Sunnuntai-iltana, Gloryn lähdettyä, John Storm meni verikoiransa
kanssa Sohoon hakemaan veli Anteron äitiä. Hän oli ennättänyt erääseen
kadunkulmaan, jossa ruman tiilikirkon toinen seinä rajoitti ahdasta
pihaa ja toinen vielä ahtaampaa pikku katua. Kirkkoa ei ollut käytetty
vähiin aikoihin, ja sen pääseinä oli täynnä ilmoituksia: "Brightoniin
ja takaisin, 3 shillingiä." "Lloydin uutiset." "Hiiliä halvalla!" ja
"Barclayn kuohuvaa olutta."
Pihamaalla ja kadulla oli aika mylläkkä. Keskellä tiheää ihmistungosta,
jossa joukko ihmisiä, enimmäkseen muukalaisia, kiihkeinä kirkui
useimmilla Euroopan kielillä, ponnisteli, rimpuili ja kiroili nuori,
pitkä lontoolainen, kasvot turvoksissa ja silmät väkijuomista
punottavina. Joskus hän pääsi irti sen miehen käsistä, joka piteli
häntä, ja silloin hän heittäytyi vastapäätä olevan puodin suljettua
ovea vastaan, minkä yläpuolella riippui panttilainaajan nimikilpi. Joku
puodissa kuului huutavan apua. Se oli naisen ääni, ja kuta kovemmin
hän huusi, sitä hurjemmin ponnisteli mies avatakseen oven, joka heidät
erotti.
Kun John Storm oli katsellut tuota hetkisen, kuuli hän jonkun takanaan
sanovan: "Se on kirottu häpeä." Tuon lausuja näytti olevan viinuri,
jonka kasvot olivat voimattomat, ilmeettömät. Kun hän huomasi, että
John oli kuullut hänen sanansa, rupesi hän änkyttämään: "Anteeksi,
herra, mutta kyllä se niin on, että kun piru ei voi itse tulla,
lähettää hän veljensä, viinan." Tämän sanottuaan hän alkoi kulkea
eteenpäin, mutta seisahtui äkkiä nähdäkseen mitä pappi koirineen aikoi
tehdä.
John Storm tunkeutui joukon läpi, ja hänen mustapukuinen vartalonsa
noitten pienikasvuisten muukalaisten kiemurtelevassa piirissä näytti
komealta ja käskevältä. "Mitä tämä on?" sanoi hän kiivaalla äänellä,
joka kuului selvästi melun yli. Kirkuminen ja kiroukset hiljenivät;
puodin sisältä kuului vielä huuto, ja melu muuttui silmänräpäyksessä
hiljaiseksi muminaksi, joka silloin tällöin katkaisi äänettömyyden.
Sitten joku sanoi: "Ei se ole mitään", ja joku toinen lisäsi: "Hän on
juovuksissa ja tahtoo kiusata äitiään." Kuuntelematta tätä selitystä
John Storm otti nuorta miestä kauluksesta ja veti hänet ovelta
huolimatta hänen ponnistuksistaan ja raivostaan.
"Mistä on kysymys?" tiuskaisi hän. "Eikö kukaan tahdo puhua?"
Silloin tuli kerskaileva miehen kuvatus aution kirkon vieressä olevan
talon kellarikerroksesta, ja heti hänen jälessään seurasi sievä nuori
nainen kantaen lasta sylissään. Miehellä oli viinapullo kädessään, ja
iskien silmää hän sanoi:
"Ristiäisistä. Pari viinan kulausta ei haittaisi, hyvä mies, vai mitä?"
Tuo puhe rohkaisi taas joukkiota, joka rähähti nauruun, ja juopunut
mies mutisi, että kyllä hän vielä "löylyttää kaikkia papinpirulaisia."
Mutta nuori mies, jolla oli viinapullo kädessään, alkoi taas: "Mikäs
herralla on virkana? Evankeliuminko saarnaaminen? Näyttäkääpä nyt
konstejanne! Nyt on minun hautajaiseni, näettekö, ja minusta olisi niin
lysti kuunnella teitä."
Pikkuiset ulkomaalaiset nauttivat äärettömästi tuosta papin
härnäämisestä, ja juopuneen miehen rohkeus alkoi kohota äärimmilleen.
"Kyllä minä annan hänen maistaa nyrkkiäni, jos hän vielä uskaltaa
koskea minuun." Sitten hän hyökkäsi panttilaitoksen ovea vasten kuin
muurinsärkijä. Huuto sisältä, joka jo oli tauonnut, alkoi uudelleen, ja
vihdoin romahti ovi auki.
Puoli minuuttia myöhemmin hyppeli koko joukkio John Stormin ja
juopuneen miehen ympärillä. "Pidä varasi, poikaseni", huusi nuori mies
Johnille. Varoitus tuli liian myöhään -- John hoiperteli taaksepäin
saatuaan kovan iskun.
"Hei pojat, kenenkä vuoro nyt on?" huusi juopunut nyrkkiniekka, mutta
tuskin hän oli saanut nuo sanat suustaan, kun kuului huuto, kompastus
sekä murinaa, ja mies makasi pitkin pituuttaan kadulla, verikoiran
kuono kurkullaan.
Joukkio läksi kirkuen pakoon. Yksi ainoa henkilö jäi jälelle. Se oli
vanha eukko, hapset hajallaan. Hän oli tullut panttilaitoksesta ja
heittäytyi nyt koiran päälle koettaen pelastaa miestä sen alta ja
huutaen: "Poikani -- voi oma poikani! Se tappaa hänet! Ottakaa pois tuo
peto!"
John Storm kutsui koiran pois, ja mies nousi ylös vahingoittumattomana
ja melkein selvänä. Mutta vaimo jatkoi valituksiaan nyrkkiniekan
puolesta ja syyti katkeria herjauksiaan Johnia ja hänen koiraansa
vastaan. "Me emme tarvitse mitään papin konsteja täällä", huusi hän.
"Suu kiinni, äiti. Se oli minun syyni", sanoi selvennyt mies, ja
silloin eukko alkoi itkeä. Seuraavassa silmänräpäyksessä John Storm
meni äidin ja pojan kanssa suljettuun panttilaitokseen, ja saranaton
ovi työnnettiin kiinni heidän jälkeensä.
Tungos oli aivan häviämäisillään, kun John astui ulos puolen tunnin
kuluttua, ja ainoan häiriön sai aikaan myöhästynyt poliisi, joka
tuli kyselemään: "Mitä täällä on tapahtunut?" sekä nuori narri, joka
viinapullo kädessä tanssi katukäytävällä kellarin edustalla. Vanha
vaimo seisoi asuntonsa ovella pyyhkien silmiään esiliinaansa ja hänen
takanaan seisoi hänen poikansa, jonka kasvot nyt punottivat muista
syistä kuin viinasta ja raivosta "Hyvästi, rouva Pincher. Toivon kohta
jälleen näkeväni teidät."
Kun nuori kerskailija kuuli tuon, lopetti hän harakanhyppynsä ja huusi:
"Mitä sinulle tarjottiin, veikko? Saitko naukun vai kupin kahvia?"
"Häpeä toki, Charlie!" huusi tyttö, jolla oli lapsi sylissä, mutta
nuori narri vastasi: "Suu kiinni, Aggie!"
Viinuri seisoi vielä kirkkopihan kulmassa ja Johnin tullessa rupesi
hän taas puhumaan. "Kaipa sitä on jotain huvia siinäkin, kun pitelee
pahasti naisia, vaikka minä en sitä ymmärrä." Sitten hän alkoi puhua
yksinkertaisella tavallaan "rouvastaan" ja kuinka hyvä olento hän oli.
Vihdoin hän vakuutti, että hänestä tuntuisi niin hauskalta saada auttaa
pappia, "joka asettui tuota juopunutta roistoa vastaan naisen tähden."
"Mikä teidän nimenne on?" sanoi John.
"Jupe", sanoi mies, ja jotain alkoi liikkua Johnin muistissa.
* * * * *
Seuraavana päivänä John Storm söi päivällistä setänsä luona Downin
kadun varrella. Pääministeri odotti häntä kirjastossa. Puettuna
hännystakkiin ja seisoen selin pesävalkeaan, kädet takanaan, näytti
hän vielä entistä laihemmalta. Hän lausui Johnin tervetulleeksi
parilla ystävällisellä sanalla ja hymyllä. Hänen hymynsä oli lyhyt, ja
vaivaloinen aivan kuin hiipivä hymyn häive sairaan kasvoilla. Samassa
kutsuttiin päivälliselle, ja vanha mies tarttui nuoremman käsivarteen
astuen siten hänen kanssaan ruokasaliin.
Tuo paneeleilla kaunistettu huone näytti kylmältä ja kolkolta. Sitä
valaisi yksi ainoa lamppu, joka oli keskellä pöytää. He asettuivat
istumaan vastatusten. Valtiomiehen ohut tukka hohti hopeasäteitten
tavoin hänen päälaellaan. Johnilla oli mahtava fyysillinen
vaikutusvoima häneen, ja koko päivällisajan oli pääministerin suu
hymyssä.
"Minun pitäisi pyytää anteeksi, etten ole hankkinut tänne enemmän
seuraa sinulle, mutta minulla oli vähän sanottavaa -- ehdotettavaa --
ja arvelin, että ehkä -- --"
John keskeytti hänet sydämellisesti torjuen, ja vanhan miehen ryppyiset
silmät värähtelivät.
"Minulle tuottaa sanomatonta iloa, rakas poikaseni, että olet jättänyt
veljeskunnan, ja minä otaksun, että aiot liittyä kirkkoon."
John aikoi suorittaa täydellisen papintutkinnon ja sitten jatkaa
työtään pappina.
"Niin juuri, niinpä juuri" -- pitkät kapeat sormet naputtivat pöytää --
"ja minä tahtoisin jollakin tavalla auttaa sinua."
Juoden vettä viinilasistaan alkoi pääministeri sitten hitaasti
selitellä tuumaansa matalalla, virallisella äänellä. Oli eräs
piispanistuin avoinna. "Se oli siirtomaissa -- Colombon piispan-istuin.
Tulot olivat pienet, tuhat seitsemänsataa puntaa vain, työ ei ollut
helppoa, ja hiippakuntaan kuului kahdeksankymmentä pappia. Paitsi sitä
siirtomaan piispanistuin ei ole aina portaana kotimaiseen virkaan,
mutta kumminkin --"
John keskeytti hänet taas: "Te olette niin kovin ystävällinen, setä,
mutta minä en halua muuta kuin elää elämäni köyhänä pappina vain
etäällä maailman ja kirkon huomiopiiristä."
"Colombo on epäilemättä kyllin etäällä, poikani."
"Mutta minä en ymmärrä, miksi minun tulisi jättää Lontoo."
Pääministeri katseli häntä vakavasti ja tarkkaan kuin mies, joka on
tottunut tunkeutumaan toisen ihmisen ajatusten ja tunteitten perille.
"Miksikä -- miksi sinä siis --"
"Miksikä luovuin luostarista, setä? Siksi että minä huomasin
luostarijärjestelmän perustuvan väärään käsitykseen kristikunnasta.
Sitä on koeteltu melkein yhdeksäntoista vuosisataa, mutta se ei
ole onnistunut. Munkkilaisuuden teoria on se, että Kristus kuoli
vapahtaakseen meidän lihallisen luontomme ja ettei meillä ole muuta
tehtävää kuin uskoa ja rukoilla. Mutta siinä ei ole kylliksi, että
Kristus kuoli kerran. Hänen täytyy kuolla alati -- joka päivä -- ja
jokaisessa meistä. Jumala kutsuu meitä tällä aikakaudella toteuttamaan
evankeliumia uudella yhteiskunnallisella tavalla, taikka oikeammin
palaamaan takaisin vanhaan käsitykseen."
"Mitenkä siis?"
"Esittämään Kristusta käytännöllisessä elämässä elävänä Mestarina
ja Kuninkaana ja esimerkkinä sekä toteuttamaan kristillisyyttä oman
aikakautemme elämässä."
Pääministeri ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä. "Mitähän tuo
tarkoittaa?" kysyi hän itseltään, mutta samalla hän hymyili vain
selittämätöntä hymyään ja rupesi puhelemaan iloisesti. Jos tuo uskonto
soveltui yksityiselle, soveltui se myöskin valtiolle. Mutta kuvittelepa
ministeristöä, joka johtaisi valtion asioita seuraamalla noita
viehättäviä periaatteita, ettei pidä "huolehtia huomispäivästä" ja että
pitää "rakastaa vihollisiaan" ja "kääntää hänelle toinenkin poski", ja
"myydä kaikki sekä jakaa köyhille."
John alkoi puolustautua. Jos kristinusko ei voinut olla ainoana
auktoriteettina kansakuntaa hallittaessa, niin oli siihen syynä meidän
uskomme heikkous ja se, että luotamme liian paljon valtiomiesten
laatimiin koneellisiin lakeihin ja liian vähän Kristuksen laatimiin
siveellisiin lakeihin. "Kristuksen elämä korkeimpana päämääränä ja
esimerkkinä merkitsee joko jotain taikka ei mitään. Jos se merkitsee
jotain, niin koettakaamme seurata sitä. Ellei se merkitse mitään, niin
viskatkaamme herran tähden se syrjään häikäilemättömänä, petollisena ja
moitittavana narripelinä."
Pääministeri kysyi yhä itseltään: "Missä on avain tuohon?" ja katseli
Johnia aivan kuin probleemia, joka oli ratkaistava, mutta siitä
huolimatta hän yhä vielä hymyili ja puheli iloisesti. Totta on, että me
lausuimme rukouksen ja vannoimme valan käsi raamatulla parlamentissa,
mutta ajatteliko kukaan hetkeäkään, että meidän on aikomus sulkea
valtiomme Jeesuksen valtio-opin viehättävän romanttisuuden huomaan?
Mitä taasen kirkkoon tulee, on se perustettu parlamentin säädöksille,
valtio on sen ylläpitäjä ja perustaja, sen päänä on hallitsija, sen
papit ovat siviilivirkamiehiä, jotka käyvät kunniatervehdyksillä,
liikkuvat vastaanottosalien nurkissa ja kuluttavat ovikoputinta
n:o 10:ssä Downin kadun varrella. Ja mitä Kristuksen lakeihin
tulee, selittää niitä tässä maassa valtioneuvosto, ja ne ovat
hallitusdepartementin suoranaisen valvonnan alaisina. Mutta olihan
toiselta puolen vallan viatonta taikauskoa, että me muka olemme
kristitty valtio. Se helpotti rahvaan pitämistä aisoissa, ja jos John
arveli, että --
Pääministeri vaikeni.
"Sano minulle, poikaseni", -- hän kosketti Johnin käsivartta, --
"aiotko itse elää... sanalla sanoen... no niin, seuraamalla Kristuksen
elämän esimerkkiä?"
"Siinä määrin kuin heikko, turhamainen ja syntinen luontoni sallii,
setä."
"Ja miten aiot toteuttaa tuota uutta käsitystäsi kristillisyydestä?"
"Minun kokeeni olisi yhteiskunnallista laatua ja etupäässä se tulisi
koskemaan naisia." John oli kuumissaan, ja hänen kasvonsa punehtuivat.
Pääministeri vilkaisi häneen salaa pöydän poikki, pyyhkäisi laihalla
kädellään otsaansa ja ajatteli: "Vai sillä kannalla asiat ovat!" Mutta
John oli vaipunut syvälle aineeseensa eikä huomannut mitään. Naisen
nykyinen asema oli sietämätön. Naisen menestymisestä ja varsinkin
työtä tekevän naisen menestyksestä riippuu koko yhteiskunnan onni.
Mutta millainen on heidän asemansa nyt? Ajatelkaapa -- ajatelkaapa,
kuinka riippuvaisia he ovat miehestä, ajatelkaapa heidän kiusauksiaan,
heidän palkkaansa, heidän rangaistustaan! Puolitoista penceä on
naisen keskimääräinen tuntipalkka Englannissa -- kaiken tämän
rikkauden keskellä, komeuden sydämessä! Ja heillä on aina avoinna
tie, jolla pääsevät helposti ja houkuttelevasti pakenemaan köyhyyttä!
Turmio odottaa heitä, se viittailee heille, se houkuttelee heitä
tanssisaleissa, varieteesaleissa ja rikkaiden, itsekästen miesten luona.
"Ei yksi miljoonasta miehestä voisi käydä semmoisen kiirastulen läpi
turmeltumatta. Mutta mitä me teemme -- mitä kirkko tekee noitten
uljaiden olentojen hyväksi, joiden siveydestä ja sankariudesta kansan
onni riippuu? Jos he lankeavat, heittää se heidät syrjään eikä heillä
ole mitään muuta valittavana kuin kadut, rikos, köyhäinhuone tai
itsemurha. Ja kuitenkin kirkko vihkii samat miehet, jotka juuri ovat
heidän viettelijöitään, sieviin, suojattuihin kodin lemmikkeihin,
joiden rikkauden, säädyn tai kauneuden tähden köyhät tyttöraukat
on työnnetty syrjään. Voi, setä, kulkiessani pitkin Regent-katua
päiväiseen aikaan olen vihainen, mutta kulkiessani samaa katua yöllä
olen häpeissäni. Ja kuinka äärettömän yksin sellainen työtätekevä tyttö
on, joka tahtoo elää puhdasta elämää Lontoossa -- ja missä äärettömässä
henkisessä yksinäisyydessä hän elää!"
Johnin ääni sortui, mutta pääministeri tuskin kuuli häntä enää.
Ponnistamalla ankarasti ajatustaan hän vihdoin pääsi asiasta
selvyyteen: hänen oma nuoruutensa palasi Johnin puheessa hänen eteensä,
ja hän tunsi syvää sääliä.
"Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne juoda kahvia kirjastossa?" kysyi
palvelija hänen kyynäspäänsä takaa.
"Kirjastossa", vastasi pääministeri ja tarttuen taas Johnin käsivarteen
hän palasi toiseen huoneeseen.
Valkea paloi nyt uunissa, ja pienellä pöydällä oli lampun vieressä
kirja, jonka keskipalkoille oli pistetty hopeainen paperiveitsi
kirjanmerkiksi.
"Kuinka sinä muistutat äitiäsi joskus, John! Tuo on juuri kuin hänen
äänensä!"
Kahden tunnin perästä hän saattoi John Stormin pitkin pitkää
käytävää eteiseen. Hänen kalpeat kasvonsa näyttivät lempeiltä, ja
hänen syvä äänensä värähteli hiukan. "Hyvästi, rakas poikaseni,
ja muista nyt, että rahasi ovat täällä sinua odottamassa. Kunnes
sinun kristillis-sosiaalinen valtiosi on perustettu olet sinä vain
sosialismin puoltaja ja voit huoleti käyttää omaa omaisuuttasi. Jos
sinun kristillisyytesi on samaa kuin ensimmäisen vuosisadan, täytyy
sen jollakin tavoin pysyä elossa yhdeksännellätoistakin vuosisadalla,
ymmärräthän. Sinä et voi elää tyhjällä etkä lentää ilman siipiä. Minä
olen utelias näkemään, kuinka paljon nykyinen sivistyskanta sallii
lähestymistä kristittyyn ihanteeseen. Minä en tiedä, mitä sinun
uskolliset ystäväsi ja ihmisten suuri lauma ajattelee sinusta -- he
pitävät kaiketi sinua hulluna tai ainakin heikkona ja lapsellisena,
ehkäpä myöskin helposti saavutetun kuuluisuuden hakijana. -- Mutta
hyvää yötä nyt, ja Jumala siunatkoon sinua, olitpa sitten kirkossasi
tai työssä vihamiehen vainiolla."
John oli punakka ja kiihoittunut. Hän oli kertonut tuumistaan,
toiveistaan, otaksumisistaan. Jumala pitäisi huolta hänestä siinä
suhteessa, kuten kaikissa muissakin, ja Jumalan papin tulisi olla köyhä
Jumalan tähden. -- Sillä välin kaksi samettipukuun puettua palvelijaa
odotti häntä ovella. Toinen ojensi hänelle hänen hattunsa, toinen kepin
ja hansikkaat.
Pääministeri astui takaisin hiljaista käytävää myöten säännöllisin
askelin ja kädet selän takana. Palattuaan kirjastoon otti hän kirjansa
ja koetti lukea. Se oli novelli, mutta hän ei voinut nyt kiintyä
toisten ihmisten elämän tapahtumiin. Yhä uudelleen ja uudelleen hän
sanoi itsekseen: "Poikaraukka! Löytäneekö hän hänet?"
Hän oli näet luonut itselleen varman, liikuttavan käsityksen asiasta --
hän uskoi, että John Stormin rakkaus Jumalaan oli rakkautta naiseen, ja
tuo nainen oli langennut ja turmioon joutunut.
Paria viikkoa myöhemmin John kirjoitti Glorylle:
"Vihdoinkin olen päässyt hyvään alkuun, Glory! Olen suorittanut
täydellisen papintutkinnon ja saanut piispan 'lupakirjan
papintoimiin' sekä löytänyt kirkon itselleni. Se on Pyhän Maria
Magdalenan kirkko Crown-kadulla Sohossa, jota kaupunginosaa jo
kolmesataa vuotta on nimitetty 'Vihamiehen vainioksi' ja joka
vieläkin hyvin ansaitsee tuon nimen. Se on vanha rakennus, jossa
on sallittu pitää kirkonmenoja, vaikka se ei ole kirkoksi vihitty.
Ennen se oli kreikkalaisten tai italialaisten tai ranskalaisten
tai muitten maanpakolaisten turvapaikkana, mutta se on ollut jo
kauan autiona ja vallan epäkunnossa. Sen nykyiset omistajat, eräs
kreikkalainen yhtiö, ovat muuttaneet Sohosta Cityyn, ja koska he
ovat liian köyhiä (minun isäntinäni) korjaamaan rakennusta, on
minun täytynyt pyytää rahaa sitä tarkoitusta varten sedältäni,
pääministeriltä. Mutta rahat ovat kaikesta päättäen minun omiani,
sillä setä on vaatinut isältäni kymmenentuhatta puntaa äitini
myötäjäisiä minun käytettäväkseni ja hän on myöskin saanut ne. Ja
nyt minä aion tuhlata kaksituhatta puntaa kirkkoni korjaamiseksi,
huolimatta pääministerin ja rouva Callenderin vastustuksesta. Setä
sanoo minua 'turkkilais-kreikkalaiseksi pastoriksi', ja rouva
Callender on keksinyt, että minä olen 'nuori sentimentaalinen
itkusuu ja narrimainen tuhlari'. Epäilemättä minä olen kaikkea,
mitä hän sanoo, ja vielä paljoa enemmänkin maailman viisauden
kannalta nähden -- mutta mitäpä siitä.
En malttanut odottaa työmiehiä, ennenkuin aloitin puuhat.
Ensimmäinen jumalanpalvelus oli viime sunnuntaina. Ei mitään
urkuria, ei kuoroa, ei lukkaria ja tuskin mitään seurakuntaakaan.
Ei muita kuin kirkon puhdistaja, hyvä, yksinkertainen vanha sielu
nimeltä Pincher, hänen poikansa, entinen juoppo ja panttilainaaja,
sekä vielä toinenkin kääntynyt, eräs klubin viinuri. Siitä
huolimatta minä toimitin koko jumalanpalveluksen, aamu- ja
iltapalveluksen, rukoukset, psalmit ja saarnan. Jumalalle tulee
sitä suurempi kunnia.
Olen aloittanut uuden ristiretkeni naisten auttamiseksi ja
kulkenut Sohon katuja ristiin rastiin kulkueineni, johon kuuluu
kokonaista kolme henkeä, ensiksikin panttilainaajani, kantaen
lippua (valkoinen risti, johon on tähdätty jos jonkinlaisia
heittoaseita), sitten viinurini, joka kantaa pientä harmoniota ja
on tuttavain kesken tunnettu nimellä 'posetiivi-ukko', ja lopuksi
minä itse, puettuna kauhtanaan. Viimeksimainittu henkilö näkyy jo
olevan hyvin populaari ilmiö ja tunnetaan 'miehenä, jolla on
yllään musta alushame'. Yöllä meitä on seurannut paljoa suurempi
kulkue, väkeä, joka sanoo itseään 'Skellingtoneiksi', mutta; jota
muut sanovat 'skeleteiksi', s.o. joukko huonoja naisia ja
tappelujunkkareita, jotka elävät petoelämää tässä tahraisessa,
viheliäisessä, unohdetussa sopukassa. Jumalan kiitos, näitten
pahantekijäin asuinsijat alkavat olla vaarassa, ja he tietävät
sen!
Kirkkoni takana on synkkä, epäterveellinen puistokäytävä, jonka
nimi on Crook Lane. Siellä on meidän pappilamme, joka nykyään
vielä on vuokralaisten hallussa, kellarikerroksessa viinakauppa.
Niin pian kuin heidän vuokrakontrahtinsa saadaan rikotuksi, aion
muuttaa huoneiston työnaisten klubiksi. Miksi en sitä tekisi?
Entisinä aikoina tuli kirkko kansan luo, tulkoon se niin nytkin!
Täällä me olemme keskellä perkeleen, synnin ja rikoksen
valtakunnan mahtavaa linnoitusta. Muukalaisia klubeja, kasinoja,
tanssikouluja ja pelihuoneita on kaikkialla ympärillämme. Mitä
meidän on tehtävä? Sulkeutua telkien taakse (kuten luostarissa) ja
pysytellä erillämme kaikesta kosketuksesta ja saastaisuudesta?
Taivas varjelkoon! Menkäämme alas noihin siveellisesti sairaisiin
luoliin ja puhdistakaamme ne. Työnaisraukat Sohossa tarvitsevat
sunnuntainsa: antakaamme se heille. He pyytävät musiikkia ja
soittoa: antakaamme sitä heille. He tahtovat tanssia: antakaamme
heille sitäkin. Jumalan tähden antakaamme sitä heille
kirkoissamme, sillä muutoin perkele antaa sitä heille
helvetissään!
Tietysti minulle kohta huudetaan ja ulvotaan. Muutamat hyvät
ihmiset varmaan tulevat sanomaan, että olen intoilija tai kavala
keinottelija, kun taasen papilliset paikanonkijat, jotka
rakastavat Egyptin lihapatoja ja joitten katseet ovat
suuntautuneet tämän maailman ja kirkon valtaistuimiin, tulevat
tuomitsemaan minun 'maallisuuttani' ja selittämään, että minä
'yllytän publikaanien ja syntisten paheita.' Mutta mitäpä siitä,
jos Jumala sitten sallii hedelmien näkyä. Jos yksikin
kalpeakasvoinen, yksinäinen tyttö muuttuu terveeksi ja onnellisen
näköiseksi, tai jos yksi ainoakin iloinen nuori nainen on saatu
pelastetuksi kadotuksen partaalta, on siinä suurempi uskonnon
hedelmä kuin mitä monikaan heistä on saanut nähdä useiden vuosien
kuluessa.
Heti kun työmiehet ovat lopettaneet työnsä kirkossa, aion ruveta
pitämään jumalanpalveluksia joka päivä ja annan kirkon olla aina
avoinna. Asun vielä rouva Callenderin luona, kuten näette, mutta
minä en ota vastaan mitään kutsuja, paitsi papillisiin toimiin, ja
kumminkin on aikani nyt jo niin täpärällä, että tuskin joudan
henkeäni vetämään. Pyhän Maria Magdalenan kirkko ei tuota mitään
tuloja tai tuskin mitään -- juuri sen verran, että se riittää
vahtimestarin palkaksi -- mutta minun ei sovi valittaa sitä
seikkaa, sillä juuri siksi olen saanutkin kirkkoni, koska ei
kukaan muu ole siitä välittänyt sellaisissa olosuhteissa. Minä
olin ruvennut katsomaan luostarissa elettyä aikaani turhaan
kulutetuksi, mutta Jumala ymmärsi sen asian paremmin. Se auttaa
minua elämään köyhyyden ja puhtauden elämää vapaana maailmasta.
Tervehdykseni isoisälle ja neideille! Oi kuinka toivoisin, että te
olisitte kanssani taistelun tulessa! Joskus uneksin, että
olettekin, ja kuvittelen näkeväni teidät noitten iloisten, kukilla
ja höyhenillä koristautuvien nuorten olentojen keskellä -- niistä
tulee vielä hyviä kristityitä! Omituista kyllä tuntui minusta sinä
päivänä, jolloin läksitte saarelle, kuin joka tunti, joka vei
teidät etäämmälle, olisi tuonut teidät lähemmäksi minua.
Tervehdykseni!"