Glory lauloi sinä iltana tavattoman vilkkaasti ja viehättävästi,
ja yleisö huusi hänet yhä uudelleen ja uudelleen esille. Ajaessaan
kotiin vaunuissaan koetti hän muistella sitä päivää uudestaan -- joka
askelta, joka tekoa, joka sanaa tuohon voimakkaaseen "minä"-huutoon
saakka, silloin kun Glory oli kysynyt, kuka häntä voisi pakottaa. Hänen
ajatuksensa häilyivät aivan kuin seuraten vaunujen kiikkumista, mutta
joskus tuntui kuin ajatukset olisivat keskeytyneet yleisön meluavista
suosionosoituksista, ja silloin hänen aina täytyi miettiä, mihin hän
oli lopettanut. Hän saattoi vielä tuntea kuinka Johnin sydän tykytti ja
kuinka orvokit tuoksuivat lammikon rannalla. John oli käskenyt häntä
luopumaan kaikesta. Se pani hänet värähtelemään niin omituisesti tuo
ajatus, että se päivä ehkä kerran koittaa, jolloin hän luopuu itsestään
sekä kunnianhimostaan että... Kuka tietää, mitä sitten seuraisi!
Tätä mielialaa kesti maanantai-aamuun asti. Hän istui silloin
huoneessaan pukeutuen hitaasti ja hymyillen omalle kuvalleen peilissä,
kun samassa palvelustyttö tuli sisään tuoden sanomalehden, jonka hänen
isäntänsä oli lähettänyt siksi, että siinä oli niin pitkä kertomus
häistä.
"Pyhäin miesten kirkko oli tungokseen saakka täynnä hienoa yleisöä,
joukossa useita valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatuimmista
henkilöistä. Niistä mainittakoon sulhasen isä, herttua --, hänen
veljensä, markiisi -- Palmuista rakennettu kaari oli pystytetty
pääkäytävän poikki, ja harvinaisista kukista solmitut seppeleet
kaunistivat kuoria. Alttari ja lakitaulut olivat melkein näkymättömiin
saakka peitetyt etelämaisilla kukkakoristeilla, jotka riippuivat niiden
yli. Pilarikäytävän pilarit, kastemalja ja kolehtirasiat olivat samoin
haudatut ihaniin, reheviin kukkavaippoihin...
"Koska juhlamenoja oli harjoitettu muutamia päiviä ennen, tapahtuivat
ne nyt tasaisesti ja ilman keskeytystä. Pappistointa hoitivat arvoisa
arkkidiakoni, tohtori Wealthy, herra pastori Josiah Golightly sekä
useat muut Pyhäin miesten kirkon runsaasta jäsenistöstä. Musiikkiosaa
johti hyvin tunnettu urkuri ja kapellimestari herra Koenig,
kuninkaallisen urkuriseuran jäsen, ja kuoroon kuului kaksikymmentä
aikaihmistä sekä neljäkymmentä poikaa. Morsiamen tullessa muodostivat
laulajat kulkueen länsiovella ja astuivat kuoriin laulaen: 'Ääni kuului
Edenissä'."
"Polly-raukka!" ajatteli Glory.
"Morsiamella oli silkkisatinista ommeltu puku, koristettu chiflonilla
sekä Brüssel-pitseillä, ja olkapäiltä riippui alas pitkä laahustin.
Hänen tyllihuntunsa oli kiinnitetty rubiinineulalla ja varta vasten
Rivieralta tilatuilla oranssin oksilla. Kaulakoristeena hänellä oli
runsaasti yardin pituinen paksu helminauha, joka kerran oli kuulunut
Venäjän keisarinnan Katariina II:n jalokivikokoelmiin. Hänellä oli
kädessään kukkavihko (lahja sulhaselta), joka oli tilattu Floridasta,
morsiamen amerikkalaisesta kodista. Morsiamen äiti oli puettu...
Morsiusneitien puvut olivat... Herra Horatio Drake oli ensimmäisenä
sulhaspoikana..."
Glory hengähti suonenvedontapaisesti ja heitti pois sanomalehden.
Kuinka sokea hän oli ollut, kuinka turhamielinen, kuinka hupsu! Hän
oli kertonut John Stormille, että Drake oli vain hänen hyvä ystävänsä,
tahtoen sillä saattaa Johnin ymmärtämään, että niin pitkälle hän,
Glory, oli sallinut Draken mennä, mutta ei etemmäksi. Draken elämässä
oli kuitenkin kokonainen valtakunta, jonne hän ei sallinut Gloryn
tulla. Nuo "valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatut henkilöt",
nuo "morsiusneidot", ne olivat hänen oikeana ympäristönään, hänen
todellisena piirinään. Ne olivat hänen ystäviään, tovereitaan,
tasa-arvoisiaan, tuttaviaan, ja heidän rinnallaan hän näyttäytyä
maailmalle. Entäs Glory? Glory oli hänen hauskin leikkikalunsa. Drake
tuli Gloryn luo lomahetkinään. Glory täytti alhaisemman puolen hänen
elämästään.
Tuntien masentavaa nöyryytystä Glory oli panemaisillaan kokoon
sanomalehden lähettääkseen sen alas jälleen, kun hänen katseensa sattui
pienillä kirjasimilla painettuun uutiseen, joka oli lehden kulmassa.
Otsakkeena oli "Kamala tapaus hienoissa vihkiäisissä."
"Oi taivas!" huudahti Glory. Yhdellä silmäyksellä hän oli käsittänyt
koko asian. Siinä oli kertomus Pollyn itsemurhasta.
"Hienoissa vihkiäisissä eräässä West Endin kirkossa viime lauantaina"
(ei mitään nimiä) "nuori nainen, joka oli istunut syrjässä, nousi
ja tunkeutui keskikirkkoon päin, aivan kuin mennäkseen ulos, mutta
äkkiä hän kaatui saaden suonenvetokohtauksia, ja kun hänet saatiin
viedyksi ulos, oli hän jo kuollut. Seurakunnan huomio oli sillä
hetkellä kaikeksi onneksi kiintynyt morsiuspariin, joka juuri palasi
sakaristosta koko hääseurueen kanssa, joten tuo kiusallinen tapaus ei
mitenkään häirinnyt lukuisaa seurakuntaa. Ruumis vietiin yhteiseen
ruumishuoneeseen, ja sittemmin saatiin selville, että vainaja oli
Elizabeth Anne Love (24 v.). Vainaja oli viime aikoina ollut ilman
tointa palveltuaan sairaanhoitajattarena -- mikä viimeksimainittu
seikka juuri oli syynä siihen, että hän oli voinut hankkia pienen
annoksen strykniiniä omalla nimellään eräästä rohdoskaupasta, jossa
hänet tunnettiin."
"Oi Jumala! Oi Jumala!" Glory ymmärsi nyt kaikki. "Minun tekisi mieli
mennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät..." "Oh, en minä
pelkää poliisia." Pollyn tarkoitus oli selvä. Hän oli aikonut lysähtää
kuolleena morsiusparin jalkoihin pakottaakseen heidät kulkemaan hänen
ruumiinsa yli. Hupsu, epäkäytännöllinen Polly-raukka! Saattoiko hän
haudassakaan olla häpeämättä kostonsa epäonnistumista. Ei pienintäkään
häiriötä lauantaina, ja tänä aamuna vain pari pienillä kirjasimilla
painettua riviä!
Oh, se oli hirveätä! Tuon tyttö-raukan kosto oli teatterimainen ja
kurja, mutta mitä sanotaan tuosta miehestä, olipa hän missä tahansa?
Mitä hän nyt ajatteli itsestään kaikkine miljoonineen ja murha
omallatunnollaan? -- Niin, murha, sillä mitä se oli muuta?
Tuntia myöhemmin Glory soitti pientä ovea St. John's Woodissa.
Yläkerran ikkunat olivat uutimien peitossa, mutta puisto-oven luukku
työnnettiin syrjään ja epäsiisti pää pisti esille:
"Mitä tahdotte, rouva?"
"Etkö tunne minua, Liisa?"
"Jesta, tekö siellä olette, neiti! Lordi on matkustanut kontinentille,
mutta hänen ystävänsä on kaikki järjestänyt -- ja niin hyvästi kuin iso
herra ainakin."
Gloryn sappi kiehui. Siinä oli jotain alentavaa, jotain melkein
epäkunniallista tuossa Draken uskollisessa ystävyydessäkin.
"Ja minä kun en ollut tuntea teitä, neiti, vaikka minä olin varieteessä
torstai-iltana! Antaahan neiti anteeksi, vaikka minä sanon, että kyllä
ne nauroivat! Ja minä itkinkin pari pisarata. Onko kaikki järjestetty,
kysyy neiti. Oo-on, oikeusmiehet kävivät täällä, ja kaikki on kunnossa.
Kello kaksitoista hänet sitten haudataan, ja se on touhua antanut.
Mutta neiti kai tahtoo katsoa häntä, raukkaa! Menkää vain ylös, neiti,
ja varokaa päätänne. Siellä ei ole ketään muita kuin hänen ystäviään."
Ystävät osoittautuivat olevan Betty Bellman ja hänen
pukuhuonetoverinsa. Gloryn tullessa he eivät näyttäneet hämmästyvän.
"Tyttöraukka kertoi meille perinpohjin teistä", sanoi Betty, ja sitten
pienin neitosista sanoi: "Teidän nimenne antoi asialle vauhdin. Heti
kun kuulin sen, sanoin, että se se näyttäisi joltakin ohjelmassa!"
Se oli sama pienoinen makuuhuone, mutta nyt se oli hämärä, ja Pollyn
huolet olivat iäksi tauonneet. Suupielissä oli pieni tuskallinen
piirre, mutta muutoin olivat kasvot tyynet ja lapselliset, sillä kaikki
kuolleet ovat viattomia.
Nuo kolme naista istuivat arvokkaan näköisinä, maistelivat
munkkilikööriä ja puhelivat keskenään, ja Pollyn rakkikoira makasi
paljaalla patjalla kuorsaten kovasti.
"Tuo raukka, minä en käsitä, kuinka hän saattoi sen tehdä. Mutta se
on juuri tämmöisen elämän pahin puoli. Kaikki on nykyisyydessä eikä
tulevaisuutta ole ollenkaan." -- "Mitä se raukka saattoi muutakaan
tehdä? Hän ei ollut ihan erikoisen kaunis, ja semmoiset miehet..." --
"Polly oli aina uskollinen hänelle, sanottakoonpa mitä tahansa. Mutta
hänen olisi vain pitänyt olla kärsivällisempi eikä hänen myöskään olisi
tarvinnut niin karsain silmin katsella lordin rouvaa..." -- "Hänellä
oli kaikki, mitä sydän saattoi toivoa. Katsokaa näitä huoneita! Kukahan
muu --"
Ulkoa kuului vaunujen jyrinää, ja pari kolme miestä astui sisään
ruuvaamaan kiinni kirstun kantta. Glory oli kääntänyt päänsä pois,
mutta hänen takanaan lavertelivat naiset yhä edelleen. "Odottakaa
hetkinen, hyvä herra!... Kuinka kaunis sormus!... Minä niin tahtoisin
jotain muistoa häneltä." -- "No niin, miksikä ei? Ei hän enää tarvitse
--"
Glorysta tuntui tukahduttavalta, mutta kaikki tuo melu oli herättänyt
Pollyn rakkikoiran, joka rupesi ulvomaan, ja siksi Glory otti syliinsä
tuon pienen surijan ja kantoi sen ulos. Posetiivi soitti jossakin
"Maria kultaseni."
Ruumis haudattiin Kensal Greeniin, ja äsken mainitut neljä tyttöä
olivat ainoana saattojoukkona. Koska poliisin tuomio oli "itsemurha",
ei vainajaa viety kappeliin, vaan hautausmaan portilla tuli pappi
vastaan ja saattoi sen haudalle. Kulkiessaan pää kumarassa ja koira
kainalossaan Glory ei ollut huomannut pappia, mutta kun tämä alkoi
lukea noita juhlallisia sanoja: "Minä olen ylösnousemus ja elämä",
silloin Glory hengähti syvään ja kohotti katseensa. Se oli John Storm.
Heidän istuessaan vaunuissa oli alkanut kerääntyä pilviä, ja nyt rupesi
jo hiukan ripeksimään. Kun kantajat laskivat alas taakkansa, oli
sade kiihtynyt ja kaikki miehet paitsi yksi läksivät porttikäytävään
hakemaan suojaa. Nuo kolme naista katsoivat toisiinsa, yksi mutisi
jotain "kuolleista ja elävistä", ja sitten pienin hiipi pois. Hetkisen
kuluttua seurasi pitkä hänen esimerkkiään ja yksin jäämistään häveten
läksi kolmaskin.
Sade tulvaili jo ankarana kuurona, ja John Storm, joka oli paljain
päin, avasi kirjansa ja rupesi lukemaan: "Herra Kaikkivaltias Jumala on
suuressa armossaan kutsunut luokseen meidän rakkaan sisaremme --"
Silloin hän huomasi Gloryn yksinään haudan ääressä, ja hänen äänensä
rupesi vapisemaan niin että hän tuskin saattoi jatkaa. Hän vaikeni
hetkeksi päästyään siihen paikkaan, jossa puhutaan "varmasta toivosta",
mutta hetken kuluttua kaikui ääni vakavana ja ikäänkuin sanoen:
"Kuka meistä voi tutkia Jumalan teitä?" Kun "lyhennetyt hautausluvut"
olivat luetut, läksi John Storm kappeliin panemaan pois messupaitansa,
ja hänen palatessaan sieltä oli Glory jo poistunut.
Glory lauloi sinä iltana kuten ainakin varieteeteatterissa, mutta hänen
mielensä oli raskas. Tuo mieliala vaikutti kuulijakuntaan, ja innokkaat
suosionosoitukset, jotka olivat tervehtineet häntä, hälvenivät
vähitellen sieltä täältä kuuluviksi yksityisiksi kättentaputuksiksi.
Kulkiessaan näyttämön poikki pukuhuoneeseen tuli Koenig häntä vastaan
saattaakseen hänet pois ja virkkoi:
"Ette ollut aivan oma itsenne tänään, hyvä ystävä."
Gloryn tullessa kotiin hyppäsi Pollyn rakki hänen syliinsä suoden
kaiken entisen hellyytensä uudelle emännälleen ja nähtävästi ottaen
kaikki asiat niitten parhaimmalta puolelta. Koko talon väki nukkui, ja
Glory avasi oven omalla avaimellaan. Kylmä illallinen odotti häntä, ja
matalalle väännetyn lampun vieressä oli kirje. Se oli isoisältä, ja hän
oli kirjoittanut sen sunnuntai-iltana jumalanpalveluksen jälkeen.
"Siitä on jo pitkä aika -- enemmän kuin vuosi -- kun olen nähnyt
karkulaistani, pikku kyläluutaani, ja huolimatta Anna-tädin
vastustuksesta sekä Rakel-tädin julmista ennustuksista olen päättänyt
pakottaa vanhat jäseneni matkustamaan ja vanhat silmäni nauttimaan.
Kuulepas siis, mitä minä ilmoitan. Minä aion tulla Lontooseen
kiireimmiten katsomaan tuota suurta kaupunkia ensi kerran elämässäni
ja -- etupäässä tietysti -- näkemään pikku tyttärentytärtäni kaikkien
hänen uusien ystäviensä keskellä ja suuren menestyksen seppelöimänä."
Tämän perästä seurasi jälkikirjoitus, jonka Rakel-täti oli kaikessa
kiireessä kyhännyt lyijykynällä:
"Älä pane huomiota siihen, mitä isoisä kirjoittaa. Hän on aivan liian
heikko matkustamaan ja hän heikontuu todellakin heikontumistaan, mutta
sinun kirjeesi, jonka saimme eilisiltana, on huolestuttanut häntä,
minkä vuoksi hän ei voi muuta tehdä kuin miettiä sitä."
Se oli viimeinen pisara. Ennenkuin Glory malttoi lukea loppuun kirjeen
ja riisua hattunsa hän otti sähkösanomalomakkeen ja kirjoitti:
"Siirtäkää matkanne, palaan kotiin huomenna." Sitten hän kuuli Koenigin
tulevan kotiin ja läksi alakertaan sanoen:
"Olisitteko hyvä ja veisitte tämän sähkösanomatoimistoon minun
puolestani?"
"Tietysti minä vien, ja sitten yhdessä illallista syömme -- katsokaapa!"
Hän avasi nauraen paperin ja veti sieltä naulallisen makkaroita.
"Herra Koenig", sanoi Glory, "te olitte oikeassa. Minä en ollut oma
itseni tänä iltana. Minä tarvitsen lepoa ja minä aion ottaa lomaa."
Kun Glory läksi yläkertaan, kuuli hän takanaan änkyttämistä,
syljeskelemistä ja pientä kiroilemista teatterin johtajista,
sitoumuksista, ilmoituksista, neroista, lapsista j.n.e. Saavuttuaan
huoneeseensa hän heittäytyi lattialle, peitti kasvonsa käsillään ja
nyyhkytti. Silloin ilmaantui Koenig läähättäen ja huutaen: "Kas niin!
Eikös käynyt niinkuin minä sanoin! Se on kaunista! Siksi herra Drake
minua salaamaan teitä siltä mieheltä käski. Se peto, se raakalainen, se
munkin likainen sikiö!"
Mutta Glory oli hypännyt pystyyn ja hänen silmänsä iskivät tulta
hänen huutaessaan: "Kuinka te uskallatte, herra? Ulos paikalla minun
huoneestani!"
"Mein Gott! Se on itse piru!" mutisi Koenig niinkuin renkipoika
mennessään alas portaita. Hän meni sähkösanomatoimistoon ja palasi
takaisin, ja Glory kuuli hänen paistavan makkaroita ruokasalin uunissa.
Yö oli jo kulunut pitkälle, kun Glory työnsi syrjään koskemattoman
illallisen, pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ja istuutui
kirjoittamaan kirjettä:
"_Hyvä John Storm_ (munkki, hirviö vai mikä lienettekään!) -- Minä
olen vakuutettu, että se luetaan minulle vanhurskaudeksi, että
tottelen teitä ja luovun toimestani" -- vähäksi aikaa.
'Naisen kielto, lupaus
Niiss' ei oo suuri erotus!'
"Se on todellakin hyvin mieletöntä, sillä Glory voi tätä nykyä
ansaita monta puntaa illassa eikä hänellä ole mitään muuta kuin
kohtalo, jonka niskoille sopisi heittäytyä. Minä olen sanonut
vanginvartialleni, että minun pitää nyt päästä vapauteen, ja koska
hän on yhtä kiihkeätunteinen mies kuin tekin, John Storm, on hän
ahkerasti noitunut vieraskamarissa alakerroksessa. Minä luotan
siihen, että hyve palkitsee itse itsensä, sillä muuta palkintoa
minä tuskin tulen saamaan tästä. Jos minä olisin Narcissus, niin
rakastuisin itseeni vielä tänä päivänä, koska olen osoittanut niin
ihailtavaa kuuliaisuutta tyranniudelle, että se tuottaisi kunniata
historian sankarikaudelle. Huomisaamuna minä siis lähden
saaripahaselle, ja siellä tulee minusta tuntumaan niin suloiselta
olla aivan yksinäni."
Glory naurahteli hiljaa itsekseen sitä kirjoittaessaan, mutta
vähänväliä hän myöskin huokasi.
"Kirje silloin tällöin on terveellinen miehelle -- tyttölapselle
tietysti myöskin -- mutta teidän ei pidä odottaa tietoja
_minulta_, ja mitä taas teihin tulee, niin vaikka olettekin
noussut ylös kuolleista, otaksun teidän kaltaisenne tyrannin
tulevan yhä edelleenkin seuraamaan benediktiinien sääntöjä, jotka
käskevät teitä vaikenemaan -- ja paljon muutakin. Huomisaamuna --
s.o. _tänä_ aamuna -- aion syödä aamiaista erään suloisen Glory
Quayle-nimisen neidon kanssa Euston asemalla neljännestä vailla
seitsemän, mutta kaikeksi onneksi te saatte tämän kirjeen vasta
puoli kahdeksan, joten minä saan syödä aamiaiseni häiriintymättä."
Talossa oli kaikki hiljaa, samoin kaduilla, eikä edes vaunujakaan
ollut liikkeellä.
"Hyvästi! Minä olen hankkinut itselleni -- koiran! Se on
sylirakki, ja aivan samoin kuin eräs henkilö se katsoo minuun aina
synkännäköisenä. Minä epäilen, että sen isä nai alempisäätyisen,
sillä tämä rakki-poloinen on hyvin suurisuinen eikä nähtävästi ole
kasvatettu luostarissa. Siksi, ja koska se on sukupuoleltaan
nainen, aion nimittää sitä Anna-tädiksi -- ei tietysti silloin kun
varsinainen Anna-täti on läsnä. Anna-täti on hyppinyt edestakaisin
huoneessa minun kintereilläni tunnin verran nähtävästi ajatellen,
että järkevän naisen tulisi käyttäytyä paremmin ja mennä kauniisti
nukkumaan. Ehkä minä seuraan teidän esimerkkiänne ja 'kampaan sen
kiharat', kun olen yksinäni sen kanssa junassa huomenna, jotta se
tulisi mahdolliseksi siihen uuteen piiriin, johon kohtalo on
armossaan sen kutsunut.
"Hyvästi vielä kerran! Minä kuvittelen jo näkeväni Eustonin
lamppujen vilahtavan ohi, mutta _toiseen_ suuntaan tällä kertaa.
Huomaan, että on olemassa semmoista, joka panee sydämen
tykyttämään vielä kovemmin kuin _tulo_ suureen ja ihmeelliseen
kaupunkiin, ja se on _meno_ sieltä pois. Rakas vanha Lontoo! Se on
kumminkin ollut hyvin hyvä minulle. En luule, että kukaan rakastaa
sitä niin paljon kuin minä. Mutta nyt eräs henkilö taas luulee...
No vähätpä siitä! Hyvästi, hyvästi!