V.

Glory lauloi sinä iltana tavattoman vilkkaasti ja viehättävästi,

ja yleisö huusi hänet yhä uudelleen ja uudelleen esille. Ajaessaan

kotiin vaunuissaan koetti hän muistella sitä päivää uudestaan -- joka

askelta, joka tekoa, joka sanaa tuohon voimakkaaseen "minä"-huutoon

saakka, silloin kun Glory oli kysynyt, kuka häntä voisi pakottaa. Hänen

ajatuksensa häilyivät aivan kuin seuraten vaunujen kiikkumista, mutta

joskus tuntui kuin ajatukset olisivat keskeytyneet yleisön meluavista

suosionosoituksista, ja silloin hänen aina täytyi miettiä, mihin hän

oli lopettanut. Hän saattoi vielä tuntea kuinka Johnin sydän tykytti ja

kuinka orvokit tuoksuivat lammikon rannalla. John oli käskenyt häntä

luopumaan kaikesta. Se pani hänet värähtelemään niin omituisesti tuo

ajatus, että se päivä ehkä kerran koittaa, jolloin hän luopuu itsestään

sekä kunnianhimostaan että... Kuka tietää, mitä sitten seuraisi!

Tätä mielialaa kesti maanantai-aamuun asti. Hän istui silloin

huoneessaan pukeutuen hitaasti ja hymyillen omalle kuvalleen peilissä,

kun samassa palvelustyttö tuli sisään tuoden sanomalehden, jonka hänen

isäntänsä oli lähettänyt siksi, että siinä oli niin pitkä kertomus

häistä.

"Pyhäin miesten kirkko oli tungokseen saakka täynnä hienoa yleisöä,

joukossa useita valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatuimmista

henkilöistä. Niistä mainittakoon sulhasen isä, herttua --, hänen

veljensä, markiisi -- Palmuista rakennettu kaari oli pystytetty

pääkäytävän poikki, ja harvinaisista kukista solmitut seppeleet

kaunistivat kuoria. Alttari ja lakitaulut olivat melkein näkymättömiin

saakka peitetyt etelämaisilla kukkakoristeilla, jotka riippuivat niiden

yli. Pilarikäytävän pilarit, kastemalja ja kolehtirasiat olivat samoin

haudatut ihaniin, reheviin kukkavaippoihin...

"Koska juhlamenoja oli harjoitettu muutamia päiviä ennen, tapahtuivat

ne nyt tasaisesti ja ilman keskeytystä. Pappistointa hoitivat arvoisa

arkkidiakoni, tohtori Wealthy, herra pastori Josiah Golightly sekä

useat muut Pyhäin miesten kirkon runsaasta jäsenistöstä. Musiikkiosaa

johti hyvin tunnettu urkuri ja kapellimestari herra Koenig,

kuninkaallisen urkuriseuran jäsen, ja kuoroon kuului kaksikymmentä

aikaihmistä sekä neljäkymmentä poikaa. Morsiamen tullessa muodostivat

laulajat kulkueen länsiovella ja astuivat kuoriin laulaen: 'Ääni kuului

Edenissä'."

"Polly-raukka!" ajatteli Glory.

"Morsiamella oli silkkisatinista ommeltu puku, koristettu chiflonilla

sekä Brüssel-pitseillä, ja olkapäiltä riippui alas pitkä laahustin.

Hänen tyllihuntunsa oli kiinnitetty rubiinineulalla ja varta vasten

Rivieralta tilatuilla oranssin oksilla. Kaulakoristeena hänellä oli

runsaasti yardin pituinen paksu helminauha, joka kerran oli kuulunut

Venäjän keisarinnan Katariina II:n jalokivikokoelmiin. Hänellä oli

kädessään kukkavihko (lahja sulhaselta), joka oli tilattu Floridasta,

morsiamen amerikkalaisesta kodista. Morsiamen äiti oli puettu...

Morsiusneitien puvut olivat... Herra Horatio Drake oli ensimmäisenä

sulhaspoikana..."

Glory hengähti suonenvedontapaisesti ja heitti pois sanomalehden.

Kuinka sokea hän oli ollut, kuinka turhamielinen, kuinka hupsu! Hän

oli kertonut John Stormille, että Drake oli vain hänen hyvä ystävänsä,

tahtoen sillä saattaa Johnin ymmärtämään, että niin pitkälle hän,

Glory, oli sallinut Draken mennä, mutta ei etemmäksi. Draken elämässä

oli kuitenkin kokonainen valtakunta, jonne hän ei sallinut Gloryn

tulla. Nuo "valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatut henkilöt",

nuo "morsiusneidot", ne olivat hänen oikeana ympäristönään, hänen

todellisena piirinään. Ne olivat hänen ystäviään, tovereitaan,

tasa-arvoisiaan, tuttaviaan, ja heidän rinnallaan hän näyttäytyä

maailmalle. Entäs Glory? Glory oli hänen hauskin leikkikalunsa. Drake

tuli Gloryn luo lomahetkinään. Glory täytti alhaisemman puolen hänen

elämästään.

Tuntien masentavaa nöyryytystä Glory oli panemaisillaan kokoon

sanomalehden lähettääkseen sen alas jälleen, kun hänen katseensa sattui

pienillä kirjasimilla painettuun uutiseen, joka oli lehden kulmassa.

Otsakkeena oli "Kamala tapaus hienoissa vihkiäisissä."

"Oi taivas!" huudahti Glory. Yhdellä silmäyksellä hän oli käsittänyt

koko asian. Siinä oli kertomus Pollyn itsemurhasta.

"Hienoissa vihkiäisissä eräässä West Endin kirkossa viime lauantaina"

(ei mitään nimiä) "nuori nainen, joka oli istunut syrjässä, nousi

ja tunkeutui keskikirkkoon päin, aivan kuin mennäkseen ulos, mutta

äkkiä hän kaatui saaden suonenvetokohtauksia, ja kun hänet saatiin

viedyksi ulos, oli hän jo kuollut. Seurakunnan huomio oli sillä

hetkellä kaikeksi onneksi kiintynyt morsiuspariin, joka juuri palasi

sakaristosta koko hääseurueen kanssa, joten tuo kiusallinen tapaus ei

mitenkään häirinnyt lukuisaa seurakuntaa. Ruumis vietiin yhteiseen

ruumishuoneeseen, ja sittemmin saatiin selville, että vainaja oli

Elizabeth Anne Love (24 v.). Vainaja oli viime aikoina ollut ilman

tointa palveltuaan sairaanhoitajattarena -- mikä viimeksimainittu

seikka juuri oli syynä siihen, että hän oli voinut hankkia pienen

annoksen strykniiniä omalla nimellään eräästä rohdoskaupasta, jossa

hänet tunnettiin."

"Oi Jumala! Oi Jumala!" Glory ymmärsi nyt kaikki. "Minun tekisi mieli

mennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät..." "Oh, en minä

pelkää poliisia." Pollyn tarkoitus oli selvä. Hän oli aikonut lysähtää

kuolleena morsiusparin jalkoihin pakottaakseen heidät kulkemaan hänen

ruumiinsa yli. Hupsu, epäkäytännöllinen Polly-raukka! Saattoiko hän

haudassakaan olla häpeämättä kostonsa epäonnistumista. Ei pienintäkään

häiriötä lauantaina, ja tänä aamuna vain pari pienillä kirjasimilla

painettua riviä!

Oh, se oli hirveätä! Tuon tyttö-raukan kosto oli teatterimainen ja

kurja, mutta mitä sanotaan tuosta miehestä, olipa hän missä tahansa?

Mitä hän nyt ajatteli itsestään kaikkine miljoonineen ja murha

omallatunnollaan? -- Niin, murha, sillä mitä se oli muuta?

Tuntia myöhemmin Glory soitti pientä ovea St. John's Woodissa.

Yläkerran ikkunat olivat uutimien peitossa, mutta puisto-oven luukku

työnnettiin syrjään ja epäsiisti pää pisti esille:

"Mitä tahdotte, rouva?"

"Etkö tunne minua, Liisa?"

"Jesta, tekö siellä olette, neiti! Lordi on matkustanut kontinentille,

mutta hänen ystävänsä on kaikki järjestänyt -- ja niin hyvästi kuin iso

herra ainakin."

Gloryn sappi kiehui. Siinä oli jotain alentavaa, jotain melkein

epäkunniallista tuossa Draken uskollisessa ystävyydessäkin.

"Ja minä kun en ollut tuntea teitä, neiti, vaikka minä olin varieteessä

torstai-iltana! Antaahan neiti anteeksi, vaikka minä sanon, että kyllä

ne nauroivat! Ja minä itkinkin pari pisarata. Onko kaikki järjestetty,

kysyy neiti. Oo-on, oikeusmiehet kävivät täällä, ja kaikki on kunnossa.

Kello kaksitoista hänet sitten haudataan, ja se on touhua antanut.

Mutta neiti kai tahtoo katsoa häntä, raukkaa! Menkää vain ylös, neiti,

ja varokaa päätänne. Siellä ei ole ketään muita kuin hänen ystäviään."

Ystävät osoittautuivat olevan Betty Bellman ja hänen

pukuhuonetoverinsa. Gloryn tullessa he eivät näyttäneet hämmästyvän.

"Tyttöraukka kertoi meille perinpohjin teistä", sanoi Betty, ja sitten

pienin neitosista sanoi: "Teidän nimenne antoi asialle vauhdin. Heti

kun kuulin sen, sanoin, että se se näyttäisi joltakin ohjelmassa!"

Se oli sama pienoinen makuuhuone, mutta nyt se oli hämärä, ja Pollyn

huolet olivat iäksi tauonneet. Suupielissä oli pieni tuskallinen

piirre, mutta muutoin olivat kasvot tyynet ja lapselliset, sillä kaikki

kuolleet ovat viattomia.

Nuo kolme naista istuivat arvokkaan näköisinä, maistelivat

munkkilikööriä ja puhelivat keskenään, ja Pollyn rakkikoira makasi

paljaalla patjalla kuorsaten kovasti.

"Tuo raukka, minä en käsitä, kuinka hän saattoi sen tehdä. Mutta se

on juuri tämmöisen elämän pahin puoli. Kaikki on nykyisyydessä eikä

tulevaisuutta ole ollenkaan." -- "Mitä se raukka saattoi muutakaan

tehdä? Hän ei ollut ihan erikoisen kaunis, ja semmoiset miehet..." --

"Polly oli aina uskollinen hänelle, sanottakoonpa mitä tahansa. Mutta

hänen olisi vain pitänyt olla kärsivällisempi eikä hänen myöskään olisi

tarvinnut niin karsain silmin katsella lordin rouvaa..." -- "Hänellä

oli kaikki, mitä sydän saattoi toivoa. Katsokaa näitä huoneita! Kukahan

muu --"

Ulkoa kuului vaunujen jyrinää, ja pari kolme miestä astui sisään

ruuvaamaan kiinni kirstun kantta. Glory oli kääntänyt päänsä pois,

mutta hänen takanaan lavertelivat naiset yhä edelleen. "Odottakaa

hetkinen, hyvä herra!... Kuinka kaunis sormus!... Minä niin tahtoisin

jotain muistoa häneltä." -- "No niin, miksikä ei? Ei hän enää tarvitse

--"

Glorysta tuntui tukahduttavalta, mutta kaikki tuo melu oli herättänyt

Pollyn rakkikoiran, joka rupesi ulvomaan, ja siksi Glory otti syliinsä

tuon pienen surijan ja kantoi sen ulos. Posetiivi soitti jossakin

"Maria kultaseni."

Ruumis haudattiin Kensal Greeniin, ja äsken mainitut neljä tyttöä

olivat ainoana saattojoukkona. Koska poliisin tuomio oli "itsemurha",

ei vainajaa viety kappeliin, vaan hautausmaan portilla tuli pappi

vastaan ja saattoi sen haudalle. Kulkiessaan pää kumarassa ja koira

kainalossaan Glory ei ollut huomannut pappia, mutta kun tämä alkoi

lukea noita juhlallisia sanoja: "Minä olen ylösnousemus ja elämä",

silloin Glory hengähti syvään ja kohotti katseensa. Se oli John Storm.

Heidän istuessaan vaunuissa oli alkanut kerääntyä pilviä, ja nyt rupesi

jo hiukan ripeksimään. Kun kantajat laskivat alas taakkansa, oli

sade kiihtynyt ja kaikki miehet paitsi yksi läksivät porttikäytävään

hakemaan suojaa. Nuo kolme naista katsoivat toisiinsa, yksi mutisi

jotain "kuolleista ja elävistä", ja sitten pienin hiipi pois. Hetkisen

kuluttua seurasi pitkä hänen esimerkkiään ja yksin jäämistään häveten

läksi kolmaskin.

Sade tulvaili jo ankarana kuurona, ja John Storm, joka oli paljain

päin, avasi kirjansa ja rupesi lukemaan: "Herra Kaikkivaltias Jumala on

suuressa armossaan kutsunut luokseen meidän rakkaan sisaremme --"

Silloin hän huomasi Gloryn yksinään haudan ääressä, ja hänen äänensä

rupesi vapisemaan niin että hän tuskin saattoi jatkaa. Hän vaikeni

hetkeksi päästyään siihen paikkaan, jossa puhutaan "varmasta toivosta",

mutta hetken kuluttua kaikui ääni vakavana ja ikäänkuin sanoen:

"Kuka meistä voi tutkia Jumalan teitä?" Kun "lyhennetyt hautausluvut"

olivat luetut, läksi John Storm kappeliin panemaan pois messupaitansa,

ja hänen palatessaan sieltä oli Glory jo poistunut.

Glory lauloi sinä iltana kuten ainakin varieteeteatterissa, mutta hänen

mielensä oli raskas. Tuo mieliala vaikutti kuulijakuntaan, ja innokkaat

suosionosoitukset, jotka olivat tervehtineet häntä, hälvenivät

vähitellen sieltä täältä kuuluviksi yksityisiksi kättentaputuksiksi.

Kulkiessaan näyttämön poikki pukuhuoneeseen tuli Koenig häntä vastaan

saattaakseen hänet pois ja virkkoi:

"Ette ollut aivan oma itsenne tänään, hyvä ystävä."

Gloryn tullessa kotiin hyppäsi Pollyn rakki hänen syliinsä suoden

kaiken entisen hellyytensä uudelle emännälleen ja nähtävästi ottaen

kaikki asiat niitten parhaimmalta puolelta. Koko talon väki nukkui, ja

Glory avasi oven omalla avaimellaan. Kylmä illallinen odotti häntä, ja

matalalle väännetyn lampun vieressä oli kirje. Se oli isoisältä, ja hän

oli kirjoittanut sen sunnuntai-iltana jumalanpalveluksen jälkeen.

"Siitä on jo pitkä aika -- enemmän kuin vuosi -- kun olen nähnyt

karkulaistani, pikku kyläluutaani, ja huolimatta Anna-tädin

vastustuksesta sekä Rakel-tädin julmista ennustuksista olen päättänyt

pakottaa vanhat jäseneni matkustamaan ja vanhat silmäni nauttimaan.

Kuulepas siis, mitä minä ilmoitan. Minä aion tulla Lontooseen

kiireimmiten katsomaan tuota suurta kaupunkia ensi kerran elämässäni

ja -- etupäässä tietysti -- näkemään pikku tyttärentytärtäni kaikkien

hänen uusien ystäviensä keskellä ja suuren menestyksen seppelöimänä."

Tämän perästä seurasi jälkikirjoitus, jonka Rakel-täti oli kaikessa

kiireessä kyhännyt lyijykynällä:

"Älä pane huomiota siihen, mitä isoisä kirjoittaa. Hän on aivan liian

heikko matkustamaan ja hän heikontuu todellakin heikontumistaan, mutta

sinun kirjeesi, jonka saimme eilisiltana, on huolestuttanut häntä,

minkä vuoksi hän ei voi muuta tehdä kuin miettiä sitä."

Se oli viimeinen pisara. Ennenkuin Glory malttoi lukea loppuun kirjeen

ja riisua hattunsa hän otti sähkösanomalomakkeen ja kirjoitti:

"Siirtäkää matkanne, palaan kotiin huomenna." Sitten hän kuuli Koenigin

tulevan kotiin ja läksi alakertaan sanoen:

"Olisitteko hyvä ja veisitte tämän sähkösanomatoimistoon minun

puolestani?"

"Tietysti minä vien, ja sitten yhdessä illallista syömme -- katsokaapa!"

Hän avasi nauraen paperin ja veti sieltä naulallisen makkaroita.

"Herra Koenig", sanoi Glory, "te olitte oikeassa. Minä en ollut oma

itseni tänä iltana. Minä tarvitsen lepoa ja minä aion ottaa lomaa."

Kun Glory läksi yläkertaan, kuuli hän takanaan änkyttämistä,

syljeskelemistä ja pientä kiroilemista teatterin johtajista,

sitoumuksista, ilmoituksista, neroista, lapsista j.n.e. Saavuttuaan

huoneeseensa hän heittäytyi lattialle, peitti kasvonsa käsillään ja

nyyhkytti. Silloin ilmaantui Koenig läähättäen ja huutaen: "Kas niin!

Eikös käynyt niinkuin minä sanoin! Se on kaunista! Siksi herra Drake

minua salaamaan teitä siltä mieheltä käski. Se peto, se raakalainen, se

munkin likainen sikiö!"

Mutta Glory oli hypännyt pystyyn ja hänen silmänsä iskivät tulta

hänen huutaessaan: "Kuinka te uskallatte, herra? Ulos paikalla minun

huoneestani!"

"Mein Gott! Se on itse piru!" mutisi Koenig niinkuin renkipoika

mennessään alas portaita. Hän meni sähkösanomatoimistoon ja palasi

takaisin, ja Glory kuuli hänen paistavan makkaroita ruokasalin uunissa.

Yö oli jo kulunut pitkälle, kun Glory työnsi syrjään koskemattoman

illallisen, pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ja istuutui

kirjoittamaan kirjettä:

"_Hyvä John Storm_ (munkki, hirviö vai mikä lienettekään!) -- Minä

olen vakuutettu, että se luetaan minulle vanhurskaudeksi, että

tottelen teitä ja luovun toimestani" -- vähäksi aikaa.

'Naisen kielto, lupaus

Niiss' ei oo suuri erotus!'

"Se on todellakin hyvin mieletöntä, sillä Glory voi tätä nykyä

ansaita monta puntaa illassa eikä hänellä ole mitään muuta kuin

kohtalo, jonka niskoille sopisi heittäytyä. Minä olen sanonut

vanginvartialleni, että minun pitää nyt päästä vapauteen, ja koska

hän on yhtä kiihkeätunteinen mies kuin tekin, John Storm, on hän

ahkerasti noitunut vieraskamarissa alakerroksessa. Minä luotan

siihen, että hyve palkitsee itse itsensä, sillä muuta palkintoa

minä tuskin tulen saamaan tästä. Jos minä olisin Narcissus, niin

rakastuisin itseeni vielä tänä päivänä, koska olen osoittanut niin

ihailtavaa kuuliaisuutta tyranniudelle, että se tuottaisi kunniata

historian sankarikaudelle. Huomisaamuna minä siis lähden

saaripahaselle, ja siellä tulee minusta tuntumaan niin suloiselta

olla aivan yksinäni."

Glory naurahteli hiljaa itsekseen sitä kirjoittaessaan, mutta

vähänväliä hän myöskin huokasi.

"Kirje silloin tällöin on terveellinen miehelle -- tyttölapselle

tietysti myöskin -- mutta teidän ei pidä odottaa tietoja

_minulta_, ja mitä taas teihin tulee, niin vaikka olettekin

noussut ylös kuolleista, otaksun teidän kaltaisenne tyrannin

tulevan yhä edelleenkin seuraamaan benediktiinien sääntöjä, jotka

käskevät teitä vaikenemaan -- ja paljon muutakin. Huomisaamuna --

s.o. _tänä_ aamuna -- aion syödä aamiaista erään suloisen Glory

Quayle-nimisen neidon kanssa Euston asemalla neljännestä vailla

seitsemän, mutta kaikeksi onneksi te saatte tämän kirjeen vasta

puoli kahdeksan, joten minä saan syödä aamiaiseni häiriintymättä."

Talossa oli kaikki hiljaa, samoin kaduilla, eikä edes vaunujakaan

ollut liikkeellä.

"Hyvästi! Minä olen hankkinut itselleni -- koiran! Se on

sylirakki, ja aivan samoin kuin eräs henkilö se katsoo minuun aina

synkännäköisenä. Minä epäilen, että sen isä nai alempisäätyisen,

sillä tämä rakki-poloinen on hyvin suurisuinen eikä nähtävästi ole

kasvatettu luostarissa. Siksi, ja koska se on sukupuoleltaan

nainen, aion nimittää sitä Anna-tädiksi -- ei tietysti silloin kun

varsinainen Anna-täti on läsnä. Anna-täti on hyppinyt edestakaisin

huoneessa minun kintereilläni tunnin verran nähtävästi ajatellen,

että järkevän naisen tulisi käyttäytyä paremmin ja mennä kauniisti

nukkumaan. Ehkä minä seuraan teidän esimerkkiänne ja 'kampaan sen

kiharat', kun olen yksinäni sen kanssa junassa huomenna, jotta se

tulisi mahdolliseksi siihen uuteen piiriin, johon kohtalo on

armossaan sen kutsunut.

"Hyvästi vielä kerran! Minä kuvittelen jo näkeväni Eustonin

lamppujen vilahtavan ohi, mutta _toiseen_ suuntaan tällä kertaa.

Huomaan, että on olemassa semmoista, joka panee sydämen

tykyttämään vielä kovemmin kuin _tulo_ suureen ja ihmeelliseen

kaupunkiin, ja se on _meno_ sieltä pois. Rakas vanha Lontoo! Se on

kumminkin ollut hyvin hyvä minulle. En luule, että kukaan rakastaa

sitä niin paljon kuin minä. Mutta nyt eräs henkilö taas luulee...

No vähätpä siitä! Hyvästi, hyvästi!