ovi
oli syrjässä, oli se jokseenkin suojassa uteliailta katseilta. Useita
naisia, jotka olivat käärineet esiliinat päähänsä, seisoi kuiskaillen
kadun kulmassa. Yksi heistä tunsi Aggien ja kysyi, oliko hän jo saanut
takaisin lapsensa. Silloin John seisahtui kysellen heiltä yhtä ja
toista. Elämä tuossa talossa oli mitä häpeällisintä. Miehet, jotka
kävivät siellä, olivat mitä huonoimpia hylkiöitä, ja heidän joukossaan
oli tuskin ainoatakaan, joka ei olisi istunut vankilassa. Isännän nimi
oli Sharkey, ja hänen vaimonsa oli aivan yhtä paha kuin mieskin. Eukko
vakuutti kunkin hoitolapsensa hengen seitsemästä punnasta, ja hänen
mielestään ne "penskaraukat, herra paratkoon olivat kuolleina paremmin
sen arvoiset kuin elävinä." Aggien posket alkoivat kalveta, ja hän
nykäisi John Stormia käsivarresta aivan kuin rukoillen häntä tulemaan
pois, mutta pappi kyseli yhä vielä. -- Siellä oli useita lapsia. Yksi
vuoden vanha poikalapsi kärsi kovia hammastuskia, ja sunnuntai-iltoina,
kun eukon täytyi olla alakerrassa, pani hän tuon pikku raukan aivan
yksin makaamaan ja lukitsi oven. Ne, jotka asuivat toisella puolen
seinää, kuulivat aina lapsen itkua.
"Agatha", sanoi John heidän astuessaan ovelle, "laittakaa meidät
molemmat sisälle millä tavoin tahansa, loput minä hoidan. Don, pysy
lähellä."