_Glenfaba, "Saaripahanen."_
Oi, armollinen ja laupias ystävä, vihdoinkin olette muistanut
"yksinäistä olentoraukkaa", joka elää elävänä kuolleessa maassa!
Jos minulla olisi ollenkaan sitä sappea, jota oikeaan katkeruuteen
tarvitaan, niin lähettäisin teidän myöhästyneen kirjeenne takaisin ja
kirjoittaisin "tuntematon" teidän "Hyvän Glorynne" poikki, koska näillä
mailla ei enää ole ketään, jolla olisi oikeutta tuohon arveluttavaan
nimitykseen. Mutta oi, voi! Ei ole ajat niinkuin oli ennen, ja häpeän
kyynelin minä tunnustan, että _joka ikinen_ kirje Lontoosta on minulle
kuin enkelin kuiskaus, joka ilman läpi hengäistään korvaani.
Kun varmasti uskon teidän vaatimuksenne menevän niin pitkälle, että
minun olisi pitänyt kirjoittaa ja kertoa tulostani, ja koska minä
tiedän, että mies on syntynyt turhamaiseksi yhtä varmaan kuin kipinät
lentävät ylöspäin, niin olen jo useamman kuin yhden kerran tarttunut
kynään kirjoittaakseni. Mutta tässä saari-ilmassa on jotain niin
nukuttavaa, että kaikki tähänastiset päätökseni ovat olleet kuolleena
syntyneitä lapsukaisia, jotka ovat hengittäneet, mutta eivät ole
huutaneet.
Tietäkää siis, että matkani tänne tapahtui tavallista kyytiä, eikä
minulle sattunut mitään sen kummempia onnettomuuksia kuin muulloinkaan,
jolloin olen _tehnyt_ mitä minun ei olisi pitänyt tehdä ja _jättänyt
tekemättä_ mitä minun olisi tullut tehdä. Edellisistä mainittakoon
tässä tapauksessa esimerkkinä useat itkupuuskat, jotka antoivat
aihetta eräälle samassa vaunussa matkustavalle naisveijarille osoittaa
osanottoaan -- jälkimmäisistä olkoon mainittu se, että otin esille
pikku laukkuni, mikä teki mahdolliseksi tuolle kohteliaalle olennolle
vetää taskustani minun koruompeluilla koristettu nenäliinani ja viedä
se mukanaan.
Minä ennätin hyvissä ajoin laivaan Liverpoolissa, ja se oli kuten
tavallista ahdettu täyteen Lancashiren poikia ja tyttöjä, joissa
rakastuminen on yhtä tarttuvaa kuin pussitauti. Koska minulla sattui
olemaan mieli mustana, jakun muistin, minkä hurjan kiihkon ajamana olin
kerran purjehtinut tänne, niin aloin huomata, ettei kyynelvarastoni
vielä ollut läheskään loppuun kulutettu, mutta onneksi kiintyi huomioni
rakastettavaan pojannallikkaan, joka kaikessa hiljaisuudessa oli
kiertänyt käsivartensa naapurinsa vyötäisille ja katseli tuontuostakin
ympärilleen niin viattomana kuin ei vasen käsi lainkaan tietäisi, mitä
oikea käsi tekee.
Mutta me olimme tuskin ennättäneet ulapalle, kun ilman voimien
hallitsija alkoi kadehtia noitten miekkosten onnea, ja jos olisitte
nähnyt, millainen ilma meillä oli seuraavien neljän tunnin aikana,
olisitte varmaan myöntänyt, että pirulla oli sormensa pelissä.
Suuri laine vyöryi perän yli, ja matkustajat vyöryivät kannen alle
hoiperrellen ja kirkuen kuin rotat olutpanimossa, ja me kiidimme
kotkan siivillä aivan niinkuin Israelin lapset ennen muinoin lensivät
ulos Egyptistä. Koska minun omat merijalkani olivat ennättäneet käydä
hiukan epävarmoiksi, arvelin soveliaaksi mennä alas minäkin, koira
kainalossani, ja koska löysin tyhjän penkin naisten salongissa,
rupesin siihen nukkumaan enkä herännyt ennenkuin olimme jo saapuneet
ristiaallokkoihin aivan saaren edustalle. Kesken kaikkia oihkimisia
ja voihkimisia ja muita ääniä kuulin erään pahoinvoivan matkustajan
kysyvän siistijättäreltä kyynelten sortamalla äänellä: "Onko mitään
toivoa enää?"
Juna saapui Peeliin juuri auringon laskiessa jylhien, vanhojen
linnanmuurien taakse, ja kun taas näin tuon rakkaan pikku kaupungin,
herahti puoli kyyneltä silmistäni ja minut valtasi hurja halu hypätä
ulos ja juosta sitä vastaan. Isoisä oli junalla "Cæsareineen" ja
kiesseineen, ja kun minä olin lopettanut suutelemiseni ja hän oli
lopettanut uhkimisensa ja puhkimisensa ynnä kaikenlaiset ihmettelevät
hassutukset, aivan kuin minä olisin ollut kuningatar Viktoria ja
Ranskan keisarinna yhdistettynä yhdeksi henkilöksi, -- niin, kaiken
tuon perästä minä olisin voinut purskahtaa itkuun nähdäkseni, kuinka
pieneksi ja heikoksi isoisä oli käynyt sen jälkeen kun läksin pois.
Me emme päässeet heti lähtemään, sillä viattomassa ilossaan minun
kotiintulostani hän tervehti kaikkia ihmisiä ja kaikki ihmiset
tervehtivät häntä, ja torilla tuo rakas vanha fariseus puhalsi
torveensa niin usein saadakseen ihmisten huomion kiinnitetyksi meihin,
etten uskonut meidän enää mitenkään sinä iltana saapuvan Glenfabaan.
Kun vihdoin viimein pääsimme perille, odottivat tätöset portilla, ja
silloin isoisä taas alkoi päivitellä: "Eikö hän ole kasvanut pitkäksi?
Katsokaa nyt häntä! Eikö hän nyt ole komea!" Ja sitten tädit rupesivat
vanhaan tapaansa myöntelemään: "Jaa, jaa! Jaha! Niin, niin! Niinpä
kyllä!" Kun sitten vihdoinkin olin suudellut kaikkia toistakymmentä
kertaa, olin punasilmäinen kuin teiri.
Sitten mentiin sisälle, ja ensimmäisten viiden minuutin kuluessa en
voinut käsittää, mikä kumma oli muuttanut tuon vanhan tutun paikan,
kun se yhtäkkiä näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä. Tuntui aivan
siltä kuin huoneitten seinät olisivat olleet harmonikan palkeita,
joita joku äkkiä puristi kokoon. Mutta tuossa naksutti porstuan iso
kello, ja tuossa kehräsi sir Thomas Traddles vanhalla paikallaan uunin
matolla. Tuossa olivat myöskin samat lautaset kaapin päällä, ja lieden
yläpuolella riippui sama Afrikan kartta, johon oli punaisella musteella
merkitty se paikka, missä isäni kuoli.
Kuu kimalteli meren pinnalla sinä yönä, kun menin levolle, ja kun
heräsin aamulla, paistoi aurinko aalloilla. Varis lensi vaakkuen
ikkunani ohi, ja minä kuulin isoisän hyräilevän itsekseen puutarhan
käytävällä. Ja pitkän Lontoossa-oloni jälkeen sekä edellisen päivän
rautatiematkan perästä tuntui nyt kuin olisin nukkunut uneen myrskyssä
vyöryvillä aalloilla ja herännyt jossakin tyynessä satamassa.
Siis minä olen palannut takaisin Glenfabaan, vanhaan pikku kamariini,
entiseen pikku vuoteeseeni, ja kaikki on samanlaista kuin ennen
muinoin. Minä alan uskoa, että te menemällä luostariin ennätitte vain
hiukan minun edelleni kuolemisessa pois tästä maailmasta. Olihan
täällä ennen edes muutamia ihmisiä, mutta nyt ei ole jälellä muuta
kuin koira. Kaikki nuoret ovat menneet "muille maille", ja kaikki
vanhat -- "taivas tiesi minne." Joskus kuuluu vuorilta lampaitten
määkymistä, joskus lokkien kirkumista ilmasta, ja joskus pitävät koko
maailman harakat kokousta jalavassa ruohokentällä. Me emme ajattele
huomispäivää, mitä me syömme taikka millä me itsemme vaatetamme, ja
sunnuntaisin me menemme kirkkoon niinkuin Israelin lapset erämaassa,
puettuina vaatteisiin, jotka ovat pysyneet Vanhenematta, vaikka niitä
on käytetty neljäkymmentä vuotta. Viikon muina päivinä me katselemme,
kuinka kärpäset lyövät tyhmät päänsä kattoon, ja kuuntelemme sirkkain
laulua ruohikossa ja nukumme mehiläisten suristessa ja heräämme
vanhan Neiluksen aasin huutaessa _hii-haa_ ja meidän ikämme on
seitsemänkymmentä vuotta ja jos... oo-hoi (haukotus).
Tietysti se on hirveän kiittämätöntä, että minä puhelen näin, sillä
tämä rakas paikka on aivan kylliksi kaunis häiritäkseen kuvitelmiamme
paratiisista ja tämä aamu on raitis kuin kaste ruohikossa. Leivoset
visertelevät ilmassa, virta kohisee tuolla alhaalla ja pilvet
leijailevat kuin vaahtokiehkurat meren yli. Ja mitä taaskin tulee
noihin kolmeen vanhaan ihmislapseen, jotka rakastavat minua paljoa
enemmän kuin ikinä ansaitsen, häpeän koko sielustani kuullessani,
kuinka he pohtivat, mitä herkkuja he keksivät minulle syötäväksi ja
mitä ihmeellisiä hauskuuksia he voisivat saada aikaan, ettei minulle
tulisi ikävä ja etten kaipaisi komeutta, johon olen tottunut. "Kuulkaa,
minä pelkään, että Glory ei välitäkään herajuustosta", kuulin isoisän
kuiskaavan Anna-tädille eräänä aamuna, ja puoli tuntia myöhemmin hän
torui Rakel-tätiä siitä, että täti muka kiusasi minua liiaksi tulemaan
köyhäinkeittolaan keittoa jakelemaan.
He pitelevät minua kuin pientä paitaressua, ja tietysti minä lapsen
tavalla palkitsen hallitsemalla koko taloa. Mutta ei, voi, voi!
Ikipäiviksi menneet ovat ne ajat, jolloin saatoin elää vesivellillä
ja olla onnellinen reikätuolissa. Niin, niin, muutos on minussa
itsessäni eikä heissä tai vanhassa kodissa, ja mitä hyötyä olisi kellon
viisarin työntämisestä taaksepäin, kun aurinko kumminkin itsepäisesti
kulkee kulkuaan eteenpäin. Minä voisin ehkä vieläkin olla onnellinen
Glenfabassa, jos vain saisin takaisin ne päivät, jolloin puutarhan
puut olivat minun voimistelutelineinäni ja minulla oli tapana kiikkua
oksalla laulellen kuin lintunen, taikka jolloin johdin kylän poikia
varastamaan omenoita meidän omasta puutarhastamme -- uljas teko, jonka
vuoksi piispa Anna singahutti minua sekä muita alaisiaan vastaan mitä
ankarimman rangaistusjulistuksensa -- käyttäen siinä muistaakseni omaa
tohveliaan vertauskuvana. Mutta minä en voi enää päivät pitkät juosta
avojaloin märässä hiekassa rannalla, missä suolainen vaahto räiskähtää
kasvoihini, ja yksikolmattavuotias neitonen on hyvin harvoin hippasilla
tai rosvosilla kymmenvuotisten kylätyttöjen kanssa aukeilla paikoilla.
Luonnollisena seurauksena kaikesta tästä on, että minun entiset
seikkailuni ovat nyt supistuneet ratsastusmatkoiksi pikku Cæsarin
selässä. Mutta Cæsar on käynyt niin vanhaksi ja lihavaksi ja se huojuu
kuin vanha ankka, joten ratsastaminen sillä on samanlaista kuin
matruusina ponnisteleminen kiikkuvalla laivalla. Minä siis pakotan
itseni istumaan ompeluseuroissa ja hankaamaan riimukirjoituksia
isoisälle, pesemään maitokehloja Anna-tädille ja alistumaan
semmoisiinkin pyhiin ajanviettoihin kuin säännölliset kirkossakäynnit
ovat, jolloin saan ihailla vanhaa Neilusta hänen kantaessaan haavia
ympäri kirkkoa seurakunnan veisatessa "sun 'valos' meille paistaa suo"
-- "valon" on Neiluksen käytännöllinen järki nähtävästi käsittänyt
synonyymiksi "hopea" sanalle, joka nyt on paistava kolmen pencen
kappaleissa.
Mutta oi, voi, voi! Minä olen kumminkin susi lammaslaumassa tällä
saarella. Rakkaat vanhat lapsukaiset eivät vielä ole sanoneet
sanaakaan minun siirtymisestäni vihamiehen leiriin (s.o. perkeleen
ja varieteeteatterien), ja jos vain puhe sattuu joskus hiukan
luiskahtamaan siihen suuntaan, niin syntyy heti kuolonhiljaisuus
ympäristössäni. Tämä ei kuitenkaan ole mitään siihen kamalaan kauhuun
verraten, joka valtaa jokaisen, kun vieraat, jotka käyvät Glenfabassa,
kyselevät millä minä itseni elätän Lontoossa. Tuskin tiedän pitäisikö
itkeä vai nauraa tuolle helpotuksen huokaukselle, joka puhkeaa tätösien
sydämestä, kun minä pääsen pujottelemaan karien läpi valehtelematta.
Mutta ankeriasta ei voi piilottaa säkkiin, ja minä olen varma siitä,
että totuus vielä jonakin päivänä pujahtaa esiin. Eilispäivänä
viimeksi, kun kävin Rakel-tädin kanssa köyhiä tervehtimässä, narrasi
eräs kunnon mies, joka pitää ravintolaa kalastajille, tädin ja minut
kapakkansa vierashuoneeseen katsomaan "Glorian" kuvaa, jonka hän oli
leikannut eräästä kuvalehdestä ja kiinnittänyt nuppineuloilla kamarin
seinään "koska se oli niin kovasti minun näköiseni." Oi, voi, voi,
voi! Minä olisin todellakin tahtonut ilmoittaa asian oikean laidan
heti paikalla siinä pahan maineeni näkyväisen todistuksen edessä,
mutta huomatessani pikku tätiraukan kauhistuneen katseen rupesin
lavertelemaan kuin myllyn ratas ja kiitän Jumalaa, että loput Peelin
asukkaista eivät ole kuin muut ihmiset eivätkä myöskään niinkuin tämä
publikaani. [Sama sana englanninkielessä merkitsee ravintoloitsijaa ja
publikaania. Suoment. muist.]
Minä olen myöskin saanut sanomalehtiä, joita ystäväni Rosa on minulle
lähettänyt, ja niin kauan kuin uutisten onkijat kertoivat minun
hyvistä ja pahoista töistäni valehdellen hellästi kuin hautakirjoitus
minun katoamisestani Lontoosta, leikkasin lehdet palasiksi ja poltin
ne. Mutta kun he sitten unohtivat minut ja rupesivat kertomaan
muitten ihmisten menestyksestä, valitsin Neiluksen paperikorikseni
sillä nimenomaisella suostumuksella, että sanomalehdet annettaisiin
kalastajille, jotka juuri olivat palanneet Kinsalesta. Vähän väliä
hän kertoi minulle, että ne "kiertävät ympäri, neiti, kiertävät
ympäri", uskotellen siten minulle, että niiden kiertokulku oli laajin
maailmassa. Ja se olikin kyllä tavallaan totta, vaikka tuo vanha
veijari jätti sanomatta, että ne kiersivät ympäri paperitehtaassa
muuttuen vähitellen paperimassaksi.
Mutta hohhoo! En minä tarvitse mitään sanomalehtiä muistaakseni
Lontoota! Kuten pyhällä Paavalilla on minullakin paholainen, joka
takoo minua nyrkeillään, ja aina kirkkaina päivinä, kun silmä kantaa
kauas, tuo sama paholainen pakottaa minut kiipeämään Slieu Whallinin
[vuori Man-saarella. Tekijän muist.] harjalle ja istumaan majakan
viereen tuntikausiksi sekä tuijottamaan Englantiin päin nähdäkseni
siitä vilahduksen. Silloin on minussa sama tunne kuin Lotin vaimossa
hänen katsoessaan taaksensa vanhaan kotiinsa, ja sitten astun alas
sydän raskaana ja suussani kyynelten maku, aivan kuin minäkin olisin
muuttunut suolapatsaaksi. Rakas vanha Lontoo! Mutta kaiketi se
kulkee vanhaa kulkuaan liikevirtoineen ja tungoksineen ja vaeltavine
kaupittelijoineen, jotka kirkuen tarjoavat tavaroitaan, ja kaikki on
entisellään, vaikkei Glory olekaan siellä!
_Kello puoli 11 illalla_. -- Minun piti keskeyttää kirjoitukseni
aamupäivällä, sillä isoisä sairastui äkkiä ja sai pyörtymiskohtauksen.
Tietysti lähetimme heti hakemaan lääkäriä, mutta ennenkuin hän
saapui, oli isoisä toipunut. Tohtori katsoi siksi meihin niin
rikkiviisaan näköisenä, kuin isoisä olisi ollut kuva-arvoitus, joka
olisi selitettävä ennen hänen ensi käyntiään, ja sitten hän kirjoitti
meille nimensä (vallan ihmeellisiä harakanvarpaita) sekä läksi pois.
Sen jälkeen on isoisää hoitanut paljoa puheliaampi tohtori, jota
isoisä nimittää "Glenfaban kukaksi" (minä näet olen se), ja kun olin
laverrellut vanhalle lapselleni koko päivän sekä pelannut sakkia
hänen kanssaan illalla, meni hän levolle nauraen, ja minä palasin
omaan huoneeseeni lopettamaan kirjettäni kevyemmällä mielellä. --
Viimeisen puolen tunnin aikana ovat revontulet leimunneet pohjoisella
taivaankannella, ja minä olen ajatellut, että ne ovat kaiketi
myrskynmerkkejä taivaassa aivan samoin kuin rakeet ja sumu sekä
vihurinpuuskat ovat myrskyn ennustajia maan päällä. Mutta revontulet
alkavat jo hälvetä, ja jälellä on vain sysimusta yö, jonka kuluessa
Knockaloen sekä Ballamoarin koirat ulvoen lähettävät sanomia toisilleen.
Oi, armias! Vasta puoli yksitoista! Kuinka omituista on ajatella, että
nyt, kun me täällä maalla juuri olemme menossa nukkumaan ja kaikki
on haudan hiljaista ympärillämme, nyt vasta liike alkaa Lontoossa!
Maatessani vuoteellani ja koettaessani nukkua näen taas nuo laajat
puistot, joitten keskellä on jonkun muistopatsas, ja teatterin ovella
kimaltelee lyhtyjä, ja koko tuo ihmeellinen pääkaupunki uhkuu eloa!
Huh! Tuntuu aivan kuin olisin oma aaveeni, joka kulkee yläkerran
huoneissa ja pimeissä käytävissä kuunnellen musiikin kaikua ja tanssin
humua alakerran tanssisalista.
Mutta, oi armahin Glory! (Sillä tavalla minä vielä voin aivan syystä
huudahtaa). Mitä huolia voisi iloisella olla -- ja _minä_ olen aina
iloinen! -- Kuinka teidän koiranne voi? Minun rakkini kirjoittaisi
kirjeen sille, mutta rakkiraukan sydän on särkymäisillään, ja jos
vain tällaista asiain menoa jatkuu, täytyy sen kohta ryhtyä laatimaan
testamenttiaan. Parast'aikaa se makaa vuoteeni jalkopäässä miettien
syviä asioita ja käskien minua kertomaan teille, että koetettuaan yhä
uudelleen ja uudelleen päästä kokemasta Glenfaban _home rulea_ (koska
hän ei ole noita luonteita, joita kärsimykset vain jalostavat, kuten
esim. hänen emäntäänsä) pysyy hän nykyään elävien joukossa vain "oman
tahdonlujuutensa avulla" tässä talossa, joka on täynnä vanhojapiikoja
ja jossa ei ole mitään muuta jahdattavaa kuin vanha kissa; ja sitä
todellakaan ei maksa vaivaa ajaa, sillä tuolla kurjalla ei ole edes
häntääkään. Tietysti hän (nimittäin rakki) koettaa elää tahratonna
(kuten eräs toinenkin) tässä matoisessa maailmassa, joka on niin täynnä
viettelyksiä, mutta hän tunnustaa kumminkin rehellisesti, että pieni
annos "pirullisuutta" silloin tällöin auttaisi häntä katselemaan elämää
hurskaammalta kannalta.
Minä toivotan teille "onnea ja lykkyä tykö" uuteen puuhaanne, mutta
jos aiotte ruveta naisen ritariksi tässä maailmassa -- puolustamaan
hänen hyviä ja pahoja puoliaan -- niin ei teidän pitäisi olla niin
äärettömän ankara moraalissanne. Minä kuulin täällä kertomuksen eräästä
kauniista nuoresta pastorista, joka alituiseen saarnatuolissaan toisti:
"Rakastatko minua?" kunnes eräs neitonen seurasi häntä sakaristoon
tunnustaen, että kyllä hän (neitonen) rakasti pastoria. -- Vakavasti
puhuen on teidän aikeenne suuri ja jalo, joten minun melkein tekisi
mieli rakastaa teitä sen tähden. Jos miehet tahtovat, että naisten
pitää olla hyviä, niin he _ovat_ hyviä, sillä naiset tanssivat miesten
nuottien mukaan, kuten he ovat tehneet Aatamin ajoista saakka -- minä
en nyt ollenkaan unosia mainitun herran kiusausta enkä myöskään hänen
puolustustaan: "Vaimo, _jonka annoit_ minulle", mikä osoittaa, ettei
hän ollut, herra paratkoon, kovinkaan ihailtava aviomies, vaikka tosin
toiselta puolen täytyy myöntää, ettei hänellä myöskään ollut hyvin
suurta valitsemisen varaa hakiessaan rouvaa itselleen.
Terveiseni rakkaalle vanhalle Lontoolle! Joskus tekisi mieleni
riistäytyä irti ja lähteä itse viemään terveisiäni. Ehkä tekisinkin
sen, ellei Rosa kirjoittaisi minulle, että hän tahtoisi tulla
viettämään kesälomaansa Peeliin. Enkö ole kertonut teille Rosasta? Hän
on se naiskirjailija, jolle herra Drake esitteli minut. Mutta
'Nukkumaan sä houkkio,
Nukkumatti kutsuu jo!'
Glory.
J.K. -- _Tärkeätä_. -- Lontoosta lähdettyäni on minua koko ajan
kiusannut muisto Polly-raukan lapsesta. Hän antoi sen hoidettavaksi
rouva Jupelle, josta kerroin teille, ja tämä henkilö vei sen jollekin
toiselle. Äidin eläessä minä en voinut sekaantua asiaan, mutta nyt
minä en saa tuota orporaukkaa mielestäni. Mikähän hänen kohtalokseen
lienee tullut? Toivottavasti hän on Jeshurunin tavoin lihonut ja
oppinut potkimaan, mutta kumminkin te menettelisitte miehen ja
pappismiehen tavoin, jos ottaisitte minun laiminlyödyt velvollisuuteni
niskoillenne ja menisitte katsomaan, onko tuolla lapsiraukalla ketään
koko maailmassa, joka rakastaisi sitä. Rouva Jupen osoite on 5 A Little
Turnstile, Holbornin ja Lincoln's Inn Fields'in välillä.