Kauniina toukokuun aamuna seisoessaan ulkopuolella Paddington-asemaa,
koira jalkainsa juuressa, John tunsi vaistomaisesti, kuinka Glory
lähestyi häntä reippain askelin yllään valkoinen musliini-hame ja
kädessä vaalea, pitseillä reunustettu päivänvarjo. Tytön kasvot
hehkuivat raittiissa ilmassa, ja hän näytti onnelliselta ja iloiselta.
Heidän mennessään asemahuoneeseen Glory kyseli perinpohjaisesti
tiedustellen kaikenlaista koirasta, jonka hän heti otti omaan haltuunsa
ja päätti antaa sille nimeksi _Don_.
He päättivät viettää tämän päivän Burnham Beeches'issä, ja Johnin
mennessä ostamaan pilettejä astui Glory odotussillalle. Oli lauantai,
ja kirjamyymälät olivat täynnä kuvalehtiä, joista yksi oli vartavasten
asetettu levälleen siten, että Gloryn kuva siinä oli näkyvissä. Hän
tahtoi, että John huomaisi sen, ja siksi hän keksi syyn millä sai
Johnin katsomaan siihen. Sitten hän rupesi nauramaan ja osti tuon
kuvalehden.
Myyjä tunsi hänet heti -- Glory ja John huomasivat sen hänen
suupielissään piilevästä hymystä -- ja useita flanellipukuisia kaartin
upseereja, joilla oli olkihatut päässään, oli juuri menossa klubiinsa
Maidenheadiin, mutta nähdessään Gloryn he nykäisivät toisiaan aivan
kuin olisivat tietäneet kuka hän oli. Gloryn silmät loistivat, huulet
hymyilivät, ja hän oli ylpeä siitä, että John sai nähdä ensimmäiset
hedelmät hänen maineestaan. Hän oli myöskin ylpeä Johnista, joka astui
niin komeasti ja suorana heidän kulkiessaan huolimattomasti puettujen,
punaisilla ja sinisillä kaulahuiveilla koristettujen upseerien ohi.
Mutta Johnin sydäntä pakotti, ja hän mietti miten aloittaa asiansa,
täyttää velvollisuutensa.
He astuivat junasta Sloughin luona, ja kesän vihannuutta ja mehua
tuoksuva ilma lemahti heitä vastaan. Koira hyppeli haukkuen, ja Glory
lähti juoksemaan sen kanssa huudahtaen vähän väliä ihastuksesta.
Tuskin tuntui tuulen henkäystäkään, ja pilvet tuolla hyvin korkealla
tuskin liikkuivat ollenkaan. Päivä oli mitä ihanin, ja Gloryn kasvot
säteilivät täydellistä onnea.
He söivät aamiaispäivällistä kaupungin vanhassa hotellissa. Ikkunat
olivat auki, pääskyset leijailivat ilmassa, ja Glory, joka tahtoi
maitoa vanhojen muistojen elähyttämiseksi, nousi, otti maitolasinsa
ja sanoi: "minä juon teidän maljanne, herra Storm", ja sitten hän
joi sen tehden mitä komeimman kohteliaisuuskumarruksen. Koko ajan
hän omakätisesti syötti koiraa ja sitten hän torui sitä siitä, että
se jätti kaikki luut puoliympyrään matolle, mikä oli hyvin tavatonta
hienossa seurassa tällä puolen kannibaalien maata, kuten Glory vakuutti.
"Sitten, sitten", ajatteli John, "onhan vielä aikaa", sillä Gloryn
hilpeys oli vastustamatonta.
Aurinko oli jo korkealla, kun he läksivät kävelymatkalleen, ja Gloryn
kasvot näyttivät punoittavan lämpimiltä. Mutta siitä huolimatta hän
juoksi Donin kanssa puiston halki metsään, antaen koiran hypätä hänen
varjonsa yli ja piehtaroida mehevän vihreässä heinikossa. Leivot
visertelivät taivaalla, ja kaikkialta kuului hyminää ja laulua.
"Olkoon hänellä nyt yksi ainoa onnellinen päivä", ajatteli John, ja
sitten he rupesivat huutelemaan ja huhuilemaan toisilleen.
He saapuivat vihdoin pyökkimetsään, ja koska puut suojasivat heitä
auringon polttavilta säteiltä, pani Glory pois päivänvarjonsa, ja
John otti lakin päästään. Hiljaisuus ja hämärä, suuret kyhmyiset puut
jänteineen, lihaksineen, tuulen hiljainen henkäys oksissa tuolla
ylhäällä, lakastuneitten lehtien kahina maassa, siipien lehahdus,
kyyhkysten vieno kuherrus, metsän ihmeellinen salaperäisyys, kaikki tuo
herätti ensin melkein pelkoa, aivan kuin iltahämärässä olisi astunut
mahtavaan luostarikirkkoon. Mutta tuo tunne hävisi pian, ja Glory
rupesi laulamaan. Hänen kirkas äänensä kajahteli tuoksuvassa ilmassa,
ja kauan pidätetty, tukahdutettu onni uhkui nyt joka sanassa, joka
sävelessä.
"Eikö tämä ole parempaa kuin varieteeteattereissa laulaminen?" ajatteli
John, ja sitten hänkin alkoi laulaa aivan kuin onnellinen pikku poika,
joka ei ajattele eilistä eikä huomista päivää eikä sitä seuraavaa
aikaa. Glory hymyili hänelle. John hymyili myöskin. Kaikki oli kuin
unelmaa. Tuon pitkän eron perästä oli Johnin vaikea uskoa, että kaikki
tämä oli totta. Ulkoilma, lehtien tuoksu heidän ympärillään, koivujen
hopearungot, taivaan sini, joka siellä täällä vilahteli lehvien
välitse, ja Glory käyskennellen sulavasti, nauraen ja laulaen hänen
vieressään! "Minä herään varmaan minuutin perästä", ajatteli hän, "tämä
on unta!"
He lauloivat yhdessä laulun. Se oli "Tulkaa pojat, tulkaa tytöt", ja
uskotellakseen toisilleen, että vanhat ajat olivat palanneet, pitivät
he toistensa kädestä kiinni heilutellen niitä laulun tahdissa. John
tunsi Gloryn käden puristuksen lämpimän virran tavoin koko ruumiissaan,
ja ääretön hellyyden puuska ajoi pois kaikki hänen varmat päätöksensä,
aivan kuin meren saalis ajautuu rannalle myrskyn jälkeen.
"Hän on täällä, me olemme yhdessä, mitä minä muusta huolehdin!"
ajatteli hän, ja aika kiiti nopeasti.
Mutta heidän äänensä eivät ottaneet ollenkaan sulautuakseen yhteen,
vaan menivät väärälle tolalle. Glory nauroi, ja he alkoivat uudestaan,
mutta he eivät osanneet laulaa yhtaikaa ja joka kerta kun he koettivat
taas, kävi aivan samoin.
"Ei ole enää entiset ajat", ajatteli John, ja hänen mielensä kävi
surulliseksi. Hän oli ruvennut huomaamaan Gloryssa jälkiä tuosta
elämästä, jota tyttö oli elänyt -- sanoja, lauseita, mielipiteitä,
alhaison puhetavan vivahteita ja käytöksen piirteitä, joissa kaikissa
oli vulgääri vivahdus. Kun koira otti käskemättä luun, oli Glory
huudahtanut: "Varastatko sinä, pikku peijakas!" Kun Johnin ääni sortui
kesken laulua, käski Glory häntä "hoilaamaan pois vaan", ja kun John
lakkasi kokonaan, sanoi Glory häntä jöröksi ja vakuutti, että hänen
sitten täytyi "kiekua itsekseen."
"Minkätähden hän näyttää niin surulliselta?" ajatteli Glory, mutta
arvellen, että ihmiset kai käyvät semmoisiksi ollessaan paljon yksin,
hän lörpötteli entistä enemmän.
Hän kertoi varietee-elämästä, kulissien takaisesta elämästä,
kehuen sitä jonkinmoisella puolustavalla tavalla. Se oli semmoista
hiivatinmoista mylläkkää, ei kellään ollut aikaa ajatella seurauksia,
se oli villiä siirtymistä näytöksestä näytökseen. Oli todellakin paljoa
vaikeampaa olla varieteenäyttelijättärenä kuin varsinaisena aktriisina.
Eikä varietee-näyttelijätär ollut sen huonompi kuin muutkaan naiset.
Oliko John nähnyt heidän balettiaan? Se oli mainio! Ihastuttavaa!
Miten herttaisen viehättäviä paaseja. Juuri näitä uljaita nuoria
paratiisilintuja nuo kaartinupseerinarrit tulivat töllistelemään, ja
oli koomillista nähdä, miten kukin tytöistä keikaili ja kohenteli
höyheniään kulissien välissä hellitelläkseen omaa aitiossa istuvaa
herraansa ja valtiastaan.
Siten Gloryn suusta kuului vieraita säveleitä, joiden merkitystä
hän tuskin itse ymmärsi, mutta Johnista ne tuntuivat limaisilta
nilviäisiltä, jotka olivat tarttuneet hänen Gloryynsa tuosta
yhteiskunnallisesta loasta, jonka läpi hänen oli täytynyt kahlata. Voi
Lontoota! Voi Lontoota! Sen varjo liiti täälläkin heidän ylitsensä, ja
vaikka he menisivät minne tahansa, eivät he pääsisi sitä pakoon.
Entiset ajatukset rupesivat taas painamaan Johnia, ja hän pyysi Glorya
kertomaan, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.
"Kerronko minä?" sanoi Glory. "No niin, minä sain kolme kultarahaa
sairashuoneesta jaettaviksi Lontoon asujamille, mutta hoh-hoh, ei
niistä paljoa iloa ollut."
"Entä sitten?"
"Sitten -- hm; toivo on hyvä aamiainen, mutta huono illallinen,
tiedättehän. Mutta kerronko kaikki? No niin, minä kerron."
Hän kertoi rouva Jupesta ja kuinka tämä oli pettänyt ympäristöään,
ja John käänsi päänsä pois, ettei hän näkisi Gloryn kyyneleitä. Hän
kertoi "kolmesta sulottaresta" ja teatterin johtajasta -- ja sitten
_hän_ käänsi päänsä, ettei John näkisi hänen häpeäänsä. Hän kertoi
Josephsista, petturi-asioitsijasta, ja Johnin kasvot kävivät ankariksi,
ja hänen ruskeat silmänsä näyttivät mustilta.
"Missä sanoittekaan hänen asuvan?" kysyi John, ja hänen äänensä vapisi.
"En minä sitä sanonut", vastasi Glory hymyillen ja itkien yhtaikaa.
Hän kertoi Aggiesta ja muukalaisklubeista ja Koenigistä ja
päivälliskutsuista sisäasiain ministerin luona, ja sitten hän lopetti
huoahtaen:
"Kaikki on ollutta, mennyttä!
Surkea juttu on lopussa!"
"Ja sielläkö tapasitte herra Draken uudestaan?" Glory nyökäytti päätään.
"Ettekö ollut koskaan sillä välin nähnyt häntä?"
Glory puri huultaan ja pudisti päätään. "Kaikki on ohi nyt, ja entä
sitten? Minä tahdon olla iloinen ja olenkin!"
"Mutta onko kaikki ohi?" sanoi John, ja hän katsoi taas Gloryyn tuolla
syvällä katseella, joka vihloi tytön sydäntä.
"Nyt hän aikoo sanoa jotain", ajatteli Glory ja hän koetti naurahtaa,
vaikka hieman vavisten. Sitten hän antoi koiralle päivänvarjonsa
kannettavaksi, otti hatun päästään, huiskutti sitä kädessään ja alkoi
juosta.
Alhaalla kimalteli lammikko, jonka vesi oli kuivunut vähiin ja jota
pyökit ympäröivät. Puut näyttivät riippuvan sen yli aivan kuin lintuset
siivet levällään ja valmiina lentoon, ja rannoilla kasvoi loppumaton
määrä orvokkeja täyttäen ilman tuoksullaan. Se oli viehättävä pikku
tilkku, ja Johnin saapuessa sinne seisoi Glory lammikon rannalla
hengästyneenä ja melkein itkuun puhkeamaisillaan sekä kuiskaten: "Voi,
kuinka kaunista!"
"Mutta kuinka minä pääsen tuosta yli?" huudahti hän katsoen ensin
veitikkamaisesti kauhuissaan kahden tuuman syvyistä vettä, joka ei
peittänyt edes ruohoakaan ja sitten kauniita punaisia kenkiään, jotka
pilkottivat hameen alta.
Silloin tapahtui omituista ja odottamatonta. Glory tuskin tiesi, mitä
se oli, ennenkuin kaikki oli ohi. Sanaakaan sanomatta, hymyilemättä
John nosti tytön syliinsä ja kantoi hänet toiselle rannalle. Glory oli
avuton kuin lapsi -- aivan kuin hän ei olisi ollut oma itsensä enää.
Hänen päänsä oli vaipunut Johnin olkapäälle, ja hänen sydämensä tykytti
Johnin sydäntä vastaan. Vai _Johnin_ sydänkö tykytti? Kun John laski
hänet alas, pelkäsi hän puhkeavansa itkuun, ja siitä syystä hän rupesi
nauramaan sanoen, että heidän täytyi jo kiirehtiä puoli kahdeksan
junaan, muutoin ei häntä näkyisikään näyttämöllä "rievun" kohotessa ja
"teatterihirviö" "paasaisi jumalattomasti."
Heidän täytyi kulkea vanhan Stoke Pogis'in kirkon ohi mennessään
kaupunkiin, ja katseltuaan sen puista kellotapulia ehdotti John,
että he menisivät kirkon sisäänkin. Suntio oli työssä puutarhassaan
asuntonsa vieressä, mutta hän meni sisään hakemaan avaimia. "Tässä ne
ovat, ja koska te olette pappi, niin minä jään tänne puutarhaani. Te ja
nuori rouva voitte kyllä katsella kirkkoa ilman minuakin. Kyllä maar
minä olen sitä ehtinyt katsella kylliksi", sanoi suntio iskien silmää.
Kirkko oli pimeä ja kylmä. Yhdessä ikkunassa oli kuvattuna enkeli,
joka nousi taivaaseen kirkkaan sinistä taivaankantta pitkin. Erään
maalais-ylimyksen penkki oli koristettu aivan kuin teatterin aitio
matolla, vieläpä jalkain lämmittäjälläkin. Etupenkeissä oli eri sukujen
vaakunoita ja niitten takana oli vaatimattomampia vaakunattomia
palvelijain penkkejä. John avasi pienet, uudenaikaiset urut ja
rupesi soittamaan. Vähän ajan perästä hän alkoi laulaa. Hän lauloi
"Nazareth"-laulun, ja hänen äänensä täytti tyhjän kirkon kohoten
himmeään kattoholviin, josta se palasi kaikuen aivan kuin jokin toinen
ääni olisi siellä laulanut.
Glory seisoi hänen vieressään ja kuunteli. Ihmeellinen rauha täytti
hänen mielensä. Sitten tuo tunne, joka värähteli Johnin syvässä
äänessä, oli väkisinkin kohottaa kyyneleet Gloryn silmiin. "Elo
ikuinen! Elo ikuinen!" Yhtäkkiä hän puhkesi itkuun, nyyhkytti ja nauroi
samassa silmänräpäyksessä. John lakkasi soittamasta.
"Kuinka hupsu minä olen tänään! Te pidätte minua varmaan hulluna",
sanoi Glory. Mutta John otti vain hänen kätensä ja talutti hänet pois
kirkosta ikäänkuin hän olisi ollut pikkuinen lapsi.
Huomaamatta oli päivä muuttunut illaksi, ja auringon vinot säteet
häikäisivät heidän silmiään, kun he astuivat hotelliin juomaan teetä.
Tilatessaan sitä he olivat unohtaneet kuvalehden sinne, ja nyt oli
helppo huomata noista tuttavallisista hymyilyistä, että lehteä oli
katseltu ja Glory tunnettu. Huone oli kunnossa, pöytä katettu, ikkuna
suljettu ja puita pantu uuniin, sillä illan kylmä alkoi tuntua.
Saadakseen Johnin unohtamaan, mitä kirkossa oli tapahtunut, Glory
teeskenteli liioiteltua iloisuutta puhuen nopeasti, vallattomasti ja
mitä sattui suuhun tulemaan. Raitis ilma oli antanut hänelle semmoisen
värin, että yleisö varmaan "söisi hänet sinä iltana." Kuinka häntä
kumminkin väsytti! Mutta kupillinen teetä virkistäisi häntä varmaan
"niinkuin entisen pojan konjakki ja sooda ensimmäiseksi aamulla."
John katsoi häneen vakavan näköisenä. Joka sana vihloi kuin veitsi
nuoren papin sydäntä. "Te ette siis ole kertonut Glenfaban vanhuksille
sairashuoneasiasta ennenkuin äskettäin?"
"En. Ettekö tahdo kupillista 'tätä tyttöä?' Kulissien takana sanotaan
samppanjaa aina 'täksi pojaksi' ja siitä syystä minä sanon nyt teetä
'täksi tytöksi', ymmärrättehän?"
"Milloinka kerroitte heille varieteestä?"
"Eilen. Kakkuja?" Hän ojensi tarjottimen, huojutti toista kättään ja
matki kakkujen myyjäin huutoa.
"Vastako eilen?"
Glory alkoi puolustautua. "Mitä hyötyä olisi ollut sen kertomisesta
niin äkkiarvaamatta? Ja nuo hyvät ihmiset säikähtävät niin helposti.
Kasvatus ja opetus ja ennakkoluulot ja itse sukulaisuuskin --"
"Glory", sanoi John, "jos teitä hävettää tuo elämä, niin voitte olla
varma, että se ei ole oikeata."
"Hävettää! Miksi minua hävettäisi? Kaikki ihmiset huutavat, kuinka
ylpeä minun tulisi olla."
Hän puhui kiihkeästi, ottaen vaistomaisesti kuvalehden käteensä,
mutta pudottaen sen yhtä nopeasti, sillä katsoessaan Johnin vakaviin
kasvoihin hänen pikku maineensa loisto tuntui kokonaan häviävän. "Mutta
kun antaa koiralle pahan nimen -- tiedättehän... Olittehan siellä
maanantai-iltana. Huomasitteko mitään -- mitään esityksessä --"
"Minä huomasin, millaista yleisö oli, Glory, ja se oli minusta aivan
kylliksi. On mahdotonta kenellekään tytölle pysyä hyvänä naisena, jos
hän elää kauan tuossa ilmapiirissä. Niin, lapseni, se on mahdotonta!
Taivas varjelkoon minua tuomitsemasta ketään ihmistä, kaikista vähimmin
ketään naista, mutta sano, _pysyvätkö_ varieteenaiset hyvinä naisina?
Ihmisraukat, he ovat niin kierossa asemassa, että heillä pitäisi olla
mitä ihmeellisimmät hyveet, jos mieli olla menemättä vinoon ajan
pitkään! Ja kuta valkoisempi se sielu on, jota laahataan tuossa --
tuossa loassa, sitä suurempi on likaantuminen. Yleisö semmoisissa
paikoissa ei tahdo valkoisia sieluja, he eivät tahdo hyviä naisia. He
tahtovat sellaisia, jotka ovat maistaneet hyvän ja pahan tiedon puusta.
Sen voi nähdä heidän kasvoistaan, sen voi kuulla heidän naurustaan ja
lukea heidän suosionosoituksistaan. Minä olen vain pappi, mutta minä
olen nähnyt semmoisia paikkoja ympäri maailman ja minä tiedän, mitä
sanon, minä tiedän, että se on totta, ja te tiedätte, että se on totta,
Glory --"
Glory hypähti ylös pöydän äärestä, ja hänen silmänsä näyttivät
iskevän tulta. "Minä tiedän, että te olette kova, julma, säälimätön,
ja koska te itse olitte siellä maanantai-iltana ja näitte, kuinka
ystävällinen yleisö oli _minulle_, niin te myöskin loukkaatte minua
persoonallisesti, eikä se ole totta, mitä te sanotte."
Mutta hänen äänensä sortui, ja hän istuutui jälleen sanoen toisella
äänellä: "Mutta John, siitä on jo lähes vuosi, kun viimeksi tapasimme
toisemme, eikö ole sääli nyt kiistellä tällä tavalla? Kertokaa, missä
te nyt asutte. Oi, arvatkaapa, kuka kävi minun luonani eilen juuri
ennen teidän tuloanne! Polly! -- Polly Love, muistattehan? Hän on
lihonut ja rumentunut, raukka, ja minua niin säälitti... Eikö hänen
veljensä ollut siellä veljeskunnassa? Vieläkö hän on niin omituisesti
kiintynyt sisareensa? Onko hän? Mitä? Ettekö ymmärrä? Tarkoitan Pollyn
veljeä."
"Hän on kuollut, Glory. Niin, kuollut. Hän kuoli kuukausi sitten.
Poikaraukka! Hän kuoli sydän murtuneena. Hän sai kuulla sisarensa
onnettomuudesta. Minä olin syynä siihen. Hän ei koskaan enää toipunut
siitä."
Oli äänettömyys, molemmat katselivat pesävalkeaan, ja Gloryn huulet
värähtelivät. Yhtäkkiä Glory sanoi: "John -- John Storm, miksi te ette
voi ymmärtää, että minä olen aivan toisenlainen kuin muut naiset?
Minussa näyttää aina olevan kaksi olentoa. Lähdettyäni sairashuoneesta
olen kokenut paljon. Ei kukaan voi ikinä aavistaa kuinka paljon. Mutta
asiain ollessa kaikkein pahimmillaankin tuntui kuin olisin löytänyt
nautintoa ja iloa kaikessa. Tapahtui usein semmoista, joka pakotti
minut itkemään, mutta oli aina olemassa toinen _minä_, joka nauroi.
Ja semmoista elämää minä nytkin elän. Ei se ole minun oikea olentoni,
minä itse, tuo, jota laahataan -- loassa, kuten te sanoitte, se on vain
minun toinen minäni, minun alhaisempi olentoni. _Minua_ se ei koske
ollenkaan. Ettekö te näe sitä?... Ettekö, ettekö?"
"On toimia, jotka ovat alituisena kiusausten lähteenä ja
luonnonlahjoja, jotka ovat ansoja, Glory --"
"Tiedän, tiedän, mitä tarkoitatte. Ei ole olemassa monta alaa, joilla
nainen voi onnistua -- se se on juuri niin julmaa. Mutta muutamia aloja
on, ja minä olen valinnut itselleni alan, joka on minulle sopiva. Ja
nyt -- nyt kun olen päässyt kaikesta tuosta kurjuudesta, kun Lontoo
on kiinnittänyt katseensa minuun, kun koko maailma; hymyilee minulle
ja kaikki on auringonpaistetta ja onnea, nyt te vihdoinkin tulette --
te, jota minä en löytänyt silloin, kun olisin tarvinnut niin kipeästi,
voi, niin kipeästi! Te olitte silloin unohtanut minut -- mutta nyt te
tulette kuin haudan pimeydestä ja käskette minua luopumaan kaikesta.
Niin, niin, niin, sitä te juuri tarkoitatte -- luopumaan kaikesta! Se
on julmaa!"
Hän peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti. John kumartui hänen
ylitsensä, ja hänen kasvonsa olivat hyvin surulliset, kun hän sanoi:
"Lapsi, jos olen tullut haudan pimeydestä, olen tullut sieltä siksi,
että _en_ ollut unohtanut teitä, vaan ajattelin teitä joka päivä, joka
hetki."
Glory lakkasi nyyhkyttämästä, mutta kyyneleet tihkuivat hänen sormiensa
lomitse.
"Ennenkuin Paavali, poikaraukka, oli kadottanut kaiken toivonsa, läksi
hänkin luostarista -- hiipi salaa -- toivoen löytävänsä sisaren, jonka
hän oli kadottanut. Minä käskin häntä ensin hakemaan teitä, ja hän kävi
sairashuoneessa."
"Minä näin hänet."
"Näittekö?"
"Uuden vuoden aattona. Hän kulki ohitseni kadulla."
"Ah!... No niin, hän tuli takaisin ja kertoi, että te olitte mennyt
ja kaikki jäljet olivat hävinneet. Unohdinko minä teidät sen perästä,
Glory?"
Hänen kiihkeä äänensä katkesi äkkiä, ja hän nousi onnettoman näköisenä.
"Te olette oikeassa, teissä on kaksi olentoa, ja korkeampi niistä on
niin puhdas, niin uljas, niin epäitsekäs, niin jalo... Oi, minä tiedän
sen, Glory! Mutta ei kukaan puhu sille olennolle. Minä koetan, mutta en
voi."
Glory itki yhä vielä kädet silmillä.
"Ja sillä välin niin moni puhuu tuolle alhaisemmalle olennolle --"
Gloryn kädet putosivat pois kyyneleisiltä kasvoilta, ja hän sanoi:
"Minä tiedän ketä tarkoitatte."
"Tarkoitan maailmaa."
"Ei, te tarkoitatte herra Drakea! Mutta se on erehdys. Herra Drake on
ollut hyvä ystävä minulle, mutta ei mitään muuta, eikä hän tahdokaan
olla muuta. Ettekö te ymmärrä, että ajatellessanne ja puhuessanne
minusta niinkuin muista naisista te loukkaatte ja alennatte minua, enkä
minä voi kestää sitä? Te näette, että minä itken taas -- taivas tiesi
miksi. Mutta minä _en_ luovu toimestani. Koko tuo ajatus on hulluutta!
Se on naurettavaa! Kuvitelkaapa Glorya luostarissa! Ehkäpä köyhänä
Klaaran sisarena!"
"Vaiti!";
"Tai ehkäpä palaisin saarelle ja rupeaisin jakamaan ompelutöitä
köyhien äitien ompeluseuroissa! Ja luopuisin toimestani! E-i, sitä en
tosiaankaan aio!"
"Mutta teidän _täytyy!_"
"Kuka minua pakottaisi?"
"Minä!"
Silloin Glory naurahti hurjasti, mutta lakkasi heti ja katsoi Johniin
säihkyvin silmin. Hänen poskensa punastuivat ja hänen silmänsä
kirkastuivat, kun Johnin katse muuttui yhä tulisemmaksi. Samassa
tuli palvelustyttö tyhjentämään pöytää hymyillen salassa "lempivien
kiistalle."
Muutamat kaartin upseereista olivat junassa menossa kotiinsa, ja
seuraavalla asemalla he muuttivat samaan vaunuun, jossa Glory ja John
istuivat. He olivat nähtävästi syöneet päivällistä ennenkuin läksivät
klubistaan Maidenheadissä ja he viittailivat puhuessaan Gloryyn
hymyillen veitikkamaisesti. "Menetkö Golosseumiin tänä iltana?" sanoi
eräs heistä. "Jos on aikaa", vastasi toinen. "Oh, aikaa sinulla kyllä
on. Eihän siellä ole mitään vetonumeroa, ennenkuin kello kymmenen, eikä
kukaan mene sinne sitä ennen." "Hän on hurmaava, eikö niin?" "Helkkarin
viehättävä hän on."
Glory istui selin veturiin naputtaen kevyesti ikkunaruutua ja katsellen
auringonlaskua. Ensin häntä hävetti kuulla noita selviä viittauksia,
mutta harmissaan Johnin vaitiolosta hän rupesi ylpeilemään niistä ja
katsahti tuontuostakin Johniin puoleksi sulkeutunein silmäluomin.
John istui häntä vastapäätä käsivarret ristissä. Miesten puhuessa hän
tunsi nyrkkiensä puristuvan kokoon ja huuliensa kylmenevän, sillä
Glory oli kaikkien omaisuutta nyt. Pari kertaa John katsahti heihin,
ja sitten hän taas tunsi tuota samaa, jota hän oli tuntenut alinomaa
veljeskunnasta lähdettyään, että melkein kaikissa kasvoissa oli
kevytmielisyyden ja lihallisuuden leima.
Mutta junan kolina esti häntä onneksi kuulemasta kaikkea, ja hän
katseli ikkunasta Lontoota. Siinä se väikkyi savupilven alla, ja
laskevan auringon säde valaisi silloin tällöin lasikattoa, joka loisti
kuin pahaa ennustava silmä. Etäältä kuului junan pyörien kalske
ja kolina sekä veturin huutojen läpi tuon kaukaisen meren syvä,
moniääninen kohina. Mahtavat aallot kohosivat ja vyöryivät heitä
vastaan. Yhtäkkiä he joutuivat niiden keskelle ja kaikki hävisi niiden
loiskeeseen ja kohinaan.
Kaartin upseerit, jotka istuivat junasillan puolella, menivät ensin
ulos ja mennessään he kumarsivat Glorylle jotakuinkin vallattomasti.
Mikä lienee paholainen kiusannut Glorya vastaamaan heille
silmäänpistävällä tavalla, mutta samassa John nousi ja kohotti hattuaan
upseereille, jotka poistuivat noloina. Glory oli ylpeä Johnista --
siinä oli mies ja kunnon mies.
John auttoi Gloryn vaunuihin asemalla, ja tytön kasvot olivat
kirkastuneet, mutta hän taputteli koiraa sanoen: "Te olette suututtanut
minut, eikä teidän enää tarvitse tulla minua tervehtimään. Minä tulen
laulamaan huonosti tänä iltana enkä tietysti voi nukkua ollenkaan ensi
yönä. Se mahdollisesti tuottaa teille tyydytystä, kun tuon tiedätte,
joten teidän ei tarvitse kysellä."
Johnin saavuttua kotiin rouva Callender kertoi hänelle kamalasta
tapauksesta, joka oli tapahtunut hienoissa vihkiäisissä Pyhäin
miesten kirkossa sinä aamuna. Nuori nainen oli tehnyt itsemurhan
juuri vihkimisen aikana, ja sittemmin oli hänet tunnettu samaksi
tyttöraukaksi, joka oli erotettu sairashuoneesta.
John muisti veli Paavalia. "Minun pitää haudata hänet", ajatteli hän.