IV.

Kauniina toukokuun aamuna seisoessaan ulkopuolella Paddington-asemaa,

koira jalkainsa juuressa, John tunsi vaistomaisesti, kuinka Glory

lähestyi häntä reippain askelin yllään valkoinen musliini-hame ja

kädessä vaalea, pitseillä reunustettu päivänvarjo. Tytön kasvot

hehkuivat raittiissa ilmassa, ja hän näytti onnelliselta ja iloiselta.

Heidän mennessään asemahuoneeseen Glory kyseli perinpohjaisesti

tiedustellen kaikenlaista koirasta, jonka hän heti otti omaan haltuunsa

ja päätti antaa sille nimeksi _Don_.

He päättivät viettää tämän päivän Burnham Beeches'issä, ja Johnin

mennessä ostamaan pilettejä astui Glory odotussillalle. Oli lauantai,

ja kirjamyymälät olivat täynnä kuvalehtiä, joista yksi oli vartavasten

asetettu levälleen siten, että Gloryn kuva siinä oli näkyvissä. Hän

tahtoi, että John huomaisi sen, ja siksi hän keksi syyn millä sai

Johnin katsomaan siihen. Sitten hän rupesi nauramaan ja osti tuon

kuvalehden.

Myyjä tunsi hänet heti -- Glory ja John huomasivat sen hänen

suupielissään piilevästä hymystä -- ja useita flanellipukuisia kaartin

upseereja, joilla oli olkihatut päässään, oli juuri menossa klubiinsa

Maidenheadiin, mutta nähdessään Gloryn he nykäisivät toisiaan aivan

kuin olisivat tietäneet kuka hän oli. Gloryn silmät loistivat, huulet

hymyilivät, ja hän oli ylpeä siitä, että John sai nähdä ensimmäiset

hedelmät hänen maineestaan. Hän oli myöskin ylpeä Johnista, joka astui

niin komeasti ja suorana heidän kulkiessaan huolimattomasti puettujen,

punaisilla ja sinisillä kaulahuiveilla koristettujen upseerien ohi.

Mutta Johnin sydäntä pakotti, ja hän mietti miten aloittaa asiansa,

täyttää velvollisuutensa.

He astuivat junasta Sloughin luona, ja kesän vihannuutta ja mehua

tuoksuva ilma lemahti heitä vastaan. Koira hyppeli haukkuen, ja Glory

lähti juoksemaan sen kanssa huudahtaen vähän väliä ihastuksesta.

Tuskin tuntui tuulen henkäystäkään, ja pilvet tuolla hyvin korkealla

tuskin liikkuivat ollenkaan. Päivä oli mitä ihanin, ja Gloryn kasvot

säteilivät täydellistä onnea.

He söivät aamiaispäivällistä kaupungin vanhassa hotellissa. Ikkunat

olivat auki, pääskyset leijailivat ilmassa, ja Glory, joka tahtoi

maitoa vanhojen muistojen elähyttämiseksi, nousi, otti maitolasinsa

ja sanoi: "minä juon teidän maljanne, herra Storm", ja sitten hän

joi sen tehden mitä komeimman kohteliaisuuskumarruksen. Koko ajan

hän omakätisesti syötti koiraa ja sitten hän torui sitä siitä, että

se jätti kaikki luut puoliympyrään matolle, mikä oli hyvin tavatonta

hienossa seurassa tällä puolen kannibaalien maata, kuten Glory vakuutti.

"Sitten, sitten", ajatteli John, "onhan vielä aikaa", sillä Gloryn

hilpeys oli vastustamatonta.

Aurinko oli jo korkealla, kun he läksivät kävelymatkalleen, ja Gloryn

kasvot näyttivät punoittavan lämpimiltä. Mutta siitä huolimatta hän

juoksi Donin kanssa puiston halki metsään, antaen koiran hypätä hänen

varjonsa yli ja piehtaroida mehevän vihreässä heinikossa. Leivot

visertelivät taivaalla, ja kaikkialta kuului hyminää ja laulua.

"Olkoon hänellä nyt yksi ainoa onnellinen päivä", ajatteli John, ja

sitten he rupesivat huutelemaan ja huhuilemaan toisilleen.

He saapuivat vihdoin pyökkimetsään, ja koska puut suojasivat heitä

auringon polttavilta säteiltä, pani Glory pois päivänvarjonsa, ja

John otti lakin päästään. Hiljaisuus ja hämärä, suuret kyhmyiset puut

jänteineen, lihaksineen, tuulen hiljainen henkäys oksissa tuolla

ylhäällä, lakastuneitten lehtien kahina maassa, siipien lehahdus,

kyyhkysten vieno kuherrus, metsän ihmeellinen salaperäisyys, kaikki tuo

herätti ensin melkein pelkoa, aivan kuin iltahämärässä olisi astunut

mahtavaan luostarikirkkoon. Mutta tuo tunne hävisi pian, ja Glory

rupesi laulamaan. Hänen kirkas äänensä kajahteli tuoksuvassa ilmassa,

ja kauan pidätetty, tukahdutettu onni uhkui nyt joka sanassa, joka

sävelessä.

"Eikö tämä ole parempaa kuin varieteeteattereissa laulaminen?" ajatteli

John, ja sitten hänkin alkoi laulaa aivan kuin onnellinen pikku poika,

joka ei ajattele eilistä eikä huomista päivää eikä sitä seuraavaa

aikaa. Glory hymyili hänelle. John hymyili myöskin. Kaikki oli kuin

unelmaa. Tuon pitkän eron perästä oli Johnin vaikea uskoa, että kaikki

tämä oli totta. Ulkoilma, lehtien tuoksu heidän ympärillään, koivujen

hopearungot, taivaan sini, joka siellä täällä vilahteli lehvien

välitse, ja Glory käyskennellen sulavasti, nauraen ja laulaen hänen

vieressään! "Minä herään varmaan minuutin perästä", ajatteli hän, "tämä

on unta!"

He lauloivat yhdessä laulun. Se oli "Tulkaa pojat, tulkaa tytöt", ja

uskotellakseen toisilleen, että vanhat ajat olivat palanneet, pitivät

he toistensa kädestä kiinni heilutellen niitä laulun tahdissa. John

tunsi Gloryn käden puristuksen lämpimän virran tavoin koko ruumiissaan,

ja ääretön hellyyden puuska ajoi pois kaikki hänen varmat päätöksensä,

aivan kuin meren saalis ajautuu rannalle myrskyn jälkeen.

"Hän on täällä, me olemme yhdessä, mitä minä muusta huolehdin!"

ajatteli hän, ja aika kiiti nopeasti.

Mutta heidän äänensä eivät ottaneet ollenkaan sulautuakseen yhteen,

vaan menivät väärälle tolalle. Glory nauroi, ja he alkoivat uudestaan,

mutta he eivät osanneet laulaa yhtaikaa ja joka kerta kun he koettivat

taas, kävi aivan samoin.

"Ei ole enää entiset ajat", ajatteli John, ja hänen mielensä kävi

surulliseksi. Hän oli ruvennut huomaamaan Gloryssa jälkiä tuosta

elämästä, jota tyttö oli elänyt -- sanoja, lauseita, mielipiteitä,

alhaison puhetavan vivahteita ja käytöksen piirteitä, joissa kaikissa

oli vulgääri vivahdus. Kun koira otti käskemättä luun, oli Glory

huudahtanut: "Varastatko sinä, pikku peijakas!" Kun Johnin ääni sortui

kesken laulua, käski Glory häntä "hoilaamaan pois vaan", ja kun John

lakkasi kokonaan, sanoi Glory häntä jöröksi ja vakuutti, että hänen

sitten täytyi "kiekua itsekseen."

"Minkätähden hän näyttää niin surulliselta?" ajatteli Glory, mutta

arvellen, että ihmiset kai käyvät semmoisiksi ollessaan paljon yksin,

hän lörpötteli entistä enemmän.

Hän kertoi varietee-elämästä, kulissien takaisesta elämästä,

kehuen sitä jonkinmoisella puolustavalla tavalla. Se oli semmoista

hiivatinmoista mylläkkää, ei kellään ollut aikaa ajatella seurauksia,

se oli villiä siirtymistä näytöksestä näytökseen. Oli todellakin paljoa

vaikeampaa olla varieteenäyttelijättärenä kuin varsinaisena aktriisina.

Eikä varietee-näyttelijätär ollut sen huonompi kuin muutkaan naiset.

Oliko John nähnyt heidän balettiaan? Se oli mainio! Ihastuttavaa!

Miten herttaisen viehättäviä paaseja. Juuri näitä uljaita nuoria

paratiisilintuja nuo kaartinupseerinarrit tulivat töllistelemään, ja

oli koomillista nähdä, miten kukin tytöistä keikaili ja kohenteli

höyheniään kulissien välissä hellitelläkseen omaa aitiossa istuvaa

herraansa ja valtiastaan.

Siten Gloryn suusta kuului vieraita säveleitä, joiden merkitystä

hän tuskin itse ymmärsi, mutta Johnista ne tuntuivat limaisilta

nilviäisiltä, jotka olivat tarttuneet hänen Gloryynsa tuosta

yhteiskunnallisesta loasta, jonka läpi hänen oli täytynyt kahlata. Voi

Lontoota! Voi Lontoota! Sen varjo liiti täälläkin heidän ylitsensä, ja

vaikka he menisivät minne tahansa, eivät he pääsisi sitä pakoon.

Entiset ajatukset rupesivat taas painamaan Johnia, ja hän pyysi Glorya

kertomaan, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.

"Kerronko minä?" sanoi Glory. "No niin, minä sain kolme kultarahaa

sairashuoneesta jaettaviksi Lontoon asujamille, mutta hoh-hoh, ei

niistä paljoa iloa ollut."

"Entä sitten?"

"Sitten -- hm; toivo on hyvä aamiainen, mutta huono illallinen,

tiedättehän. Mutta kerronko kaikki? No niin, minä kerron."

Hän kertoi rouva Jupesta ja kuinka tämä oli pettänyt ympäristöään,

ja John käänsi päänsä pois, ettei hän näkisi Gloryn kyyneleitä. Hän

kertoi "kolmesta sulottaresta" ja teatterin johtajasta -- ja sitten

_hän_ käänsi päänsä, ettei John näkisi hänen häpeäänsä. Hän kertoi

Josephsista, petturi-asioitsijasta, ja Johnin kasvot kävivät ankariksi,

ja hänen ruskeat silmänsä näyttivät mustilta.

"Missä sanoittekaan hänen asuvan?" kysyi John, ja hänen äänensä vapisi.

"En minä sitä sanonut", vastasi Glory hymyillen ja itkien yhtaikaa.

Hän kertoi Aggiesta ja muukalaisklubeista ja Koenigistä ja

päivälliskutsuista sisäasiain ministerin luona, ja sitten hän lopetti

huoahtaen:

"Kaikki on ollutta, mennyttä!

Surkea juttu on lopussa!"

"Ja sielläkö tapasitte herra Draken uudestaan?" Glory nyökäytti päätään.

"Ettekö ollut koskaan sillä välin nähnyt häntä?"

Glory puri huultaan ja pudisti päätään. "Kaikki on ohi nyt, ja entä

sitten? Minä tahdon olla iloinen ja olenkin!"

"Mutta onko kaikki ohi?" sanoi John, ja hän katsoi taas Gloryyn tuolla

syvällä katseella, joka vihloi tytön sydäntä.

"Nyt hän aikoo sanoa jotain", ajatteli Glory ja hän koetti naurahtaa,

vaikka hieman vavisten. Sitten hän antoi koiralle päivänvarjonsa

kannettavaksi, otti hatun päästään, huiskutti sitä kädessään ja alkoi

juosta.

Alhaalla kimalteli lammikko, jonka vesi oli kuivunut vähiin ja jota

pyökit ympäröivät. Puut näyttivät riippuvan sen yli aivan kuin lintuset

siivet levällään ja valmiina lentoon, ja rannoilla kasvoi loppumaton

määrä orvokkeja täyttäen ilman tuoksullaan. Se oli viehättävä pikku

tilkku, ja Johnin saapuessa sinne seisoi Glory lammikon rannalla

hengästyneenä ja melkein itkuun puhkeamaisillaan sekä kuiskaten: "Voi,

kuinka kaunista!"

"Mutta kuinka minä pääsen tuosta yli?" huudahti hän katsoen ensin

veitikkamaisesti kauhuissaan kahden tuuman syvyistä vettä, joka ei

peittänyt edes ruohoakaan ja sitten kauniita punaisia kenkiään, jotka

pilkottivat hameen alta.

Silloin tapahtui omituista ja odottamatonta. Glory tuskin tiesi, mitä

se oli, ennenkuin kaikki oli ohi. Sanaakaan sanomatta, hymyilemättä

John nosti tytön syliinsä ja kantoi hänet toiselle rannalle. Glory oli

avuton kuin lapsi -- aivan kuin hän ei olisi ollut oma itsensä enää.

Hänen päänsä oli vaipunut Johnin olkapäälle, ja hänen sydämensä tykytti

Johnin sydäntä vastaan. Vai _Johnin_ sydänkö tykytti? Kun John laski

hänet alas, pelkäsi hän puhkeavansa itkuun, ja siitä syystä hän rupesi

nauramaan sanoen, että heidän täytyi jo kiirehtiä puoli kahdeksan

junaan, muutoin ei häntä näkyisikään näyttämöllä "rievun" kohotessa ja

"teatterihirviö" "paasaisi jumalattomasti."

Heidän täytyi kulkea vanhan Stoke Pogis'in kirkon ohi mennessään

kaupunkiin, ja katseltuaan sen puista kellotapulia ehdotti John,

että he menisivät kirkon sisäänkin. Suntio oli työssä puutarhassaan

asuntonsa vieressä, mutta hän meni sisään hakemaan avaimia. "Tässä ne

ovat, ja koska te olette pappi, niin minä jään tänne puutarhaani. Te ja

nuori rouva voitte kyllä katsella kirkkoa ilman minuakin. Kyllä maar

minä olen sitä ehtinyt katsella kylliksi", sanoi suntio iskien silmää.

Kirkko oli pimeä ja kylmä. Yhdessä ikkunassa oli kuvattuna enkeli,

joka nousi taivaaseen kirkkaan sinistä taivaankantta pitkin. Erään

maalais-ylimyksen penkki oli koristettu aivan kuin teatterin aitio

matolla, vieläpä jalkain lämmittäjälläkin. Etupenkeissä oli eri sukujen

vaakunoita ja niitten takana oli vaatimattomampia vaakunattomia

palvelijain penkkejä. John avasi pienet, uudenaikaiset urut ja

rupesi soittamaan. Vähän ajan perästä hän alkoi laulaa. Hän lauloi

"Nazareth"-laulun, ja hänen äänensä täytti tyhjän kirkon kohoten

himmeään kattoholviin, josta se palasi kaikuen aivan kuin jokin toinen

ääni olisi siellä laulanut.

Glory seisoi hänen vieressään ja kuunteli. Ihmeellinen rauha täytti

hänen mielensä. Sitten tuo tunne, joka värähteli Johnin syvässä

äänessä, oli väkisinkin kohottaa kyyneleet Gloryn silmiin. "Elo

ikuinen! Elo ikuinen!" Yhtäkkiä hän puhkesi itkuun, nyyhkytti ja nauroi

samassa silmänräpäyksessä. John lakkasi soittamasta.

"Kuinka hupsu minä olen tänään! Te pidätte minua varmaan hulluna",

sanoi Glory. Mutta John otti vain hänen kätensä ja talutti hänet pois

kirkosta ikäänkuin hän olisi ollut pikkuinen lapsi.

Huomaamatta oli päivä muuttunut illaksi, ja auringon vinot säteet

häikäisivät heidän silmiään, kun he astuivat hotelliin juomaan teetä.

Tilatessaan sitä he olivat unohtaneet kuvalehden sinne, ja nyt oli

helppo huomata noista tuttavallisista hymyilyistä, että lehteä oli

katseltu ja Glory tunnettu. Huone oli kunnossa, pöytä katettu, ikkuna

suljettu ja puita pantu uuniin, sillä illan kylmä alkoi tuntua.

Saadakseen Johnin unohtamaan, mitä kirkossa oli tapahtunut, Glory

teeskenteli liioiteltua iloisuutta puhuen nopeasti, vallattomasti ja

mitä sattui suuhun tulemaan. Raitis ilma oli antanut hänelle semmoisen

värin, että yleisö varmaan "söisi hänet sinä iltana." Kuinka häntä

kumminkin väsytti! Mutta kupillinen teetä virkistäisi häntä varmaan

"niinkuin entisen pojan konjakki ja sooda ensimmäiseksi aamulla."

John katsoi häneen vakavan näköisenä. Joka sana vihloi kuin veitsi

nuoren papin sydäntä. "Te ette siis ole kertonut Glenfaban vanhuksille

sairashuoneasiasta ennenkuin äskettäin?"

"En. Ettekö tahdo kupillista 'tätä tyttöä?' Kulissien takana sanotaan

samppanjaa aina 'täksi pojaksi' ja siitä syystä minä sanon nyt teetä

'täksi tytöksi', ymmärrättehän?"

"Milloinka kerroitte heille varieteestä?"

"Eilen. Kakkuja?" Hän ojensi tarjottimen, huojutti toista kättään ja

matki kakkujen myyjäin huutoa.

"Vastako eilen?"

Glory alkoi puolustautua. "Mitä hyötyä olisi ollut sen kertomisesta

niin äkkiarvaamatta? Ja nuo hyvät ihmiset säikähtävät niin helposti.

Kasvatus ja opetus ja ennakkoluulot ja itse sukulaisuuskin --"

"Glory", sanoi John, "jos teitä hävettää tuo elämä, niin voitte olla

varma, että se ei ole oikeata."

"Hävettää! Miksi minua hävettäisi? Kaikki ihmiset huutavat, kuinka

ylpeä minun tulisi olla."

Hän puhui kiihkeästi, ottaen vaistomaisesti kuvalehden käteensä,

mutta pudottaen sen yhtä nopeasti, sillä katsoessaan Johnin vakaviin

kasvoihin hänen pikku maineensa loisto tuntui kokonaan häviävän. "Mutta

kun antaa koiralle pahan nimen -- tiedättehän... Olittehan siellä

maanantai-iltana. Huomasitteko mitään -- mitään esityksessä --"

"Minä huomasin, millaista yleisö oli, Glory, ja se oli minusta aivan

kylliksi. On mahdotonta kenellekään tytölle pysyä hyvänä naisena, jos

hän elää kauan tuossa ilmapiirissä. Niin, lapseni, se on mahdotonta!

Taivas varjelkoon minua tuomitsemasta ketään ihmistä, kaikista vähimmin

ketään naista, mutta sano, _pysyvätkö_ varieteenaiset hyvinä naisina?

Ihmisraukat, he ovat niin kierossa asemassa, että heillä pitäisi olla

mitä ihmeellisimmät hyveet, jos mieli olla menemättä vinoon ajan

pitkään! Ja kuta valkoisempi se sielu on, jota laahataan tuossa --

tuossa loassa, sitä suurempi on likaantuminen. Yleisö semmoisissa

paikoissa ei tahdo valkoisia sieluja, he eivät tahdo hyviä naisia. He

tahtovat sellaisia, jotka ovat maistaneet hyvän ja pahan tiedon puusta.

Sen voi nähdä heidän kasvoistaan, sen voi kuulla heidän naurustaan ja

lukea heidän suosionosoituksistaan. Minä olen vain pappi, mutta minä

olen nähnyt semmoisia paikkoja ympäri maailman ja minä tiedän, mitä

sanon, minä tiedän, että se on totta, ja te tiedätte, että se on totta,

Glory --"

Glory hypähti ylös pöydän äärestä, ja hänen silmänsä näyttivät

iskevän tulta. "Minä tiedän, että te olette kova, julma, säälimätön,

ja koska te itse olitte siellä maanantai-iltana ja näitte, kuinka

ystävällinen yleisö oli _minulle_, niin te myöskin loukkaatte minua

persoonallisesti, eikä se ole totta, mitä te sanotte."

Mutta hänen äänensä sortui, ja hän istuutui jälleen sanoen toisella

äänellä: "Mutta John, siitä on jo lähes vuosi, kun viimeksi tapasimme

toisemme, eikö ole sääli nyt kiistellä tällä tavalla? Kertokaa, missä

te nyt asutte. Oi, arvatkaapa, kuka kävi minun luonani eilen juuri

ennen teidän tuloanne! Polly! -- Polly Love, muistattehan? Hän on

lihonut ja rumentunut, raukka, ja minua niin säälitti... Eikö hänen

veljensä ollut siellä veljeskunnassa? Vieläkö hän on niin omituisesti

kiintynyt sisareensa? Onko hän? Mitä? Ettekö ymmärrä? Tarkoitan Pollyn

veljeä."

"Hän on kuollut, Glory. Niin, kuollut. Hän kuoli kuukausi sitten.

Poikaraukka! Hän kuoli sydän murtuneena. Hän sai kuulla sisarensa

onnettomuudesta. Minä olin syynä siihen. Hän ei koskaan enää toipunut

siitä."

Oli äänettömyys, molemmat katselivat pesävalkeaan, ja Gloryn huulet

värähtelivät. Yhtäkkiä Glory sanoi: "John -- John Storm, miksi te ette

voi ymmärtää, että minä olen aivan toisenlainen kuin muut naiset?

Minussa näyttää aina olevan kaksi olentoa. Lähdettyäni sairashuoneesta

olen kokenut paljon. Ei kukaan voi ikinä aavistaa kuinka paljon. Mutta

asiain ollessa kaikkein pahimmillaankin tuntui kuin olisin löytänyt

nautintoa ja iloa kaikessa. Tapahtui usein semmoista, joka pakotti

minut itkemään, mutta oli aina olemassa toinen _minä_, joka nauroi.

Ja semmoista elämää minä nytkin elän. Ei se ole minun oikea olentoni,

minä itse, tuo, jota laahataan -- loassa, kuten te sanoitte, se on vain

minun toinen minäni, minun alhaisempi olentoni. _Minua_ se ei koske

ollenkaan. Ettekö te näe sitä?... Ettekö, ettekö?"

"On toimia, jotka ovat alituisena kiusausten lähteenä ja

luonnonlahjoja, jotka ovat ansoja, Glory --"

"Tiedän, tiedän, mitä tarkoitatte. Ei ole olemassa monta alaa, joilla

nainen voi onnistua -- se se on juuri niin julmaa. Mutta muutamia aloja

on, ja minä olen valinnut itselleni alan, joka on minulle sopiva. Ja

nyt -- nyt kun olen päässyt kaikesta tuosta kurjuudesta, kun Lontoo

on kiinnittänyt katseensa minuun, kun koko maailma; hymyilee minulle

ja kaikki on auringonpaistetta ja onnea, nyt te vihdoinkin tulette --

te, jota minä en löytänyt silloin, kun olisin tarvinnut niin kipeästi,

voi, niin kipeästi! Te olitte silloin unohtanut minut -- mutta nyt te

tulette kuin haudan pimeydestä ja käskette minua luopumaan kaikesta.

Niin, niin, niin, sitä te juuri tarkoitatte -- luopumaan kaikesta! Se

on julmaa!"

Hän peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti. John kumartui hänen

ylitsensä, ja hänen kasvonsa olivat hyvin surulliset, kun hän sanoi:

"Lapsi, jos olen tullut haudan pimeydestä, olen tullut sieltä siksi,

että _en_ ollut unohtanut teitä, vaan ajattelin teitä joka päivä, joka

hetki."

Glory lakkasi nyyhkyttämästä, mutta kyyneleet tihkuivat hänen sormiensa

lomitse.

"Ennenkuin Paavali, poikaraukka, oli kadottanut kaiken toivonsa, läksi

hänkin luostarista -- hiipi salaa -- toivoen löytävänsä sisaren, jonka

hän oli kadottanut. Minä käskin häntä ensin hakemaan teitä, ja hän kävi

sairashuoneessa."

"Minä näin hänet."

"Näittekö?"

"Uuden vuoden aattona. Hän kulki ohitseni kadulla."

"Ah!... No niin, hän tuli takaisin ja kertoi, että te olitte mennyt

ja kaikki jäljet olivat hävinneet. Unohdinko minä teidät sen perästä,

Glory?"

Hänen kiihkeä äänensä katkesi äkkiä, ja hän nousi onnettoman näköisenä.

"Te olette oikeassa, teissä on kaksi olentoa, ja korkeampi niistä on

niin puhdas, niin uljas, niin epäitsekäs, niin jalo... Oi, minä tiedän

sen, Glory! Mutta ei kukaan puhu sille olennolle. Minä koetan, mutta en

voi."

Glory itki yhä vielä kädet silmillä.

"Ja sillä välin niin moni puhuu tuolle alhaisemmalle olennolle --"

Gloryn kädet putosivat pois kyyneleisiltä kasvoilta, ja hän sanoi:

"Minä tiedän ketä tarkoitatte."

"Tarkoitan maailmaa."

"Ei, te tarkoitatte herra Drakea! Mutta se on erehdys. Herra Drake on

ollut hyvä ystävä minulle, mutta ei mitään muuta, eikä hän tahdokaan

olla muuta. Ettekö te ymmärrä, että ajatellessanne ja puhuessanne

minusta niinkuin muista naisista te loukkaatte ja alennatte minua, enkä

minä voi kestää sitä? Te näette, että minä itken taas -- taivas tiesi

miksi. Mutta minä _en_ luovu toimestani. Koko tuo ajatus on hulluutta!

Se on naurettavaa! Kuvitelkaapa Glorya luostarissa! Ehkäpä köyhänä

Klaaran sisarena!"

"Vaiti!";

"Tai ehkäpä palaisin saarelle ja rupeaisin jakamaan ompelutöitä

köyhien äitien ompeluseuroissa! Ja luopuisin toimestani! E-i, sitä en

tosiaankaan aio!"

"Mutta teidän _täytyy!_"

"Kuka minua pakottaisi?"

"Minä!"

Silloin Glory naurahti hurjasti, mutta lakkasi heti ja katsoi Johniin

säihkyvin silmin. Hänen poskensa punastuivat ja hänen silmänsä

kirkastuivat, kun Johnin katse muuttui yhä tulisemmaksi. Samassa

tuli palvelustyttö tyhjentämään pöytää hymyillen salassa "lempivien

kiistalle."

Muutamat kaartin upseereista olivat junassa menossa kotiinsa, ja

seuraavalla asemalla he muuttivat samaan vaunuun, jossa Glory ja John

istuivat. He olivat nähtävästi syöneet päivällistä ennenkuin läksivät

klubistaan Maidenheadissä ja he viittailivat puhuessaan Gloryyn

hymyillen veitikkamaisesti. "Menetkö Golosseumiin tänä iltana?" sanoi

eräs heistä. "Jos on aikaa", vastasi toinen. "Oh, aikaa sinulla kyllä

on. Eihän siellä ole mitään vetonumeroa, ennenkuin kello kymmenen, eikä

kukaan mene sinne sitä ennen." "Hän on hurmaava, eikö niin?" "Helkkarin

viehättävä hän on."

Glory istui selin veturiin naputtaen kevyesti ikkunaruutua ja katsellen

auringonlaskua. Ensin häntä hävetti kuulla noita selviä viittauksia,

mutta harmissaan Johnin vaitiolosta hän rupesi ylpeilemään niistä ja

katsahti tuontuostakin Johniin puoleksi sulkeutunein silmäluomin.

John istui häntä vastapäätä käsivarret ristissä. Miesten puhuessa hän

tunsi nyrkkiensä puristuvan kokoon ja huuliensa kylmenevän, sillä

Glory oli kaikkien omaisuutta nyt. Pari kertaa John katsahti heihin,

ja sitten hän taas tunsi tuota samaa, jota hän oli tuntenut alinomaa

veljeskunnasta lähdettyään, että melkein kaikissa kasvoissa oli

kevytmielisyyden ja lihallisuuden leima.

Mutta junan kolina esti häntä onneksi kuulemasta kaikkea, ja hän

katseli ikkunasta Lontoota. Siinä se väikkyi savupilven alla, ja

laskevan auringon säde valaisi silloin tällöin lasikattoa, joka loisti

kuin pahaa ennustava silmä. Etäältä kuului junan pyörien kalske

ja kolina sekä veturin huutojen läpi tuon kaukaisen meren syvä,

moniääninen kohina. Mahtavat aallot kohosivat ja vyöryivät heitä

vastaan. Yhtäkkiä he joutuivat niiden keskelle ja kaikki hävisi niiden

loiskeeseen ja kohinaan.

Kaartin upseerit, jotka istuivat junasillan puolella, menivät ensin

ulos ja mennessään he kumarsivat Glorylle jotakuinkin vallattomasti.

Mikä lienee paholainen kiusannut Glorya vastaamaan heille

silmäänpistävällä tavalla, mutta samassa John nousi ja kohotti hattuaan

upseereille, jotka poistuivat noloina. Glory oli ylpeä Johnista --

siinä oli mies ja kunnon mies.

John auttoi Gloryn vaunuihin asemalla, ja tytön kasvot olivat

kirkastuneet, mutta hän taputteli koiraa sanoen: "Te olette suututtanut

minut, eikä teidän enää tarvitse tulla minua tervehtimään. Minä tulen

laulamaan huonosti tänä iltana enkä tietysti voi nukkua ollenkaan ensi

yönä. Se mahdollisesti tuottaa teille tyydytystä, kun tuon tiedätte,

joten teidän ei tarvitse kysellä."

Johnin saavuttua kotiin rouva Callender kertoi hänelle kamalasta

tapauksesta, joka oli tapahtunut hienoissa vihkiäisissä Pyhäin

miesten kirkossa sinä aamuna. Nuori nainen oli tehnyt itsemurhan

juuri vihkimisen aikana, ja sittemmin oli hänet tunnettu samaksi

tyttöraukaksi, joka oli erotettu sairashuoneesta.

John muisti veli Paavalia. "Minun pitää haudata hänet", ajatteli hän.

Kristitty: Romaani · 第 71 / 112 题